perjantai 28. maaliskuuta 2014

Vihdoin uutisia

Sosiaalityöntekijältä tuli viesti viimein tänä aamuna. Olemme edelleen adoptioprosessissa, mutta lisäselvityksiä vaaditaan.

Minun pitää toimittaa terapeuttini tekemä lausunto, joss selvitetään hyvin perusteellisesti terapeutin mielipide minun henkisistä voimistani erilaisissa tilanteissa, mitä eteen saattaa tulla adoptiolapsen kanssa.

Ei siinä mitään, toimitetaan viidesmiljoonas paperi adoptiolautakunnalle. Minua vain ärsyttää epäoikeudenmukaisuus. Olen lukenut paljon kirjallisuutta adoptioon liittyen, pohtinut itseäni ja löytänyt keinoja selviytyä tuhansista erilaisista vaihtoehdoista - ihan vain varmuuden vuoksi. Ymmärrän, että se pitää todistaa lautakunnalle. Mutta sitä en ymmärrä, miksi "terveiden" ei tarvitse todistaa mitään.

Jos ei ole koskaan joutunut miettimään yhtään mitään itsestään ja kyseenalaistamaan omia toimintatapojaan, on väkisin joko reaktioiden tai lapsuudesta opittujen toimintatapojen noudattaja. Sehän on se kaikkein huonoin vaihtoehto vanhemmaksi! Miksi näiltä ihmisiltä ei vaadita käyntiä psykologin luona selvittämässä kestääkö pää adoptiovanhemmuuden tai lapsen odotuksen? Ja miksi se, että on jo selvinnyt vuosien lapsettomuushoitojen odotuksesta ei merkitse mitään, vaan edelleen pitää todistella kuinka hyvä odottaja on?

Maailman epäoikeudenmukaisuus suututtaa!

perjantai 21. maaliskuuta 2014

"Dear future mom"

Video nimeltä "Dear future mom". Kosketti syvästi.


Itselleni aihe ei ole enää ajankohtainen sinänsä - olemme tehneet päätöksemme adoptiolapsen terveydentilasta. Halusin kuitenkin jakaa videon teille, jotka olette vielä yrittämässä raskautta tai mietitte adoptiolapsen terveydentilalomaketta. Vähän propagandaa ja tunteisiin vetoavuutta, mutta oikeasti asiallista asiaa ihmisiltä, jotka tietävät mitä todellisuus on. Luulen, että suurin osa tulevan lapsensa terveyttä pohtivista lähtee aika mutu-pohjalta ja vahvoin ennakko-oletuksin liikkeelle.


tiistai 18. maaliskuuta 2014

Tulisilla hiilillä

Tärkeät miehet ovat kokoustaneet eikä meille ole ilmoitettu mitään!
Järki sanoo, että on vielä varhaista hätäillä, viesti saattaa tulla tämän päivän aikana. Tunteet huutaa kurkku suorana kauhusta eikä kuuntele järkeä. Tässä tuntee itsensä hyvin jakomieliseksi.

Vanhempani kävivät Pelan tapaamisessa ja olivat hyvin tyytyväisiä sen antiin. He saivat paljon uutta tietoa; adoptioprosessi on heille vielä melko tuntematon, vaikka halua uuden oppimiseen onkin. Tärkeimpänä antina illalle he kuitenkin mainitsivat keskustelut muiden kanssa. He olivat puhuneet jo adoptiolapsen saaneiden isovanhempien sekä odottajien isovanhempien kanssa. Mikäli joku teistä lukijoista oli paikalla tai vanhempanne, kiitos kun jaoitte omat tarinanne vanhempieni kanssa.

Minun viikkoni on kulunut kovin erilaisissa merkeissä. Kuluneet päivät voisi tiivistää loogis-matemaattiseen päättelytehtävään: mitä saadaan, kun yhdistetään kystaleikkaus, allergia rauhoittaville kipulääkkeille, ovulaatio kivuliaalta puolelta, noro-virus ja runsas verenvuoto?
Vihjeeksi voin sanoa, ettei vastauksena ole "rauhalliset yöunet" tai "miellyttävä viikonloppu".

maanantai 10. maaliskuuta 2014

Isovanhemmat

Meillä tärkeänä osana tukiverkkoa on minun vanhempani. Asumme noin kahden tunnin ajomatkan päässä heistä ja he ovat työelämässä molemmat vielä vuosia, mutta onneksemme heillä on molemmilla mahdollisuuksia joustavaan työntekoon avun tarpeen yllättäessä.

Tänään vanhempani ovat menossa isovanhempien ja läheisten adoptioiltaan Helsinkiin kuulemaan ja näkemään millaisia asioita tulevaisuus voikaan tuoda tullessaan. Me emme itse ehdi Helsinki-reissulle tänään, sitä erityisempänä pidän vanhempieni halua osallistua tapahtumaan. He ovat hyvin kiinnostuneita adoptioprosessistamme. Minulla on käynyt hyvä tuuri saadessani vanhemmat, joiden apuun voi luottaa oli välimatka mikä vain.

perjantai 7. maaliskuuta 2014

Pelottava kotikäynti

Neljäs adoptiotapaaminen ja samalla kotikäynti on nyt ohi. Miehen mielestä se meni hyvin, minä en ole ihan niin positiivinen. Olen kauhuissani. Loppuuko tämä äitiyden odotuksen tunne sosiaalityöntekijän lausuntoon emmekä saa adoptiolupaa?

En osaa suoraan osoittaa mikä tapaamisessa sai minut ajattelemaan asiaa, mutta en saa mielikuvaa pois päästäni. Mies taas oli sitä mieltä, että nyt oltiin sosiaalityöntekijän kanssa samalla aaltopituudella ja tapaaminen vahvistaa adoptioon pääsyä. En tiedä, yhtäkkiä iski kauhea päänsärky.

Tapaamisessa puhuttiin parisuhteesta. Miten riidellään, mistä asioista, onko raha-asiat kunnossa, miten harrastuselämä tulisi muuttumaan lapsen tulon jälkeen, miten parisuhde pysyy kunnossa lapsen läsnä ollessa. Lisäksi keskusteltiin onko pihamme turvallinen lapselle läheisen vilkkaan tien vuoksi, onko lähellä lapselle harrastusmahdollisuuksia, missä neuvola on, mikä huone voisi olla lapsen huone ja niin edelleen. Tuli myös puheeksi mahdollisuus adoptoida kaksi lasta kerralla. Se tarkoittaa lisäselvityksiä turvaverkostosta – ehkä ylimääräistä tapaamiskertaa sosiaalityöntekijän kanssa.

On todella vaikeaa ilmaista itseään ”oikein”. Niin, että tulee ymmärretyksi haluamallaan tavalla, muttei kuitenkaan paljasta liikaa. Jotenkin koin tapaamisen liian tungettelevaksi jo etukäteen. Ymmärrän, että näitäkin asioita pitää käsitellä adoptioneuvonnassa, mutta haluaisin myös pitää joitakin asioita itselläni enkä levittää koko elämääni toisten arvioitavaksi. Ruumiini ja sen viat on jo arvioitavana, elämäni historia sekä sukuni historia on suurennuslasin alla, jokaisessa tapaamisessa ja kotitehtävissä pitää kertoa lisää omista ajatuksistaan eikä pään sisus ole enää yksityisomaisuutta. Kotini arvioidaan ja minua arvioidaan sen perusteella. Jotenkin koen, että se, mitä tapahtuu parisuhteessani, olisi ollut ainoa yksityisyyden linnake jäljellä. Ja nyt sekin on menetetty, ainakin osittain. Tunsin tarvetta pysytellä melko pinnallisella tasolla keskustelussa.

Ja se psykiatrin lausunto. Toimittamani todistus psykologilta masennuskaudestani ei kelvannut Pelan psykiatrille. Sen oli kirjoittanut psykologi, joka ainoana ammattihenkilönä seurasi henkistä tilaani koko lapsettomuushoitojen ajan. Paperin myös allekirjoitti psykiatri, jota olin tavannut ryhmäkeskusteluissa muutaman kerran, mutta minua ”hoitanut” psykiatri ei kirjoittanut erillistä lausuntoa, koska hän ei ole enää töissä sairaalassa. Silti vain hänen sanansa olisi kelvannut Pelan psykiatrille. Sosiaalityöntekijämme näyttää paperimme Pelan mikä-lie-pääpsykiatri-tyyppi Sinkkoselle (The lastenpsykiatri) ja pyytää häneltä mielipidettä minun mielentilastani. Ehkä adoptioprosessimme tyssää heidän pelkoonsa uudesta masennuskaudesta. Tärkeät miehet kokoustavat parin viikon päästä ja sosiaalityöntekijä lupasi ilmoittaa kokouksen tuloksesta heti.

Turhauttaa. En voi tehdä mitään auttaakseni asioita. Pitää vain odottaa ja toivoa parasta. Joka tapauksessa neuvonta tulee kestämään yli vuoden, ei millään ehditä saada elokuuhun mennessä kaikkia tapaamisia ja kotiselvitystä. Tällä hetkellä tuntuu, että olen ihan turhaan lukenut, opiskellut, pohtinut, selvittänyt, keskustellut, tuskaillut, iloinnut adoptioon liittyvien asioiden parissa, kun tärkeintä ei ole kuinka valmistautunut on vaan se, miltä jokin paperi näyttää tuntemattoman lääkärin silmissä ja erityisesti se kuinka korkeasti koulutettu ihminen paperin on allekirjoittanut.

keskiviikko 5. maaliskuuta 2014

Neljäs adoptiotapaaminen perjantaina

Liikaa pölyä, onko palovaroittimet kunnossa, mitä leipoa, pitäisikö vihdoin hankkia verhot olohuoneeseen, tulppaaneita nyt ainakin, ei saa kissat riehua ettei tule karvapalloja matolle, taas joku ohikulkija heitti roskan meidän pihalle, eivätkö ne tiedä, että sosiaalityöntekijä on tulossa käymään!

Mitä, minäkö hermoilisin?