Kuukautiset, aina yhtä odotettu tapahtuma?

Pitkästä, pitkästä aikaa kuukautisten odotus ei liittynyt lapsen odotukseen. Pelkäsin kuukautisten alkavan kesken häiden viikonloppuna ja pilaavan nautinnon noista juhlista. Lapsen saaminen ei käynyt kuin ihan ohimennen mielessä.

Tuntuu vapauttavalta huomata, että tällä kertaa en elätellyt minkäänlaisia toiveita vuodottomasta kuukaudesta ja raskaaksi tulosta. Kuukautiset olivat kuten ne ovat olleet vuosikausia nuoruudessani: kivun ja epämukavuuden aika ilman taka-ajatuksia. Lasta on odoteltu jo niin monta kuukautisvuotoa, että olin unohtanut mihin muuhun asiaan kuukautiset elämässäni liittyvät. Että joskus tärkeintä voikin olla milloin kuukautiset alkavat eikä alkavatko ne ylipäänsä.

Häissä huomasin myös uuden suhtautumisen tuntemattomien lapsiin. Olin välinpitämätön. Eri-ikäiset lapset ja useat raskaana olevat naiset eivät herättäneet minussa mitään tunteita. En ollut kateellinen heille, en iloinen heidän puolestaan. En leikkinyt lasten kanssa, tai ylipäänsä ottanut lapsiin erityistä kontaktia lukuunottamatta pöydässämme istuneita kahta lasta, joita en täysin voinut jättää huomiotta. Ei vain jaksanut kiinnostaa. Yksikään lapsi ei mielestäni ollut erityisen suloinen juhlavaatteissaan tai tehnyt mitään huomionarvoista.

Kaikki lukuisat vanhempien ylistyspuheet menivät ohi korvieni saman tien kun huomasin niiden jälleen kerran alkavan. Seisoin vain ajatellen omiani vanhempien ylistäessä lapsensa uusimpia saavutuksia. En tiedä miksi pienten lasten vanhemmat ajattelevat, että täysin tuntematonta juhlavierasta kiinnostaa montako hammasta on puhjennut, tai onko lapsi oppinut 4-vuotiaana kirjoittamaan vai ei. Aiemmin olisin paennut näistä tilanteista ja ollut kateellisen kiukkuinen, nyt vain tuijotin eteeni ja annoin ihmisten lörpöttää.

Onkohan tämä uusi asenne hyvä vai huono asia? Tuleekohan se säilymään hoitojen taas alettua? Ehkä se liittyy tähän ajatustyöhön, jota olen tietoisesti päässäni tehnyt: en ehkä tule koskaan raskaaksi. Saattaa olla, että joudun tyytymään elämääni ilman lapsia. Siihen kuuluu se, että minun pitää opetella kohtaamaan toisten lapsia olematta vihainen ja pettynyt. Ehkä olenkin tässä ajatusketjussa pidemmällä kuin uskoin olevani, jo lähellä hyväksyntää. Tai sitten tämä on vain välivaihe, joka kumoutuu heti elokuussa uuden toivon mahdollisesti nostaessa päätään. Hällä väliä, tällä hetkellä tuntuu hyvältä.