tiistai 28. kesäkuuta 2011

Juhannus oli

Juhannuksen sukulaissatoa: ihasteltiin serkun nerokasta, pientä poikaa ja tykättiin kovasti pikkuisen tyttösen oksennuksesta housuilla. Sen lisäksi kuultiin uutisia toisesta serkusta, joka on saamassa lapsen. Se hänelle sallittakoon kypsässä 31 vuoden iässä, olisi tosin helpompi olla olematta katkera mikäli sukulaisjuorut olisivat osanneet kertoa vain yhden isäehdokkaan ja pitkän lapsenyrittämisputken.

Muun ajan juhannus oli harvinaisen rentouttava kokemus. Saimaan saaressa toisen lapsettoman pariskunnan kanssa viettämämme juhannusaatto ei olisi voinut sujua paremmin. Aina toisinaan on nautinnollista, kun ei lähimailla ole yhtäkään alle 30-vuotiasta. Kun suurimmat murheet koskevat aihetta grillataanko niemen kärjessä vai tuulen suojassa mökin takana. En jaksa muistaa milloin viimeksi olisin onnistunut rentoutumaan niin tehokkaasti. Harmi vain, että saaresta palatessamme saimme heti silmille yllä mainitut sukulaisihmiset.

Eihän se heidän vikansa ole, että minä olen toivottoman katkera. Eivät he edes tiedä salaisista ajatuksistani ja inhostani. Tai no, en ehkä ihan aina ole osannut piilottaa ajatuksiani, mutta olen yrittänyt parhaani mukaan selitellä lipsahduksia. Teen elämästäni hankalaa ihan itse, tiedän sen. Oma pääni sekoilee ja ahdistuu. Vaikka serkun vaimo onkin rasittavan kovaääninen ja päällekäyvä ihminen, on se sattuma, että juuri hän on onnistunut saamaan lapsia lähiaikoina. On oma ongelmani, että minun on vaikea sulattaa niin suuri onni niin ärsyttävälle ihmiselle.

Millä saisin itseni kuuntelemaan järjen ääntä ja lopettamaan tämän katkeran pyörittelyn päässäni? Näen silmissäni rauhallisen niityn siellä, missä olen lakannut katkeroittamasta itseäni itsesäälillä ja kateudella, mutta en vain osaa lopettaa.

torstai 23. kesäkuuta 2011

Laihdutus, osa 19

Hidasta puuhaa tämä laihduttaminen kaikkien näiden juhlien keskellä. Tällä viikolla olen laihtunut vain 400g, mutta sentään kokonaislaihdutus on nyt tasan 2kg.

Kuten jo viime viikolla itseäni tsemppasin ottamaan niskasta kiinni ja liikkumaan enemmän, sama pätee tähän viikkoon. Viime laihdutusviikko (torstaista torstaihin) humahti ohi ihan huomaamattani. Kävin kesätentissä, jälleen yksissä juhlissa ja sairastin päänsärkyä päivästä toiseen. Tämä juhannusviikko on kesässäni ainoa viikko, kun minun ei tarvitse lukea tenttikirjaa eikä tehdä töitä, joten luonnollisesti kammottava päänsärky on vaivannut joka päivä. Se ei lähde kunnolla lääkkeillä, mikä viittaisi siihen, että päänsäryn alku on niskajumituksessa. Ja se taas paranisi vain kunnon hieronnalla tarpeeksi usein, mutta sellaiseen ei ole nyt varaa lähteä.

Kiinnitin viime viikonlopun juhlissa huomiota ruokatarjoiluihin. Mitä vanhemmaksi tulemme, sitä harvemmissa juhlissa näen sen perinteisen sipsipussin ja boolin ainoina tarjottavina. Nytkin juhliin oli keitetty uusia perunoita, tehty kastikkeita, paistettu kasviksia, leivottu, ja vaikka mitä muuta. Tarjolla oli viiniä, boolia, olutta, kuohuviiniä... Yritä siinä sitten laihduttaa. Onneksi enempää juhlia ei ole nyt tiedossa ennen elokuuta, paitsi tämä juhannus.

Kesätentin jälkeen palkitsimme itsemme ystävieni kanssa pehmiksellä. Olen jo vuosia antanut itselleni luvan syödä yhden pehmiksen kesässä, koska pehmis on todella rasvaista ja suurta herkkuani. Lapsena söin usein pehmiksiä ympäri vuoden, se kun on sentään hyla ja siihen aikaan ei laktoosittomia, saati maidottomia jäätelötuotteita tunnettu. Tämän kesän pehmis on nyt sitten syöty ja selvisin siitä lihomatta, joskin se tuskin auttoi laihduttamistakaan. Loppukesä elellään mehujäillä ja pysytään kaukana jäätelökioskeista.

Mieheni ystävä aloitti Atkinsin dieetin ja houkutteli meitä seurakseen. Myös äitini on kehunut vähähiilihydraattisen ruokavalion hyviä puolia, joten olin kiinnostunut. Mieheni ei tarvitse laihtua, mutta hän oli valmis vähentämään hiilihydraatteja ja opettelemaan kokkaamaan oikeanlaista ruokaa meitä tukeakseen. Lainasimme kirjastosta Atkinsin dieettikirjan suurella innolla. Valitettavasti se tuotti pettymyksen. Kirjan esimerkkitarinoissa oli yksi vegetaristi, joka alkoi lihansyöjäksi voidakseen olla Atkinsilla. Kattava määrä reseptejä ja selvityksiä teki selväksi, ettei kasvissyöjä pärjää Atkinsilla. Kasviksista ei saa tarpeeksi rasvaa ja proteiineja suhteessa niiden hiilihydraattimäärään, jotta voisi sanoa syövänsä vähähiilihydraattisesti ja syödä tarpeeksi suuria annoksia kasviksia elääkseen.

Voisin vähentää hiilihydraatteja hiukan joka tapauksessa, se kuulemma riittää parantamaan oloa ja tukemaan laihdutusta. Jättämällä leivonnaiset, vaaleat leivät, riisin ja perunan sekä muut kuin täysjyväpastat pois pärjää kuulemma pitkälle. Harmi vain, että nyt on varhaisperunan sesonkiaika. Juuri nyt saa aterioita halvalla ja kevyesti keittämällä perunaa tillin ja kevytkermaviilin seuraksi. Tuntuu, että laihtuminen ei ole kovin pysyvää, jos vain joudun koko ajan lisäämään kieltäytymislistaan ruokatuotteita saamatta sallittujen listaan mitään uutta. Hiilihydraattien vähentäminen lisäämättä rasvaa tarkoittaisi juuri sitä.

Olen miettinyt tosissani Easy Diet-pussiruokia, joista kirjoittelinkin joskus aiemmin. Ne perustuvat myös hiilihydraattien vähentämiseen, mutta eivät toisi ongelmaksi oikean ruuan löytämistä. Atkinsin dieetissä sanottiin, että pari ensimmäistä viikkoa vain totutellaan ruokavalioon, joten onko parin viikon pussidieetistä vielä hyötyä vai pitäisikö sitä jatkaa pidempään? Miten selviän tiukalla pussidieetillä parhaaseen marjansyöntiaikaan kerätessäni marjoja pakkaseen? Koska marjoissa on paljon hiilihydraatteja, niitä ei saisi maistella juuri lainkaan. Lisäksi mieheni on lomalla seuraavat neljä viikkoa. Se tarkoittaa, että saan päivisinkin hyvää kotiruokaa eikä pussikeitot varmastikaan täytä niin etten himoitsisi useamman kerran päivässä mieheni ruokia. Miehen ollessa töissä on helpompaa syödä pussikeittoja ja vain illalla yhden kerran kestää ruuan tuoksua.

Onneksi nämä valinnat voi siirtää ensi viikkoon. Nyt pitää vain selvitä juhannuksesta ahmimatta liikaa.
Hyvää Juhannusta!

ps. Mummon opettamaa kermaviilikastiketta uusille perunoille ei voita mikään:
sotke kermaviiliin tuoretta tilliä, sinappia ja hiukan sitruunamehua, tarkista maku ja lisää aineita makusi mukaan. Anna hetken maustua ennen tarjoilua.

maanantai 20. kesäkuuta 2011

Rumuus

Tulin tässä ajatelleeksi rumuutta ja kauneutta. Olen oikeastaan jo vuosia miettinyt mikä on kenenkin mielestä kaunista ja mikä ei. Viime aikoina pohdintani on osunut erityisesti pariskuntiin ja niiden muodostumisen periaatteisiin, koska olen katsonut tv-sarjoja, joissa pariudutaan tiheään.
Puhun nyt lähinnä kasvoista ja kehon kokonaisuudesta, en vaatevalinnoista, meikeistä, lihavuudesta tai laihuudesta.

Minulla on inhottava ja pinnallinen ajatus, että rumat ihmiset pitäisi liittää yhteen toisten rumien ihmisten kanssa ja kauniit kauniiden kanssa. Kun näen tosielämässä tai telkkarissa ruman suutelevan kauniin kanssa mietin mitä he toisissaan näkevät, miksi he ovat yhdessä. Toki saatan miettiä sitä kaikkien parien kanssa, mutta ulkonäön selkeä ero saa minut erityisen usein pohtimaan asiaa.

Järkeni sanoo, ettei pohdinnassani ole mitään mieltä. Ensinnäkin kaikilla ihmisillä on oikeus parisuhteeseen ja onneen kenen kanssa tahansa. Myös rumilla. Toiseksi rumuus on aina katsojan silmässä. Itse pidän esimerkiksi näyttelijä Sandra Oh:ta rumana (leuaton lattanaama), mutta hänet on listattu maailman kauneimpien joukkoon.

Kolmanneksi, pidän itseäni rumana ja silti koen ansaitsevani parisuhteen ja onnen siinä missä kuka tahansa muukin. Ja vieläpä komean mieheni kanssa.
Neljänneksi, rumuuteen ja kauneuteen vaikuttaa myös asenne ja ilmeet. Sama ihminen voi olla kaunis ja ruma riippuen miten ”kantaa itsensä”; onko hyvä ryhti, iloinen ilme, nyrpistynyt nenä pystyssä, ryhti lyhistynyt ja masentunut, pelokas, silmissä tuiketta vai ei. Ja niin edelleen.

Mistä omituinen ajatukseni ja lievä inhontunteeni rumiksi kokemiani ihmisiä kohtaan tulee? Olen pyöritellyt ajatusta päässäni ja olen päätynyt vain yhteen ratkaisuun (mikä ei kata kokonaisuutta, vaan on vasta alku). Huomaan pitäväni rumana liian itsevarmoja sekä liian epävarmoja ihmisiä. Erityisesti, jos näillä ihmisillä on kasvoissaan jokin piirre, josta en pidä, kuten liian iso nenä. Nyrpistelevät, itsekkäät ja töykeät ihmiset ovat rumia. Samaten kyyristelevät, kaikkea pelkäävät. Molemmat tunnetilat aiheuttavat sen inhontunteen sisälläni, eli kyse ei niinkään ole ulkonäöstä, vaikka sen siihen yhdistän.

Tässä on jälleen sisäisen kasvun paikka. Sitä huomaa olevansa niin keskeneräinen ihminen, kun vähänkin alkaa pohtia omien automaattisten ajatustensa ja tunteidensa lähteitä. Rumuus on yksi näkyvimmistä asioista, joita pitäisi jaksaa sietää, eikä aina kääntää katsettaan pois, kun Sandra Oh Greyn Anatomiassa suutelee vastanäyttelijäänsä.

lauantai 18. kesäkuuta 2011

Ikeassa

Käväisimme kavereiden kanssa Ikeassa ostoksilla torstaina. Sisustaminen on kivaa ja tykkään käydä katselemassa huonekaluja, mutta Ikeassa on yksi huono puoli: lasten osasto, jonka läpi on pakko kulkea päästäkseen eteen päin.

Olen ollut mielestäni hyvässä tasapainossa lapsettomuuden kanssa ja melkein jopa toisinaan unohtanut koko asian. Ikeassa ollessamme pysähdyin ihastelemaan yölamppua yksikseni kavereiden kävellessä edellä. Harkitsin jopa ostaa lampun, koska se oli hauskannäköinen eikä pahan hintainen. Kunnes tajusin, että se ei ollut tarkoitettu lukulampuksi vaan yövaloksi pimeää pelkäävälle lapselle.

Vasta tässä vaiheessa huomasin, että olin lasten osaston alussa ja ympärilläni oli noin kymmenkunta pariskuntaa lapsineen. Jätin lampun hyllyyn ja nieleskelin itkua kävellessäni lasten osaston läpi yrittäen sulkea sekä silmät että korvat.

En muista pitkään aikaan kokeneeni niin suurta yksinäisyyttä ja pahaa oloa. Yhtään mistään asiasta, saati lapsettomuudesta.

perjantai 17. kesäkuuta 2011

Alastomuus

Loputtomassa itsepohdiskelun suossani alastomuudesta on tullut ongelma. Luin uutisen leffamainoksen sensuroinnista.

Tulin sanoneeksi ystävälleni puhuessamme julistekohusta, että minusta olisi hienoa, jos alastomuus kuvissa olisi yhtä luontevaa kuin saunassa suomalaisessa kulttuurissa.
Ystäväni aina niin kannustavana sai tästä kimmokkeen kommentoida omaa alastomuuden kammoani. Lihottuani näihin mittoihin seurustelin jo nykyisen mieheni kanssa ja hän, tämä yllä mainittu ystäväni sekä paras ystäväni ovat ainoat, jotka ovat nähneet minut alastomana näiden kilojen kera.

Saunomisesta seurassa on helppo kieltäytyä, kun en erityisesti muutenkaan pidä saunasta. Kaksi ystävää, jotka ovat minut alasti nähneet ovat saunoneet kanssani vain, koska olen ollut niinä päivinä paleltunut. Lämmön tarve on voittanut häveliäisyyden kahden läheisen ystävän seurassa.

En ole koskaan varsinaisesti ollut sinut vartaloni kanssa, mutta alastomuus on kuulunut niihin asioihin, joita pitää toteuttaa, koska niitä kammoaa. Omat pelot on kohdattava. Sitä paitsi olen sitä mieltä, että alastomuuteen ylipäänsä pitäisi suhtautua luonnollisesti ja ilman kammoja. Sitä suuremmalla syyllä oma pelkoni ärsyttää ja saa hakeutumaan tilanteisiin, joissa ollaan alastomina seurassa kuin seurassa. Tai siis sai ennen näitä ylimääräisiä kiloja.

Lihominen on kuin jokin este ja suojakeino ihmisiä vastaan. Voin vetäytyä näihin omiin pelkoihini, koska olen lihava. Ei minusta kukaan välitä. Saan rauhassa olla tekemättä mitään, koska lihavia ei huomata. Toisaalta sitä kaipaa ja odottaa ihmisten huomiota, toisaalta pelkää saavansa pelkkää negatiivista huomiota. Siksi on helpompaa olla haluamatta huomiota lainkaan ja piiloutua mustissa vaatteissaan huoneen nurkkaan toivomaan ihmettä. Prinsessasatujen ihmeet eivät koskaan satu lihavien kohdalle. Vai sattuisiko sittenkin?

torstai 16. kesäkuuta 2011

Laihdutus, osa 18

Olen päässyt taas viikon takapakin jälkeen laihdutusuralle. Tällä viikolla olen laihtunut tosin vain 300g, eli kokonaislaihdutus on 1,6 kg.

Viikonloppuna herkuttelin juhlissa suklaakakulla, mutta join vain yhden oluen ja olin kuskina illan. Ei se tosin krapulaoloa estänyt, vaikka seurassani oli kolme oikeasti humalaan itsensä juonutta minä voin kaikkein pahiten aamusta. Epäilen kyllä parin olleen humalassa vielä kun lähdin iltapäivällä kotiin.

Muuten olen vahtinut syömisiäni hyvin tarkasti enkä ole herkutellut. Paitsi eilen kahdella palalla suklaata, kun tuntui etten kestä enää ilman. Maanantaina voin omituisen pahoin eikä tehnyt mieli syödä mitään. Siitä tuli ”luonnollinen” dieettipäivä, kun ainoa mikä maittoi oli verigreippi ja nektariini. Olen nyt syönyt muutenkin paljon greippejä, niihin iskee aina silloin tällöin kova himo.

Liikuntaa en ole ehtinyt enkä jaksanut harrastaa sen kummemmin. Kuten aiemmin kirjoitin, Lintsireissulla tuli juostua ahkerasti ja pelasin siellä tanssipeliä Xboxin Kinectillä, mikä ei myöskään ollut ihan kevyimmästä päästä urheilua. Muuten liikkuminen on jäänyt viikonlopun kävelemiseen autolle ja takaisin ja eilisen kävelyyn sohvalta jääkaapille. Telkkari on edelleen rikki, joten Wii Fit ei ole käytössä.

Kylmät, sateiset ilmat eivät houkuta ulkoiluun ja jalkalihaksissa tuntuu edelleen Lintsireissun rasitus, joten tuskin tänäänkään tulen sen kummemmin urheilemaan. Ulos on tänään pakko lähteä, on taas aika vaihtaa kaupunkia loppuviikoksi. Huomiseen tenttiin pitää lukea vielä 100 sivua tänään, joten se vienee viimeisetkin halut lähteä illalla lenkille.

Ilman liikuntaa en pelkällä ruokavaliolla pysty juuri tuota muutamaa sataa grammaa enempää viikossa laihtumaan. Ja se ei riitä saavuttaakseni tavoitteeni elokuuhun mennessä. Siispä nyt pitää alkaa kirittää itseä. Ensi viikon aion viettää tenttikirjatonta viikkoa, töitä tosin pitää tehdä. On silti mukava viettää kohtuullisen stressitön viikko edes kerran kesässä ilman niitä tenttikirjoja tuijottamassa syyllistävästi.
Ehdin kirjoittaa ensi viikon laihdutustuloksen vielä ennen juhannuksen mökkireissua.

keskiviikko 15. kesäkuuta 2011

Huomioita Lintsillä

Kävin eilen kummipojan kanssa Linnanmäellä. Joka kesä vien kummipojan johonkin huvitukseen ja vietämme päivän yhdessä.

Ikäväkseni huomasin, että olen vanha. Minulla oli suuria vaikeuksia pysyä kymmenvuotiaan pojan vauhdissa. En kyennyt juoksemaan portaita ylös enkä rynnimään laitteesta toiseen. Kävelyni hidastui mitä pidemmälle iltapäivää kului ja varmasti turhautin pojan matelemalla, kun saman ajan olisi voinut käyttää laitteissa. Jonoja ei ollut juuri missään, koska oli kylmä ja sateinen sää, joten saimme vain kulkea suoraan laitteesta toiseen.

Huomasin myös harmikseni, että toisin kuin vielä muutama vuosi sitten Linnanmäellä käydessäni, tänä vuonna yksikään puiston nuorista työntekijöistä ei katsonut minua kiinnostuneesti. Sen sijaan pari noin nelikymppistä yksinhuoltajaisää tuli juttelemaan kanssani. Asiaan toki saattoi vaikuttaa seurassani ollut lapsi, mutta olen ennenkin vienyt lapsia huvipuistoon ja pitänyt silti silmäpeliä työntekijöiden kanssa.

Aloin miettiä katsoivatko työntekijät käsiäni. Väkisinhän he näkevät käteni, kun ojennan ryppyisen ranteeni näyttääkseni ranneketta joka laitteella. En kyllä usko kovin monen heistä kiinnittäneen huomiota millainen käsi on.. Toisaalta jos itse olisin tuollaisessa työssä, hupiani olisi katsella ja vertailla ihmisten ojentamia käsiä varsinkin noin hiljaisena päivänä.

Olen jo pidemmän aikaa kyttäillyt ihmisten käsiä, koska itselläni on omituiset rypyt ranteissa, joita en ole löytänyt keneltäkään muulta. Ja sitähän sanotaan, että ihmisen iän voi nähdä erityisen hyvin käsistä. Siksi fanaattisesti rasvaan käsiäni ja erityisesti ranneryppyjäni. Huomasin, että rypyt korostuvat ajaessani autoa ja olen nyt tukeutunut siihen selitykseen ryppyjen synnystä. Se myös selittäisi miksi kavereillani ei ole samanlaisia ryppyjä; he eivät aja autoa yhtä paljon kuin minä. Valitettavasti selityksen huono puoli on, etten voi asialle mitään. En voi lakata ajamasta autoa enkä jaksa pitää ratista kiinni tuntikausia ranteet suorana.

Nyt Lintsireissun jälkeisenä päivänä huomaan jalkalihaksieni olevan täysin jumissa. Erityisesti etureidet tuntuvat olleen ahkerassa käytössä huvipuistossa. Eipä tullut mieleeni venytellä moisen reissun jälkeen ja nyt se kostautuu. Toisaalta kipu on ihan mukava muistutus siitä, että olen liikkunut enkä vain laiskotellut tällä viikolla. Muuten onkin mennyt laiskottelun puolelle sekä viikonloppuna että alkuviikosta. Katsotaan huomenna mitä punnitus näyttää.

perjantai 10. kesäkuuta 2011

Hiljaisuutta, pyydän

Olen ollut kotona nyt useamman viikon tekemässä töitä ja lukemassa tenttiin. Ihan kiva asunto, vähän ahdas, mutta muuten kotoisa, mukavat ulkoilumaastot ympärillä eikä kauppaankaan ole liian pitkä matka.

Joka ikinen päivä jossain lähellä rakennustyömaalla räjäytellään. Joka päivä kuuntelen varoituspiipitystä minuuttitolkulla, sitten ikkunalasit heiluvat kovasta räjähdysäänestä ja raivostuttava piipitys jatkuu vielä pari minuuttia sen jälkeen. Useita kertoja päivässä.

Joka ikinen päivä kuuntelen sotapoikien paukutteluleikkejä kello yhdeksästä aamulla kello yhteen tai kahteen iltapäivällä. On kuin ulkona olisi kova ukonilma, joka ikinen päivä.

Iltapäivällä nuo kaksi ”ukkosta” vaikenevat ja yläkerran naapuri aloittaa. Huonokuuloinen mummeli on ehkä pahin naapuri, mitä voin kuvitella. Telkkari pauhaa täysillä niin, että tiedän tarkalleen mitä ohjelmaa hän seuraa, jokaisessa asuntomme huoneessa. Jos hänellä sattuu puhelin soimaan kuulen kaiken mitä hän siihen puhuu; tiedän hänen terveydentilastaan ja mistä lie tuttavistaan ihan liian paljon asioita.

Ja koska tämä ei vielä riitä, sattuu päiviä kun lentokoneita kulkee päämme yli noin vartin välein kellon ympäri. Ne kulkevat matalalta, koska ovat laskeutumassa. Näinä mukavina öinä nukkuminen ei onnistu edes korvatulppien kanssa. Onneksi lentokoneet yleensä käyttävät toista reittiä.

Silloin tällöin on mahdollista, että asunnossamme on lähes hiljaisia hetkiä. Näinä hetkinä on takuuvarmaa, että surkeasti työnsä hoitava huoltoyhtiömme ilmestyy pihalle jonkin täysin hyödyttömän, mutta paljon melua pitävän laitteen kanssa tuhlaamaan aikaansa saamatta mitään oikeasti aikaiseksi. Aikaa he saavat kulutettua joskus jopa tunteja pikkuruiseen sisäpihaamme. Ja möykkä jatkuu. En voi istua lukemassa omalla pihallamme, koska tukehtuisin pakokaasuihin sisäpihalla jatkuvasti ajavien autojen tai huoltoyhtiön lehtipuhaltimen/ruohonleikkurin/asfaltinpesijän/hyödyttömännäköisen auton, joka vain ajaa ympyrää ikuisesti, toimesta.

Vakiolenkkeilykierroksellamme on metsäpätkiä, joissa voi kuvitella olevansa kaukana kaupungista, koska metsä vaimentaa liikenteen melun hetkellisesti. Mutta koska samaa metsää käyttää 90 000 muutakin kaupunkimme asukasta, voi olla varma ettei polulla saa olla minuuttia kauempaa yksin. Varsinkaan kauniina päivänä.

Kaipaan vain vähän hiljaisuutta ja rauhaa. Edes puoli tuntia päivässä, kunhan se olisi joka päivä.

torstai 9. kesäkuuta 2011

Laihdutus, osa 17

Tämä oli arvattavissa: olen lihonut tällä viikolla 600g. Kokonaislaihdutus on nyt 1,3 kg.

Eipä kai sitä voi muuta odottaa, kun viikonloppuna kaksi päivää söi mitä sattuu ja liikkuminen on koko viikon ollut hyvin vähäistä. Huonoa tuuria, että juhlaviikonloppu ja kuukautiset osuivat peräkkäin. Elättelen vielä pientä toivoa, että osa tästä painonnoususta on kuukautisten aiheuttama harha ja poistuu kunhan elimistö on taas tasapainossa.

Tänään on ensimmäinen päivä, kun en ole ainakaan toistaiseksi kaivannut särkylääkettä menkkakipuun. Se tarkoittaa, että voisin päästä tänään taas lenkille. En ole ollut niin rohkea, että kipulääkkeen voimin olisin kokeillut miten vatsa kestää lenkkeilyn kuukautisten aikana. Kivut kun on kovat särkylääkkeenkin kanssa nuo pari-kolme päivää kuukautisten takia. Telkkarimme otti ja hajosi eilen, joten Wii Fitin pelailu on tauolla kunnes saamme hankittua uuden telkkarin. Sitä ei taida olla tapahtumassa ihan lähiaikoina, joten pitää pärjätä ilman sitä.

Ruokailussa olen päässyt ihan mukavasti taas arkirytmiin. Joskin olen nyt alkuviikolla syönyt enemmän kasviksia välipaloina kuin normaalisti. Mutta en näe siinä suurempaa ongelmaa, vaikka osassa hedelmiä onkin paljon sokeria, lähes kaikki dieettiohjeet kannustavat syömään paljon kasviksia.

Ostin eilen kevyttä rahkaa ja raejuustoa ja aion tänään käyttää viimeisen purkin mustikoita, ahomansikoita ja karviaisia pakkasesta rahkaherkkuun. Illalla aion tehdä juureskeittoa. Vaikka ostankin usein paljon kasviksia, eilen ylitin itseni ja ostin kerralla kokonaisen kassillisen pelkkiä kasviksia kaupasta. Keittooni tulee ainakin porkkanoita, lanttua, selleriä ja perunaa eli ihan perusjuureksia sekä purjoa. Maustamisen jätän miehelleni, mutta todennäköisesti hän jauhaa keittoon vähän inkivääriä sekä chiliä.

Olin kaupassa todella nälkäisenä oltuani tuntikausia sitä ennen ostoksilla, mutta onnistuin välttämään monet houkutukset. Ainoastaan karkkihyllyllä en jaksanut enää pidätellä itseäni. Suklaaseen en sentään sortunut, mutta salmiakkia tuli ostettua useampi pussillinen. Asiaan tosin vaikutti, että salmiakki parantaa vatsakipua, ja olin aika kipeä kaupassa.

Tällä ensi viikkojaksollani aion kiriä liikunnassa. Lauantaina on jälleen juhlat ja tiedän jo nyt, että siellä tulee olemaan runsaasti syötävää tarjolla innokkaan kotikokin toimesta, joten vähällä en tule selviämään. Mutta aion urheilla sitäkin ahkerammin lauantainkin ahmimiset pois. Nyt tuntuu taas olevan lisää päättäväisyyttä viikon ”levon” jälkeen.

Ai niin, olen unohtanut kertoa Läskillä lukutaitoa-kampanjasta, johon minäkin osallistuin aiemmin (Laihdutus, osat 1,3 ja 4, rullaa linkistä klikattuasi alaspäin). Sen tuloksista on kerrottu Kirkko ja Kaupunki-lehdessä jo useampi viikko sitten. Linkistä pääsee verkkolehteen nro 18 lukemaan jutun.

keskiviikko 8. kesäkuuta 2011

Kuukautiset, aina yhtä odotettu tapahtuma?

Pitkästä, pitkästä aikaa kuukautisten odotus ei liittynyt lapsen odotukseen. Pelkäsin kuukautisten alkavan kesken häiden viikonloppuna ja pilaavan nautinnon noista juhlista. Lapsen saaminen ei käynyt kuin ihan ohimennen mielessä.

Tuntuu vapauttavalta huomata, että tällä kertaa en elätellyt minkäänlaisia toiveita vuodottomasta kuukaudesta ja raskaaksi tulosta. Kuukautiset olivat kuten ne ovat olleet vuosikausia nuoruudessani: kivun ja epämukavuuden aika ilman taka-ajatuksia. Lasta on odoteltu jo niin monta kuukautisvuotoa, että olin unohtanut mihin muuhun asiaan kuukautiset elämässäni liittyvät. Että joskus tärkeintä voikin olla milloin kuukautiset alkavat eikä alkavatko ne ylipäänsä.

Häissä huomasin myös uuden suhtautumisen tuntemattomien lapsiin. Olin välinpitämätön. Eri-ikäiset lapset ja useat raskaana olevat naiset eivät herättäneet minussa mitään tunteita. En ollut kateellinen heille, en iloinen heidän puolestaan. En leikkinyt lasten kanssa, tai ylipäänsä ottanut lapsiin erityistä kontaktia lukuunottamatta pöydässämme istuneita kahta lasta, joita en täysin voinut jättää huomiotta. Ei vain jaksanut kiinnostaa. Yksikään lapsi ei mielestäni ollut erityisen suloinen juhlavaatteissaan tai tehnyt mitään huomionarvoista.

Kaikki lukuisat vanhempien ylistyspuheet menivät ohi korvieni saman tien kun huomasin niiden jälleen kerran alkavan. Seisoin vain ajatellen omiani vanhempien ylistäessä lapsensa uusimpia saavutuksia. En tiedä miksi pienten lasten vanhemmat ajattelevat, että täysin tuntematonta juhlavierasta kiinnostaa montako hammasta on puhjennut, tai onko lapsi oppinut 4-vuotiaana kirjoittamaan vai ei. Aiemmin olisin paennut näistä tilanteista ja ollut kateellisen kiukkuinen, nyt vain tuijotin eteeni ja annoin ihmisten lörpöttää.

Onkohan tämä uusi asenne hyvä vai huono asia? Tuleekohan se säilymään hoitojen taas alettua? Ehkä se liittyy tähän ajatustyöhön, jota olen tietoisesti päässäni tehnyt: en ehkä tule koskaan raskaaksi. Saattaa olla, että joudun tyytymään elämääni ilman lapsia. Siihen kuuluu se, että minun pitää opetella kohtaamaan toisten lapsia olematta vihainen ja pettynyt. Ehkä olenkin tässä ajatusketjussa pidemmällä kuin uskoin olevani, jo lähellä hyväksyntää. Tai sitten tämä on vain välivaihe, joka kumoutuu heti elokuussa uuden toivon mahdollisesti nostaessa päätään. Hällä väliä, tällä hetkellä tuntuu hyvältä.

maanantai 6. kesäkuuta 2011

Viikonlopusta selvitty

Nyt on juhlittu urakalla koko viikonloppu. Häät olivat lauantaina, sunnuntaina ajettiin kotiin usean pysähdyksen ja herkuttelun kautta kuusi tuntia.

Häissä päädyin juomaan kolme lasillista viiniä – ihan liikaa kaloreita. Sen lisäksi en seurannut lainkaan ruokamäärääni, ruoka tosin oli kohtuullisen kevyttä salaatteineen ja haudutettuine kasviksineen. Kakkua tuli syötyä melkoinen annos normaaliin makeansyöntimäärääni verrattuna.

Yksi syy syömiseen oli tylsistyminen: emme tunteneet häävieraista juuri ketään ja meidät oli asetettu kuuden hengen pöytään yhden perheen kanssa. Perhe vietti enimmän aikaa lasten leikkihuoneessa, joten istuimme pöydässämme kahdestaan. Muihin pöytiin ei kehdannut lähteä höpöttelemään kesken ruokailujen, kun ei ihmisiä tuntenut hääparia lähisukulaisineen lukuunottamatta. Vinkki häitä järjestäville: älkää laittako lapsetonta pariskuntaa häiden ainoaan (!) pieneen pöytään yksin perheen kanssa, vaan laittakaa siihen kuuden hengen pöytään kolme lapsetonta pariskuntaa niin heillä on seuraa toisistaan. Varsinkin, jos tiedätte etteivät häävieraat tunne toisiaan.

Häiden mekkokatastrofissa Verililjapuun rohkaisemana laitoin mustan silkkimekkoni. Silkkimekko meni ihan hyvin häissä, ehkä se vähän oli arkinen, mutta emme me missään valokeilassa olleet illan mittaan. Ainakin se peitti mukavasti vatsanturvotuksen ja olo oli sen puolesta rento. Nilkkaturvotus tosin näkyi lyhyessä mekossa, mutta juhlaväki alkoi loppuillasta olla niin humalassakin, etteivät parit paksut nilkat enää mitään haitanneet.

Seuraavana päivänä ahmin hampurilaista ja ranskalaisia pitkästä aikaa. Kävimme myös kahvilla, jossa herkuttelin puolukkapullalla. Onnistuin siis edes valitsemaan kevyimmän vaihtoehdon ihanista leivoksista. Urheilua en viikonlopun aikana juuri ehtinyt harrastaa pientä lauantai-illan tanssimista lukuunottamatta. Jännittää miten käy tämän viikon punnituksessa.

Kuukautiset alkoivat eilen illalla. Ne selittävät, miksi väsyin niin kovasti häissä enkä jaksanut tanssia pitkään ja kaikki kiukutti. Ajaminen eilen oli kovaa työtä matkaseuran torkkuessa. Teki mieli itsekin nukkua tai vaihtoehtoisesti itkeä ja kiukutella, mutta piti vain jaksaa ajaa loputtomia tunteja hirveässä ruuhkassa.


Tänään aion viettää kuukautispäivän. Möllötän katsellen Greyn Anatomian jaksoja ja ehkä, jos jaksan, teen vähän käsitöitä. Tenttikirja saa odottaa huomiseen, vaikka tentti läheneekin ikävän nopeasti ja vielä on satoja sivuja ymmärrettäväksi. Normaalista kuukautispäivästä poiketen tänään taidan kuitenkin jättää suklaan ahmimisen väliin ja paastota teen voimalla suurimman osan päivää. Jotenkin tuon viikonlopun ahmimisen jälkeen vatsa kaipaa taukoa syömisestä. Se on hyvä merkki: rasvainen, iso annos ruokaa tuntuu jossakin, eikä vain katoa kaltaistensa seuraan vatsan syövereihin.

perjantai 3. kesäkuuta 2011

Laihdutus, osa 16

Tällä viikolla paino on keventynyt 0,5 kg. Yhteensä olen laihtunut tämän projektin aikana 1,9 kg. En linkkaa tähän viestiin edellisiä osia, klikkaa vasemman reunan tunnistelistasta sanaa laihdutus niin näet koko historian.

Tämä laihdutusviikko ei ole mennyt ihan suunnitelmien mukaan lenkkeilyssä. Viikonloppuna voin huonosti ja oksensin eikä vatsa ole aivan kunnossa ollut koko viikkoon. Lenkillä huomasin hirvittävän väsymyksen jaloissani parina iltana ja lopulta tiistaina tuntui, että pyörryn lenkille. Sen jälkeen en ole lenkille lähtenyt enkä edes Wii Fitillä pelaillut. Eilen kyllä tuli kävelyä määrällisesti melko paljon, mutta se oli hidasta maleksintaa vanhojen rollaattori-ihmisten seurassa.

Silmu osti sykemittarin ja sai minutkin muistamaan sellaisen olemassaolon. Minulla on vuosia sitten myyjäpalkinnoksi saamani sykemittari, jota en ole varsinaisesti käyttänyt aiemmin. Nyt kaivelin sen esiin ja ehdin käyttää kahdella lenkillä.
En ihan tarkkaan ole varma mihin kohtaan se pitäisi asentaa, jotta se ei häiritsisi rintsikan reunaa tai olisi liian alhaalla suhteessa sydämeen. Surkeanmallinen vartaloni vielä kapenee juuri sykemittarin kohdalta ja se pitääkin kiristää tosi tiukalle ettei valuisi alaspäin lenkkeillessä. Jollakin hyvää niksiä oiekan kohdan löytämiseksi? Vai onko se niin tarkkaa, tuleeko alempaakin hyvä mittaustulos? (taidan kysyä taas jonkun mielestä typeriä, mutta minkäs teet kun ei asioita tiedä)

Huomasin kulkevani ihan hyvää rasvanpolttotahtia suurimman osan lenkistä. Tosin se maksimisykkeen määrittely oli vähän hankalaa enkä tiedä kuinka hyvin osasimme sen arvioida. Sydänsairaalla kun ei nämä asiat ole ihan oppikirja-arvioiden mukaisia. Toisaalta lenkkeilemme yleensä sellaista tahtia, että pystyn puhumaan juuri ja juuri hengästymättä, joten eiköhän sekin kerro sopivasta tahdista. Näillä sykemittarilenkeillä olen juoksuaskelia ottanut vain yhdessä kohdassa pari-kolmesataa metriä omituisen väsymyksen vuoksi. Normaalisti olen yrittänyt kahdessa tai kolmessa kohdassa lenkkiä juosta vähän matkaa tottuakseni juoksemiseen vähitellen.


Syömisten kanssa on saanut olla tarkkana. Suklaata on tehnyt hirveästi mieli monena päivänä ja olen syönyt palasen parina päivänä. Mässyttelyyn en ole sortunut. Itsehillintä on hirveän vaikeaa. Tällä viikolla en pitänyt karkkipäivää lähestyvien häiden vuoksi. Olen luvannut itselleni, että huomenna häissä en tarkkaile syömistäni, mutta aion jättää alkoholin juomatta sen kaloreiden takia. Hääpari on sen verran ”sivistynyt”, etteivät he todennäköisesti tule jättämään kasvissyöjiä syömään pelkkää vihreää salaattia ja keitettyä perunaa, kuten häissä viime vuonna kävi.

Toivon hääsyömisen vievän ahmimistarpeeni ja väsymykseni pois, jotta jaksan taas ensi viikolla ahkeroida. Muussa tapauksessa pelkään laihdutukseni sekä kunnon nostoni kärsivän pienen takapakin tulevalla viikolla.

torstai 2. kesäkuuta 2011

Mekko-ongelma

Lauantaina on ystävän hääjuhla, johon en ole ehtinyt laihtua. Alkuvuonna hankin aivan ihanan kesäisen kukkamekon häitä varten. Tadaa, vaateongelma ratkaistu helposti.

Paitsi, että se mekko on nyt kateissa. Aioin tänä iltana sovittaa mekkoa varmuuden vuoksi, mutta en löydä sitä mistään. Olemme mieheni kanssa yhdessä ja erikseen etsineet koko asunnon läpi eikä mekko ole missään. Miten voi vaate kadota niin tehokkaasti? Se lienee hukkunut vaatekaapin tyhjennys- ja lajittelu-urakassani, mutta en tajua minne. Todennäköisesti se löytyy heti maanantaina, kun en enää tarvitse sitä.

Siispä käymään läpi muita mekkojani. Suurin osa niistä on arkisia, perustrikoomekkoja, joita ei todellakaan kehtaa laittaa häihin. Sitten on lyhyt- sekä pitkähelmaiset mustat mekot, mutta ne tuntuvat liian talvisilta kesäjuhliin. Vaihtoehdoikseni jäi kolme mekkoa: punainen unelma, ruskea pitkämekko ja kirjailtu, musta silkkimekko.

Sovittaminen näin illalla on hyödyllistä, koska vatsa on turvoksissa raskaasta ja pitkästä päivästä: aivan kuten se tulee olemaan juhlapäivän iltanakin. Punainen osoittautui heti liian kiristäväksi, se onkin laihuusajan vaate. Ruskean mekon hyvä puoli olisi, että se peittää pituudellaan taatusti helteestä turpoavat nilkkani. Se on muutenkin hyvin rakas mekko minulle ja viihdyn se päällä yleensä. Haittana on, että mahan turvottaessa se näyttää jokaikisen pahkuran ja mollukan ja näytin ahdistavasti raskaanaolevalta mekko päällä. Persekin tuntuu levinneen sitten mekon viime käytön. Ei kovin viihtyisää.
Musta silkkimekko taas, no ensinnäkin se on musta. Toki siinä on värikkäitä kirjailuja, jotka kutsun perusteella voisivat sopia häiden koristeluun, mutta onko se tarpeeksi? Ja onko silkkimekko liian arkinen juhliin? Se peittäisi mukavasti vatsan olematta silti liian leveä, joskin peppua se vähän leventää rypytyksineen. Pituus vain on polvipituinen, eli turvonneet nilkat tulevat näkyviin ja pilaavat sen puolesta ulkonäköä. Muuten mukavuus tässä mekossa on ylitse muiden vaihtoehtojen.

Mitä tehdä? Tarvitsisin ongelmaani pikaista apua, minkä mekon valitsen? Ruskean, silkkimekon vai kuitenkin toisen mustista mekoista? Voiko kesähäissä käyttää pikkumustaa, vai onko se liian talvinen vuoreineen?
Inhoan pukeutumista.

Voimankeräyskesä

Aiempaan tekstiini tuli hämmentävä kommentti: lapsettomuushoitojen kesätauosta voisi nauttia? Tämä pisti ajatukset kiertämään ihan uudella tavalla. Kiitos tästä uuden näkökulman avaamisesta!

Todellakin, voin nauttia kesästä ilman paineita lapsettomuushoidoista tai raskaaksitulemisesta. Voin tehdä mitä haluan, rasittaa itseäni fyysisesti ja samalla tyhjentää mieleni kaikenlaisista tulevaisuuden odotuksista. Koska en voi kontrolloida lapsettomuusasiaa, voin saman tien päästää kokonaan irti ja lakata stressaamasta. Voin marssia terassille oluelle aina kun siltä tuntuu. Jos aion laihtua kesän aikana sitä ei tosin kannata kovin usein tehdä, mutta se ei ole kokonaan kielletty, vaan saan ihan itse valita!

Ongelmani on hyvin pitkälti ollut tuo kontrollin menetys, en saa itse päättää mitä elämässäni tapahtuu. Mutta kun lapsettomuusasia siirretään sivuun eikä kahdessa kaupungissa asuminen tämän kesän aikana ole ongelma asuessamme nämä kuukaudet vain yhdessä kaupungissa, voin kuvitella voivani päättää kaikesta itse ilman ulkopuolista vaikutusta. Ja niin voinkin koko kesän! Syksy on syksyn ongelma, tulevaisuuden stressaaminen ei kannata.

Tämä kuulostaa todella typerältä ja pikkumaiselta näin kirjoitettuna. Ehkä sitten olen typerä ja pikkumainen, mutta ette usko miten olo helpotti tajutessani tämän. Voin nauttia kesästä ilman suurempaa huolta huomisesta, keskittyä tuleviin juhliin, tentteihin, työntekoon ja laihdutusprojektiini ilman suurta tulevaisuudensuunnitelmaa. Suuriin haaveisiini kuuluu tällä hetkellä vain ahkera marjanpoiminta mökillä ja pakastimen täyttäminen. Jopa aiemmat ajatukseni ulkomaanmatkailusta ja suuresta seikkailusta tänä kesänä kalpenevat mökkeilyhaaveen edessä. Ehkä sitä ei tarvitse aina suorittaa ja kokea uutta, vanha ja tuttukin tekee toisinaan hyvää. Ainakin mielenrauhalle.

Hyvää Helatorstaita kaikille! Levätään kunnolla tänäkin vapaapäivänä!

keskiviikko 1. kesäkuuta 2011

Kehoni on temppelini

Jälleen kerran Musta Heppa kuvaa osuvasti tämän hetken fiiliksiä.. Kehoni on temppelini joo.

Pikkuhuomioita XXX

Mikä on kansa? Kuka on kansa? Sanan käyttö on lisääntynyt eduskuntavaalien ansiosta. Sitä on alettu käyttää erilaisissa merkityksissä; se on tullut korvaamaan muita sanoja, mikä häiritsee ainakin omaa kielikorvaani.

”Kansan tahto” tuli esiin Perussuomalaisten voitossa. Puoluetta äänesti viidesosa suomalaisista ja se oli kolmanneksi suurin puolue – miten se on kansan tahto? Mistä lähtien kolmanneksi suurin puolue ja viidesosa äänestäjistä on määrännyt kansan tahdon? Puhumattakaan siitä, ettei kukaan koskaan määrittele mikä tai kuka on kansa ja onko tällä Kansalla oma, yhtenäinen tahtonsa ylipäänsä.

Esimerkiksi eräässä lehtijutussa haastateltu lääkäri sanoo ”nilkkatulehduksesta”:
"kansa kutsuu tulehdukseksi vaikkei se oikeasti sellainen olisi.."
Eli lääkärit eivät kuulu kansaan? Vielä aiemmin samassa yhteydessä olisi käytetty maallikko-termiä. Maallikko erottaa sanana selkeämmin ja vähemmän väheksyen asiaan vihkiytyneen lääkärin ja sairauksien terminologiasta tietämättömän muun alan taitajan.

Toinen ärsyttävä, nykyään usein näkyvä ”väärinkäyttö” sanalla kansa on kansanäänestys, jossa kansa saa sanoa painavan sanansa. Jossa kansan ääni kuullaan. Kansanäänestys voidaan oikeasti järjestää esimerkiksi ydinvoiman lisärakentamisesta, mutta tässä tarkoitan väärinkäytöllä sanan käyttöä yleisöäänestys-sanaa korvaavana. Milloin mikäkin ohjelma, kuten vaikkapa Big Brother, Tangomarkkinat, joissa yleisö saa äänestää, käyttää nykyisin sanaa kansanäänestys. Tokihan kaikki mahdolliset äänestysohjelmat keräävät koko kansan äänet, eivät pelkästään oman yleisönsä?

Sanalla kansa tuntuu olevan arvotus. Kansa on jotenkin tyhmä, kansanomainen viittaa nykyisin yksinkertaiseen, mihin tahansa huhuihin uskovaan ja faktaa fiktiosta erottamattomaan henkilöön. Mieleni tekisi kovasti tutkia milloin ”kansa” on yleisessä puheessa muuttunut pelkästään negatiiviseksi sanaksi. Vai onko sillä vielä positiivisia merkityksiä, kuten vaikkapa 1800-luvun nationalismin aikaan?

Typerä, liian lyhyt elämä, kun ei ehdi tehdä tutkimusta jokaisesta asiasta, joita tekisi mieli selvittää.