torstai 28. heinäkuuta 2011

Laihdutus, osa 23

Meinasin ensin etten punnitse ollenkaan tällä viikolla, mutta koska näin aamusta sietää paremmin eri asentoja, kävin vaa’alla. Olen sen mukaan laihtunut tällä viikolla 400g.

Juuri nyt kärsin suurista vatsakivuista. Kipu alkoi sunnuntaina ja tiistaina se paheni niin, etten ole pystynyt pariin päivään juuri liikkumaan makuuasennosta. Varsinkin istuminen on hirveän kivuliasta. En ole uskaltanut ottaa särkylääkkeitäni, koska ne aiheuttavat ummetusta ja voisivat pahentaa olotilaa. Eilen kuume nousi yli 38 asteen.

Liikuntaa ei ole tullut harrastettua, syömisiä en ole tarkkaillut. Suurimman osan olen oksentanut ulos.

Jollei kipu tänään helpota menen huomenna naapurinmummon hautajaisten sijaan lääkäriin.

tiistai 26. heinäkuuta 2011

Kysely pakastetuista alkioista

Käykää täyttämässä tutkimus, mikäli teillä on tai on ollut pakastettuja alkioita. Lapsettomuustutkimuksia kannattaa aina tukea osallistumalla niin saadaan tutkimusta eteen päin omaksi hyödyksemme.

http://psych.cf.ac.uk/fertilitystudies/projects/embryo_study.html

Tutkimustuloksia ja muuta sälää:
http://psych.cf.ac.uk/fertilitystudies/

Tilastoja

Erehdyin tänään lukemaan tilastoja. Olen seurannut jo pidemmän aikaa Facebookissa eri maista lähtöisin olevien kavereiden keskustelua abortista ja tuli mieleeni vilkaista Suomen tilastoja.

Ennakkotietojen mukaan vuonna 2010 keskeytyksiä tehtiin 10 181 eli noin 2,6 prosenttia vähemmän kuin vuotta aikaisemmin. Keskeytyksiä tehtiin tuhatta hedelmällisyysikäistä (15-49-vuotiasta) naista kohti 8,6. Sosiaaliset syyt ovat viime vuosina olleet selvästi yleisin raskaudenkeskeytyksen peruste. Tätä perustetta käytetään yli 90 prosentissa keskeytyksistä. (Stakes)

Mitä ihmeen sosiaalisia syitä 25-39-vuotiailla abortin hankkijoilla voi olla? Näissä ikäryhmissä aborttien määrä oli lähtenyt kasvuun, ei laskuun kuten nuoremmissa ikäryhmissä. Tuon ikäisten pitäisi olla aikuisia, huolehtia ehkäisystä ja olla varovaisia. Ja jos vahinko sattuu, ottaa siitä vastuu eikä tappaa sikiötä. Raiskaustapaukset eivät voi kattaa 10 000 taposta kuin ehkä 1% (oma arvioni, en löytänyt tällaista tilastoa, tuskin sitä on tehtykään). ”Sosiaaliset syyt” viittaa laiskuuteen, itsekeskeisyyteen ja välinpitämättömyyteen.

Vastapainoksi toisia tilastoja Stakesin sivuilta:
Ennakkotietojen mukaan vuonna 2010 aloitettiin yhteensä runsaat 14 000 hedelmöityshoitoa eli 3,4 prosenttia enemmän kuin vuonna 2009. Vuonna 2009 aloitettiin yhteensä noin 13 500 hedelmöityshoitoa, joista seurasi yhteensä 3 112 raskautta, ja joista syntyi 2 548 lasta. Tämä on 4,2 prosenttia kaikista syntyneistä lapsista.

Eli käytännössä jos yhtäkään lasta ei olisi abortoitu olisi säästetty rahaa, aikaa ja vaivaa tekemällä noin 10 000 hedelmöityshoitoa vähemmän. Samalla olisi keskimäärin 10 000 lasta eikä vain yhtä neljäsosaa siitä päässyt perheisiin, jotka todella haluavat lapsia.
Tiedän kyllä ettei todelliset luvut mene tarkalleen noin: abortoiduista lapsista kaikki eivät olisi syntyneet elävinä, monet haluavat lapsen nimenomaan omilla sukusoluillaan huolimatta adoptiomahdollisuudesta ja adoptioprosessi on hitaampi ja hankalampi kuin hedelmöityshoitoprosessi. Mutta silti!

Lisää tilastoa:
Vuonna 2009 kaikista hedelmöityshoidoista lähes 15 prosenttia tehtiin luovutetuilla sukusoluilla. Vuoden 2010 ennakkotietojen mukaan luovutetuilla sukusoluilla tehtyjen hoitojen määrä pysyi samalla tasolla. Hoitojen määrää rajoittaa luovutettujen sukusolujen saatavuus.

Hoitojen määrää rajoittaa luovutettujen sukusolujen saatavuus! Eli tuhannet olisivat valmiita saamaan toisen soluista saadun lapsen ja antamaan hänelle hyvän kodin! Nämä sosiaaliset abortintekijät, jotka eivät vain halua lapsia, voisivat aivan hyvin tehdä sen pienen hyvän teon ja kantaa lastaan synnytykseen asti ja antaa sen hyvään kotiin.

Vaikka itselleni munasolujen keräysprosessi oli todella raskas ja kivulias, olen päättänyt tehdä sen uudelleen. Aion tehdä sen sekä itseäni varten (jos näistä nykyisistä ei lapsia saada) että muita varten. Olen päättänyt luovuttaa munasolujani sekä puhua mieheni luovuttamaan siittiöitään muiden lapsettomien pariskuntien avuksi. Olemme onnekkaita siinä, että meillä ei ole kummankaan soluissa mitään vikaa ja solumme toimivat yhdessäkin hyvin, kunhan saisin ne kulkeutumaan kohtuuni ja pysymään siellä. Tästä onnestamme haluan jakaa muille apua enkä pysty ymmärtämään ihmisiä, jotka eivät kykene omastaan jakamaan, jos siitä tulee vähänkin vaivaa itselle.

maanantai 25. heinäkuuta 2011

Pikkuhuomioita XXXI

Lapsuuden naapurinmummo on kuollut.
En ole nähnyt häntä useampaan vuoteen muutettuani useamman tunnin ajomatkan päähän lapsuuden paikkakunnalta. Olen kylläkin ajanut hänen asuntonsa ohi joitakin kertoja, mutten ole pysähtynyt käymään kysymässä kuulumisia. Miksi en?

Kyseinen mummo on tänä kesänä pyörinyt mielessäni useampaankin kertaan jostain syystä. Olen miettinyt kehtaisiko mennä käymään näin pitkän ajan kuluttua, tunnistaisiko mummo minut vielä ja haluaisiko nähdä ylipäänsä. Suurin syyni vitkasteluun menemisessä oli se, että en ollut ihan varma asuuko mummo vielä samassa asunnossa, vai onko kenties siirtynyt vanhainkotiin. Jotenkin sen selvittäminen oli liian hankalaa. Emmekä ole olleet tänä kesänä siellä päin Suomea muutenkaan.

Nyt se on myöhäistä. Nyt on edessä enää hautajaiset myöhemmin tällä viikolla. Kaduttaa, ärsyttää ja turhauttaa. En saa mitään aikaiseksi, en edes useammassa vuodessa pääse katsomaan vanhaa ihmistä ja ehdi ”kiireisestä aikataulustani” järjestää paria tuntia toisen hyvälle.

Vanhat ihmiset ovat jotenkin pelottavia ja hankalia (ilman omaa syytään). Haluaisin tavata kaikkia ympärilläni olevia vanhoja ihmisiä useammin, mutta ensinnäkin kaikki heistä asuvat kaukana minusta ja vielä eri suunnilla keskenään, toiseksi en ikinä osaa jutella heidän kanssaan, kolmanneksi olen aina pelännyt vanhoja ihmisiä, joten en osaa olla luonteva heidän seurassaan. Minusta on mukavaa jutella vanhoista ajoista ja kuunnella muistelmia, mutta se muu jutustelu tämän päivän kolotuksista ja omista kuulumisistani on hankalaa. Puhumattakaan siitä, missä kaikessa vanhusta pitäisi auttaa kun kahvipöytää laitetaan. En ikinä tiedä mikä on oikea määrä apua ja mikä ärsyttää vanhusta. Vanhuksilla kun usein tuntuu olevan tarve selvitä asioista itse, näyttää meille nuoremmille etteivät ole vielä liian vanhoja elämään itsenäisesti, mutta toisaalta he todella tuntuvat tarvitsevan apuakin väsyessään nopeasti. Joko olen siis liian laiska kun en auta tarpeeksi tai liian tunkeileva kun autan liikaa.

Näistä täysin typeristä syistä jätän käymättä vanhusten luona, vaikka minulla olisi aikaakin ja ajaisin heidän asuntonsa ohi. Sukulaisvanhusten luona käyn ne ”viralliset visiitit” eli muutaman kerran vuodessa, mutta nuo naapurinmummot tahtovat jäädä unohduksiin, koska siellä ei ole pakko käydä. Tämäkin mummo oli minulle 15 vuotta läheisempi kuin oma mummoni ja silti jätin käymättä hänen luonaan yli viisi vuotta. Olen huono ihminen.

torstai 21. heinäkuuta 2011

Laihdutus, osa 22

Tällä kahden viikon pätkällä olen laihtunut vain 600g. Masentava tulos. Kokonaislaihdutus sentään pääsi yli kolmen kilon.

Alussa riitti pelkkä liikunnan lisääminen. Laiskistuttuani ja kaikenlaisten erittäin hyvien tekosyiden ilmestyttyä (kuukautiset, hajonnut telkkari, kiire...) liikkuminen on jäänyt vähiin. Oikeasti luulen, että en ole päässyt lenkille, koska mieheni on ollut lomalla eikä ole jaksanut patistaa minua. Itseltäni ei tunnu löytyvän liikuntakipinää mitenkään. Ehkä nyt kun mieheni on palannut töihin hän saa taas minutkin liikkeelle.

Liikunnan vähennyttyä aloin kiinnittää tarkemmin huomiota ruokamääriini. Sen taas sotki juhannusloma ja viime viikon mökkeily. Nyt ei tässäkään pitäisi enää olla esteitä, vaan loppukesälle on tiedossa ainoastaan yhdet juhlat ja kaikkina muina päivinä voisin tarkkailla syömistäni.

Koska elokuun puoliväli lähestyy kovaa vauhtia, alkaa pelottaa saanko edes sitä viittä kiloa pois. Miten voi näin tärkeässä asiassa olla näin laiska? Hävettää ihan. Nyt en tunnu enää saavan lähestyvää päivämäärää pois mielestäni ja mietin koko viime yön miten saisin itseni tehokkaammin liikkeelle. Aika kun pitäisi jakaa palkkatyön (koneella istumista), tenttiluvun ja liikunnan kesken, puhumattakaan käsityöintoilustani, mikä myös vaatii paikallaan istumista. Käsityön tekeminen kun vielä sattuu olemaan listasta se ainut, jota huvittaisi juuri nyt tehdä. Tämähän kuulostaa kuin laittaisin käsityön tenttien sekä lapsensaannin edelle. Hullua. Miksei päässäni voi pysyä hetken ilon sijaan selkeä tulevaisuuden päämäärä, äitiys, innostamassa tekemisiäni?

Kaipa siksi, että en uskalla uskoa pääseväni koskaan raskaaksi. Haluaisin kovasti uskoa, mutten vain pysty antamaan itselleni sitä mahdollisuutta tosissani. Päämääränä se on liian epävarma, jotta pystyisin innostamaan itseäni liikkeelle sen varjolla. Pitää keksiä jotain muuta.. Mutta kun mieheni on ihan tyytyväinen ulkonäkööni näinkin, itse en joka päivä ole, mutta olen enimmäkseen hyväksynyt itseni. Muita syitä laihduttaa olisi muiden ihmisten mielipiteet, mutta mitä ihmeen väliä niillä olisi.
Onhan sentään nuo pussilliset vanhoja, nyt liian pieniä vaatteita. Ne pitääkin muistaa useammin.

keskiviikko 20. heinäkuuta 2011

Eikö vauvauutiset ikinä lopu?

Viime viikko mökillä piti olla pelkkää rentoutumisen ja hiljaisuuden aikaa. Olihan se muuten, mutta sukulaisiaan ei pääse pakoon alueella, jossa kaikki lähimökit on jonkun sukulaisen.

Sukulaiset on noin keskimäärin ihan mukavaa porukkaa. Paitsi se serkku, joka sattui mökilleen kanssamme yhtä aikaa. Jonka alle puolivuotias lapsi otti tavakseen parkua joka päivä. En ole kyseisen serkun kanssa erityisen hyvissä väleissä, joten kukaan ei ihmetellyt, kun emme menneet tervehtimään vauvaa. Onneksi.

Hankalampaa oli välttää iltajuhlissa pikkuserkkujen lapsia. Lapset noin 10-vuotiaasta parivuotiaaseen esiintyivät meille ja ylpeiden vanhempien ilmeitä oli vaikea kestää. Olin niin kateellinen heille! Siinä kaksi sisarta vietti yhteensä viiden lapsensa kanssa sitä täydellistä lapsiperhe-elämää, josta olen aina haaveillut. Kaupan päälle juhlissa oli vielä yksi pikkuserkku pienen poikansa ja ison mahansa kanssa ja jonka kanssa puheenaiheet päätyivät aina ja väistämättä raskauteen ja tulevaan synnytykseen. Vaikka kuinka yritin aihetta vältellä.

Lähdin juhlista melkoisen pahalla tuulella pois mahdollisimman aikaisin. Toki olisin voinut nauttia sukulaisten seurasta ja kesäillasta, mutta en saanut karistettua itsestäni pois kateellisuutta ja ahdistusta. Koko illan joka puolelta sain muistutuksia omasta epäonnistumisestani. Loppumökkeilyn ajan olinkin sitten kiukkuinen miehelleni ja ystävälleni ymmärtämättä itsekään tarkemmin miksi; kaikki vain suututti.

Pisteenä iin päälle eilen kävin pitkästä aikaa Facebookissa. Siellä jälleen yksi vanha lapsuudenkaveri kertoi olleensa ultrassa katsomassa tulevaa lastaan. Niinpä tietysti. Laskeskelin, että vanhoista lapsuuden- ja nuoruudenystävistäni vain kahdella ei ole vielä yhtään lasta. Toisella ei ole ollut tarpeeksi vakavaa miessuhdetta lasten hankkimiseen, toinen on keskittynyt uraansa eikä edes juuri pidä lapsista. Olen siis ainoa parisuhteessa elävä, joka ei ole saanut lapsia.

Jotta en pääsisi helpolla, lisätään soppaan vielä lukemani kesäkirjallisuus. Luen usein kesäisin Nora Robertsin romanttisia kirjoja, koska ne on mukavan kevyttä vaihtelua tenttikirjoille. Niihin ei tarvitse keskittyä, kun lopputulos on jo ennalta tiedossa. Tänä kesänä erehdyin lukemaan trilogiaa. Jokaisessa kirjassa kerrotaan eri naisen kautta samojen ihmisten tarinaa eteen päin.

Kun normaalisti kirja loppuu naimisiinmenoon ”ja elivät onnellisina elämänsä loppuun asti”, trilogiassa kuvataan tätä onnellista elämää häiden jälkeenkin. Ja mitäpä muuta onnelliseen loppuelämään kuuluukaan kuin lapsen saaminen heti 9 kuukautta häiden jälkeen (ei tietenkään ennen sitä), oli lapsia halunnut aiemmin tai ei. Se on jännä miten kirjoissa lapsivastaisista uraohjuksista tulee ylionnellisia perheenäitejä heti avioliittoon päädyttyään. Sekö se on kaikkien naisten todellinen unelma? Ja kaikillehan se on niin yksinkertaista, että heti päätettyään ”hyväksyä kohtalonsa perheenäitinä” se lapsi siihen putkahtaa. Joojoo, hömppäkirjallisuutta, mutta hitto kun ärsyttää!


Miten tämän tuskallisen kiukun saa purettua?!

tiistai 19. heinäkuuta 2011

Mökiltä kotiin

Mökkeilyt on mökkeilty ja miehen loman viimeiset päivät menossa. Mikä nautinto olikaan saada tehdä asioita käsillään pelkän aivotyön sijaan.

Kävimme poimimassa mustikoita, ahomansikoita ja lakkoja useana päivänä vähän kerrallaan. Vadelmat eivät vielä olleet kypsiä. Unohdin ottaa sykemittarin ja askelmittarin mukaan mökille, mutta liikuntaa varmasti tuli ainakin päätellen kipeistä lihaksista. Ihan mökin vieressä oli aurinkoinen mansikkarinne, josta saimme useana päivänä käydä ahomansikoita keräämässä. Ehkä viikon päästä mansikoiden vierestä löytyy kypsiä vadelmia.

Lakkasuolla rämmimme parisen tuntia, mustikassa vietimme yhtenä päivänä kolme tuntia, kahtena päivänä noin tunnin kerrallaan. Muutenkin mökillä tuli liikuttua pihapiirissä pikkuaskareissa lähes koko ajan, paikallaan istuttiin käytännössä vain iltaisin, kun paarmat olivat lähteneet auringonlaskun mukana. Toivon kovasti, että tämä liikkuminen on auttanut laihdutustani, vaikkei varsinaisesti urheiltu lainkaan. Vaa’alle en ole vielä uskaltautunut.

Syömispuoli ei mennyt ihan niin hyvin kuin toivoin ja suunnittelin. Mukana ollut ystävä ahmi lähes taukoamatta makeita herkkuja ja äiti oli varannut mökin kaappeihin vaikka mitä naposteltavia meitä varten. Siinä oli melkoisen vaikea pitää yllä omaa ruokarytmiä. Vielä kun jääkaapista löytyi herkullisia, rasvaisia juustoja, joita käytimme vähän joka ruualla... Yritin parhaani mukaan kieltäytyä herkuista ja muistaa syödä vain muutaman tunnin välein eikä jatkuvasti. Teetä kului paljon. Ja marjametsässä tahtoi iso osa marjoista mennä suuhun eikä ämpäriin makeanhimoni taltuttamiseksi.

Nyt kotiin tultuamme huomaan kovan makeanhimon edelleen vaivaavan. Mahtaneeko se liittyä viime viikon hiilihydraattiyliannostukseen vai mihin lie. Onneksi ostettiin mansikoita kotimatkalla ja niitä voi ahmia hyvällä omallatunnolla. Yritän nyt vähentää makeansyöntiä vähän kerrassaan ja palata normaaliin ruokailurytmiin sekä tenttikirjan pariin. Piti kyllä mökilläkin lukea, mutta se jäi vähän vähiin kaiken muun tekemisen mennessä sen edelle. Torstaina näkee mikä on tuomio viimeisestä kahdesta viikosta. Jännittää.

ps. Lapsettomuusahdistusta ja vauvauutisia seuraavaksi, kunhan ehdin kirjoittaa.

tiistai 12. heinäkuuta 2011

Viikon päivitys sekä vauvoista, että laihdutuksesta

Koska on kesälomaviikko, yhdistän kuulumiset tällä kertaa yhteen kirjoitukseen. Lähdemme loppuviikoksi netin tavoittamattomiin ja kerrankin en ota edes konettani mukaan. Lepooni kuuluu tauko sähköposteista, Facebookista, blogeista, kaikesta muusta ajattelua vaativasta paitsi tenttikirjoista.

LAIHDUTUS
Tällä viikolla ei tule punnitusta. Ajattelin ensin tänään punnita itseni, mutta viime päivien herkuttelut eivät rohkaise kohtaamaan niiden seurauksia. Joten seuraava punnitus ensi viikon torstaina normaaliin tapaan.

Olen ollut heikko viimeiset kaksi päivää. Meillä oli vieraita ja kuljimme päivät kaupungilla lähinnä kahvilasta kahvilaan. Söin lounaat ja päivälliset ravintoloissa ja siinä välissä herkuttelin mansikkakakulla, jäätelöllä ja suklaalla molempina päivinä. En erityisemmin edes yrittänyt hillitä itseäni. Onnistuin vielä sunnuntaina olemaan kohtuullinen syömisissäni, mutta eilen en enää kyennyt siihen. Kuljin kaupungilla väsyneenä kahden päivän seikkailuista ja vieraiden viihdyttämisestä, ja annoin vain periksi suklaanmieliteolleni noin kolmannessa kahvilassa, johon poikkesimme.

Näissä päivissä hyvänä puolena oli runsas liikunta. Rakko jalassani todistaa meidän kävelleen paljon. Ei se kyllä mitään urheilusuoritusta ollut, enemmänkin maleksintaa, mutta liikkumista silti tuli monta kilometriä. Toivon sen vähän kompensoivan herkkujen lihottavaa vaikutusta.

VAUVAT
Eiliseen kuului myös käynti ystäväni vauvan luona. Reilun viikon ikäinen vauva näytti niin suloiselta, että unohduin tuijottamaan sitä useamman kerran ja vain havahduin kuin unesta yhtäkkiseen hiljaisuuteen ympärilläni. Käynti oli hirveän kivulias ja mieleni teki toisaalta itkeä, toisaalta olin todella iloinen ystäväni puolesta. Hän sopi ylpeän ja vähän hössäävän isän rooliin loistavasti, oikein hehkui onnea. Ilokseni huomasin etten ollutkaan katkera enkä kateellinen ystävälleni. Olin pelkästään iloinen hänen onnestaan ja surullinen omasta epäonnestani. Huomasin päässeeni eroon epäloogisesta ja satuttavasta ”sinun onnesi on minulta pois”-ajattelutavasta. Sen huomaaminen helpotti oloa valtavasti. Pystyin nauttimaan ystäväni hyvästä olosta ja pitämään kyyneleet poissa.

Suunnitelmani pitää vauvaa sylissä ja haaveilla romuttuivat pelkooni ottaa vauva syliin. En normaalisti pelkää minkäänikäisiä vauvoja; minulla on niistä paljon kokemusta. Tämä pelko liittyikin juuri näihin ennakkohaaveisiini. Ajattelin, että jos otan vauvan syliin alan katkeraksi ystävälleni, enkä voikaan päästää vauvasta irti.
Ystäväni antoi vauvan syliini hetkeksi enkä tiennyt mitä tehdä sen kanssa. Toisaalta se oli onnen täyttymys, toisaalta olin kauhuissani enkä uskaltanut ajatella mitään. Onnekseni tai epäonnekseni vauva alkoi itkeä ruokaa siinä vaiheessa, joten äidin oli pakko ottaa lapsi ja alkaa imettää enkä ehtinyt päättää onko kosketus vauvaan miellyttävä asia vai ei.

Seuraavaksi asialistalla käynnit kolmen viime vuoden puolella synnyttäneen kaverin luona, joita välttelin hoitojen ajan ja oikeastaan unohdin hoitojen jälkeen. Huono ystävä, tiedetään. Jospa saisin asioita korjattua loppukesästä.

perjantai 8. heinäkuuta 2011

No niin

Vuoto alkoi eilen päivällä ihan yllättäen. Ei kipua, ei turvotusta, ei mitään. Illan mittaan turvotus tietenkin paheni, samaten kipu, kunnes oli mahdotonta liikkua.

Luonnollisesti heti huomattuani vuodon ja menetettyäni viimeisetkin toivon rippeet soitti juuri vauvan saanut ystävä kuulumisiaan. Olin suhtautunut tähän alle viikko sitten syntyneeseen vauvaan kevyen iloisesti: olin jo alkuraskauden aikana kiukutellut ystävälleni hänen ajoituksestaan, joten nyt aioin olla pelkästään iloinen ja siirtää ikävät tuntemukset omasta päästä pois. Käsittämättömän huono ajoitus tuolla ystävällä.

Nyt on aika jättää turhat haaveilut ja palata arkeen. Menen katsomaan vauvaa heti kun näiltä kivuiltani kykenen liikkumaan ja olen iloinen toisten puolesta. En pelkästään esitä iloista, vaan pakotan katkeruuden pois. Sitä on jo ollut liikaa ja liian kauan. Muiden onni ei ole minulta pois. Alan paremmaksi ystäväksi perheellisille kavereilleni. Tuekseni raahaan vauvaa katsomaan toisen ystävän, joka voi jutella vanhempien kanssa sillä aikaa kun minä hoivaan vauvaa ja kuvittelen sen omakseni. Ihan vain hetken. Äh. Tarkoitan siis, että yhdessä (lapsettoman) ystävän kanssa saan vahvemman pohjan olla olematta niin kateellinen ja yksinäinen toisten onnen edessä.

torstai 7. heinäkuuta 2011

Laihdutus, osa 21

Ei jotain huonoa, ettei jotain hyvääkin. Raskaustesti toi huonoja uutisia, vaaka hyviä. Viime viikon tuskallinen painonnousu on kadonnut ja olen taas saanut laihdutuksen kulkemaan. Tällä viikolla laihduin 1,4 kg ja kokonaislaihdutusluku on nyt 2,7 kg.

Viime viikolla mielessä kävi, että osa painonnoususta saattaisi olla hetkellistä turvotusta ja tämän viikon tulosta katsoessa niin varmaan olikin. Tuskastunutta mielialaani lohduttaa, että olen sentään jossain asiassa onnistunut tällä viikolla.

Urheilu ei ole ollut korkealla tämän viikon tekemislistassa. Mieheni on lomalla ja olemme oleskelleet melko rauhaisasti kotona tämän viikkoa juostuamme juhannuksen tienoon vähän joka puolella Suomea. Olemme kyllä kovasti ajatelleet lenkkeilyä ja rullaluistelua, mutta ajatusasteelle se on tupannut jäämään. Eilenkin oli kovasti ajatuksena kävellä Citymarketiin noin kolmisen kilometriä, mutta päädyimme kuitenkin menemään bussilla. Jotenkin tuntui huonolta idealta lähteä pöhöttyneen mahani kanssa kävelemään ihmisten ilmoille, kun lenkkeilyä varten olisi pitänyt laittaa verkkarit ja ne päällä näytän poikkeuksetta rumalta ilman pöhömahaakin. Nolous siis voitti, laitoin päälleni mahdollisimman kauniin kukkamekon ja tuskailin koko matkan kun en ollut meikannut ja välttelin ostoskeskuksen ihmisten katseita.

Kuten viime kesänä ja varmaan monesti sen jälkeenkin olen kertonut, syy miksen lähtenyt kukkamekossa kävelemään tuota melko lyhyttä matkaa on se, että jalkani tuppaavat turpoamaan lämmöstä (yli 18 astetta riittää) ja liikunnasta. Toki voin maleksia helteessä mekko päällä pitkiäkin aikoja, mikäli minulla on sukkahousut jalassa, mutta ei se mitään miellyttävää ole. Jalkani kun turpoavat koko matkalta, nilkka tosin on se näkyvin ja rumin osa. Reidet turpoavat toisiinsa kiinni ja hiertyvät verille mikäli välissä ei ole kunnon housukangasta. Sukkahousut estävät pahimmat jäljet, mutteivät pysty pitämään koko kipua poissa ollessaan melko karheat ihoa vasten. Olen tänä kesänä keksinyt hoitaa turvotusta runsaalla vihreän teen juonnilla ja tuntuu, että se olisi vähän auttanutkin. Ei kokonaan poistanut ongelmaa, mutta pienentänyt turvotusmäärää.

Ruokavaliooni sen sijaan olen tällä viikolla kiinnittänyt erityistä huomiota. Huomasin, että olen juhannuksen aikaan sortunut liialliseen juustonsyöntiin ja katkaisin sen heti viikonloppuna. Olen potenut edam-himoa jo päiväkausia, kun vähensin leiviltäni juuston yhteen siivuun per leipä. Aloin myös kirjata ylös tarkemmin syömäni salmiakit ja löysin niistäkin vähentämisen varaa. Ruokavalioni perusta on viime aikoina ollut kasviskeitoissa. Itse tehdyissä sekä valmisruuissa. Harmikseni lempivalmiskeittoni aineksia vain oli menty muuttamaan ja siitä on tullut rasvaisempaa kuin ennen sekä siihen on lisätty hiivauutetta eli aromivahvennetta.

Toinen tärkeä ”perusruokani” on ollut tee. Keitän pari pannullista teetä päivässä, toisen kofeiinin vuoksi aamupalan korvikkeena, toisen jalkojen turvotusta hoitamaan välipalana. Jääteetä ja kivennäisvettä sitten janojuomaksi ja äkillisiin makeanhimon puuskiin. Greippihimo vaivaa myös edelleen ties monettako viikkoa. Onneksi kasvikset on todella halpoja tähän aikaan vuodesta, paitsi meloni. Ja mansikoitakin saa jo hyvään hintaan! Siinäpä hyvä urheilu, kun lähtee keräämään itse lähimansikkatilalle.

Turha toivo

Eilisen suunnitelmani mukaan tein tänä aamuna raskaustestin. Negatiivinen tietenkin.

Harmittaa, suututtaa, turhauttaa. Toiveet pääsivät taas lipsahtamaan melkoisen korkealle vain pudotakseen jälleen kerran alas. Juuri kun olin päässyt mukavaan tasapainoon enkä ollut kyseenalaistanut menkkojen tuloa lainkaan. Typerä ruumis, kun tekee tällaisia käytännön piloja.

Menkkoja ei edelleenkään näy eikä tunnu. Normaalisti tiedän paria päivää ennen (en tosin ihan joka kuukausi) milloin vuoto alkaa kivuista ja nesteturvotuksen kertymisestä, mutta nyt ei tunnu mitään. Alkaa tuntua jopa, että nesteturvotus on laskemaan päin. Omituista. Tämä outous myös pakottaa pitämään pienen pientä toiveenkipinää yllä, josko testi sittenkin oli väärässä...

Mielessä kävi myös hysteerinen raskaus (vai miksi sitä virallisesti nimitetäänkään) eli kuvittelisin itselleni raskaustilan ja siten estäisin kuukautisvuodon, mutta se on aika kaukaa haettu ajatus nimenomaan tässä kuussa kun en edes odottanut raskautta. Mieleen nyt pulpahtelee kaikenlaisia ajatuksia, jotka tekevät järjen hulluksi jankkaamalla vaihtoehtojen kehää, vaikka pitäisi keskittyä tenttikirjan lukemiseen. Argh!

keskiviikko 6. heinäkuuta 2011

Kuukautiset, missä olette?

Muistan elävästi, että olen joskus kärsinyt hyvin säännöllisestä kuukautiskierrosta. Vuoto on alkanut aina silloin, kun sitä on vähiten kaivannut. Tasaisesti 28-30 päivän välein. Nyt on 31. päivä.

Olen odottanut ja tuijotellut kalenteria sunnuntaista lähtien. Laskenut päiviä useita vuosia taaksepäin ja vain kaksi kertaa on mennyt yli 30 päivän välin.

Olen vahtinut vatsan liikkeitä ja olotiloja, seurannut nesteturvotuksen saapumista (jota kyllä tapahtui) ja arvaillut vuodon alkamisaikaa. Mutta kun edelleenkään vatsassa ei tunnu miltään, alan huolestua. Olen ollut varovaisen toiveikas, mutten ole uskaltanut alkaa haaveilla.

Raskauden mahdollisuus ei pälkähtänyt päähäni ennen kuin sunnuntaina. Olen onnistunut nyt lomalla unohtamaan huolet ja keskittymään rentoutumiseen. Se on tehnyt todellakin hyvää, vaikkei niinkään hyvää laihdutusprojektille. Nyt en tiedä miten tähän pitäisi suhtautua. Oikeasti kuukautiset on nyt myöhässä. Pitäisikö jännittää, olla iloinen vai ärtynyt? En millään voi muistaa tuliko ovulaatioaika hyödynnettyä tässä kuussa.

Iloisen jännittynyt voin olla raskauden mahdollisuudesta, ärtynyt siitä, että olen onnistunut kuluttamaan pohdiskeluun ja odotteluun niin paljon aikaa eikä mitään tapahdu. Huomaan luovuttaneeni luomuraskaushaaveistani niin hyvin, etten vieläkään oikein tahdo uskoa sellaisen mahdollisuuteen. Tätä kirjoittaessani pelkään, että sanomalla haaveet ääneen jotenkin aiheutan itselleni kuukautisten alkamisen. Joita kuitenkin koko ajan odotan alkaviksi. Eihän tässä nyt ole mitään järkeä.

Epämääräisissä ja sekavissa pohdinnoissani olen päätynyt vain yhteen selkeään lopputulokseen: pitää mennä ostamaan raskaustesti tänään ja tehdä se huomenna aamulla. Huomenna siksi, että luotan aamutestaamiseen enemmän kuin ”olenpa tässä neljä tuntia juomatta ja pissaamatta”-testeihin sekä siksi, että odotan vielä ensi yön kuukautisten mahdollista alkamista ennen testin tuhlausta. Tai ehkä se ei olekaan tuhlausta.. Ehkä ihme on tapahtunut?

perjantai 1. heinäkuuta 2011

Laihdutus, osa 20

Ole nyt päivän myöhässä juhannusloman takia. Palasimme kotiin vasta eilen illalla ja pääsin punnitsemaan itseni tänä aamuna. Eilen punnitsin itseni ystävän vaa’alla, mutta tulos näytti niin hurjia lukuja etten uskonut. Eikä oma vaaka ihan niin paljon lihomista näyttänytkään, mutta lihomista silti. Tällä kertaa painoa on tullut lisää 700g. Kokonaislaihdutus on taas käytännössä hukannut parin viikon yrityksen ja palannut aiempaan lukuun -1,3kg.

Turhauttaa. Toisaalta ymmärrän miksi näin on käynyt. Olimme lomalla lähes viikon eikä sen aikana erityisesti tullut kirjattua syömisiä ylös. Jäätelöä söin useampana päivänä. Ateriat oli myös valmistettu rasvaisemmista aineksista kuin yleensä, koska olimme vieraissa enkä päässyt vaikuttamaan kaapin sisältöön. Valvoimme myös pidempiä aikoja kuin arkena, joten syöntikertoja tuli useampia aamuyön grillailuineen ja valkoviineineen.

Kuten aiemmin kirjoitin, olimme juhannusaaton ja päivän saaressa. Liikunta kutistui lähes olemattomiin, kun tarvitsi kävellä vain nurkan taakse vessaan eikä pienessä saaressa juuri muualle päässytkään. Aikomukseni oli käydä joka päivä uimassa, mutta yritys jämähti yhteen uintikertaan koko viikon aikana. Vaikka viikosta kaikkiaan neljä päivää olimme veden äärellä eikä minulla ollut mitään hyvää syytä jättää uimista väliin.

Ainoa”lenkkeily”, jota tuli viikon aikana harrastettua oli eilen Turussa keskiaikamarkkinoilla. Siellä tuli käveltyä tuntikausia kaikenlaisia ihmeitä katselemassa. Mutta se oli enemmänkin maleksintaa syöden karamelliomenoita. Lounas sentään oli kohtuullisen kevyt paistettua lohta ja lanttusuikaleita, kun en ottanut lohta aurajuustolla.

Vaikka lihominen harmittaa, on toisessa vaakakupissa rentouttava, ystävien kanssa vietetty viikko. Se teki todellakin hyvää kireille ja ahdistuneille aivoilleni, jotka eivät osaa lopettaa hermoilua sille päälle sattuessaan. Nyt olisi toki mukavampi olo, jos olisi onnistunut yhdistämään laihduttamisen ja rentoutumisen (ja hyvän syömisen), mutta valinnan tullessa oli aika valita ystävät ja rentoutuminen. Uskon, että pystyn loppukesän ajan yhdistämään hyvän olon ja laihduttamisen, koska nyt ei ole enää tiedossa niin suurta määrää juhlia ja muiden tekemiä ruokia.

Tarkoituksemme on lähteä omalle mökille jossain välissä varmaan viikoksi ja siellä oletettavasti unohtuu lenkkeily hetkeksi, mutta ainakin siellä saamme itse päättää ruokavalion sisällön ja syömistiheyden. Ja kaloreita palaa sitten, kun päästään mustikkametsään sekä puolukoita keräämään. Sitä ennen yritän saada kotona arjesta kiinni ja lenkkeilyrytmin toimimaan vihdoin ja viimein.