Vuoto alkoi eilen päivällä ihan yllättäen. Ei kipua, ei turvotusta, ei mitään. Illan mittaan turvotus tietenkin paheni, samaten kipu, kunnes oli mahdotonta liikkua.
Luonnollisesti heti huomattuani vuodon ja menetettyäni viimeisetkin toivon rippeet soitti juuri vauvan saanut ystävä kuulumisiaan. Olin suhtautunut tähän alle viikko sitten syntyneeseen vauvaan kevyen iloisesti: olin jo alkuraskauden aikana kiukutellut ystävälleni hänen ajoituksestaan, joten nyt aioin olla pelkästään iloinen ja siirtää ikävät tuntemukset omasta päästä pois. Käsittämättömän huono ajoitus tuolla ystävällä.
Nyt on aika jättää turhat haaveilut ja palata arkeen. Menen katsomaan vauvaa heti kun näiltä kivuiltani kykenen liikkumaan ja olen iloinen toisten puolesta. En pelkästään esitä iloista, vaan pakotan katkeruuden pois. Sitä on jo ollut liikaa ja liian kauan. Muiden onni ei ole minulta pois. Alan paremmaksi ystäväksi perheellisille kavereilleni. Tuekseni raahaan vauvaa katsomaan toisen ystävän, joka voi jutella vanhempien kanssa sillä aikaa kun minä hoivaan vauvaa ja kuvittelen sen omakseni. Ihan vain hetken. Äh. Tarkoitan siis, että yhdessä (lapsettoman) ystävän kanssa saan vahvemman pohjan olla olematta niin kateellinen ja yksinäinen toisten onnen edessä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti