keskiviikko 30. marraskuuta 2011

Ai vauvoja vai?

Olemme viime aikoina keskustelleet yllättävän paljon lapsista ja niiden hankkimisesta mieheni kanssa. En ole ollut erityisen positiivisella mielellä tulevaisuuden suhteen, emme ole tähän päivään saakka onnistuneet luomusti eikä lääkärikään uskonut sen mahdollisuuteen minut tutkittuaan. En luota lääkäreihinkään; en uskalla toivoa hoitojen alkua ja mahdollisuutta ostaa lääkkeitä tämän vuoden puolella – se olisi liian humaania toimintaa meidän itsekeskeisiltä lääkäreiltämme.

Mieheni sen sijaan yllätti minut positiivisuudellaan. Hänen mielestään meillä on vielä mahdollisuus luomuraskauteen ja hän laskee kuukautiskiertoani, itse kun en enää ole viitsinyt pitkään aikaan. Mieheni on useimpina kuukausina tietoisempi ovulaatioajasta ja kuukautisten tulosta kuin itse olen. Tosin se liittyy myös siihen, että ainakin ensimmäisten seurusteluvuosien ajan mieheni tiesi ihan intuitiivisesti kierron kulun ja hänen fyysinen halunsa seksiin oli aina suurimmillaan ovulaation aikaan. Oletan, että hajuaistilla oli asian kanssa jotain tekemistä. Mielestäni tämä taito on vuosien aikana heikentynyt muttei kadonnut. Joten kiertoni seuraaminen on miehelleni melko normaalia puuhaa.

Tässä lähiaikoina on kuulunut vauvauutisia monesta suunnasta. Yhtenä päivänä jouduimme/pääsimme kuuntelemaan yhden kaverin valitusta imetysajasta ja katselemaan kännykästä kuvia uusimmasta tulokkaasta. Olin itse yllättävässä tapaamisessa nälkäinen ja valmiiksi kiukkuinen verensokerin alhaisuuden takia. Tuntui, että kohta katkeaa verisuoni päästä jollen saa kaveria vaikenemaan aiheesta. Mieleni teki alkaa rähjätä kovaan ääneen, että kehtaakin valittaa noin turhanpäiväisistä asioista. Tiedän, tärkeitä asioita oikeasti, mutta juuri sillä hetkellä kärsivällisyyteni oli nollassa. Mieheni pelasti tilanteen. Hän alkoi jutella vauvajuttuja kaverin kanssa jättäen minut taaemmas tuskailemaan omassa olossani niin ettei tarvinnut esittää ystävällistä naamaa ja keksiä järkeviä kommentteja kaverille.

Mies on myös hoitojen jatkamisen suhteen pirteämmällä mielellä kuin minä. Joskaan se ei kovin suuria vaadi. Puhuimme miten tulemme toimimaan vastaanotolla parin viikon päästä. Olin vielä aiemmin sitä mieltä, etten jaksa tapella vaan pysyn välinpitämättömyyskuoressani. Mieheni lupasi tapella. Nyt oloni parannuttua en enää tiedä mitä tehdä. Kerätä voimia tappeluun vai luottaa mieheni kykyyn esittää asiat tarpeeksi selkeästi ja nopeasti lyhyen lääkäriajan kuluessa.

Pelkoni mukaan lääkäriaika kuluu näin:

Ensin lääkäri kysyy kuulumisia emmekä saa järkevää sanaa suusta. Sitten keskustellaan tulevista hoidoista. Lääkäri sanoo, että hoitoja ei voida jatkaa nyt koska miljoona tekosyytä. Mieheni ottaa puheeksi tämän vuoden hoidon, haukkuu lääkärin huonosta tiedonkulusta ja epäpätevyydestä ja alkaa puhua monitumaisuudesta ja sen huomaamisesta. Lääkäri puolustautuu ja he puhuvat monitumaisuudesta kunnes hoitaja keskeyttää ja huomauttaa, että aika on kulunut, mitä sovitaan ensi vuodelle. Sovimme uuden ajan hoidon suunnitteluun johonkin toukokuulle.

Toiveideni mukaan lääkäriaika kuluu näin:

Alamme heti puhua miten koimme edelliset hoidot ja mitä voisi tehdä paremmin seuraavalla kerralla. Saamme sanoa suumme puhtaaksi lääkärin loukkaantumatta ja ottamatta asioita henkilökohtaisesti eli ei mene puolustuskannalle. Saamme kertoa lyhyesti kuinka tiedonkulku oli huonoa, kuinka asiat olisi voinut hoitaa jo tammikuussa eikä elokuussa kuten nyt kävi. Keskustelemme lääkärin kanssa miten saisimme enemmän munasoluja talteen seuraavalla kerralla. Olemme kaikki yhtä mieltä asioista eikä kiistoja synny. Emme jumita mihinkään yksityiskohtaan. Saamme reseptit seuraavaan hoitokertaan heti käteen ja aikataulu uuteen hoitoon on tiedossa sekä pitävä eikä minun tarvitse tuhlata aikaa ja rahaa turhiin käynteihin lääkärissä.

perjantai 25. marraskuuta 2011

Laihdutus, osa 37

Tämän viikon tulos vaa’alla yllätti: olen laihtunut 100g. Se oli yllätys, koska kuukautiset alkoi samaan aikaan eilen kun punnitsin itseni ja vuodon ensimmäiset päivät muuttavat minut palloksi ja nostavat painoa – se on nähty lukuisia kertoja. Mutta tällä viikolla nesteturvotuksesta huolimatta olen laihtunut. Odotan mielenkiinnolla ensi viikkoa, mitä vaaka näyttää ilman ylimääräistä nestettä.

Olen saanut syömiset aika hyvin kuriin tällä viikolla. Joskin suurin kiitos on ollut jatkuvan kiireen. Olen bussissa tai junassa istuessani syönyt Nutrilettin patukoita ja illalla jossakin juhlissa päivän ainoan kunnollisen ruuan, tai mennyt suoraan kotiin luennoilta ja kaatunut väsyneenä sänkyyn ilman ruokaa. Paitsi eilen, kun vuoto alkoi ja sain kauhen himon lettuihin. Mieheni myös ennakoi eilisen suklaanhimon ja osti suklaata. Hyvä mies.

Kun on himo johonkin ruokaan, sitä tulee tehtyä vähän ylimääräistä. Tässä tapauksessa tein lettutaikinaa neljälle hengelle ja pystyin itse syömään kolme lettua ennen ähkyä. Nyt on sitten valtava kasa lettuja odottamassa tämän päivän nälkää. Taidanpa syödä niitä aamupalaksi, lounaaksi ja päivälliseksi tänään. Letuista kun saa eri täytteillä niin erilaisia, ettei niitä kyllästy syömään pitkin päivää, kuten monelle ruualle käy. No niin, nyt tuli nälkä kun aloin miettiä lettuja. Omatekemää omenahilloa, pakasteesta mustikoita, ahomansikoita, vadelmia... Ja suolaisiin kolmea erilaista juustoa päällekäin ja mikroon.. Nam.

Urheilurintamalla on ollut taas aika hiljaista. Liikkuminen on rajoittunut hyötyliikuntaan, mikä kyllä on ollut kohtuullisen tehokasta. Olen nimittäin taas kuljettanut painavaa reppua monta päivää kunnes keskiviikkona reisilihakset oli niin kipeät etten tahtonut selvitä repun kanssa portaita ylös. Olen pyöräillyt ja kävellyt reppuni kanssa viikon mittaan useita kilometrejä.

Vaikka sanoinkin alussa, että ensi viikon tulos kiinnostaa kun turvotus lienee siihen mennessä loppunut, ottaen huomioon tulevat syömiset saattaa tulos olla +-0. Eilen ja tänään olen ollut erittäin huono liikkumaan, kun särkylääke ei millään saa pidettyä kipuja poissa. Vuotokin on todella runsasta ja vetistä tällä kertaa. Ei taida olla hemoglobiini toipunut edellisestä suuresta vuodosta. Mieleni tekee vain valmistella joululahjoja, katsoa tv-sarjoja ja syödä. Viikonloppuna ei ole luvassa sen kummempaa actionia, vasta alkuviikosta pitää taas saada itsensä liikkeelle muutamaksi päiväksi.

keskiviikko 23. marraskuuta 2011

Se on tää marraskuu

Kävin rentouttamassa itseäni opiskelijajuhlissa. Ja sosiaalistumassa, kypsyttää jo tämä eristäytyminen. Kuten useimmiten käy, ihmisten kanssa juttelemalla saa mukavasti perspektiiviä omaan vitutukseen. Tuntui ihmeen hyvältä, kun jonottaessamme kassalle moni ympärillä valitti kuinka ei selviä kursseistaan eikä jaksa millään. Muilla on ihan samoja ongelmia kuin minulla oli opintopisteitä tulossa sitten paljon tai vähän. Tulimme siihen yhteistulokseen, että marraskuu imee voimat ihmisistä. Se kaikkein synkin aika vuodesta eikä joulu (ja joululoma) ole tarpeeksi lähellä innostaakseen.

Tunnen olevani huono ihminen koska suoritan kurssejani viimeisellä hetkellä, mutta positiivisesti ajatellen en ole jättänyt kuin yhden kurssin aiemmin syksyllä kesken. Kaiken muun olen suorittanut ja vieläpä tasan aikataulussa, vaikkakin viimeisenä mahdollisena päivänä. Olen saanut aikaiseksi tänä syksynä monta opintopistettä, uusia ystäviä ja työelämän verkostoja, palan graduakin.

Juuri nyt kyllä tuntuu, että saattaa jäädä yksi parin opintopisteen essee tekemättä, kun en ehdi lukea siihen tarpeeksi kirjallisuutta ennen palautusta, mutta eipä sitä tiedä, jos innostun huomenna. Tämä ajatus luovuttamisesta on ahdistanut minua. Jotenkin tuntuu, että jos luovutan yhdestä menetän kokonaan kontrollin eikä mikään viimeisistä kursseistani valmistu. Tätä kirjoittaessani olen kuitenkin positiivisemmalla mielellä muistaen mitä olen jo saanut aikaan.

Luovuttaminen ja huonon ihmisen tunteet liittyvät myös lapsettomuuteen. Olen edelleen välinpitämättömyys-kannalla sen suhteen, ettei lasta tullutkaan nyt. On ihan ok jatkaa elämää kuten se on tähänkin asti jatkunut. Huonouden tunteeni liittyy tuleviin hoitoihin. Raivostuttaa, kun en voi tietää enkä saa itse päättää mitä ensi vuonna tapahtuu. Kaksi kaupunkia muodostavat sen suurimman ongelman, missä asun riippuu pitkälti myös hoidoista. Muut keskustelevat harjoittelupaikoistaan, minä en ole edes hakenut vaan istun ja odotan.
Näinköhän valmistun ikinä.

perjantai 18. marraskuuta 2011

Laihdutus, osa 36

Elämä on taas mitä on. En nyt jaksa olla erityisen innostunut, joskaan oloni ei myöskään muuttunut huonommaksi tänä aamuna huomatessani laihtuneeni viime viikkojakson aikana 200g. Onhan se paljon parempi kuin lihoa, mutta ei silti kovin kummoinen saavutus. Tiedän kaikenlaisia laihdutuskeinoja, en vain pysty toteuttamaan niitä tarpeeksi tehokkaasti.

Tämän viikon teema on ollut löhnöttää itsesäälin keskellä. Olen lintsannut luentoja, perunut menoja kavereiden kanssa, siirrellyt esseiden tekemistä hamaan tulevaisuuteen. Okei, en ihan kaikkia luentoja enkä kaikkia kavereita, mutta eiliseen asti kaikki. Eilen oli pakko raahautua (kirjaimellisesti) seminaariin, tai olisin saanut heittää hyvästit gradun erittäin tärkeälle kurssille ja sen opintopisteille. Seminaarin jälkeen jopa pyysin yhden kaverin kanssani kaupungille ja viihdyin tuntikausia hänen seurassaan. Tunsin itseni ensimmäistä kertaa tällä viikolla ihmiseksi.

Kuten arvata saattaa, isänpäivän kävelylenkin jälkeen en ole juurikaan liikkunut. Paitsi eilen, kun toin tavaraa toisesta asunnosta toiseen ja kuljin rinkkani kanssa aamulla, päivällä ja illalla yhteensä nelisen kilometriä. Rinkka painoi vaakani mukaan 11,5 kiloa ja käsilaukku kirjoineen 4 kiloa. Sain taas huomata, että kun on kiire luennolta toiselle ja matkaa reilut kaksi kilometriä, se koko matka sattuu olemaan ylämäkeä. Varasin matkaan 25 minuuttia, minulla meni aika tarkalleen puoli tuntia. Nyt särkee jalkapohjia (kuka käski laittaa uudet kengät jalkaan ilman pohjallisia?!) ja ongelmana on mitkä kengät eivät lisäisi kipua kun tänään lähden edelleen painavan kirja- ja tietokonelaukkuni kanssa luennoille.

Laihtumiseni johtunee kevyestä syömisestä tällä viikolla. Isänpäivän monen ruokalajin aterian jälkeen olen syönyt monena päivänä alkukeitoksi tehtyä keittoa pääruokana ja lähinnä juonut teetä kun näläntunne on yllättänyt. Se on kyllä saattanut pahentaa masentunutta olotilaani, kun verensokeri on ollut alhainen koko päivän ja voimat poissa. En välitä. Keskiviikkona sain sitten hirveän ahmikohtauksen. Minulle tuli täysin sietämätön suklaanhimo, siis ihan fyysinen kipu, joka helpotti saatuani suklaata. Sen jälkeen luonnollisesti himoitsin suolaista ja etukäteen viisaana olinkin pyytänyt miestäni tuomaan kaupasta suklaan lisäksi sipsiä. Mies taas etukäteen viisaana (mistä olenkin löytänyt noin fiksun miehen) osti pienen sipsipussin, mikä tyydytti suolaisen tarpeen muttei johtanut kohtuuttomaan ahmimiseen, kuten iso pussi olisi tehnyt.

Eilisen syömiset taas voi summata kahdella sanalla: makeaa ja paljon. Olin eilen liikenteessä yhteensä 16 tuntia. Olin tehnyt kotona pari eväsleipää, joiden lisäksi ostin aamupalaksi ison kupillisen makeaa teetä sekä pullan. En tiennyt, että luentojen väleissä (kahdesti) oli järjestetty kahvitarjoilu suklaisten muffinssien kanssa. Lounaaksi söin Nutrilettin ateriapatukan, koska en jaksanut rinkkani kanssa lähteä jonottamaan opiskelijaravintolaan. Patukan huono puoli oli sen makeus. Päivälliseksi vedin pari lasia viiniä, ilmaisia nekin. Makeaähky tuntuu vielä tänäkin aamuna. Tänään en kyllä syö enää yhtäkään muffinssia enkä juo makeaa teetä, vaan otan evääksi useampia leipiä ja pärjään niillä.

keskiviikko 16. marraskuuta 2011

Tunnelmia uupumuksen keskeltä

Viime päivien tunnelmat esitettynä kauniimmin ja selkeämmin kuin itse ikinä osaisin. Meinasin kaatua-sarjakuvablogista löydän lohtua sekä kateuden aiheita joka lukukerralla uusia.

tiistai 15. marraskuuta 2011

Pikkuhuomioita XXXIX

Matkustin tässä päivänä eräänä junassa usean tunnin matkan. Käytävän toisella puolella istui noin ikäiseni nainen vauva sylissään. Hänen vieressään ikkunan puolella istui nuori opiskelijatyttö, edessä torkkui pari miestä ja takana muutama nainen keskusteli töistään koko matkan. Jonkin aikaa välissämme istui kovasti jutteleva mies.

Jostain syystä minua pisti heti silmään tämän vauvanaisen toimet. Kaiketi koko vaunun olisi pitänyt ihastella hänen silmäteräänsä. Hän silmäsi ympärillä istuvat läpi, hyppyytteli lasta polvellaan ja jokelteli äänekkäästi, mutta kukaan ei noteerannut heitä. Huomionkipeäksi leikin teki naisen tapa vilkuilla ympärilleen katseella "katsokaa mikä aarre minulla on" eikä katsella vauvaansa jokellellessaan.

Siispä hän alkoi minulle juttelevan miehen kanssa juttusiin vessan sijainnista (joka oli suoraan selkämme takana yhden penkkirivin päässä, sokeakin olisi sen isot kyltit nähnyt). Lapsi ei selvästikään tarvinnut vessaa, joten juttu miehen kanssa kuivui kokoon nopeasti. Nainen oli silminnähden ärtynyt huomion puutteesta. Hän alkoi työntää lastaan vieressä istuvan opiskelijatytön syliin, johon tyttö vastasi melko kauhistuneella ilmeellä ja perääntymisellä. Yritys jäi siihen. Vauvakaan ei ideasta tykännyt, vaan alkoi vinkua.


Käytyään vaihtamassa vaipat vessassa vauvanainen yritti saada huomiota kävellessään uranaisten välistä käytävää takaisin penkilleen heilutellen vauvaa käsivarsiensa varassa. Jälleen katse oli naisissa, ei vauvassa. Lopputuloksena oli, että vauva melkein potkaisi yhtä takapenkin uranaisista päähän ja tämä huiskaisi pientä jalkaa kohden puolihuolimattomasti kuin hyttysiä huidotaan kesken keskustelun. Vauvanaisen ilme oli ehdottomasti näkemisen arvoinen hänen istuessaan takaisin penkilleen.

Loppumatkasta kävin hakemassa teetä vaunun etuosasta ja nainen huomasi tilaisuutensa tulleen. Koska välissämme ei enää istunut ketään, hän saattoi alkaa jutella teekupistani. Olisikin jutellut vain yleisesti teestä.. Mutta ei. Tässä vaiheessa vauva nukkui naisen sylissä. Nainen kyseli minulta mitä etuosasta teen luota löytyy ja samalla kuitenkin tuijotti vauvaansa ja hiplaili vauvan vaatteita. Klassinen liike, jota seuraamalla minun olisi kuulunut jatkaa keskustelua huomaamalla lapsi. En tietenkään tehnyt niin.

Vastattuani asiallisesti ja lyhyesti hänen kysymyksiinsä nainen kysyi samat asiat uudestaan, nyt nyökkäillen vihjailevasti nukkuvan vauvan puoleen. En ole ihan varma olisiko hän halunnut minun tarjoutuvan hakemaan hänelle teetä vai pitelemään vauvaa, jotta hän voisi itse hakea teensä. En tehnyt kumpaakaan enkä sanonut sanaakaan vauvasta. Jatkoin kirjani lukemista kun naisella ei selvästikään ollut mitään uutta sanottavaa teekupistani ja huvittuneena näin silmäkulmasta saman ärtyneen ilmeen kuin olin pitkin matkaa nähnyt. Ketään ympärillä ei kiinnostanut keskustella hänen vauvastaan.

Nainen poistui junasta pari asemaa ennen minua hyvin nopeasti. Nainen vain kaappasi vauvan ja tämän talvivaatteet ja paineli kohti eteistä. Eleistä ei jäänyt epäselväksi naisen matkan aikana ärtyneeksi muuttunut mieliala.

sunnuntai 13. marraskuuta 2011

Isänpäivähän se tänään

Olen edelleen mukavan turtuneessa tilassa. Olen tarkoituksella välttänyt tilanteita ja ajatuksia, jotka voisivat poistaa tämän tunnottomuuden mielestäni. Isänpäivä meni siinä missä kaikki isänpäivät elämässäni ennen tätä. Juhlittiin isääni.

Kokkasimme mieheni kanssa minun vanhemmilleni aterian ja leivoimme kakun. Päivä meni leppoisasti. Vasta kun vanhemmat olivat lähdössä tuli ongelma. Annoin loput kakusta heidän mukaansa, koska se oli isän kakku, oikeastaan se oli se lahja, jonka isäni tänä vuonna juuri minulta sai. Äitini protestoi kakun ottamista (kuten hän aina protestoi, jos me haluamme jotain heille antaa, päin vastoin hän aina kantaa meille kaikenlaista ruokaa ja tavaraa) sanoen, että onhan miehenikin isä. Tai ainakin melkein isä. Loukkaannuin kommentista aivan valtavasti. Se, että emme onnistu saamaan lasta ja olemme juuri menettäneet yhden tilaisuuden, ei tee miehestäni isää. Vanhempani tietävät hoidoista ja epäonnistumisesta.

Onnekseni vanhempani olivat tekemässä lähtöä eikä minun tarvinnut alkaa keskustella aiheesta. Sanoin vain tiukasti, ettei mieheni ole isä ja kakku on isän kakku, joten se lähtee meiltä pois ja sillä hyvä. Miten oma äiti voikin olla niin tunteeton sanoissaan.

Tuota yhtä lausetta lukuunottamatta olen ihan kunnossa. Olen lakannut suunnittelemasta elämääni ”mitä jos”-asenteella. Kun en usko edes hoitojen alkavan pitkään aikaan en voi kuvitella lastakaan kovin lähitulevaisuuteen. Ehkä sitten joskus parin vuoden päästä. En ole vielä luovuttanut lapsen mahdollisuudesta, vaan haluan sitä vahvasti, mutta suunnittelen tekemisiäni jopa vuoden päähän ilman lasta tai edes raskautta. Miksi suotta uskoa epätodennäköiseen. Sen sijaan mietin mitä voin suunnitella etteivät suunnitelmani häiritse hoitoja. Voinko hakea työpaikkaa eri alueelta kuin hoidot ovat? Miten se vaikuttaisi hoitoihin, jos muutamme toiseen kaupunkiin? Jos meidän pitäisi vaihtaa poliklinikkaa tai jos työpaikka on kaukana hoitopaikasta. Miten ehdin käydä hoidoissa työpäivinä, jos työmatka on pitkä. Voinko lähteä vaikkapa ulkomaille parin kuukauden työkeikalle keväällä, vai olisiko silloin juuri hoidot päällä.

Epätietoisuus se ahdistaa. Hoidot olisi ykkössijalla, mutta työpaikkoja pitäisi hakea nyt. Ratkaisuni on vaipua apatiaan. En hae töitä, istun vain ja odotan joulukuun puoliväliä ja kauhulla ensi vuotta. Kun en hae töitä, en tule saamaan rahaa enkä tiedä miten selviän ensi vuodesta. En jaksa välittää. Otan sitten lisää lainaa. Jos hoidot eivät jatku alkuvuodesta ja koko tämä työpaikoista luopuminen on turhaa, tulen todennäköisesti olemaan vielä kiukkuisempi lääkäreillemme kuin jo nyt olen. Tai sitten vaivun vain syvemmälle välinpitämättömyyteeni. En tiedä enkä välitä.

torstai 10. marraskuuta 2011

Laihdutus, osa 35

Ihmeiden aika ei ole ohi. Olen lihonut viime viikkoina vain 400g. Kaikki se syömismäärä, leivokset, jatkuva näläntunne ja urheilemattomuus eikä tuon enempää ole tullut takaisin. Nyt ostin jälleen ateriapatukoita ja aloitan suklaalakon niiden avustuksella. Jospa voisin ensi viikolla ihailla kuinka paljon olen laihtunut enkä kuinka vähän olen lihonut.

Hoitojen ja piinapäivien ajan en edes yrittänyt laihduttaa. Yritin vain vahtia syömisiäni sen verran, ettei ihan överiksi menisi, kuten helposti tapahtuu Lugejen kanssa. Selvittelin muuten syytä miksi Luget aiheuttaa niin kovaa nälkää enkä löytänyt aiheesta tutkimuksia, mutta löysin maallikkojärkeen käyvän selityksen. Monilla alan sivustoilla todetaan, että aivolisäkkeen toimintaa ei ole tutkittu tarpeeksi ymmärtääksemme miten eri hormonit vaikuttavat toisiinsa yleensäkin saati jos jonkun hormonin toimintaa häiritään. Lugesteronin tuoma keltarauhashormoni erittyy normaalisti aivolisäkkeestä, samaten nälkää kontrolloiva hormoni. Miksi ne siis eivät vaikuttaisi toisiinsa? Saisi joku lääketieteen tutkija innostua tästä ja alkaa tutkia lapsettomuushoidoissa olevien aivolisäkkeitä hoitojen eri vaiheissa.

Joka tapauksessa nyt Lugejen loputtua ja vuodon ollessa päällä liiallinen syöminen ja makeanhimo on jäänyt päälle. Erityisesti tämä leivosten himoitseminen on lihottavaa ja epänormaalia minulle. Olen tälläkin viikolla korvannut lounaita jättimuffinseilla ja syönyt iltapalaksi joulutortun. Kyllä, joulutorttukausi on alkanut ja niitä löytää jälleen juhlien tarjoiluista. Kontrollini on rajoittunut kahteen leivokseen päivässä; sekin tekee jo tuskaa pitää päätöksestä kiinni. Joskaan ihan joka päivä en syö leivoksia lainkaan, mutta silloin pitää olla kiireellistä tekemistä ettei ehdi ajatella syömistä.

Viime viikon flunssan ja masentuneen olotilan aikaan liikkumiseni oli hyvin rajoitettua. Sitä ennen vietin viikon kotona tietokoneen ääressä. Vasta tällä viikolla olen taas alkanut pyöräillä paikkoihin. Yllätyksekseni jaksan pyöräillä ihan hyvin paikasta toiseen enkä edes suuremmin hengästy. Kurkkukipuni ja viime aikaisen laiskuuteni perusteella oletin, että pienikin pyöräily tulee olemaan tuskaa, mutta niin sitä vaan on kunto noussut ettei pikku esteet kuten lievä flunssaisuus vaikuta mihinkään. Onnekseni loska ja jää on toistaiseksi pysynyt poissa ja pyöräilykausi on voinut jatkua.

Jumppaan en ole vieläkään uskaltautunut. Tai oikeastaan syynä on ollut myös kiireiset aikataulut opiskelussa, mutta on siinä pieni henkinen kynnyskin lähteä ryhmäliikuntaan mukaan tauon jälkeen. Olen maksanut koko vuodesta, joten pitäisi aktivoitua ja käyttää maksamiaan palveluita. Pelkkä syyskuussa jumpissa käynti ei vielä auta. Jos kokeilisi ensi viikolla..

tiistai 8. marraskuuta 2011

Vuoto

Olen kohta viikon vuotanut verta. Enkä puhu nyt mistään parista tipasta päivässä. En edes normaalikuukautisten vuotomäärästä päivässä.

Niitä verisiä riekaleita alkoi ilmestyä viime viikolla, kuten kirjoitin keskiviikkona. Sen jälkeen vuoto alkoi toden teolla pahentuen aina viikonloppuun asti. Viikonloppuna vuodin niin paljon, että huomaamattani sotkin puhtaat vaatteeni sekä tuolin jolla istuin alle tunnissa isosta siteestä huolimatta. Runsas vuoto jatkui kolmisen tuntia ja vähentyi sitten normaalitasolle eli siteiden vaihtoväliksi tuli puolen tunnin sijaan kolmisen tuntia.

Runsas vuoto jatkui sunnuntaina. En mennyt lääkäriin, koska oli viikonloppu enkä ollut kotona. Minua ei huvittanut pilata viikonloppua lähtemällä matkustamaan satojen kilometrien päähän näkemättä miestäni lainkaan – tämä kun oli taas aivan eri puolella maata kunnes sunnuntaina tapasimme. Vuoto vähenikin sunnuntai-iltaa kohden ja luulin oloni jo helpottavan.

Ikäväkseni sain huomata, että eilen vuoto taas jatkui aamulla. Ei ihan yhtä pahana kuin vielä viikonloppuna, mutta normaalina kuukautisvuotona. Vatsakivut ovat olleet myös tuskallisia, mutta eivät toisaalta ihan niin kovia kuin endon kanssa ennen PASia päivittäin oli. Olen melkeinpä odottanut milloin vatsakivut taas alkaa ja ihmetellyt niiden miedontumista. Ehkä vuodan nyt endoa ulos? Voisiko se toimia näin?

Ajattelin ettei tarvitsisi mennä lääkäriin, kun vuotoa kuitenkin on ollut vain viikon ja se on vähentynyt niistä suurista määristä. Tästä on tullut jo niin paljon ylimääräisiä kuluja, aina jokaisesta käynnistä se 28 euroa. Olen tuhlannut pelkästään elokuusta lähtien hoitojen ulkopuolisiin, mutta jollakin tavalla pakollisiin (oli se pakko sitten oikeasti tarpeellisuudesta tai lääkärien idiotismista johtuvaa, kuten ne turhat käynnit sisätautipolilla) yli 200 euroa. Minusta on melko säälittävää, että jouduin ottamaan lainaa saadakseni katon pääni päälle ja ruokaa suuhun eikä sekään raha riitä, kun kaikki kuluu lääkärimaksuihin.

Kiukkuisena tänä aamuna huomasin vuotomäärän jälleen kerran suurentuneen. Aloin jo pohtia miten voisin hoidattaa asiani opiskelijoiden terveydenhuollon kautta, jotta saisin ilmaista hoitoa. Se vain on ongelmallista, kun taidan tarvita gynekologin välineitä vuodon selvittämiseen ja kaikki tietoni lapsettomuushoidoista on julkisella puolella. Onnekseni nyt vuoto tuntuu päivän mittaan vähentyneen.

Toistaiseksi en ole huomannut olossani mitään erityistä vikaa, vaikka olen menettänyt runsaasti verta. Se johtunee korkeasta verenpaineestani; itse asiassa hetkellinen vuotaminen voi jopa tehdä ihan hyvääkin verenpaineelle, eikö? Parempi siis odotella ja katsoa josko vuoto vaikka loppuisi itsestään.

torstai 3. marraskuuta 2011

Ylöspäin

Eilisestä on selvitty. Kuten eilen jo mainitsin, sain yllättäen naapurilta tukea ja apua. Olin masentunut, kipeä, kuumeessa eikä hengityskään kulkenut kunnolla tukkoisesta nenästä. Nenäliinoja kului kymmenittäin. En vielä aamulla hallinnut itkunpurskahtelujani lainkaan ja yrityksistäni huolimatta naapurin vanhempi nainen näki tilanteeni. Pakkohan se sitten oli totuus kertoa mikä vaivaa, yksinkertaistettuna tosin, koska hän ei puhu kovin hyvää suomea.

Asun siis opiskelija-asuntolassa ja täällä on hyvin eri-ikäisiä opiskelijoita ja kaikenlaisia muitakin asujia ympärillä. Meillä on omat huoneet, mutta yhteinen keittiö ja olohuone. En halunnut mennä keittiöön silmät itkusta turvoksissa ja vatsaakin särki eikä huvittanut syödä. Lähinnä oksetti ja huimasi, kun yritin nousta seisomaan. Naapurin mielestä minun kuitenkin piti syödä, joten hän toi minulle aamupalaa, lounasta sekä illalla vielä päivällistä. Hän antoi numeronsa ja käski soittaa heti jos tarvitsen jotain, ihan mitä tahansa. En kuitenkaan kehdannut alkaa soitella, vaan suunnittelin olevani syömättä illan, kun hän yllättäen tulikin oven taakse ruokatarjottimen kanssa.

Selvisin eilisestä nousematta sängystä muuta kuin vessaan. Täydellistä. Sain vain sääliä itseäni kunnes olo oli parempi. En tiedä naapurini nimeä, emmekä ole jutelleet ennen eilistä lainkaan, mitä nyt käytävässä tervehtineet. En odottanut häneltä tuota ystävällisyyttä, ja sitä kiitollisempi siitä olen. Mutta miten sen voisi korvata hänelle?

Tänään olin jo luennolla, joskin se oli aikamoinen koettelemus fyysisesti. Menin yliopistolle autolla ja pelkkä autolta mäen nouseminen ja yhden kerroksen raput uuvuttivat pahemmin kuin normaalipäivänä pyöräily kotoa yliopistolle. Oli silti pakko mennä, koska en halua menettää opintopisteitä läsnäolopakollisesta kurssista. Istuin sitten hikisenä ja puuskuttavana takarivissä ja vältin keskustelua huonosti toimivan flunssaääneni kanssa.

Mieliala on palannut mitä väliä-linjalle. Tällä kertaa todellakin tarkoitan mitä väliä. En jaksa olla surullinen. En jaksa pohtia mitä tein väärin, että taas kävi näin. Näin kävi ja sillä hyvä. Mitä väliä. Ihan sama. Jatkan samaa elämää, ei tarvitse tehdä muutoksia ja pohtia tulevaa. Ei kulu rahaa lastentavaroihin. Ihan sama.
Kunhan saan tämän flunssan hoidettua harkitsen suklaansyönnin vähentämistä taas. Juuri nyt silläkään ei ole merkitystä. Lihon tai en, mitä väliä. Seuraava hoidon suunnitteluaika polille on 15.12. eli yli kuukauden päästä. Polin joulutauko alkaa 19.12. ja kestää kolme viikkoa. Ehdin lihoa ja laihtua vielä monesti ennen kuin hoidot oikeasti taas alkavat, jos alkavat ollenkaan.

keskiviikko 2. marraskuuta 2011

Romahdus

Onko millään mitään väliä? Elämä jatkuu samaa rataa, mikään ei koskaan muutu teit mitä tahansa. Istut yksin luennoilla, yksin kotona, ajat yksin kaupunkien väliä, vietät kuukaudesta yhteensä alle viikon miehesi luona, kaiken muun ajan olet yksin. Hittoako sellaisilla kavereilla tekee, joita voi tavata lounaalla kerran viikossa tai punaviinin ääressä kerran kuussa ja keskustella säästä. Jos aina kun yrität lähentyä jotakuta ja olla oma itsesi, se saa ihmiset pakenemaan luotasi.

Olen yrittänyt niin paljon. Taktiikoita, rehellisyyttä, konkreettista läheisyyttä (mikä ei ole luonnollista minulle), luottamusta, uskoa, toivoa, itseni muuttamista, itseni analysointia niin monelta näkökannalta kuin vain ikinä keksin, virheideni näkemistä ja niiden poistamista. Ja lopulta olen yksin. Olen vain niin huono ihminen, ettei kukaan kestä minua lähellään. Paitsi mieheni, joka on juuri tällä hetkellä satojen kilometrien päässä.

Tiesin raskaustestin tuloksen jo eilen illalla. Siteeseen oli tarttunut riekaileita, samanlaisia joita Rowan kuvaa blogissaan. Jos haluat tietää yksityskohtia, lue sieltä. Tiesin, ettei se voi olla normaalia raskauteen liittyvää. Elättelin silti vielä pienen pientä toivon ripaletta. Olinhan ollut niin varma monta päivää. En pystynyt nukkumaan juuri lainkaan viime yönä ja heräsinkin jo ennen kuutta tänä aamuna tekemään raskaustestin. Testi ei antanut pienintäkään haamuviivaa ja soitto polille puoli tuntia sitten vahvisti asian. Negatiivinen.

Seuraava askel on iltapäivällä alkaa pommittaa IVF-hoitajaa soittoaikana. Oletettavasti polilla keksitään taas uusia viivytyksiä ja syitä miksi hoitoja ei voida jatkaa. Ehkä pääsemme seuraavaan hoitoon joskus vuoden päästä, ehkä he ovat keksineet ettemme sovi lainkaan vanhemmiksi ja hoidot loppuvat tähän, mutta kuulemme päätöksestä ohimennen jotain kiertotietä vasta kahden vuoden viivyttelyjen jälkeen.

Sattuu niin paljon. En pysty lähtemään luennolle. Muutenkin olo on huono pahentuneesta flunssasta enkä pysty olemaan itkemättä. Nyt jos koskaan olen halauksen tarpeessa eikä minulla ole ketään, joka sen voisi minulle antaa. Kaunis päivä tänään, juuri sopiva itsesäälissä vellomiseen.

tiistai 1. marraskuuta 2011

Labrassa käyty

...mutta vastaus tulee vasta kahden päivän päästä!

Se laboratorio, johon edellisellä kerralla vereni lähetettiin ja vastaus tuli saman päivän aikana, ei ole enää auki. Laboratoriotoiminta on keskitetty johonkin helkatan kuuseen. Se tarkoittaa, että koska tulokseni ei ole merkitty kiireelliseksi, verinäyte lähtee hyvällä tuurilla tänään, huonolla tuurilla huomenna laboratorioon ja se käsitellään kunhan kiireellisiltä ehditään. Mitä hittoa! Jälleen yksi asia, jota eivät ole viitsineet kertoa minulle ajoissa. Luottamukseni lapsettomuuspolin lääkärien ja hoitajien ammattitaitoon laski jälleen. Se alkaa olla aika nollan pinnassa.

Sainpa taas itkukohtauksen kun kuulin tämän asian. Oli pakko kertoa miksi asia on niin järkyttävä etten ihan näyttäisi idiootilta. Jouduin rauhoittelemaan itseni ja siistimään silmäni ennen kuin uskalsin poistua huoneesta odotushuoneen läpi hissille. Hoitaja oli onneksi ymmärtäväinen ja lupasi pientä toivoa: jos laboratoriolla ei ole pahasti kiireellisiä tapauksia saattaa vastaukseni olla jo huomenna aamulla valmis.

Aion siis alkaa pommittaa poliklinikan vastaanottoa puheluilla heti huomenna aamusta. IVF-hoitajan soittoaika on huomenna vasta iltapäivällä, siihen asti en jaksa odottaa mahdollisuutta ehkä päästä läpi hoitajalle, ehkä ei. Jos tulos ei ole ihan aamusta tullut, teen oman raskaustestin kotona. Tekisi mieleni tehdä jo nyt, mutta se vaatisi apteekissa käyntiä ja testin ostoa enkä kuitenkaan luottaisi tulokseen, kun olen jo juonut pannullisen teetäkin tänä aamuna.

Eilen illalla siteeseen ilmestynyt kuivahtanut veri ja tänä aamuna sama ilmiö hiukan pelottaa. Toisaalta eilisen kovempi vatsakipu on tänään laantunut. Ainakin toistaiseksi. Miten ikinä selviän mahdollisesti jopa kaksi päivää kuulematta tuloksia?!