torstai 30. joulukuuta 2010

Synttärisuunnitelmia

Katsoin tänään vaihteeksi Frendien uusintoja telkkarista. Tämänpäiväisessä jaksossa käytiin läpi hahmojen 30-vuotissynttäreitä. Olen nähnyt jakson ennenkin, mutta nyt se kosketti ensimmäistä kertaa hyvin henkilökohtaisella tasolla.

Olen alkanut jo suunnitella omia juhliani maaliskuulle. Yleensäkin heti joulun jälkeen on aika alkaa miettiä synttärijuhlien järjestämistä talven piristyksesi. Juhlien suunnittelu on hauskaa puuhaa. Paitsi näiden nyt edessä olevien juhlien.

En osaa vieläkään päättää pitäisinkö 30-vuotissynttärijuhlat vai juhlat jollain muulla nimellä. Juhlat nyt joka tapauksessa. Aika moni (opiskelu)kavereistani ei tiedä tai muista ikääni, koska se ei ole koskaan erityisemmin esillä. Kerroin ennen joulua 25-vuotiaalle opiskelukaverilleni synttäreistä, ja hän oli hyvin järkyttyneen näköinen. Hänen reaktionsa sai epäröimään jo tekemääni melkein-päätöstä kertoa ikäni avoimesti kaikille kysyjille. Miten voikin olla niin vaikeaa myöntää ääneen olevansa vanha. Olen harjoitellut koko syksyn iästä puhumista ja puhunutkin melko avoimesti tietyssä seurassa, mutta täysi avoimuus saati luonnollisuus on liian vaikeaa.

Frendien jaksossa lohdutti Rachelin elämäntilanne suhteessa omaani. Hän seurusteli 24-vuotiaan kanssa syntymäpäivänsä aikaan ja jätti tämän, koska mies oli liian nuori Rachelin tulevaisuudensuunnitelmia ajatellen. Hänen tavoitteensa oli saada lapsi ennen kuin täyttää 35 vuotta. Ehkä minäkin voisin ottaa saman tavoitteen. Kuulostaa melko realistiselta ja nostaa pienen taakan lähitulevaisuuden ajattelusta. Mutta pitäisiköhän ehtiä suorittamaan jotakin erityistä ennen 30-vuotispäivää, kuten Phoeben maili kengurupallolla pomppien?

tiistai 28. joulukuuta 2010

Unettomuus ei laihduta

Unettomuuden yksi pahimmista haittapuolista on, että valvoessa pitkään ehtii syödä monesti vuorokauden aikana. Ja kuulemma vääränlaista ruokaakin vielä. Lyhyiden yöunien jälkeen myös ruokahalua stimuloiva hormoni on tutkimusten mukaan runsas (linkki alempana).

Unta tarvitsisi muutenkin laihduttamisen tehostamiseksi. Väittävät muun muassa eräässä tutkimuksessa, että levätessä kuluisi enemmän rasvaa. Tutkimuksessa osa tutkituista nukkui/lepäsi 5,5 tuntia, osa 8,5 tuntia vuorokaudessa. Kaikki laihtuivat, mutta enemmän levänneiltä lähti nimenomaan sitä ärsyttävää ja vaikeasti lähtevää rasvaa pois. Toisaalta, heidän ei ollut pakko nukkua koko aikaa, vaan olla tuo aika sängyssä. Eli sohvalla löhöämällä voi saada rasvaa pois?

Toisaalta nukkuneet ihmiset ovat tutkimuksen mukaan kauniimpia. "Univajeiset naamat koettiin väsyneemmiksi sekä rumemmiksi ja sairaammiksi." Jälleen syy käydä pian nukkumaan eikä istua googlettamassa näitä tutkimuksia.

Mutta sitten se toinen puoli: liika nukkuminenkin on huono asia. Tohtori.fi-sivusto, jonka asiantuntemukseen olen oppinut luottamaan jonkin verran (ansaitusti tai ei), väittää jo 9-10 tunnin yöunien altistavan ties minkälaisille kauhuille terveydessä. Myös liikalihavuudelle.

Yhteensä tästä pienestä otoksesta voi siis päätellä, että pitää nukkua noin 8,5 tuntia yössä mutta ei sekuntiakaan enempää eikä varsinkaan alle 6 tuntia välttääkseen univajeen sekä liikaunen haittavaikutukset ja laihtuakseen tehokkaasti ja pysyvästi.
Tosin, mieheni tarvitsee unta noin 9, mieluusti 10 tuntia yössä ja hän on yksi terveimmistä ihmisistä, joita tunnen. Ja laiha. Tieteellinen ihme, poikkeus joka vahvistaa säännön? Vai vain liian vähän tutkittu aihe kenties? Oli miten oli, voisin yrittää mennä nukkumaan ja nukkua tasan 6 tuntia ja 20 minuuttia, noin kokeeksi ja tarkistaa aamulla mieheltäni näytänkö vielä yhtä kauniilta kuin eilen tai viime viikolla.

sunnuntai 26. joulukuuta 2010

Että sellainen joulu

Tänä vuonna joulu on ollut todellakin erilainen. Sen lisäksi, että tein viimeiset ostokset historiallisen myöhään – aatonaattona – myöskään joulun pyhät eivät ole menneet suunnitelmien mukaan.

Aattona tunsin jo suurta väsymystä ja päätä särki. Pystyin kuitenkin nauttimaan ruuasta ja lautapeleistä lääkkeen voimalla. Joulupäivänä lähinnä makasin sohvalla kykenemättä mihinkään aktiiviseen tekemiseen. Pelkkä neulominen tuntui raskaalta työltä. Joulupäivän illan ja yön sitten käytinkin oksentamiseen ja liikkumattomuusharjoitteluun, koska pienikin liike aiheutti oksetusreaktion. Ainakaan ei palellut, kerrankin.

Tapanina oli tarkoitus nähdä sukulaisia kahvin ja pelailun merkeissä sekä viedä kummipojalle lahja. Oikeasti päivä on kulunut jälleen sohvalla maatessa; kun oksentaa koko yön ei olotila ole mikään herkullinen seuraavana päivänä.

Samaan syssyyn iski joulupäivänä myös ovulaatiokivut. Tiedä sitten johtuuko huono oloni ovulaatiosta vai oliko se vain bonusta muuhun pahaan oloon, mutta yhteensä nämä tekivät olosta sietämättömän. Käväisi kyllä mielessä, että mitä jos paha olo tulee taistelusta, jota vatsassani käydään. Jospa siittiöt taistelevat pääsystä munasoluun ja minun kehoni haluaa jostain syystä vastustaa niitä ja se aiheuttaa tämän valtavan vatsakivun sekä sen sivutuotteena oksettavan olon ja kuumeen? Nyt ajatellen ehkä silloin olo ei kestäisi näin pitkään näin pahana. Tai mistä sitä tietää.

Positiivisena puolena tässä kaikessa on tietysti se, että ei ainakaan ole tullut mässäiltyä liikaa herkkuja. Päinvastoin, sekään mitä on tullut syötyä ei pysy sisällä. Kaipa näinkin voi laihduttaa jouluna.

torstai 23. joulukuuta 2010

Pikkuhuomioita XXII

Istuskelin jouluruuhkassa metrossa ja mietin miehiä. Tai sillä hetkellä vastapäätä istuvaa nuorta miestä. Miksi miehillä on niin kova tarve kosketella penistään julkisilla paikoilla?

Kuulostipa se provosoivalta. Tarkoitan tuolla kuitenkin ihan luonnollisia asioita; miehellä on liian kireät housut, hän istuu hankalasti niin, että munat jää puristuksiin ja niiden asentoa pitää korjata... Tai sieltä kutittaa ikävästi ja raapia pitää heti. Mutta silti. Kuinka usein olenkaan nimenomaan julkisissa liikennevälineissä nähnyt erityisesti nuorten miesten rapsuttelevan ja kourivan itseään. Ja kun se ei riitä, että asentoa korjaa kerran, vaan se pitää tehdä useasti matkan aikana. Samalla mies usein katselee yhteen pisteeseen. Ahdistavinta se on, jos se piste sattuu olemaan minun kasvoissani. Vasta kun penis on saatu oikealle paikalle miehen katse lähtee vaeltelemaan.

Toisinaan miehet, jotka istuvat jalat levällään, myös naputtelevat tuolinsa reunaa jalkovälissään. Sitä harrastavat erityisesti hoppari-tyylisesti pukeutuvat ja musiikkia kovaa kuuntelevat nuoret miehet. Varmaankin se yrittää esittää, että on rytmi sormissa ja samalla saa tekemistä käsille. Vierestä katsoessa se kuitenkin näyttää siltä, että tyyppi aikoo masturboida housujensa läpi.

Kirjoittaessani tätä tunnen itseni rouva siveyden sipuliksi. Onhan miehillä oikeus helpottaa ikävää asentoaan. Mutta en minäkään ala julkisesti kaivella rintojani, vaikka ne usein valuvat varsinkin juostessa ja mieli tekisi korjata niiden asentoa rintsikoissa. Teen sen vessassa tai kotona. Pienen korjauksen ymmärtää, mutta se jatkuva kaivelu, jopa koko 20 minuutin metromatkan ajan. Siinä tuppaa tulemaan kovin objektiolo, kun mies tuijottaa kasvoihin tai rintoihin ja kaivelee muniaan suoraan silmien edessä.

tiistai 21. joulukuuta 2010

Tuomaan päivä

Joulu alkaa tänään. Tämä on ehkä ainoa nimipäivä vuodessa, jolloin muistan onnitella kavereita. Jostain syystä tunnenkin lukuisia Tuomaksia (Tuomaita?), Tomeja ja Tommeja. Huomenna on talvipäivänseisaus ja päivä alkaa pidentyä sen jälkeen. Tähän loppuu masentava pimeyden lisääntyminen. Tervetuloa kevät ja valo!

"Hyvä Tuomas joulun tuopi"

Laihdutus, osa 9

Siitä on nyt kulunut melkein kuukausi, kun haastoin itseni sentinmittausprojektiin. Tänä aamuna otin uudet mitat ja lopetan laihduttamisen seuraavan viikon ajaksi. Tai en ainakaan aio tuntea huonoa omaatuntoa joka suupalasta, jonka syön jouluna. Rakastan jouluruokia.

Olen tässä joulukuun mittaan kironnut itseäni ja typerää ideaani alkaa vahtia syömisiäni tarkemmin juuri pikkujoulukaudella. Joka puolelta eteeni työnnetään glögiä, joulutorttuja ja pipareita. Juhlia pitäisi joka viikko vähintään kerran, parhaimmillaan kolmena iltana ja jokaisissa juhlissa joku sanoo ”juhlitaan vain tämän kerran, ota lisää herkkuja”.

Muun ajan joulukuusta olen stressannut viimeisiä tenttejä ja yrittänyt opiskella. Tuntuu, ettei varsinaiselle laihdutukselle ole ollut aikaa, mutta toisaalta ei ole ollut syömisellekään. Ehkä stressi kuluttaa kaloreita? Urheillut olen kerran viikossa. Keskityin urheilussani reisiä ja käsivarsia vahvistaviin liikkeisiin. Olen pyrkinyt jättämään auton kotiin joka päivä ja kävelemään paikkoihin. Kohtuullisesti olen onnistunutkin, tosin tavaroiden kanssa en edelleenkään ole viitsinyt portaita kävellä kun hissi kerran on olemassa.

Tunnustan syöneeni useamman joulutortun, juoneeni glögiä ja herkutelleeni pipareilla. Olen kuitenkin yrittänyt malttaa mieleni ja valita notkuvista herkkupöydistä sen kevyimmän vaihtoehdon ja jättänyt santsikupin ottamatta. Ruuan suhteen olen ollut valikoiva ja syönyt paljon kasviskeittoja ynnä muuta kevyttä. Silti tältä pohjalta lähtiessäni mittaamaan saavutuksiani jännitti aika paljon olenko laihtunut yhtään.

Tässä uudet mitat ja erotus edellisiin:

Käsivarsi (vasen hauis) 32 cm, -2 cm
Rinnanympärys 98 cm, -2 cm (en jaksa uskoa, että rinnat oikeasti pienenisivät, kun ovat olleet laihana suunnilleen saman kokoiset – samat rintsikat käy nyt kuin laihanakin)

Vyötärö 76 cm, -5 cm (pakko oli olla turvoksissa edellisen mittauksen aikana. Epätodellinen luku)

Lantio 105 cm, -8 cm
Reisi (vasen) 71 cm, -10 cm

Luvut olivat niin epäuskottavia, että mittasin ne moneen kertaan ja kokeilin eri kohdistakin, jos olisinkin vahingossa mitannut väärästä kohtaa. Mutta uskottava se on. Varsinkin lantiosta ja reisistä nyt onkin varaa lähteä, mutta että noin lyhyessä ajassa noin paljon? Voisiko kuukautiskierron ajankohta vaikuttaa nesteturvotuksen muodossa mittauksiini?

Haluaisin olla iloinen näin hyvästä saavutuksesta, mutta tunnen saaneeni sen ilman kunnon työtä ja palkkio työstä on kivempaa kuin ”ilmaiseksi” saaminen. Jo tuon kirjoittaminen kuulostaa hullulta. Hyväksytään, laihtuminen voi olla myös helppoa ainakin tässä vaiheessa urakkaa. Viimeiset kilot ne hankalin on karistaa. Katsotaan tilannetta taas uudestaan joulun mässäilyjen ja liikkumattomuuden jälkeen.

perjantai 17. joulukuuta 2010

Rintojen paino

Aamulla suihkun jälkeen tapani mukaan tuskailin rintojeni painon kanssa. Tällä kertaa keksin kokeilla niiden painoa ja sen muuttumista eri asennoissa. Tässähän on eletty noiden möykkyjen kanssa vasta kohta 20 vuotta, oli jo aikakin tajuta mitä ne tekevät ryhdilleni.

Kannattelin rintoja käsilläni samalla kun siirtelin painoa päkiöiltä kantapäille ja vaihtelin selän asentoa. Olen tiennyt jo vuosia, että ryhtini on huono. Seison normaalisti lantio liian takana, mikä saa takapuolen pistämään esiin. Ja koska se on isoin osa minussa, sen korostaminen huonolla ryhdillä onkin ehdottomasti paras idea..

Osaan korjata ryhdin oikeaksi, mutta ”oikea ryhti” alkaa nopeasti sattua alaselkään varsinkin, jos yläselkä on jumissa. Nyt vasta todella ymmärsin miksi näin on. Rintojen takia.


Huomasin käsissäni rintojen painon olevan pienimmillään siinä asennossa, missä normaalisti seison. Seisoessani oikeanlaisessa ryhdissä rinnat painavat huomattavasti enemmän. Pienikin ylävartalon kallistus eteen päin helpottaa painoa – ja se automaattisesti siirtää lantiota taakse päin väärään asentoon. Jotta lantio pysyisi paikallaan ja saisin helpotuksen rintojen painoon, minun pitäisi köyristää selkää kuin Notredamen kellonsoittaja. Ei sekään mikään kaunis näky ole ja vaikeuttaa hengittämistä, puhumattakaan niskan omituisesta asennosta.

Päästään jälleen siihen asiaan, jota olen miettinyt vuosikausia. Rintojen pienennysleikkaus tekisi hyvää ryhdillekin. Jossakin lehdessä oli artikkeli rintansa pienennyttäneestä naisesta ja syyt mitä hän kertoi olivat kuin omasta suustani. Harmi vain, että artikkelin mukaan pienennysleikkauksen jälkeen ei pysty enää imettämään. Eli jos joskus minulla on sellaiseen leikkaukseen varaa, se pitää tehdä lasten saannin jälkeen. Tai sitten kun voi olla varma, ettei lapsia enää voi ilmestyä.

EDIT: Linkki rintojen punnitus-tekstiini.

torstai 16. joulukuuta 2010

Askel eteenpäin

Nyt on uudet testit otettu kuukautiskierron alkuvaiheessa ja samalla tarkistettu sairaalabakteeri. Tulokset kuulen sitten tammikuussa lääkärin vastaanotolla. Väliin mahtuu joulu, uusi vuosi ja ovulaatio. Jännittää.

Sairaalabakteeritestit olivat ehkä vastenmielisimmät testit mitä minulle on tehty. Ensimmäisen kerran ne vielä menivät, kun hoitajana oli vanhempi, äidillinen nainen. Testit pitää ottaa kahtena peräkkäisenä päivänä, joten kävin labrassa kahdesti.


Toisella kerralla hoitajana oli minua nuorempi nainen, joka sisään astuessani katsoi päästä varpaisiin arvioiden vaatteitani ja olemustani. Olen huomannut hoitajiksi hakeutuvan tuontyyppisiä(kin) ihmisiä melko runsaasti. Yhdellä sanalla kuvattuna heitä voisi kutsua luonteeltaan hienohelmoiksi. Joka tapauksessa hän sai oloni tuntumaan epämukavalta ennen kuin sanaakaan oli sanottu. Eikä olotila helpottunut, kun hän ei kyennyt sanomaan sanaa ”takapuoli” irvistämättä. Siinäpä sitten riisuuduin hänen edessään, jotta hän pääsi ottamaan testit.


Kun omakuvani alastomasta vartalostani on melko heikko ja olin saanut jo tuomitsevan ilmeen vaatetuksestani, voitte kuvitella miltä tuntui seistä puolialasti tuon naisen edessä. Ei enää ikinä uudestaan. Seuraavan kerran otan uuden jonotusnumeron, jos kohdalleni osuu hienohelmahoitaja.

maanantai 13. joulukuuta 2010

40v lähestyy?

Sain kutsun 40-vuotissynttäreille äskettäin. Kyseessä on kyllä sukulaisen synttärit, eikä hän ole ensimmäinen 40 täyttänyt sukulainen, mutta sukulaiset voi jakaa karkeasti kolmeen kategoriaan. Niihin, joiden kanssa ollaan tekemisissä, kuten käydään kylässä, nähdään sukujuhlissa ja joiden lasten kummeja ollaan. Sitten on niitä, joita ei halutakaan nähdä ja jaksetaan isommissa juhlissa, koska on pakko sekä viimeiseksi on niitä, joita kutsutaan samoihin juhliin joihin kaverit kutsutaan ja joita pidetään ensisijaisesti ystävinä eikä pelkästään sukulaisina. Viimeksi mainituista sukulaisista ensimmäinen täyttää nyt 40 vuotta.

Aloin laskeskella kutsun saatuani. Seuraavina vuosina meillä tulee olemaan lähes vuosittain jonkun kaverin tai edellä mainitun sukulaistyypin 40-vuotissyntymäpäiviä. Vietettyäni arkea nyt muutaman vuoden yliopistopiireissä parikymppisten seurassa on melkoisen tuskallista tajuta, että sillä välin muut ystäväni ovat yltämässä 40 vuoden ikään ihan huomaamattani.

Yliopistokavereille ja –tuttaville pelkkä 30 vuoden mainitseminen näyttää olevan ikälopun merkki, 40 on jossain mystisen kaukana heidän ajatusmaailmastaan. Minulle se alkaa olla jo lähitulevaisuutta. Vaikka itselläni siihen on vielä 10 vuotta ja muutama kuukausi, monet kaverini ovat yltämässä siihen ikään, joten siitä tulee osa minunkin maailmaani. Melkoisen pelottava ajatus.


Juuri kun olen yrittänyt totutella uuden vuosikymmenen sanomiseen ja käsittelyyn, joudunkin samalla suuntaamaan ajatukset myös sitä seuraavaan vuosikymmeneen. Sekavaa ja hämmentävää, kuten tämän tekstin etenemisestäkin voi päätellä. Minkä ikäinen minä oikein olen henkisesti – viihdynkö paremmin nelikymppisten (tai tulevien sellaisten) kavereiden vai parikymppisten seurassa? Missä ovat kaikki oman ikäiset kaverini?

sunnuntai 12. joulukuuta 2010

Lisää lapsia muille

Kuulin tänään jälleen ”sen suuren uutisen”. Ystäväni tyttöystävä on raskaana.

Tämä ystävä kuuluu niihin harvoihin, joille olen kokenut voivani puhua jo yli vuoden ajan lapsenhankintahaaveistani ja sen ongelmista. Ystäväni itse on vain sanonut, että jonain päivänä lapsi olisi mukava, siinä se. Nyt istuttuamme puolisen tuntia puhumassa niitä näitä hän yhtäkkiä kertoo asian. Ilman mitään ennakkovaroitusta, täysin tyhjästä.

Tunnen itseni loukatuksi. Totta kai olen iloinen heidän puolestaan, lapsi on aina iloinen asia kun sitä on toivottu perheeseen. Mutta juuri nyt en voi tuntea kuin surua. Sitä ei vain hyvästä tarkoituksestaan huolimatta pysty aina myötäelämään toisten elämässä kuten he haluaisivat. Ei varsinkaan juuri tänään, kun omat lapsihaaveeni taas valuvat viemäristä alas. Tiedän ettei hän sitä tiennyt, mutta pahalta se silti tuntuu. Sydämeni tuntuu murtuvan tämän painon alla.

perjantai 3. joulukuuta 2010

Kuoleman katkeruutta

Olen mietiskellyt kuolemaa viime aikoina. En omaani, vaan kuoleman tapahtumista lähipiirissä; miltä se tuntuu elämään jäävistä.

TV-sarjoissa on usein kuolemaa. Niissä kuolevat sivuhahmot, joihin katsoja ei ole ehtinyt synnyttää tunnesidettä. Tai päähahmot, joiden näyttelijät syystä tai toisesta kirjoitetaan ulos sarjasta. Silloin kuolema koskettaa myös katsojaa. Katsoja voi lempihahmonsa kuollessa tuntea menetyksen, nähdä sen muiden näyttelijöiden kasvoilla ja itkeä heidän kanssaan. Kunnes sammuttaa tv:n ja unohtaa asian.
Päähahmon kuoleman unohtaminen tehdään mahdollisimman helpoksi: sitä ei näytetä, tai hahmo tulee takaisin seuraavissa jaksoissa. Se ei kosketa ihmisen todellista elämää, ei voi eikä yritäkään päästä todellisiin tunteisiin kiinni. TV:n kuolemien tarkoitus on näyttää miten käsitellä kuolemaa ja selvitä elämästä eteen päin ilman kuollutta.

Oikeassa elämässä kuolema ei unohdu. Läheisen menettämisen tuska helpottaa ajan myötä ja asiaa pystyy muistelemaan. Pystyy muistamaan niin hyvät kuin huonotkin vietetyt hetket menetetyn kanssa. Pelkkä kuolleen muistaminen ei enää tuota valtavaa tuskaa ajan kuluessa. Mutta kuollut ja kuolema ei unohdu. Tuskin unohtuu koskaan.

Olen nähnyt tuhoutuneita avioliittoja lapsen kuoltua, raskasta surua äkillisesti menehtyneen vanhemman vuoksi. Loppumatonta ikävää kuollutta sisarusta kohtaan. Kuoleman aiheuttamaa katkeruutta miksi itse tai joku muu elää vaikka tärkeä olento on kuollut.
Miten kuolemasta voi jatkaa eteen päin? Elämästä puuttuu jotakin. Toisaalta, miten ei voisi jatkaa eteen päin? Miten voisi edes yrittää pysähtyä paikalleen, kun elämä kuitenkin jatkuu halusi tai ei?

Ainahan on ratkaisuna lopettaa oma elämänsä. Itsemurha on itsekeskeisyyden ja itsekkyyden huippu, varsinkin tällaisissa tilanteissa. Koska menetin läheisen, en kestä tätä tuskaa, ratkaisuksi aiheutan muille läheisilleni tuplasti tuskaa viemällä itseni pois heidän luotaan jo menetetyn lisäksi. On pelkkää soopaa, että surunsa keskellä ei ajattele selkeästi. Jos niin olisi, kaikki tappaisivat itsensä eivätkä huolehtisi toisistaan, kun itseen sattuu. Ehkäpä he, jotka jäävät elämään ovat hitusen verran parempia ihmisiä kuin ne heikot toiset, jotka eivät saa päähänsä mahtumaan tippaakaan empatiaa.

keskiviikko 1. joulukuuta 2010

Laihdutus, osa 8

Joulukuun laihdutusprojektini ensimmäinen este ylitetty. Minut kutsuttiin kylään syömään juustokakkua ja katsomaan elokuvaa. Sen enempiä asiaa ajattelematta vesi nousi kielelle ja olin lähdössä viettämään herkutteluiltaa. Hyvin pieni ääni takaraivossa huomautti, että juustokakku voisi olla hankala urheilla pois seuraavana päivänä, mutta kuka nyt pieniä ääniä jaksaa kuunnella.

Onneksi tai valitettavasti, en ole varma kumpaa, paikalle saapui ystäväni ”valkea ritari ratsullaan”, toiselta nimeltään ”Herra huonon omantunnon ylläpitäjä” ja muistutti laihdutusprojektistani. Jouduin siis kieltäytymään kakusta ja varmuuden vuoksi lähdin kotiin, kauas rasvaisista kakuista ja muista herkuista. Kotona vielä rankaisin itseäni moisista ajatuksista kesken laihdutuskuurin urheilemalla tunnin Wii Fitillä kunnon hikeen asti. Ruuaksi tein kevyttä kasviskeittoa, mutta palkitsin itseni jälkiruuaksi pienellä tölkillä olutta. Tunsin, että olen sen ansainnut.

Täytyy myöntää, että nyt on hyvä olo. Mieltä ei paina liika herkuttelu ja sain urheiltuakin pitkästä aikaa. Melkein tekisi mieli jättää tenttiinlukukin tältä päivältä, kun olen jo niin kovin ahkera ollut tänään, mutta ehkä ei pidä liioitella itsensä palkitsemistakaan.

tiistai 30. marraskuuta 2010

"suloisia" joulukuvia

Pian on aika jokavuotisen ilon ja ahdistuksen aiheen, joulukorttien. Kauniit kortit on kiva laittaa seinälle, kortteja on mukavaa saada mistä tahansa syystä pitkin vuottakin. Mutta joulukorteissa yksi korttilaji on sellainen, jota ei meidän seinällä näy. Lasten kuvat.

Ylipäänsä, se teidän lapsi ei ole kaikkien mielestä maailman suloisin kun sille laittaa tonttulakin päähän, saati että naamasta suurennettua kuvaa jaksaisi katsella kukaan vanhempien ja isovanhempien lisäksi.
Joka vuosi, sama lapsi, sama kuva. Meille muille ei ole eroa istuuko tonttulakkipäinen lapsi ammeessa vai seisooko kuusen ääressä. Samoja kuvia puolitutuista lapsista on katseltu 80-luvulta asti, eiköhän olisi jo aika vaihtaa tyyliä?

Erityisesti te sukulaiset, joita emme näe kuin korkeintaan kerran vuodessa: onko mieleenne tullut, että siihen on syy? Ehkä olemme kurkkua myöten täynnä juuri teidän lapsenne "erinomaisuutta ja täydellisyyttä" (lue: vanhempien yletöntä, taukoamatonta kehumista), että emme myöskään halua sitä hierottavan naamaamme joulukortin muodossa?

Katkeruus nostaa päätään jälleen. Jotenkin voin vielä ymmärtää pakkomielteen lähettää lapsettomille pareille oman lapsen kuvia kuin kehuakseen, että olemme onnistuneet siinä missä te olette epäonnistuneet. Mutta on täysin käsittämätöntä, miten eräskin sukulaispariskunta lähettelee joka joulu ainoan lapsensa naamakuvia jokaiselle sukulaiselle, jopa niille, joiden oma lapsi kuoli 2-vuotiaana. Eikö heillä ole mitään käsitystä empatiasta, muiden ihmisten huomioonottamisesta? Kuinka pahalta tuollainen kortti voikaan toisista tuntua?

Kaikki te, jotka juuri valmistelette joulukorttejanne: älkää lähettäkö niitä lapsienne kuvia, ne eivät ole suloisia eikä kauniita kenenkään ulkopuolisen mielestä. Älkääkä käsittäkö tätä väärin. Lapsi itsessään voi olla oikeasti se maailman ihanin muidenkin mielestä, kuva kortissa vain ei. Lapsikuvakortit ovat tylsempiä kuin Tiimarin 20 sentin perusjoulukortit. Tiimarin korteissa kun on sentään kimalletta eivätkä ne loukkaa ketään.

maanantai 29. marraskuuta 2010

Pikkuhuomioita XXI

Miksi asiat joista pitää on niin raskaita? Jos haluaa toteuttaa intohimojaan työn suhteen, harrastuksissa, se vaatii paljon vaivaa ja aikaa. On paljon helpompaa tehdä tylsää perustyötä, joka toistaa itseään mahdollisimman paljon. Se ei vaadi jatkuvaa keskittymistä, itsensä kehittämistä, voimiensa viemistä äärirajalle päivästä toiseen. Miksei voisi vain pitää keskinkertaisuudesta ja helppoudesta?

Intohimoista on pelkkää haittaa, se on todistettu lukemattomia kertoja. Miksei sitä voi uskoa ja lakata haluamasta asioita?

keskiviikko 24. marraskuuta 2010

Laihdutus, osa 7

Laihdutusmotivaationi on edelleen hukassa. Sitä hakeakseni olen lueskellut erinäisiä blogeja ja nettisivustoja, tarkemmin seuraan kahta laihdutuksesta kertovaa blogia.

Silmun ja Sinellan tekstejä lukiessani koen huonon omantunnon pistoksen. En ole pitkään aikaan jaksanut olla niin tarkka laihdutuksessani. Saati ahkera. Nyt on aika kääntää uusi lehti ja ottaa kiri. Jouluun asti aion olla ahkera: liikkua ja vahtia syömisiäni. Jouluna en aio vahtia yhtään mitään; menemme tänä jouluna appivanhemmille ja siellä kaikki tehdään kermaan ja voihin. En siis voisi syödä mitään siellä. Mutta nyt noin kuukauden voin olla erityisen tarkka, katsotaan johtaako se mihinkään.

Tähän liittyen päätin mitata olennaiset mitat ja katsoa ehtiikö ne muuttua kuukaudessa. Jotta olisin tosissani, kirjaan ne tänne ylös nyt ja kuukauden päästä. Olette motivaationi muistuttajat, julkisesti on ikävämpi epäonnistua. (kyllä hyvä ystäväni, kun tulen käymään seuraavan kerran, tilaa hissi ylös ja pidä se varattuna, jotta joudun portaisiin)

Mittasin kaikki nämä paksuimmasta kohdastaan:

Käsivarsi (vasen hauis) 34 cm
Rinnanympärys 100 cm (ihan vain vertailun vuoksi: rintojen alta mitattuna ympärys 65 cm. Kylkiluut tuntuu ja näkyy asennossa kuin asennossa. Kertoo jotain vartaloni muodosta.)

Vyötärö 81 cm (voi masennus, vyötärö on ollut aina se ainoa kapea kohtani ja nyt sekin on kasvanut viime mittauksesta. Tosin ennen mittausta juomallani pannullisella teetä on voinut olla parin sentin turvottava vaikutus.)
Lantio 113 cm (aina ja ikuisesti levein kohtani)
Reisi (vasen) 81 cm

Lyhyt selailu keskustelupalstoilla ja terveyssivustoilla kertoo, että tavoitteena pitäisi olla lantio 90-100, reisi 50-60, vyötärö alle 80. Käsivarsista en löytänyt tietoa. Katsotaan edistynkö kuukaudessa yhtään senttiä.

Joulu tulee, halusit tai et

Joulu on tulossa jälleen. Joulunaika on parasta vuodessa. Tiedän hyvin, että tämä(kin) on poissa muodista; joulua kuuluu lähinnä pilkata ja puhua siitä inhoten. Tärkeintä tuntuu nykyään ainakin opiskelijoiden kesken olevan keksiä uusia, kaukana perinteistä olevia joulunviettotapoja.

En anna sen häiritä itseäni. Joulu on niin mahtava juhla, että sen odottaminen pitää aloittaa tammikuussa. Koko vuoden ostelen joululahjoja ja joskus teen joulukortit valmiiksi kesällä. Myös itsetehdyt joululahjat on hyvä aloittaa aikaisin, jotta ei tule kiire. Normaalisti viimeistään joulukuun puoliväliin mennessä minulla on kaikki valmiina.

Joulun odottaminen myös helpottaa tuskaista syksyn pimeyttä. Jäätävän viiman ja sateen kestää paremmin, kun tietää joulun olevan ihan lähellä. Jo marraskuussa saa alkaa intoilla joulusta muillekin. Sitä ennen on parempi olla puhumatta mitään, jostain syystä muut ihmiset harvoin suunnittelevat joulua kesällä saati keväällä. Outoja ihmisiä. Joululauluja en uskalla soittaa ennen kuin joulukuussa, etteivät naapurit hermostu minuun.

Pari vuotta sitten kävin appeni kanssa keskustelun joululahjoista. Olen käynyt saman keskustelun syntymäpäivälahjoista kaverini kanssa. Kuinka lahjan antaminen velvoittaa toisenkin hankkimaan lahjan. En ymmärrä sitä. Lahja annetaan, koska halutaan muistaa tiettyä ihmistä, ei pakosta. Joten miksi olisi odotettava vastalahjaa? Pakosta hankitut vastalahjat on usein persoonattomia. Mieluummin sydämellä tehty tai hankittu pikkulahja kuin kallis, persoonaton lahjus. Lahjojen antaminen ei ole pakkopullaa, antamisesta saa itsellekin iloa. Varsinkin jos on osunut lahjallaan oikeaan ja onnistunut aidosti ilahduttamaan sen saajaa. Jos ei saa antamisesta iloa, miksi antaa lahjoja?

Tänä vuonna ensimmäistä kertaa hyvin moneen vuoteen jouluntulo ahdistaa minua. Se johtuu siitä, että en ole hyvistä yrityksistäni huolimatta ehtinyt löytää kummipojille joululahjoja. Ne ovat ne tärkeimmät lahjat hankkia. Minulla ei myöskään ole edes ideaa mitä voisi vanhemmille hankkia tai tehdä. En ole tehnyt yhtäkään lahjaa itse tänä vuonna ja se on todella poikkeuksellista. Joulukortteihinkin hankin kartonkia vasta eilen, sen sijaan jo aiemmin kortteja varten keräämäni kävyt ovat päässeet kuivamaan ja aukeilemaan. Korttisavotta tulee olemaan tänä vuonna kiireinen. En pidä kiireestä. Korttien tekemisestä ja lahjojen ostosta menee nautinto, jos ne joutuu tekemään kiireessä.

Haluan uskoa, että tuo ahdistus on ohimenevää eikä toistu tulevina vuosina. Onneksi kummipoikien suhteen on aina yksi helppo lahjaratkaisu: ajan antaminen. Todennäköisesti tulen tänä vuonna antamaan kahdelle nuoremmalle kummipojalle lahjaksi retken johonkin mukavaan paikkaan, ehkäpä eläintarhaan. Olen pyrkinyt antamaan lapsille lahjaksi jotain, minkä he voivat kaivaa käärepapereista, se on niin hauskaa lapsena, mutta koska ideat on vähissä tänä vuonna, lahjakortti retkelle toivottavasti ilahduttaa.

Jos olisin rikas, lähtisin johonkin Saksan tai Ranskan kaupunkiin joulumarkkinoille nauttimaan joulun odotuksesta. Siellä se osataan. Hyvän odottaminen on mukavaa puuhaa ja ihan liian aliarvostettua.

tiistai 23. marraskuuta 2010

Illan sinihetki

Toisinaan, erityisesti leutoina talvipäivinä, on mukavaa vain istua ja katsella sinihetken aikaa. Luonto tuntuu rauhoittuvan iltaan auringon viime säteiden painuessa mailleen. Hiljaisuus laskeutuu pimeyden myötä. Ihmisenkin mieli rauhoittuu kaiken kiireen keskellä hetkeksi vain tuijottamaan ja nauttimaan.
Lumi värjäytyy sinertäväksi, terävät reunat sumentuvat hämärässä ja yksityiskohdat himmenevät. Lihakset rentoutuvat, voi vain upota haaveisiinsa.


Kunnes metron jarrut kirskahtavat, metro syöksyy pimeään tunneliin ja ihminen on taas kiireestä ahdistunut kaupunkilainen.

maanantai 22. marraskuuta 2010

Myrkyllinen äiti

Tämä ei nyt enää ole mikään uusi uutinen, mutta kommentoinpa kuitenkin.

Viime viikolla kohistiin naisten meikkien sisältämistä myrkyistä, kuinka ne vaikuttavat sikiöön. Erityisesti miespuoliset sikiöt tuntuvat olevan vaarassa, siittiöiden tuotanto on herkkä asia. Jo vuosia sitten jossakin tutkimuksessa todettiin, että äidin raskaudenaikainen tupakointi voi aiheuttaa poikalapsen siittiötuotannossa ongelmia ja lapsettomuutta aikuisena.

Uutinen on siitä mielenkiintoinen, että en huomannut siinä mitään kommenttia tyttölapsen kehityshäiriöihin. Tyttöjen munasolut kehittyvät kuitenkin sikiöaikana, poikien siittiöt vasta murrosikäisenä. Miksi sikiöajan altistus siis vaikuttaa nimenomaan poikiin eikä tyttöihin? Onko asia todella noin tarkkarajaista vai eikö tyttöjä vain ole tutkittu yhtä paljon kuin poikia?

Joka tapauksessa meikittömyys on siis hyvä asia, samaten hiuksien luonnollinen väri raskausaikana. En kyllä ihan varmaksi ymmärrä, miten ripsiväristä voi irrota ihoon suuria tai pieniäkään määriä myrkkyjä, kun se ei varsinaisesti edes kosketa ihoa.

Entäs deodorantit? Onko niissä sikiölle haitallisia myrkkyjä? Alumiinittomuuden ymmärrän, onnekseni kauppaan on tullut lisää alumiinittomia vaihtoehtoja viime vuosina, mutta entä ne ftalaatit? Mikrosta olen ajatellut pysyä kaukana muutenkin (jos siis joskus tulen raskaaksi), nyt täytyy myös välttää muoviastioiden käyttöä mikrossa. Mutta miten välttää kaikkea ftalaattia sisältävää, jos sitä kerran on kaikkialla? Jos se on niin vaarallista, miksi sitä on kaikkialla? Pitäisikö ftalaatteja alkaa vältellä ihan itsensäkin vuoksi eikä pelkästään sikiön takia? Tästähän saisi tehokkaan joukkohysterian aikaiseksi vähän yllyttämällä.

torstai 18. marraskuuta 2010

Vanhat isät ja äidit saavat virheellisiä lapsia?

Lueskelin äsken uusia uutisotsikoita. Ylen uutinen ”Isän vanhuus saattaa lisätä lasten kromosomivirheitä” hätkähdytti hetken. Inhoan tuollaista uutisointitapaa.

Uutisessa ei millään tavalla määritellä mikä on vanha isä. Mistä iästä lähtien kromosomivirheet ovat mahdollisia iän tuomia ongelmia? Myös lause ”(riski on) joka tapauksessa vähäisempi kuin äidin korkeaan ikään liittyvä”. No mikä sitten on korkea ikä äidille? Tuskin sama kuin isälle? Mieshän voi saada lapsia periaatteessa koko ikänsä, nainen ei.

Onko tässä mielessä käsitetty vanha äiti yli 35-vuotias? 40-vuotias? 45-vuotias? Entä vanha isä? 40, 50, 60, 70? Oman elämäni kannalta vastauksella on väliä. Ja muutenkin mielestäni se olisi melko olennaista tietoa. Huolestuttava ajatus, että koska olen pakotettu odottamaan ja vanhenemaan ennen kuin mahdollisesti tulen saamaan lapsen, se ehkä on tämän odotuksen vuoksi ”kromosomivirheellinen”.

Eipä ole ensimmäinen kerta kun Ylen suppea uutisointi ärsyttää. Yle on muuttunut jatkuvasti enemmän lööppihakuiseksi iltalehdeksi kuin asialliseksi uutiskanavaksi netissä.

maanantai 15. marraskuuta 2010

Materialisti vai ei

Muutin viime kuun lopussa uuteen väliaikaisasuntoon, kuten ohimennen mainitsin netinhankkimisongelmieni yhteydessä.
Ennen muuttoa kuvittelin, ettei minulla ole juuri mitään tavaraa. Muutin toisesta väliaikaisasunnosta toiseen enkä ole säilyttänyt siellä läheskään kaikkia kirjojani tai vaatteitani. Mutta jotenkin sitä tavaraa oli ehtinyt sinnekin kertyä. Mystistä.

Lähinnä sinne oli kertynyt opiskeluun liittyviä papereita ja muistiinpanoja. Ja niitä oli paljon! Pikaisessa muutossani en jaksanut alkaa käydä papereita läpi vaan pakkasin ihan kaiken. Nyt olisi tarkoitus alkaa tutkia uuden asunnon rauhassa mitä ihmettä olenkaan säästellyt. Kunhan on sitä kuuluisaa aikaa tehdä tuokin asia.

Muutossa huomasin myös, etten olekaan ihan niin välinpitämätön asioiden omistamisen suhteen kuin olen joskus kuvitellut olevani. Kirjoista en tietysti voi luopua, niitä pitää omistaa, jotta voi lukea suosikit uudestaan ja uudestaan odottamatta lainausjonossa kirjastossa. Kirjojen omistaminen tulee myös halvemmaksi kuin maksaa jatkuvia myöhästymismaksuja kirjastoille. Vaatteita on kertynyt suuret määrät, tai ainakin se näyttää suurelta määrältä, kun villatakit yrittää mahduttaa muuttolaatikkoon. Toisaalta olen hirveän huono heittämään mitään pois, useimmiten siirrän paljon käytetyn villatakin varastoon ja kaivan sen esiin muutaman vuoden päästä ”uutena löytönä”.

Koen silti, etten ole materialisti pahimmasta päästä. Kahden yllämainitun lisäksi minulla ei juuri ole tavaraa. En kerää meikkejä (koska en osaa käyttää niitä), hajuvesiä, koruja, teknisiä vempaimia, elokuvia, cd-levyjä... No hyvä on, purkkeja on saattanut kertyä jokunen, mutta suurin osa niistä on hyötykäytössä keittiössä tai muualla säilyttämässä pikkutavaroita ja ruokia.

Jotta olisin todellinen materialisti, minun pitäisi rakastaa shoppailua ja tavaran saamista itselleni. Eräs ystäväni sanoo, että huonoina päivinä ostaminen, varsinkin uusien vaatteiden hankkiminen tekee hänelle paremman olon. Omat huonot päiväni pelastaa useimmiten suklaa tai muu herkku. Ehkä sen takia ystävälläni on alati paisuva vaatekaappi, minulla alati paisuvat reidet.

Rakastan sisustamista, mutta väliaikaiskodeissa ei ole tarvetta eikä halua alkaa muuttaa sisustusta paikkaan sopivaksi. Meille on kertynyt vuosien varrella sisustustavaroita, lähinnä kynttilänjalkoja ja matkamuistoja, mutta niitä saakin kertyä. Matkamuistoja opin jo 10 vuotta sitten (masentavan kauan sitten!) ensimmäisellä interrailillani ostelemaan säästeliäästi. Suurin osa matkamuistoista kulkee valokuvina ja muistoina päässäni ja muistokirjoissani. Jokaiselta matkalta olen kuitenkin halunnut hankkia yhden esineen muistoksi. Usein se on joku simpukka rannalta tai paikallisen käsityöläisen kaunis koriste-esine. Mieheni ostelee paikallisia mausteita ja käyttää niitä sitten kotona erilaisiin ruokakokeiluihinsa (jonka takia olen säästynyt kokkaamiselta jo pitkään, onneksi).

Lähinnä mieheni vihjailujen takia olen miettinyt mitä tavaroita voisin lahjoittaa pois. Mutta kun olen jotakin hankkinut, se on usein pitkän harkinnan tulosta ja silloin siitä on vaikea luopua. Tavara on hankittu täyttämään jokin tarve ja vaikka se tarve olisi kadonnut, en raaski luopua tavarasta. On kyllä totta, että olemme asuneet yhdessä jo vuosia käymättä läpi astioitamme kertaakaan. Kahden kodin astioiden yhdistäminen toi melkoisen vyöryn astiakaappeihimme. Mutta jos vielä jonain päivänä tarvitseekin sitä vanhaa paistinpannua tai pikkukattilaa?

sunnuntai 14. marraskuuta 2010

Pikkuhuomioita XX

Saadessani nauttia näiden kuukautisten aikana kaksi päivää elämäni kovinta vatsakipua, olen huomannut miten moneen asiaan vatsalihasten käyttö vaikuttaa. Jossain ryhmäjumpassa kuultu ”keskivartalo vaikuttaa kaikkeen, nyt jumpataan vatsalihakset kuntoon” ei tunnukaan enää perättömältä lausahdukselta.

Vatsani on ollut niin kipeä, että kaikki liike on sattunut. Liian nopeasti hengittäminen, naurahtaminen, toisen ihmisen liikkeet, jotka ovat hipaisseet vatsaani...
Vatsa on vaikuttanut myös ennalta-arvaamattomiin asioihin. Ensimmäisenä päivänä oli hankalaa olla koneella, vaikka makaankin sohvalla läppäri sylissä, koska näppäimistön käyttö heilutti liikaa vatsaa. En myöskään pystynyt avaamaan pullojen kierrekorkkeja, koska se olisi vaatinut voimaa vatsasta asti. Kaikenlaisten painavien (~yli 500g) asioiden nosteluyritykset jäivät yrityksiksi.


Luonnollisesti ylösnouseminen istumasta tai makaamasta on ollut hankalaa ilman apua. Kaikenlainen kurottelu on ollut kielletty. Käveleminen ilman vatsalihasten toimintaa oli mahdotonta, joten tyydyin kävellessä pidättämään hengitystä ja kulkemaan kyyryssä. Saunassa huomasin, etten pääse millään korkeaa ensimmäistä porrasta ylös.

Kunhan selviän näistä menkoista alan taas jumpata vatsalihaksia ihan urakalla. En tiedä miksi sain tällaisen järjettömän kivun tällä kertaa mutta en halua sitä uudestaan. Ehkä vatsalihasten kunto vaikuttaisi asiaan?

perjantai 12. marraskuuta 2010

Linkki

Satuin löytämään niin loistavan kirjoituksen, että on pakko linkata tänne. Kerrankin joku puhuu järkeä, eikä aina niitä Laasasia ja muita elämäänsä pettyneitä miehiä, joilla on pakollinen tarve purkaa omaa ahdistustaan mahdollisimman kuuluvasti. Kiitos Jussi Ojajärvi.
Lisää tällaista!

Ystävyys

Olen viime aikoina pohtinut paljon ystävyyttä. Mitä se on? Miten se syntyy? Voiko olla yksipuolista ystävyyttä? Miten kaveruus syvenee ystävyydeksi?

Varovaisena, epäluuloisena pelkurina tunnen pelottavani ihmiset pois läheltäni. Onnistun sillä suojelemaan itseäni, mutta se myös jättää minut melko yksinäiseksi. Siksi olen yrittänyt miettiä, miten voisin olla vähemmän pelkuri mutta en liian tyrkkykään.

Olin muutaman päivän matkalla puolituntemattomien ihmisten kanssa viime kuussa. Ehkä se johtui matkan olosuhteista, mutta tunnen reissun suurimman annin minulle olleen uudet ihmiset ympärilläni. Näistä tuttavuuksista on mahdollista kehittyä jopa ystävyyssuhteita oikein osuessaan. Kun nyt osaisi jatkaa oikeaan suuntaan. Päteekö ystävyyden kehittymiseen samat säännöt kuin parisuhteiden alkuun? Ei saa olla yhteydessä liian usein, ettei toista ahdista, pitää muistaa tietynlaiset käytöstavat kohdatessa? Tai voiko ystävyyden ”testata” olemalla heti täysin oma itsensä virheineen kaikkineen ja katsoa kestääkö toinen vai ei?

Ehkä näistä syistä olen hirveän huono ystävystymään. Ehkä on olemassa sellainenkin asia kuin ylianalyysi. Opiskeltuani yliopistossa nyt kaksi vuotta olen päästänyt lähelleni tasan kaksi ihmistä. Kavereita on tietysti useampia, mutta heille ei tule kertoneeksi aina mitä oikeasti ajattelee tai ainakaan ihan niin perusteellisesti kaikista asioista.

Nyt minua jännittää kuin romanttisen suhteen alussa. Voisiko näihin kahteen-kolmeen uuteen ihmiseen elämässäni kehittyä jotakin syvällisempää? Miten toimimalla voisin edistää sitä? Mitä en ehdottomasti saisi tehdä? Siitä olen varma, että ei pidä jäädä vain odottelemaan ja ihmettelemään, niin on todistetusti tuhottu monia lupaavasti alkaneita tuttavuuksia. Ystävyys vaatii työtä siinä missä parisuhdekin, ainakin alussa. Työn sisältö on vain minulta vähän hukassa.

tiistai 9. marraskuuta 2010

Voimattomuus olkoon suurin syntini

Käyköhän kenellekään muulle koskaan niin, että jättää tekemättä jonkun "virallisen" asian tai peruu sovitun tapaamisen, koska ei vain jaksa? Tänä syksynä niin on käynyt minulla monesti ja poden todella pahasti huonoa omatuntoa siitä.

Onko kyseessä pelkkä laiskuus, kuten joku on minua syyttänyt, vai onko taustalla jotain muitakin syitä? Mitä ne muut syyt voisivat olla?

Joka tapauksessa olo on huono aina, kun jättää jotain tekemättä, kuten luennolle menemättä. Kaduttaa ja ärsyttää. Mutta jos menee, sekin voi helposti ärsyttää. Tai sitten onkin hauskaa. Pahimmassa tapauksessa tuskailee koko luennon ajan ja jälkikäteen olo on pahentunut vaikkapa alkavan flunssan pahentumisena. Kun ei voi tietää.

Tuntuu, että kaikki muut ihmiset maailmassa ovat tuhansia kertoja parempia ihmisiä kuin minä. He jaksavat, pitävät sovitut asiat ja tekevät vähän ekstraakin ihan vain ilokseen. Kaikki ahkerointi on ilo. Ja minä vain valitan kun paikkoja särkee ja ei tee mieli ahkeroida. Mitä enemmän ajattelen kuinka paljon huonompi olen verrattuna muihin kun en jaksa, sitä vähemmän jaksan kun mielikin painuu alas. Tiedän, että siitä tulee paha noidankehä, mutta en osaa ratkaista sitä. Toisinaan sitä pystyy olemaan välittämättä näistä ajatuksista ja mieli on korkealla, toisinaan ei jaksa kuin antautua ja rypeä itsesäälissä.

maanantai 8. marraskuuta 2010

Tahattomia ilkeyksiä

Kaverini toi tuliaisiksi reissultansa kaikille pinssit. Minulle hän toi pinssin, jossa on Dagssonin piirros. Hänen piirroksensa ovat pääasiassa ilkeitä ja koettelevat usein huumorin rajoja. Itse pidän niistä joistakin mutta saamani pinssi osui arkaan paikkaan. Pinssin kuvassa on nainen poistumassa vessasta ja pöntöstä tulee puhekupla, jossa lukee ”äiti, rakastan sinua”.

En olekaan kirjoittanut tänne jo kuukausia aikaisemmin tapahtuneesta mahdollisesta keskenmenostani, jossa vasta aivan alussa ollut raskaus meni kesken vessassa. Se oli vielä niin alussa, ettei ole 100% varmaa oliko se raskaus; merkit oli näkyvillä ja olin tekemässä testiä kun vatsaan alkoi sattua valtavasti ja jotakin tuli ulos. Oletan sen olleen raskaus tapahtuman epätavallisuuden vuoksi.
En oikein tiedä mitä tehdä pinssille. En haluaisi loukata sen antanutta kaveria vaan näyttäytyä pinssin kanssa jossakin, mutta en saa itsestäni irti halua laittaa pinssiä esille. Se nyt vain on liian loukkaava.

Eräänä päivänä istuin ystävän kanssa juttelemassa syntyjä syviä; lähinnä hänen ihmissuhdehuoliaan (koska omassa elämässäni ei sellaisia tapahdu, on aina välillä kiva elää toisen tarinoissa ”villiä vapausaikaa”). En tiedä miksi, mutta en ole tullut kertoneeksi tällekään ystävälle lapsenhankintahaaveistani, vaikka muuten puhumme monia arkojakin asioita. Jostain puheemme kääntyi lapsiin ja teoriaan, jonka mukaan vauvat elävät vuosikausia, jopa vuosikymmeniä toisessa ulottuvuudessa ja valitsevat vanhempansa huolella ennen syntymistään meidän maailmaamme.
Teoria tuntuu kammottavan pahalta. Että vauva valitsisi mieluummin jonkun kadulla asuvan huumeäidin, joka myy lapsensa ties mihin eläinkokeisiin saadakseen seuraavan piikin kuin meidät, jotka haluaisimme tarjota lapselle mahdollisimman tasapainoisen ja hyvän kodin. Että meissä olisi jotain niin pahasti vialla, ettei yksikään vauva edes harkitse tuloa perheeseemme. Olenko todella niin hirveä ihminen ja epäsopiva äidiksi?

Ehkä pitäisi kertoa ihmisille avoimemmin raskaushaaveista ja vaikeuksista, jotta tällaisilta tilanteilta vältyttäisiin? Mutta kun se kertominen on niin kovin vaikeaa. Viimeistään silloin ainakin tulisi leimatuksi epäkelvoksi ihmiseksi, joka ei pysty toteuttamaan yhtä elämän perusasioista, lisääntymistä.

lauantai 6. marraskuuta 2010

Pikkuhuomioita XIX

Äskettäin saunassa huomasin uuden asian itsestäni. Riippuvat rinnat eivät synny imettämisen tuloksena vaan kyllä ne iän myötä vain ikävästi valahtavat teki mitä tahansa.

Ainakin itsestä tuntuu, että ihan viimeisen vuoden aikana rinnat ovat painuneet alemmas ja alemmas. Pian ei ehkä nykyisten rintaliivien antama tuki riitä pitämään niitä ylhäällä vaan on alettava panostaa pelkkiin laadukkaisiin urheiluliiveihin saadakseni rinnat ylös kainaloista.

Melko masentava tulevaisuudenkuva. Toivottavasti ei toteudu.

torstai 4. marraskuuta 2010

Epätietoisuutta

Minulle tuli kutsu uusiin testeihin viime viikolla. Joudun sittenkin käymään sairaalabakteeritestauksessa sen takia, että olin leikkauksessa pääkaupunkiseudulla jokunen vuosi sitten. Testit on käytävä ennen kuin meillä on aika lapsettomuustutkimuksiin. Kyseessähän on vain ensimmäinen poliklinikkakäynti lapsettomuuden selvittämiseksi ja hoitamiseksi, pelottavaa miksi joudun käymään kolmena päivänä erilaisissa kokeissa sen takia.

Vainoharhaisuus ja pelot saavat uhkaavasti valtaa kun mietin miksi bakteeri halutaan testata tässä vaiheessa. Ja miksi siitä kysytään lapsettomuusselvityslomakkeessa. Onko asioilla sittenkin yhteys, vaikka yritin vakuuttaa toisin? Tuskastuttavaa epätietoisuutta.

Täällä taas

Uuden nettiliittymän löytäminen väliaikaiseen asuntoon onkin hankalampaa kuin kuvittelin. Kaikkiin kun pitäisi sitoutua vuodeksi tai kahdeksi, jollei halua maksaa itseään kipeäksi kuukausimaksuissa.
En siis ole vielä saanut nettiä kotiini, mutta koitan silti ehtiä aina välillä julkaisemaan tänne tekstejä, joita päästäni pursuaa tihenevää tahtia. Aina kun saan jostain netin käyttööni niin, ettei ympärillä ole laumaa muita ihmisiä.

tiistai 26. lokakuuta 2010

Tauko

Joudun pakolliselle netittömyystauolle vähintään viikon ajaksi. En tiedä kuinka tulen selviämään siitä; ilman meseä, facebookia, skypeä, blogia, spotifyä, uutisia.. Minäkö nettiriippuvainen?
Ajatus tauosta on hirvittänyt minua jo valmiiksi useamman päivän. En taida osata toimia kotona ilman, että kommentoin asioita skypessä tai mesessä. Ja mitä sitten teen iltaisin, kun en pääsekään ylen areenalle katsomaan tv-sarjoja.

Se tarkoittaa myös, etten pysty julkaisemaan tekstejäni täällä hetkeen. Olkaa siis kärsivällisiä kanssani, heti marraskuun ensimmäisellä viikolla etsin itselleni uuden, edullisen ja toimivan nettiliittymän. (kai sellaisia on olemassa?)

perjantai 22. lokakuuta 2010

Milloin jotain tapahtuisi?

En ole viime aikoina kirjoitellut tänne lapsenhankinnasta juuri mitään. Ei ole ollut mitään sanottavaa. Kuukaudet kuluvat eikä mitään tapahdu. Tässä kuussa olemme taas eri maissa ovulaation aikaan. Tänä syksynä on ollut melkein joka toinen kuukausi juuri ovulaatioaikaan jotain pakollisia menoja niin ettemme ole nähneet oikeina päivinä. Ainakin säästyy ovulaatiotestejä.. Onpa suuri lohtu.

Eipä niinä joka toisena kuukautenakaan kun olemme olleet yhdessä ovulaation aikaan ole mitään tapahtunut. Ei ole edes noussut pintaan toiveita tai näkynyt pienintäkään merkkiä asioiden edistymisestä.

Alan olla lannistunut. Tiedän, että meillä on vielä pitkä tie edessämme tutkimuksissa ja hoidoissa, mutta juuri tällä hetkellä tuntuu, että pitäisi alkaa asennoitua lapsettomaan elämään. Mutta kun en haluaisi. Kaikissa kuvittelemissani tulevaisuudenkuvissa meillä on lapsia. Ja useampi kuin yksi. 30-vuotissyntymäpäiväni lähestyy pelottavan nopeasti. Järki sanoo, ettei tuo päivä ole minkään asian suhteen erityinen päivä, tunteet eivät usko. Lapsensaanti tulee olemaan joka vuosi vaikeampaa. Enkä olisi halunnut olla niin kamalan vanha äiti. Turhauttaa ja masentaa.

torstai 21. lokakuuta 2010

Lyhyydestä

Lyhyys, miten hieno sana. Vertikaalisesti rajoitteinen. Lyhyyteen liittyy paljon erilaisia asioita, jotka vaikuttavat käytökseen. Varmasti pitkien elämässä on samantyyppisiä ongelmia, joita keskivertopituiset, kaikkialle mahtuvat ihmiset eivät vain voi ymmärtää.

Ensinnäkin on vaatteet, joita ei koskaan tehdä lyhyille ihmisille. Kaikkea pitää aina lyhentää, varsinkin housuja. Toisinaan shortseista saa ihan kivat pitkät housut, ne vain tuppaavat olemaan hirveän leveitä malleja. Jotkut kapeat, lantiottomat ja rinnattomat lyhyet ihmiset varmasti löytävät lastenvaateosastolta sopivia vaatteita itselleen. Minä en edes laihana ollessani.
Sitten on muut tavarat. Koska olen lyhyt, muutkin ruumiinosani on suunniteltu pituuden mukaan. En edes viitsi aloittaa kenkien löytämisen vaikeudesta, tai sopivien nahkahansikkaiden metsästyksestä. Mutta nuo tuskalliset dvd-kotelot! Luulin pitkään, että en vain osaa käyttää erilaisia dvd:n kiinnitystapoja, kun usein joudun taistelemaan koteloiden kanssa saadakseni levyn irti. Kunnes eräänä surkeana päivänä hajotin ystäväni dvd-kotelon levynpidikkeen hänen silmiensä edessä. Haukkujen jälkeen aloin seurata miten hän irrotti levyt erilaisista koteloista. Ja tajusin ongelmani. Käteni ei riitä levyn molemmille reunoille ja yhtä aikaa painamaan keskeltä oikeassa kulmassa, jotta levy irtoaisi. Nykyisin opettelen kahden käden metodia ja olen jo selättänyt monta erilaista kotelomallia.

Lyhyyden ilmiselvä haitta näkyy kaupoissa, kun ei yletä. Pidän kaupassakäynnistä mieheni kanssa, koska olen kyllästynyt taistelemaan painaviakin tuotteita ylähyllyiltä tai jäädyttämään käteni pakastinkaapissa kehitellessäni keinoja saada haluamani tuote hyllyn takareunalta. Koska äitini ei ole minua juuri pidempi, olen oppinut häneltä erilaisia niksejä saadakseni haluamani tuotteet ilman liiallista vaivaa. Niiden toteuttamisessa vain menee toisinaan aikaa. Vain pari kertaa olen päätynyt kiipeämään hyllyä pitkin ylettääkseni ylimmälle hyllylle. Yleensä riittää, kun koukkii muilla tavaroilla ylähyllyä ja onnistuu osumaan oikeaan tuotteeseen oikeassa kulmassa niin, että se kaatuu eteen päin. Toisinaan voi kyllä käydä huono tuuri ja se viimeinen kaurapuurolaatikko kaatuukin taaksepäin. Silloin on luovutettava ja ostettava jotain muuta.

Lyhyyden ehdoton hyöty on mahtuminen pieniin tiloihin. Päätä tulee harvoin lyötyä kattoon tai ovenkarmiin. Jalat voi nostaa helposti ylös lentokoneissakin, ja pidemmätkin matkat menevät sen suhteen mukavasti. Kunhan lentoemännät eivät tule valittamaan jaloista pöydällä tai edessäistuvan pään yläpuolella.

Haittaa lyhyistä jaloista on istuessa. Lähes kaikki tuolit on liian korkeita. Jalkoja joutuu pahimmillaan roikottamaan eikä maahan yletä edes hipaisemaan. Varsinkin yliopistolla istuinosat on sen verran pieniä, ettei ole mielekästä nostaa jalkoja ristiin syliin, vaan joutuu istumaan kahden tunnin luennon jalkoja heilutellen. Tämän koettelemuksen jälkeen on useimmiten tunto mennyt vähintään toisesta jalasta ja selkää särkee kammottavasti.
Baarien korkeilla jakkaroilla tunnen itseni pikkulapseksi, kun joudun kapuamaan jakkaralle kaikkea muuta kuin seksikkään tyylikkäästi ja istuessani jalat roikkuvat tai heiluvat sinne tänne. Siitä näystä on kaukana elokuvien kaunottaret, jotka pystyvät istumaan jakkaroilla jalat ristissä selkä suorana säärtä vilautellen.

Erityisesti inhoan suomalaisia junia tässä suhteessa. Vanhojen pikajunien penkit olivat mukavat, mutta niitä ei näe juuri missään liikenteessä enää. Nykyisten kaukojunien penkit on liian pieniä istua mukavasti jalat ristissä häiritsemättä vieressä istuvaa, mutta niistä ei myöskään yllä lattialle asti. Junien jalkatuet edessä olevan penkin takana lienevät pelkkiä koristeita, en ole ainakaan yhtäkään ylhäällä pysyvää tukea löytänyt. Alhaalla olevaan tukeen en yletä. Siispä junassa matkustaessani joko käytän kahta vierekkäistä penkkiä ja nojaan ikkunaan, tai matkustan ravintolavaunussa. Ikkuna on kova ja talvisin jäätävän kylmä noja ja matkustaminen on epämukavaa. Ravintolavaunusta en osta mitään, koska koen olevani pakotettu istumaan matkani siellä oman istuimen sijaan enkä halua tukea VR:ää pakotetusti. Ja sitä paitsi siellä on hirvittävän kallista.

Mieheni mielestä lyhyillä on ihan oma maailmansa. Olen hänen kauttaan huomannut miten paljon enemmän näen asioita kuin hän. Näen sopivalla tasolla olevien hyllyjen takareunaan saakka ja esimerkiksi keittiön alakaapeista löydän etsimäni huomattavasti nopeammin. Hänen kun pitää aina kumarrella ja tuskailla nähdäkseen alas. Mysteerinen alamaailma ei aukene liian pitkille ihmisille. Ei ole sama asia istua tai kumarrella ja yrittää nähdä asiat samalla tavalla kuin ihminen, joka elää tällä korkeudella päivästä toiseen. Niinhän se on. Kun makaa lattialla, hahmottaa maailman aivan eri tavalla kuin rapputuolin päällä seisoessaan.

keskiviikko 20. lokakuuta 2010

Pikkuhuomioita XIIX

Seurailen harvakseltaan "oikeiden" kavereiden blogien lisäksi lapsettomuudesta ja laihduttamisesta kertovia blogeja. Yksi blogi ei ole päivittynyt sitten elokuun.

Olen alkanut miettiä, mitä voisi olla tapahtunut bloginpitäjälle. Mitä jos tämä viime teksteissään lapsettomuuteensa ja parisuhteensa ongelmiin masentunut kirjoittaja onkin väsynyt elämään? Harmittaa, ettei ihmistä, jonka on oppinut tuntemaan netin välityksellä tavoita mitenkään. Tekisi mieleni kuulla hänen kuulumisiaan ja auttaa häntä piristymään, jos sellaiseen olisi tarvetta.

Blogin kirjoittamisen voi tietysti vain kiireidensä seassa lopettaa. Mutta olisi se mukava lopettaa jotenkin niin, että lukijat tajuavat blogin lopettaneen tai olevan pidemmällä tauolla. Pelkkä yhtäkkinen hiljaisuus saa vilkkaan mielikuvituksen kehittelemään lohikäärmeitä sun muita hirvityksiä. Oikeastaanhan muita bloggaajia ei tunne lainkaan. Tietää heidän syvimmistä ajatuksistaan joistain elämän osa-alueista mutta siinä se. Pitäisikö heitä tuntea? Miksi? Miksi ei? Ei sillä ainakaan tekstien lukemisen kannalta ole mitään merkitystä.

tiistai 19. lokakuuta 2010

Loputonta avun etsintää

Etsiskelin vanhoista lehdistä erilaisia asiantuntijoiden laatimia laihdutusruokavalioita. Monessa lehdessä on tarjolla viikon ateriat tarkalleen mitattuina.

Niiden noudattamisessa on vain kaksi ongelmaa. Ensinnäkin joudun aina soveltamaan liharuokien tilalle soijaa tai linssejä tai jättämään yhden ainesosan kokonaan pois. En ole löytänyt pelkällä kasvisruualla tehtyä ruokalistaa mistään.

Toiseksi niissä on aina jokin osa, esimerkiksi tuoremehu, jota juodaan 2-3 aamuna puoli lasillista eikä muulloin. Minun pitäisi siis ostaa se litran mehupurkki, juoda siitä puolet viikossa ja heittää loput roskiin, kun avattu mehu ei säily juuri viikkoa pidempään? Mitä noissa ohjeissa oikein oletetaan? Että perhe (minun tapauksessani mieheni) käyttää sen lopun mehun vaikkei pitäisi sen mausta yhtään? Entäs sinkut?
Miksei viikon ruokavaliota voi tehdä ajatellen myytäviä pakkauskokoja, jotta ohjeiden noudattaminen olisi helppoa ja edullista?


Tuoremehun tapauksessa voisi toki puristaa appelsiineista tuoretta mehua joka toinen aamu ohjeen mukaisen määrän, jos jaksaisi olla ahkera. Valitettavasti kaikissa tuotteissa, joita ruokalistoista löytyy ei ole korvaavaa vaihtoehtoa isolle pakkaukselle.

torstai 14. lokakuuta 2010

Huokaus

Kuukausirutiini jatkuu tässä talossa. Nyt siteitä, kohta taas päivien laskemista ja ovulaatiotestejä. Hip hei. Jos jostakin rutiinista olisin valmis luopumaan vaikka saman tien, se olisi tämä.

Pussikeittokuuri

Kävin eilen apteekissa ja ajattelin samalla aloittaa pitkään suunnittelemani pussikeittokuurin laihdutuksen edistämiseksi.

Viisas pääsisi vähemmällä, jos ottaisi asioista selvää etukäteen. Apteekissa oli tarjolla kolmea erilaista Nutrifast-keittoa. Suklaanmakuista en katsonut, koska en voi kuvitella syöväni pelkkää makeaa kaiket päivät. Sen sijaan kaksi erilaista kasviskeittoa kuulostivat molemmat oikein herkullisilta. Kunnes luin tuoteselosteet. Molemmissa oli (mono)natriumglutamaattia, eli arominvahvennetta, joka aiheuttaa päänsärkyä liikaa nautittuna. Jostakin blogista luin myös migreeni-ihmisten saavan kohtauksia natriumglutamaatin pienestäkin käytöstä. Tarkoitan siis kemiallisesti valmistettua ja erikseen ruokaan lisättyä E621-arominvahvennetta. Itse voin syödä silloin tällöin sipsiä tai muuta natriumglutamaattia sisältävää ruokaa saamatta oireita, mutta en missään nimessä pussikeittokuurin vaatimaa määrää päivittäin. Kesällä söin nuudelikeittoa lounaaksi viisi päivää peräkkäin ja pääni oli haljeta kipuunsa. Kipu loppui, kun E621:n saanti loppui. Olen huomannut saman ilmiön ennenkin ja alkanut vältellä tuota lisäainetta.

Tästä turhautuneena tutkin Nutrilettin sivuilta heidän tuotteidensa sisältöjä. En ollut kiinnostunut makeista edelleenkään, katsoin vain suolaiset tarjottavat. Melko järkyttävää luettavaa. Terveystuotteina myytävissä keitoissa ja pastoissa lähes kaikissa on natriumglutamaatti yhtenä ensimmäisistä aineista. Käytetyt aineethan listataan määrän mukaisesti eli ensin eniten käytetty, viimeiseksi vähiten käytetty aines.

Esimerkiksi kasvisliemen tuoteselosteen ensimmäiset aineet: Kuivattu glukoosisiirappi, aromivahventeet (mononatriumglutamaatti, dinatriuminosinaatti, dinatriumguanylaatti), suola, kivennäisaineet (kaliumkloridi), porkkana (6,5 %). Tämä käytännössä tarkoittaa, että kaikkia noita ensimmäisiä on enemmän kuin porkkanaa eli enemmän kuin 6,5% tuotteesta.

Tomaattiliemi taas koostuu pääasiassa näistä kolmesta: Suola, kasvisjauhe (tomaatti 18,4 %), aromivahvenne (mononatriumglutamaatti). Miten muka melkein pelkkää suolaa sisältävä lisäaineilla maustettu liemi voi olla terveellistä? Tomaattipastassa aromivahventeet ja suola tulevat sentään vasta tomaatin ja yrttien jälkeen.

Ainoa Nutrilettin suolainen (ei-makea) tuote, josta en löytänyt lisättyä natriumglutamaattia, oli tomaattikeitto. Melkein jo innostuin, mutta onneksi maltoin lukea tuoteselosteen loppuun. Keittoon on lisätty naudanrasvaa. Ja sitä en kasvissyöjänä voi syödä. Tomaattikeitossa naudanrasvaa? Onko typerämpää kuultu?

Googletin ateriankorvikkeet. Sain enimmäkseen jo edellä mainittuja tuotteita osumiin, mutta yhdessä liikkeessä myytiin myös luomupatukoita, joista vilkaisin karpalonmakuisen tuoteselostetta. Patukka kuulostaa hyvältä: paljon luomutuotteita ja aitoja karpaloita. Mutta ei se kyllä mikään laihdutustuote ole. Kilokaloreita 300 ja rasvaa 13g yhdessä patukassa. Enemmän kuin normaalissa ruoka-annoksessani söinpä melkein mitä tahansa kotona tehtyä. En viitsinyt tuhlata aikaa suklaanmakuisten patukoiden taulukoihin, niissä on oletettavasti vielä enemmän rasvaa ja kaloreita suklaan takia. Voisin ostaa tuollaisen patukan herkutteluksi joskus, korvaamaan sen tavallisen suklaapatukan, onhan luomu kuitenkin hyvä asia ja patukassa on paljon kuitua.

Silmään pisti myös Naturdietin tuotteet, mutta niissä ei ole kuin makeita tarjolla. Vähän houkuttelee smoothiet, niiden ravintosisältö ja makuvaihtoehdot näytti hyvältä. Harmi vain, että olen maitoallerginen eli en voi jogurttipohjaisia tuotteita käyttää. Voisin joskus maistaa tuotteita ja kärsiä niiden aiheuttamat vaivat siitä ilosta, mutta säännöllisesti en voi vatsaani maidolla kiusata.

Samalta sivulta Naturdietin kanssa löysin Eko Puhdistuskuurin. Siitä voisin etsiä vähän lisätietoa ja harkita kokeilla. Jospa se edistäisi laihduttamisen aloittamista, vaikkei laihdutustuote olekaan. Jos teillä jollakin on kokemusta tuotteesta, kertokaa ihmeessä minulle oliko siitä hyötyä.

Muuten taidan tyytyä kaupan valmiskasviskeittoihin (joita on tarjolla lisäaineettomina ja luomuna kohtuullisen hyvin) ja satunnaisiin B- ja D-vitamiinikuureihin. Ja kun on aikaa, teen itse kevyitä ruokia valmiiksi pakkaseen annoskokoina. Vähän enemmän vaivaa laskea saamansa kalorit ja tärkeät hivenaineet sekä valmistaa itse ruokansa, mutta ainakin minimoi lisäaineet ja muut epätoivotut ainekset ruuastaan. Kunhan tässä nyt ehtisi aloittaa..

keskiviikko 13. lokakuuta 2010

Rutiinit

Rutiinit ovat lohduttavia.
Varsinkin aamuisin ja iltaisin on mukavaa tehdä samat asiat suunnilleen samassa järjestyksessä aina uudestaan. Väsyneenä rutiinit auttavat toimimaan.


Rutiinit ovat rajoittavia.
Kehitettyään useita rutiineja tavalliseen päiväänsä ei niitä henno rikkoa ihan pienestä syystä. Erityisen häiritsevästi elämää rajoittavia rutiineja ovat ne, joita ei itse varsinaisesti huomaa kunnes joku ulkopuolinen häiritsee niiden suorittamista. Silloin reaktiona voi olla suuttuminen ja ahdistuminen, joiden syytä ei edes itse tiedosta.


Rutiinit on luotu rikottaviksi.
Vaikka kuinka kapinoisi, silti itse on ensin luotava ne rutiinit, jotta ne voi rikkoa. Se tekee välillä hyvää. Puhdistaa. Sitten voikin taas alkaa luoda uusia rutiineja, jotta voi jälleen rikkoa ne.


Inhoan ihmisiä, jotka eivät näe omaa elämäänsä. Jotka eivät tunnista, miksi tekevät asioita tietyllä tavalla. Jotka esittävät kapinoivansa rutiineja vastaan, mutta todellisuudessa ovat omien tapojensa orjia viimeiseen asti. Jotka eivät jousta rutiineistaan missään tilanteessa. Nämä ihmiset ovat minun silmissäni tekopyhiä ja itsekeskeisiä. Minun maailmani ja teidän maailmanne. Teille on eri säännöt kuin minulle ja minun maailmaani ei järkytä teidän tarpeenne.

tiistai 12. lokakuuta 2010

Hyvää Huomenta

Ehkä nyt on vain luovutettava ja todettava, ettei aamut ole mun juttu. Testasin teoriaa, jonka mukaan tarpeeksi yrittämällä iltaihmisestä voi tulla aamuihminen, mutta ei se oikein toimi. Todisteena vaikkapa eilisaamu.

Muka varasin runsaasti aikaa aamulla lähtöön: heräsin melkein kolme tuntia ennen kuin oli pakko lähteä ajamaan. Tarvitsen heräämisaikaa ennen kuin lähden auton rattiin, muuten ei ole turvallista. Joten kaikessa rauhassa keitin pannullisen teetä heti sängystä noustuani, avasin koneen ja luin viikonloppuna kertyneitä viestejä. Ja kirjoittelin tänne aamupunnitukseni tuloksesta.

Yhtäkkiä huomasin, että kello oli edennyt kaksi tuntia, enkä ollu käynyt suihkussa saati pakannut. Kiireellä ryntäsin suihkuun ja heittelin puhtaita vaatteita narulta laukkuun. Ennen kuin pakkasin koneeni mukaan muistin, että olin unohtanut jo viikko sitten lähettää yhden sähköpostin ja eräpäivä on tänään. Koska tiedossani oli kiireinen päivä, aloin nopeasti kirjoittaa viestiä viime minuuteilla.

Pääsin lähtövalmiiksi vain viisi minuuttia myöhässä. Sen ajan vielä kuroisi kiinni ajomatkalla. Kunnes hienosti pakkaamani avattu maitotölkki kaatui eteisen lattialle. Eteisen matossa on nyt maitoa. Se mahtoi haiskahtaa mieheni nenään, kun hän illalla meni kotiin. Itse en onneksi viikkoon ole paikalla. Maitotölkki aiheutti muutenkin huolta, se ei mahtunut pullonpidikkeeseen autossa, vaan piti kehitellä patentti erinäisistä tavaroista pitämään sitä pystyssä ajomatkan ajan. Ja vasta matkalla muistin, että olisi kannattanut ottaa kylmäkalle maidon viereen pitämään sitä viileänä parin tunnin matkan. Nyt toivon, että maito on vielä juotavassa kunnossa kaiken tämän vaivan jälkeen.

Maitoepisodi ei tietenkään riittänyt hankaluudeksi ja hidasteeksi. En ollut huomannut kiireessäni, että reppuni toinen tasku oli jäänyt vähän liian auki. Se aukesi lisää kävellessäni autolle ja levitti puhtaat alushousuni ja sukkahousuni pitkin pihaa. Huomasin sen tietysti vasta autolle päästyäni, kun otin repun pois selästä ja jouduin kävelemään takaisin keräämään vaatteeni. Toivon, ettei varsinkaan alushousuja jäänyt johonkin pusikkoon huomaamattani. Tai ainakin jos jäi, toivottavasti sinne jäi joku vanha, kulunut kappale eikä kukaan nähnyt kuka sen on sinne tiputtanut.

Tässä vaiheessa olin jo vartin myöhässä ja jouduin soittamaan kaverille etten tule ajoissa lounastreffeillemme. Onneksi hänellä oli aikaa tavata minut vähän myöhemmin; vartin myöhästyminen kun toinen odottaa on todella pitkä aika.

Hyvä että soitin, koska nerokkaasti ajaessa muistin, että laukussani on rasia suklaarusinoita. Koska en ollut ehtinyt syödä, ainoastaan juonut teetä aamulla, nälkä oli jo kova. Aamun vastoinkäymisetkin harmitti ja ajattelin palkita itseni parilla suklaarusinalla. Suklaarusinoiden syömisessä ajaessa on se pieni ongelma, että tippuneita ei voi alkaa kaivella tuolilta tai hameelta. Joten nämä eksyneet kappaleet tietenkin muodostivat hameeseeni ruskeita läikkiä. Jouduin siis ennen lounastreffejä sekä viemään maidon jääkaappiin että vaihtamaan hameen ja vasta sitten ajamaan lounaspaikalle. Alkuperäinen tarkoitukseni oli ajaa suoraan lounaspaikkaan käymättä asunnolla ensin. Lopulta pääsin lounastamaan vain puoli tuntia myöhässä.


Minusta ei ole aamuihmiseksi ja sillä hyvä.

maanantai 11. lokakuuta 2010

Laihdutus, osa 6

Olen lihonut reilun kilon sitten viime näkemän. Eikö tätä lihomista saa millään loppumaan? Viime tekstistäni lähtien olen yrittänyt tiiviimmin tarkkailla mitä syön ja onnistuin olemaan ilman suklaata hetken aikaa, mutta sitten kaikki taas levähti.

Luin viikonloppuna Hesarista juttua laihdutuksesta. Siinä joku suklaanahmija sai ”neuvon” etkö voisi vaihtaa sitä suklaata naposteluporkkanoihin? Sepä nerokasta. Totta kai sen vaihtaisi porkkanoihin, jos se olisi mahdollista. Mutta kun porkkanoista ei saa samaa hyvän olon tunnetta eikä samaa ihanaa suussasulavaa makua suuhun. Sitä voi syödä kilokaupalla kaikkea terveellistä kasvista ja olla ihan ähkyssä ja silti himoita suklaata. Suklaanhimoon auttaa vain pitkä totaalikieltäytyminen, mutta se ei ole ainakaan minulle mahdollista. Toinen vaihtoehto on sallia itselleen suklaata ainoastaan, jos on urheillut suklaan energiamäärän verran. Mutta koska mahdottomia luopua-listalla on muitakin herkkuja, kuten juustot, joutuisi saadakseen edes pienen nautinnon urheilemaan loputtomasti.

Aina toisinaan urheilukäsky kyllä toimii. Toisaalta pitkältä lenkiltä tullessa ei sitten niin teekään mieli herkutella ruualla ja ”tuhlata” saatua urheiluhyötyä. En tunnusta, että saisin urheilusta mielihyvää, kuten jotkut laihat ovat minulle väittäneet saavansa, mutta saan mielihyvää ajatuksesta, että olen hitusen lähempänä laihdutustavoitettani urheiltuani enkä halua taantua syömällä herkkuja.

Valitettavasti aina ei ole voimia eikä aikaa urheiluun. Varsinkin näin syksyisin olen joka vuosi puolikuollut ja joka paikkaa särkee. Ei juuri tee mieli lähteä ulos saamaan lisää särkyä jäätymällä. Mainostamani Wii Fit toki auttaa tähän ulkoiluhaluttomuuteen, mutta ei sitäkään aina jaksa. Pitkän opiskelupäivän jälkeen on niin helppo vain keittää pannullinen teetä ja istua alas hyvän kirjan tai elokuvan pariin suklaalevy toisessa kädessä. Siinä sulaa hetkeksi kaikki stressi kun ulkomaailma unohtuu aistien nauttiessa mausta, hajuista, äänistä ja kuvasta. Miten sen tunteen muka saisi porkkanoilla?

perjantai 8. lokakuuta 2010

Sairaalabyrokratiaa

Selvisi miksi kyselevät lapsettomuustutkimuksien yhteydessä onko ollut pääkaupunkiseudulla hoidossa vuoden 2005 jälkeen. (ks. edellinen tekstini aiheesta)

Huomasin lukuisista lappusista, jotka tulivat tutkimuskutsun kanssa, että poliklinikalle pitää soittaa ja varata aika ennakkoon seulontanäytteiden ottoa varten. Soitin sinne äsken ja kävi ilmi, että he pelkäävät sairaalabakteeria. Sepä mukavaa. Eihän tässä nyt olekaan vielä tarpeeksi huolia, nyt täytyy vielä olettaa, että minulla olisi hoitamaton sairaalabakteeri kehossani.

Hyvä on, vähän liioittelua. Nopealla googletuksella selvisi, että sairaalabakteereita on erilaisia eivätkä kaikki johda hoitamattomina halvaantumiseen, kuten eräälle sukulaiselle kävi. Myöskään ne eivät tee lapsettomiksi, ainoastaan hankaloittavat elämää raskaana ollessa - mutta sehän nyt tuntuu olevan kaukainen pelko minun elämässäni.

Kysely onkin siis yleisluontoinen kaikille poliklinikalle menijöille, ei pelkästään lapsettomuustutkimuksiin liittyvä. Hyvä niin.

torstai 7. lokakuuta 2010

Rakastaa

Olin eilen inspiroivalla luennolla parisuhteen hyvinvoinnista. Yksi luennoitsijan heittämä kysymys jäi pohdituttamaan minua erityisesti.

Luennoitsija kysyi mistä on kyse kun rakastetaan? Sitä voi sanoa rakastavansa pitkiä aamuja, auringonpaistetta, mansikkajäätelöä, vanhempiaan, siskoaan, siskon lapsia, omaa lastaan, miestään... Mutta nämä rakkaudet eivät ole samanlaisia keskenään. On siis eriarvoista rakkautta olemassa.

Mietin tuota rakastamisen määritelmää jo joskus kuukausia sitten, kun täyttelin Facebookin muistiinpanoja. Facebookissahan oli joskus muotia kierrättää kysymysketjuja, joihin kaikki vastailivat omien mieltymystensä mukaan. Jossakin niistä oli kysymys ketä rakastat. Ystäväni oli vastannut siihen listaamalla liudan kavereitaan. Minä vastasin yhdellä nimellä: oman mieheni.

Kysymys sai silloin miettimään mitä on rakastaminen. Minusta se on hirveän vahva sana, enkä osaa käyttää sitä esineisiin enkä ystäviin. Olen sanonut sen elämäni aikana kolmelle ihmiselle ja jälkikäteen ajatellen olen oikeasti rakastanut kahta. Joista toisen kanssa olen naimisissa. En minä osaa kulkea hokemassa kuinka rakastan kaikkea maailmassa, se jotenkin vie sanalta sen arvon.

Ymmärsin kyllä luennoitsijan pointin. Rakkautta on monenlaista. Mansikkajäätelö ei ole samanarvoinen kuin sisko. Eikä siskon lapsia rakasteta samalla tavalla kuin omaa miestä. Eikö kenenkään muun korvaan kalskahda käyttää samaa sanaa kaikista asioista? Voihan aina ”pitää kovasti/hirveästi/paljon/erittäin paljon”, ”tykätä”, ”välittää”, ”arvostaa”, ”ihannoida”, ”nauttia” ja niin edelleen. Miksi kaikkea mistä pitää pitäisi rakastaa? Miten sitten voi määritellä mikä erilaisuus on rakastaa miestään (tai joidenkin kohdalla omaa lastaan) suhteessa kaikkiin niihin muihin rakkauksiin, jotka tuskin yltävät rakkauden määrässä lähellekään noita kahta elämän tärkeintä asiaa? Tai jos yltävät, onko varmasti suhteessa oikeaan ihmiseen?

Itse olen kokenut mielekkääksi jättää sanan rakastaa tärkeäksi sanaksi. Siksi sanaksi, jota käytän vain, kun todella tarkoitan sitä vahvaa tunnetta, joka osaa pakahduttaa hengityksen oikein osuessaan. Tietenkin itsellänikin on rakastamisen kohteissa (mieheni, vanhempani, kissani) eroja, mutta sama perusperiaate: rakastamani olennon vuoksi olen valmis tekemään paljon enemmän kuin kenenkään muun elämässäni. Elottomia esineitä ei voi rakastaa, niistä voi vain pitää.

tiistai 5. lokakuuta 2010

Facebook ja mainokset

Facebookin mainoslogiikka on mielenkiintoinen. Aikaisemmin sivuni reunassa maksetuilla mainospaikoilla oli enimmäkseen mainoksia lasten vaatteista ja muista lapsiperheiden asioihin liittyvistä tuotteista. Se oli todella ärsyttävää. Ilmeisesti Facebook olettaa automaattisesti, että ikäiselläni on lapsia.

Vaihdoin syntymävuoteni vuoteen 1900. Nyt sivullani mainostetaan vanhusten lehtiä, yrttejä, ryppyvoiteita ja helsinkiläisiä baareja. Silmiinpistävintä on, että ikäiselleni, eli Facebookin mukaan nyt 110-vuotiaalle ei ole suoraan suunnattuja mainoksia samalla tavalla kuin kolmikymppisille näyttää olevan. Todennäköisesti se johtuu siitä, että Facebookin käyttäjäkunnassa ei ole vielä selkeää eläkeläisten ryhmää, joten ei ole heille suunnattuja mainoksiakaan. Ja sehän sopii minulle. On paljon hauskempaa katsoa mitä he ovat keksineet minun tarvitsevan tänään kuin nähdä ne iänikuiset lastenvaatemainokset, jotka vain muistuttavat epäonnistumisestani sillä elämän saralla.

maanantai 4. lokakuuta 2010

Pikkuhuomioita XVII

Keskustelimme viikonloppuna saunassa mieheni kanssa saunomisen ja kylpemisen eroista. Itse rakastan kylpemistä, mutta en erityisemmin välitä saunomisesta. Minusta on hauskaa keskustella asioista, joita ei ole aiemmin pohtinut sen tarkemmin - ne vain ovat olemassa kunnes kyseenalaistat miksi.

Kylpykeskustelussa selitin miehelleni miksi pidän kylpemisestä. Yritin kuvailla sitä hyvänolon tunnetta, joka valtaa jokaisen lihaksen kylpyammeessa, ja jota tunnetta esimerkiksi saunassa ei saa. Hassua kyllä, kylpemisessä on yksi seikka ylitse muiden. Veden alla ei tarvitse itse kannatella rintojen painoa. Siksi lihakset pääsevät rentoutumaan kuumassa vedessä paremmin kuin kuumassa saunassa. Missään muualla ei saa samaa rentoutumisen tunnetta.

Alkaa tuntua siltä, että kaikki elämässäni liittyy rintoihin ja niiden kanssa elämisen vaikeuteen. Mystistä.

perjantai 1. lokakuuta 2010

Mitä kaikkea ehtiikään tehdä ennen kello kymmentä aamulla

Joskus aamut eivät vain toimi.
Nukuttuani nyt jo useampana yönä liian lyhyitä unia olin eilen illalla hyvin väsynyt. Liian väsynyt nukkumaan. Puoli kahdeltatoista sain vielä puhelun ja hyviä uutisia. Innoissani en malttanut nukkua.

Tältä pohjalta heräsin aamulla kello 5.30 neljän tunnin yöunien jälkeen. Kuvittelin olleeni nopea suihkussa, mutta siellä kului 45 minuuttia. Mahdoinko nukahtaa seisaalleen? Tästä syystä olin puoli tuntia myöhässä aikataulustani.

Kun viimein pääsin lähtemään viemään autoa huoltoon huomasin, etten ollut muistanut tarkistaa reittiä kartasta. Puhelimessani ei ole gps:ää, koska miehelläni on työpaikan laskuun kaikki hienoudet. En ole viitsinyt luopua 10 euron puhelinlaskustani saadakseni lukea Facebookia missä tahansa tai kerran vuodessa tarkistaa kartasta jotain. Mutta juuri tänään olisi ollut käyttöä navigointiohjelmalle.

Ajoin sinne, missä suunnilleen tiesin korjaamon olevan, mutta en löytänyt sitä. Jouduin soittamaan miehelleni ja viivästyttämään hänen töihinlähtöään. Hän neuvoi minut oikeaan paikkaan – toiselle puolelle taloa, jonka pihassa odotin ajo-ohjeita!

Eikä aamuni päättynyt tähän.
Korjaamolta lähdin kävelemään bussipysäkille noin puoli kilometriä. Muistin vasta kävellessä, että lyhyiden hiusten kanssa tarvitaan korvalappuja tai pipoa jo näillä säillä. Toinen talvi lyhyillä hiuksilla alkamassa enkä ole vielä oppinut suojaamaan päätäni, erityisesti korviani, kylmältä.

Bussin kanssa kävi tuuri. En joutunut odottamaan kauaa ja sattui vielä tulemaan juuri se bussi, joka veisi minut lähimmäs yliopistoa. Kunnes astuin bussiin. Näin lokakuun ensimmäisenä päivänä ei opiskelija-alennukseni ollutkaan enää voimassa eikä kortilla voinut matkustaa. Olin unohtanut päivittää kortin. Ja koska minulla ei ollut penniäkään käteistä, jouduin kävelemään neljä kilometriä keskustaan.

Pääsin paikallisliikenteen toimistolle puoli yhdeksältä. Se aukesi kello yhdeksän. Niinpä tietysti.

Tässä vaiheessa olin jo niin myöhässä aamun luennolta, etten edes yrittänyt päästä sinne vaan menin kiltisti vasta kymmeneltä alkavalle luennolle. Päädyin kävelemään vielä keskustasta yliopistolle viimeiset vajaa kaksi kilometriä – tässä jalkapohjien kivistyksessä se ei enää tuntunut miltään. Olisikin ollut liian hyvä tuuri, jos olisin laittanut jalkaan mukavat kävelykengät korkokenkien sijaan. Onko tänään varmasti perjantai 1. päivä eikä perjantai 13. päivä?