sunnuntai 24. huhtikuuta 2011

Avioelämää 60+ vuotta

Blogissa on ollut nyt hiljaista pääsiäisen viettoa. Päässäni sitä vastoin ei ole ollut hiljaista, vaan sadat asiat ovat pyörineet stressaamassa ja myös piristämässä päiviäni.

Olemme viettäneet viime päivät mieheni vanhempien luona. Samalla olen päässyt pohdiskelemaan isovanhempien parisuhdetta. Ajatelkaapa pariskuntaa, joka on ollut naimisissa 1940-luvun lopusta, molemmat nyt yli 90-vuotiaita. Pariskunta ei ole juurikaan ollut erossa koko avioliiton aikana - vasta vanhemmiten on tullut satunnaisia sairaalareissuja, mitkä ovat erottaneet parin jopa viikoksi toisistaan. Kun tällaiseen suhteeseen toiselle tulee muistisairaus, miten toinen sen kestää?

Mummo on nyt niin pahasti sairas, että ei ole enää joulun jälkeen pärjännyt ukin kanssa kahden kotona, vaan asuu hoitolaitoksessa. Hän ei joinakin päivinä muista läheisiä ihmisiä, paitsi ukin. Ukki ja mummo eivät ole nähneet hoitolaitoksessa asumisen aikana kuin hyvin satunnaisesti.

Nyt pääsiäisenä mummo oli kotona, koska sukua oli ympärillä huolehtimassa. Jokaisena iltapäivänä mummo kiukustui ja halusi pois kotoa takaisin hoitolaitokseen. Kaikki ympärillä ovat huolissaan miten mummo jaksaa, miten hänellä olisi hyvä olla poissa kotoa, onko lääkitys ja hoidot hyväksi ja niin edelleen. Tuskin kukaan oli huolissaan ukista. Ukki on laihtunut ja surullinen. Pelkkä kysyminen miten hän voi tuo hänelle kyyneleet silmiin. Ruokahalu on kadoksissa ja yksin talossa asuminen synkkää. Mummon huutaessa, että hän haluaa takaisin hoitolaitokseen muut hössäävät hänen ympärillään ja pidättelevät lähtemästä. Taustalla ukki itkee hiljaa; miksi oma puoliso haluaa pois kotoa, pois hänen luotaan?

Järki sanoo, että se on sairaus, joka laittaa mummon sanomaan ja toimimaan eri lailla kuin ennen. Ilkeästi ja välinpitämättömästi. Mutta tunteet eivät aina kuuntele järkeä edes vanhan ja viisaan miehen päässä. Käytännössä parisuhde on loppunut muistisairauden pahennuttua. Tunteet eivät ole kadonneet ja halu huolehtia rakkaasta on edelleen voimakas, mutta elämän realiteetit pakottavat antamaan rakkaan toisten hoitoon.

Seurasin tätä parisuhdetta nyt muutaman päivän surullisin mielin. Juttelin ukin kanssa aina tilaisuuden tullen ja yritin piristää hänen mieltään. Enpä usko sanoillani olleen suurtakaan merkitystä. Hänen on tehtävä oma surutyönsä. Kunhan ei vain menettäisi elämänhaluaan hetkeksikään, sitä ei hänen fyysinen kuntonsa kestäisi.

ps. Näissä mietteissä lähden matkalle seuraavaksi viikoksi. Luultavasti en pääse blogia päivittämään kuin toukokuun puolella seuraavan kerran. Kestäkää matkassa, heti toukokuun alussa toivottavasti iloisia uutisia lääkäriltä.

tiistai 19. huhtikuuta 2011

Uusi muutto

On jälleen edessä uusi muutto väliaikaiseen asuntoon. Kuten olen täällä useasti maininnut, asumme kahdessa kaupungissa mieheni kanssa – opiskelupaikkakunnalla sekä työpaikkakunnalla. Kotipaikkaa ei tunnu olevan oikein missään.

Kesäksi opiskelut vähenevät, joten asumme pääasiassa työpaikkakunnalla yhdessä. Rahaa säästääksemme luovumme toisesta asunnosta kesäksi, joten nyt on pakkaaminen menossa ja muutto huomenna. Toisinaan täytyy silti käydä opiskelemassa ja myös lapsettomuushoidot on opiskelukaupungissa, joten olemme tehneet mahdollisimman monimutkaisen sopimuksen ystäväni kanssa hänen luonaan asumisesta hoitojen ja tenttien aikana.

Odotan kesän rauhaa innolla. Jatkuva matkustaminen ja erossaolo vähenee. Myös ystävän luona oleminen tullee olemaan toimiva väliaikaisratkaisu. Vaikka väliaikaisuus onkin inhottavaa ja raskasta pidemmän päälle, uskoisin tulevan asumisratkaisun olevan hyvästä. On todella vapauttavaa olla sellaisten ihmisten seurassa, jotka tietävät hoidoista ja jotka ovat joutuneet/saaneet nähdä minut omana itsenäni, niin hyvässä kuin huonossa. Saan koko kesän olla teeskentelemättä ja piilottelematta.

Vaikka emme ystäväni kanssa aina tulekaan loistavasti toimeen ja olemme lähes kaikesta eri mieltä, hän on alusta asti omalla tavallaan tukenut minua lapsettomuusasiassa ja erityisesti hoidoissa kuljettamalla, tuomalla tavaroita ja kuuntelemalla kiukunpurkauksiani. Puhumattakaan piilotteluavusta ja valehtelusta puolestani – itse kun en ole erityisen hyvä valehtelemaan. Ja nyt hän ottaa minut kotiinsa tietäen, että kesällä hoidot todennäköisesti jatkuvat ja hän joutuu taas auttamaan. Siksi hän on ansainnut tämän kirjoituksen kiitokseksi puhtaasti ilman sarkasmia.

sunnuntai 17. huhtikuuta 2011

Tanssahtelua

Olin eilen isoissa, virallisissa juhlissa vieraana. Sitä kuvittelee omassa pienessä mielessään kaikenlaisia asioita, kunnes törmää todellisuuteen ikävällä tavalla.

Jostain syystä olin keksinyt, että kun pahimmat vatsakivut on nyt jääneet taakse ja vatsan turvotuskin laskenut, mahtuisin vielä pikkujoulujen aikaan käyttämiini mekkoihin. Mitä itsensä pettämistä! Koska aloin miettiä pukukysymystä vasta juhlapäivän aamuna, ei minulla ollut vaihtoehtoa kuin valita puku, jossa näytin vähiten rumalta. Tiesin pukuni olevan juhlan laatuun nähden hiukan liian arkinen, mutta silti parempi kuin lähteä juhliin alastomana.

Juhlien alussa cocktailtilaisuudessa seisoskellessani epämukavuuteni ja epävarmuuteni pukuni sopivuudesta aiheutti sen, että aloin hikoilla tuskallisesti. Paikallaan seisominen tuotti vaikeuksia muutenkin ja hikoillessa piti vielä yrittää olla nostelematta käsiä ylös, jottei vieressäni seisoneet olisi pyörtyneet hien hajusta. Oletteko kokeilleet skoolata ryhmässä ja juoda shampanjalasista kohottamatta kättä kyynärpäätä korkeammalle? Varsinkin itseänne huomattavasti pidempien ihmisten seurassa?

Koska en omista yhtäkään järkevää, juhliin sopivaa pikkulaukkua, kannan välttämättömiä tavaroitani rintsikoissa. Normaalisti kukaan ei huomaa mitään, kun välillä vilkuilen puhelinta ja laitan sen takaisin rintojen väliin. Tällä kertaa hikoilin niin, että puhelin liimaantui kiinni rintaani enkä meinannut saada sitä ulos. Taisteltuani hetken puhelimen kanssa satuin vilkaisemaan ylös ja huomasin kauemmasta pöydästä useamman ihmisen tuijottavan minua. He eivät todennäköisesti nähneet sinne asti puhelinta, vaan luulivat minun lystikseni irvistellen kaivelevan rintojani kesken juhlan.

Näistä nolouksista selvittyäni keskityin keskustelemaan pöytäseurani kanssa. Tuli puheeksi miksi en juo alkoholia juhlissa ja jotenkin pöytäseurani sai sen käsityksen, että olen raskaana. Yritin oikaista käsitystä, mutta huonolla menestyksellä. Juhliinhan oli ilmoittauduttu jo silloin, kun en vielä tiennyt tulenko olemaan raskaana vai en, joten olin tietenkin valinnut alkoholittoman vaihtoehdon. Siinä sitten kuuntelin onnitteluja ja erinäisiä tarinoita raskaanaolevien työssäkäynnistä. Onnekseni itsehillintäni piti tilanteessa ja pystyin vaihtamaan puheenaihetta.

Sama itsehillintä ei tosin säilynyt koko iltaa. Poislähtiessäni juttelin ystävälle, joka tietää hoidoista ja kaikki turhautuminen purkautui ihan yhtäkkiä ilman ennakkovaroitusta. Siinä sitten parkkipaikalla seisoimme pitkän tovin halaten toisiamme, jotta sain tasapainon takaisin ja pystyin lähtemään kotiin. Olipahan sekin päätös illalle. Ja minä kun luulin jo käsitelleeni asian ja olevani sinut sen kanssa. Kaikkea turhuuksia sitä tuleekin kuviteltua.

perjantai 15. huhtikuuta 2011

Laihdutus, osa 12

Tässä olisi nyt ainakin kaksi viikkoa aikaa tehdä painolle ja kunnolle jotakin ennen seuraavaa lapsettomuushoitoaikaa. Mahdollisesti myös lääkärissäkäynnin jälkeen joudun vielä odottelemaan itse hoitojen alkua, joten voisin ottaa jonkinlaisen startin kevätlaihdutukselle nyt.
Motivaattorina toimivat vaatteet, jotka mahtuivat päälle vielä alkuvuodesta, mutta eivät enää niin kauniisti, sekä ystäväni huomautus vaatetuksestani. Totta kai haluaisin mahtua pillifarkkuihin - ei sillä, että niitä käyttäisin, vaikka ne mahtuisivatkin päälleni, mutta haluaisin saada itse valita olla käyttämättä niitä.


Liikunnan puolesta olenkin jo aloittanut tällä viikolla. Olen ollut lähes päivittäin 2-3 tuntia jakamassa vaalimainoksia keskustassa. Se on ollut hyvää liikuntaa, vaikken hikeen asti olekaan liikkunut. Kävelyä on kertynyt useita kilometrejä päivässä kulkiessani ympäri toria. Kävelin myös vajaan parin kilometrin matkat keskustaan ja takaisin kotiin joka päivä. Talven liikkumisiini nähden tämä on ollut huikea muutos. Yllättäen en ole ollut ollenkaan niin väsynyt tästä äkillisestä urheilustani, kuin aluksi kuvittelin. Jalkapohjat kipeytyivät sukkien mentyä mutkalle jalan alla kengässä, mutta lihakset ovat ihan kunnossa.

Olen myös yrittänyt ottaa haltuun syömisiäni. Viikonlopun juhlista jäi kakkua yli iso määrä ja sitä olen yrittänyt ahkerasti tuhota, ettei roskiin tarvitsisi heittää. Korvaukseksi olen vähentänyt muuta syömistäni. Pahimmillaan olen kyllä korvannut iltaruuan kakulla. Toisaalta ei ole ollut erityisen nälkä minään päivänä koko viikkoon.

Harkitsin aiemmin mainostamani pussikeittokuurin aloittamista tässä välissä, mutta en oikein tiedä miten ehtisin. Pääsisin juuri alkuun dieetissäni, kun jo menemmekin pääsiäiseksi appivanhempien luo. Siellä ei laihdutusta tunneta, enkä kehtaa ilmoittaa tuovani omat ruuat mukanani. Heti pääsiäisen jälkeen lähden viikon täysihoitoon seminaariin ja tuntuisi hölmöltä kuljettaa matkalaukussa viikon ruuat Suomesta – varsinkin kun täysihoito ruokineen on jo maksettu.

Tulin siis siihen tulokseen, että kevennän ruokavaliotani kotikonstein. Pidän muutaman päivän minidieetin, jonka aikana lasken syömiseni tarkkaan alle 1000 kilokalorin rajan (ehkäpä 600-800 kaloria päivässä?) ja pääsiäisenä syön pieniä annoksia ja näen nälkää, niin vältyn jääkaapin kaloripitoisen sisällön ahmimiselta. Onnekseni emme todennäköisesti tule käymään lähelläkään kauppoja koko aikana.

Mutta mitä tehdä noille kaikille herkullisille suklaalevyille, joita sain synttärilahjaksi?

tiistai 12. huhtikuuta 2011

Entä nyt?

Eilinen surumielinen seesteisyys on tänään vaihtunut huoleksi kuukautisistani. Viime viikolla alkanut kuukautisvuoto oli erityisen runsasta, mutta se ei vielä hätäännyttänyt minua. Olihan vatsaani keinotekoisesti kerrytetty paljon vuotamisen aihettakin.

Eilen vuoto loppui lähes kokonaan ja ajattelin helpottuneena kuukautisten olevan ohi. Tänään vuoto kuitenkin on alkanut uudestaan. Eikä nyt ole kyse joskus tapahtuvasta kuivan veren ulostulosta jälkikäteen, vaan ihan puhtaasta verenvuodosta. Onkohan vatsassani kaikki hyvin? Kipeä ja turvoksissa se on, mutta niin se on ollut jo kuukausia putkeen, joten mitäpä sitä ihmettelemään. Kipu kun ei ole mitään tuskallista, vain pientä jäytämistä taustalla. Mitä tämän kanssa pitäisi tehdä? Soittaa taas hoitajalle kiireiseen puhelinpäivystysaikaan, tai käydä uudelleen päivystävällä lääkärillä, joka ei käytännössä tiedä naistentaudeista mitään?

Taidan kuitenkin vielä hetken odotella ja katsoa kuinka kovaksi odottamaton vuoto yltyy. Ehkä se menee ohi kun lähden kaupungille. Jos ei, todennäköisesti pyörryn jossain vaiheessa ja päädyn sitä kautta hoitoon. Ratkaisu sekin. Tympii, kun kaiken pitää olla niin vaikeaa ja selittämätöntä.

maanantai 11. huhtikuuta 2011

Väsynyttä eloa

Tänään aamulla ei opiskelusta tuntunut tulevan mitään, haukottelin koko ajan ja ajatukseni harhaili kesken keskustelun. Taidan olla liian vanha pitkiin valvomisiin ja juhlimisiin.

Työnteossa otin ilmeekseni tehokkaan tekohymyn, joka muuttuikin yllättäen oikeaksi hyväksi oloksi päivän mittaan. Lopulta iltapäivään mennessä huomasin olevani niin yliväsynyt, että kaikki oli hauskaa. Väsyneenä sitä ei vain jaksa vaivata päätään ikävillä asioilla, tai asioilla ylipäänsä. Voi vain pitää hauskana kaikkea eteen sattuvaa ja unohtaa muut pohdinnat. Se on todella helpottava tunne.

Kotiin päästyäni mieleeni tuli jostakin sanat ”you always smile but in your eyes your sorrow shows” ja oli pakko kaivaa kappale Youtubesta. Se tuntui niin sopivan olotilaani. En ole enää itkenyt enkä ollut erityisen vihainen tänään, olen vain yrittänyt hymyillä. Ei se silti täysin aitoa iloa ole. Siispä annoin itselleni tämän illan olla masentunut ja kuunnella surullisia kappaleita.

Huomaan nyt, etten olekaan niin masentunut. Olen surullinen, mutta kestohymy ei tunnu lähtevän huulilta. Istun ja kuuntelen lohduttavia kappaleita Spotifysta pystymättä ajattelemaan mitään muuta kuin tunnetilaani. Se valtaa kaikki ajatukseni ja tuntuu hyvältä antautua sille. Hengittää syvään ja vain olla. Kaikki surut, murheet, stressi ja deadlinet on jossain kaukana.

sunnuntai 10. huhtikuuta 2011

Voihan vattu

Nyt on juhlittu kolmekymppiset kaveriporukassa. Itkettyäni tiistai-illasta perjantaihin olin hyvin ennakkoluuloinen kuinka juhlat tulisivat sujumaan.

Olen ollut vihainen päiväkausia. En osaa suunnata turhautumistani lapsettomuudesta ja läpikäytyjen, kivuliaiden hoitojen turhuudesta mihinkään tuottavaan toimintaan, olen vain vihainen koko maailmankaikkeudelle. Toisaalta viha ja kiukku on parempi kuin lamaantunut masennus. Saan sentään jotain aikaan, vaikka samalla suututankin ihmisiä ympärilläni olemalla heille tarpeettoman ilkeä.

Eilisiin synttärijuhliin valmistauduin rähjäämällä lähes koko aamun miehelleni, jotta saisin pahan olon purettua ennen iltaa. Onneksi mieheni osasi viisaasti ottaa vastaan äkilliset purkaukseni ja vain halata. Iltaan mennessä oloni olikin jo hiukan helpottanut ja pystyin olemaan iloinen.

Olihan se hauskaa nähdä vanhoja kavereita pitkästä aikaa ja vaihtaa kuulumisia. Ja saada lahjoja. Kaikenkaikkiaan vietin oikein hauskan illan, vaikka illan aikana muisteltiinkin menneitä vähän liian ahkerasti ja tunsin oloni turhan vanhaksi varsinkin nuorempien opiskelukavereiden jutellessa serkkuni kanssa ”vanhoista hyvistä ajoista”.

Ikäviä hetki syntyi, kun joku viittasi lapsiin. Ystäväni, josta olen täällä jo monesti kertonut, ei tiennyt uusimmasta käänteestä hoidoissa. Se tuli puheeksi puolisanattomasti muiden läsnäollessa ja kerroin mitä on tapahtunut yhdellä sanalla: ei. Ystäväni silmissä oli niin suuri myötätunto ja kosketuksessa hellyys, että olin hajota siihen paikkaan. Koko päivän keräämäni voima olla iloinen tuntui hetkeksi katoavan. Onneksi tilanteen pelasti hyvin humalainen halaamaan ryntäävä kaveri ja auttoi viemään ajatukset muihin asioihin.

Valitettavasti humalan seurauksena on liiallinen suorapuheisuus. Olin päivällä tuskaillut vaatteiden kanssa, kun mikään ei tunnu mahtuvan edelleen turvoksissa olevan mahani päälle kauniisti. Typerä mahani turvottaa vieläpä epätasaisesti: vasen munasarja pullottaa ulos, mutta oikean kohdalla on melkeinpä kuoppa. Siispä pitkällisen vaatteidensovituskärsimyksen jälkeen päädyin pukeutumaan kokomustaan, mahdollisimman peittävään asuun. Oloni oli kaikkea muuta kuin hehkeän kaunis päivänsankari ja mieli teki vältellä kameroita ja istua vain pöydän ääressä vatsa pöydän alle piilotettuna. Tähän mielentilaan kun humalainen kaveri tulee kommentoimaan painostani, voitte kuvitella kuinka iloinen olin loppuillan hänen seurastaan.

Nyt kun juhlat on ohi, voin taas ajatella arkea. Ajatella menetettyä mahdollisuutta. Kiukkuani lisää se, että mielestäni tätä ei pitäisi vatvoa näin montaa päivää. Todennäköisyys raskaudelle oli niin pieni, että yritin ennalta olla innostumatta liikaa, mutta ilmeisestikään en onnistunut yrityksessäni. Petetyt toiveet on vaikea saada pois mielestä. Ne pitäisi saada nopeammin käsiteltyä ja siirrettyä toiveet tulevaisuuteen, mutta olen selvästikin huono ihminen enkä osaa siirtyä eteen päin. Ja sekös vasta suututtaakin!

perjantai 8. huhtikuuta 2011

Pikkuhuomioita XXIX

Tulin tässä ajatelleeksi elämäkertoja, kun kuulin ohimennen keskustelua elämäkertakirjasta kahvilassa. Nainen sanoi, että hänen lukemansa elämäkerta oli ”kaunis tarina”. Blogaaminen omasta elämästä on käytännössä samaa kuin elämäkerran kirjoittaminen. Tarinoiden kertomista omasta elämästä.

Mutta romaaneilla ja elämäkerroilla sekä blogeilla on yksi selkeä ero. Romaanit ovat todellisuuteen perustuessaankin jonkun kuvitelmaa, elämäkerrat ja oman elämän blogit totta (myöh. tekstissä puhun vain elämäkerroista mutta tarkoitan näitä molempia). Joku on elänyt ne hetket, joita kirjoituksessaan kuvaa. Vaikka sen kertoisi tarinamaisesti ja kauniissa muodossa, se on silti osa omaa elämää. Elämäkerran kirjoittamisesta menee pointti, jos alkaa keksimään tarinoita värittääkseen menneisyyttään. Oletettavasti joku niinkin tekee, mutta olkoon se oma lukunsa.

Voiko eletty elämä olla ”kaunis tarina”? Varsinkin, jos siitä kirjoitettua teosta on juuri ennen tätä lausahdusta kuvannut surullisimmaksi koskaan lukemistaan kirjoista. Voiko surullinen ja synkkä elämä olla oikeasti kaunista, vai onko se kirjoitettu niin hienoon kaunokirjalliseen muotoon ettei lukija enää koe kirjoittajaa oikeasti eläneeksi ihmiseksi? Vai onko lukijassa jotain vikaa, jos pitää toiselle oikeasti tapahtuneita onnettomuuksia ja ikävyyksiä kauniina tarinana?

Ja miten elämästä saa muotoiltua kauniin tarinan? Harvoin asiat sujuvat romaanin juonen mukaisesti loogisesti ja pitävät lukijan jännitystä yllä. Kaikkien elämässä on paljon tylsyyttä. Vastustan ajatusta, että kuuluisuuksienkaan pitäisi kirjoittaa elämäntarinaansa vain liuta onnistumisia tai suuria epäonnistumisia ja unohtaa ne tylsät ja tavalliset hetket välistä. Nehän ihmisestä tekevät inhimillisen ihmisen. Vastustan kauniita tarinoita. Elämäkertaa lukiessani haluan lukea oikeasta elämästä enkä elämän pohjalta muokattua tarinaa. Tiedostan kyllä, että jokaisen sekunnin kirjaaminen ei ole järkevää, mutta peräänkuulutankin tasapainoa arjen tylsyyden, loiston ja surkeuden välille. Fiktiokirjallisuus on kauniita tarinoita varten.

torstai 7. huhtikuuta 2011

Pikkuhuomioita XXVIII

Vietin tiistaina esseenkirjoittamispäivää kotona. Laittaessani ruokaa uuniin huomasin parin olennaisen osan puuttuvan, joten päätin lähteä käymään lähikaupassa nurkan takana.

Lähikauppaanhan voi mennä käytännössä minkänäköisenä vain. Matka on lyhyt ja todennäköisyys, että siihen osuu ketään kenen takia olisi pitänyt pynttäytyä, on hyvin pieni. Koska päivää viettää kotona, päällä on löysimmät verkkarit ja levein paita, jotta on mukavaa istua missä tahansa asennossa. Näiden päälle kun vain vetäisee takin ja hiukset sutaisee jotenkin pois silmiltä, on valmis kauppaan. Näillä keleillä luonnollisesti kumisaappaat on paras kenkävalinta.

Ajatukseni oli käväistä kaupassa pikaisesti ruuan ollessa uunissa. Piti hakea loppuneet ruuat ja suklaata, nopea reissu. Joopa joo. Nälkäisenä ja väsyneenä on aina järkevää lähteä kauppaan, olkoonkin vain pieni lähikauppa. Pyörin hyllyjen välissä ikuisuuden miettien mitä kaikkea tekisi mieli tai muistaisin puuttuvan kaapista. Tässä ajassa ehdin tavata kymmeniä ihmisiä (miksi hiljaiseen kauppaan aina tulee ruuhkaa silloin kun en ole pukeutunut siististi?) ja kerätä katseita homssuisuudellani. Ei sillä, että olisi niin hirveästi väliä mitä ne viisi (!) söpöä kundia minusta ajatteli, mutta olisihan se ollut mukavampi kerätä katseita olemalla todella kaunis kuin olemalla niin epäsiisti, että monet tunsivat tarvetta tuijottaa.

Vasta kotiin päästyäni muistin, että olin jättänyt ruuan uuniin. Onneksi siitä noin puolet oli vielä syömäkelpoista, vaikka tullessani kaupasta haistoin käytävään asti erikoisen ”aromin” tulevan huoneistostani.

keskiviikko 6. huhtikuuta 2011

Itkua ja hammastenkiristelyä

Olen niin kateellinen niille ihmisille, jotka pystyvät itkemään kauniisti. Itse vollotan äänekkäästi silmät punaisina palloina ja nenä valuen.

Kokemuksesta sanoisin, että tämä turvotus ei tule laskemaan huomiseen mennessä ilman tehohoitoa pakastetuilla teepusseilla. Harmikseni normaalisti pakastimessa varmuuden vuoksi seisovat kamomillateepussit loppuivat enkä ole ehtinyt ostaa uusia. Pitänee käyttää vähemmän tehokasta vihreää teetä tällä kertaa. Näillä silmillä ei ihmisten ilmoille ole asiaa. Punaisen jättinenän sentään voi selittää flunssaisuudella, tai esittämällä klovnia.

Tyhjyys nro1

Se siitä raskaushaaveesta. Kävin aamulla verikokeessa ja kuulin sen tuloksen äsken. Kaikki turhaa. Ei lasta.
Kuukautisvuoto alkoi yön aikana kuten ennustin eilen. Hoitaja puhelimessa sanoi, ettei vuoto tarkoita automaattisesti raskaudettomuutta. Mutta negatiivinen testi tarkoittaa.

En voi olla miettimättä mitä tein väärin, tai mitä olisin voinut tehdä lisätäkseni onnistumisen mahdollisuutta. Olo on täysin hyödytön, jos joudun vain odottamaan voimatta tehdä mitään. Väkisin tulee mieleen, että olisi pitänyt ihan varmuuden vuoksi uskoa kaikki mitä keskustelupalstoilla lukee kuinka lapsia saadaan ja kuinka keskenmenoja vältetään. Joku niistä saattaa olla oikeassa.

Stressiä on kertynyt yli oman tarpeen tämän odotuksen aikana, jo pelkästään kuluista, jotka ylittivät 1000 euron budjetin ilman ennakkovaroitusta, kun unohdimme miehen testit ja jouduin olemaan hetken sairaalassa tarkkailtavana. Opiskelijan tuloilla, eli käytännössä yhden työssäkäyvän elättäessä kahta ihmistä raha on ollut tiukassa viime aikoina; varsinkin kun piti yrittää säästää mahdolliseen vauvan tuloon ja tämän tarvitsemiin tavaroihin.
Hoidot ovat siirtäneet opiskelutehtäviäni, mikä aiheuttaa myös stressiä. Onneksi mieheni löysi uutisen tutkimuksesta, jonka mukaan stressi ei vaikuta hedelmöityshoitojen tuloksiin. Muussa tapauksessa olisin varmasti lisästressannut liikaa stressiäni ja pelännyt aiheuttaneeni itse alkion kuolemisen.

Olo on hyvin sekava. En tiedä mitä ajatella. Yritän olla hukkumatta tähän surun aaltoon, joka pyyhkii ylitseni itsehillinnästä huolimatta. Onneksi hoitaja antoi mahdollisuuden toivoon: uuden ajan lääkärille keskustelemaan kokemuksistani menneistä hoidoista ja jatkohoitomahdollisuuksista toukokuun alkuun. Elimistöni pitää kuulemma parantua hormonihoidoista ennen kuin päästään uudessa kierrossa alkamaan uutta hoitojaksoa. Pakastimen kaksoset pääsevät sisääni seuraavaksi, mutta milloin, sen kuulen vasta toukokuussa.

tiistai 5. huhtikuuta 2011

Apua!

Äsken vessassa huomasin paperin värjäytyvän punaiseksi. Normaalisti se tarkoittaisi, että kuukautiset alkaisivat ensi yönä. Olen tänään ollut päänsärkyinen ja mahakipuinen. Merkkejä menkoista nekin. Olen kauhuissani. Miten käy huomenna labrassa? Menenkö raskaustestiin kuukautisten kanssa?

Tarkoittaako se automaattisesti, että en ole raskaana vai voisiko minulla olla edes pieni mahdollisuus toivoon jäljellä? Tänä yönä ei taideta nukkua tässä huoneessa.

Toisenlainen pussikeittokuuri

Luin Kauneus ja Terveys-lehdestä tässä taannoin Easy Diet-mainoksen. Kiinnostuin mainoksesta, koska tuotteen kehutaan olevan natriumglutamaattivapaa sekä kehitetty ja valmistettu Suomessa. Melkein lähiruokaa siis ja tokihan Suomessa tehdyn pitää olla myös terveellistä. Myrkythän tulevat vain ulkomaisista ruuista. (vrt. aiempi kirjoitukseni pussikeitoista)

Tutustuin Easy Dietiin tarkemmin heidän nettisivuillaan. Sitä valmistaa vantaalainen yritys nimeltä Leader, joka on erikoistunut urheiluravinteiden valmistukseen. Raaka-aineiden alkuperästä ei puhuta mitään, joten lähiruoka-teoria ei ole pätevä, mutta ainakin suurin osa tuotteista valmistetaan Vantaalla, oli raaka-aineet tuotettu mistä hyvänsä.

Easy Diet perustuu yrityksen omaan ACKD-teoriaan, jossa elimistö saatetaan ketoositilaan vähentämällä hiilihydraatteja rajusti. Eli kuin Atkinsin dieetti, mutta vähäkalorisempi. Nettisivuilla luvataan, että ” Olo on hyvä ja kevyt, jopa euforinen”. En ole ihan varma onko euforisuus hyvä asia, arjen kun pitäisi sujua laihduttaessakin.

Ruokavaihtoehtojen sisällöt eivät suuresti eroa toisistaan. Ateriapusseja suositellaan syötäväksi kolme pussia vuorokaudessa. Keitoissa se tarkoittaa 500-650 kcal vuorokaudessa keitosta riippuen. Jos normaalisti laihdutettaessa tavoite on noin 1000-1500 kcal vuorokaudessa, voi kuvitella kuinka väsynyt ja vetämätön on syödessään noin paljon vähemmän. Ehkä se euforisuus tuleekin epämääräisestä leijumisesta väsymystilassa. Lieneekö autolla ajo dieetin aikana sallittua? Makeissa vaihtoehdoissa kaloreita saa päivää kohden vielä vähemmän. Sivuilla suositellaankin, että päivässä syötäisiin kaksi pussia keittoa ja yksi pussi jompaa kumpaa makeaa vaihtoehtoa.

Sisällöstä silmääni pisti neljä jokaisessa keitossa toistuvaa asiaa. Tuotteissa on hirveät määrät suolaa. En oikein ymmärrä miten se on hyväksi laihdutuksessa. Tuotteissa on myös lueteltuja vitamiineja ja kivennäisaineita lähes kaikkia yli 100% suositellusta päiväannoksesta, klorideja jopa nelin-viisinkertaisesti osassa keittoja. Toki vesiliukoisia vitamiineja (B,C) voikin syödä ylimääräistä ja joissakin aineksissa suositusmäärät ovat melko pieniä (esim. D-vitamiini), mutta vähän nuo suuret luvut hirvittävät. Mitä kaikkea elimistöön ehtiikään kertyä parin viikon dieetin aikana, mitä elimistöllä ei ole mahdollista käsitellä omassa tahdissaan, kun joka päivä samaa ainetta saa lisää ylimääräistä.

Kolmas asia, johon kiinnitin huomiota oli hiivauute. Se on uusi muotituote tullut korvaamaan natriumglutamaatin arominvahventeena. Siitä ei tietenkään käytetä nimitystä arominvahvenne, jotta se ei pistäisi silmään luettelosta. Hiivauutteesta olen lukenut sekä hyviä että huonoja uutisia ja nyt sen yleistyttyä on mielenkiintoista seurata mahtaako siitä aiheutua samanlaista kohua kuin natriumglutamaatista. Itse en ole ehtinyt hiivauute-tuotteita käyttämään niin paljoa, että osaisin sanoa aiheutuuko siitä sivuoireita vai ei. Olen siis varovaisella ja odottavalla kannalla. Yleisesti tuotteet, joissa pitää käyttää arominvahventeita ylipäänsä ovat hiukan epäilyttäviä. Toisaalta tällaisessa laihdutustuotteessa sen ymmärtää ja näissä tuotteissa se on listassa monen aromin jälkeen eikä tärkeimpänä ainesosana.

Neljänneksi pohdiskelin ylipäänsä aromien käyttöä tuotteissa. Aika pitkälle keittojen aromit näyttävät luontaisilta ja aidoilta, mutta eivät kokonaan. Joissakin mauissa oli enemmän keinotekoisia aineksia kuin toisissa ja jos alkaisin käyttää tuotteita, valitsisin tarkkaan mitä niistä käyttäisin. Laihdutustuotteessa maku on saatava aromeista, eihän se muuten olisi laihduttava tuote. Siinä mielessä nämä saavat minulta ison synninpäästön. Epäilykseni herätti erityisesti epämääräisesti mainittu ”aromiaineet” esimerkiksi voi-aromin ainesosana. Veikkaisin, että yritys välttelee tuossakin kohtaa e-koodimerkintää, joka vie ihmisten ajatukset heti keinotekoisuuteen. Mutta keinotekoista se silti on, oli merkintä mikä vain.

Makeat mansikkasmoothie ja suklaa-vadelmasmoothie yllättivät positiivisesti. Niissä ei ole hiivauutetta (eikä muutakaan arominvahvennetta jonka olisin tunnistanut, mikä ei toki kerro varmaksi ovatko ne täysin vahvenne-vapaita). Niissä on myös oikeita mansikan tai vadelman paloja. Ei varmastikaan paljoa, mutta on kuitenkin. Niissä ei myöskään ole yhtä runsaasti ylitetty päiväsaantisuosituksia minkään aineksen osalta (ylitetty on, mutta vähemmän kuin keitoissa) ja suolan määrä on kohtuullinen. Jos alkaisin laihduttaa, käyttäisin näitä kahta tuotetta kaikkein mieluiten. Haitta niissä on se, että niistä saa kolmen pussin vuorokausiannoksella vain vähän reilut 400 kcal vuorokaudessa, eli todella mitättömän vähän. En usko tuolla kalorimäärällä kenenkään pystyvän jaksamaan työntekoa ja muuta normielämää edes viikkoa.
Harmi, että jokaisessa tuotteessa on laktoosia ja maitoperäisiä ainesosia, joille olen kaikille allerginen.

sunnuntai 3. huhtikuuta 2011

Pikkuhuomioita XXVII

Selailin tuossa viikolla uutta Viherpiha-lehteä. Aina näin keväisin innostun kukkasista ja pihan laittamisesta ja lainaan kirjastosta tai pyydän näytenumeroa jostakin puutarhalehdestä. Tosin tänä vuonna pihallamme on edelleen noin metrin kinos lunta, joten ihan vielä en pääse sinne kuokkimaan.

Alkavan raskauden kannalta on hyväkin etten pääse pihalle vielä. Joka kevät muokkaan kukkapenkkimme ja siistin talven jäljet pois, teen useita päiviä töitä pikkuisella pihallamme. Suunnittelen ostavani milloin mitäkin kukkasia ruukkuihin ja penkkiin. Keväällä olen täynnä hienoja suunnitelmia ja suurta intoa kesän varalle.

Käytännössä kesän aikana käyn siistimässä pihaa kerran tai kaksi ja se saa villiintyä rauhassa. Oikeasti inhoan puutarhatöitä. Nauttisin siististä pihasta ja kukkivista kukista ja nautin kun keväällä saan nähdä ensimmäisten kukkien nousevan routaisesta maasta, mutta en jaksa ylläpitää siisteyttä.

Itseni tuntien innostuin Viherpiha-lehden artikkelista, jossa oli useita koreihin laitettavia kukka-asetelmia. Sellaisen voisin jaksaa tehdä ja pitää siistinä tänä kesänä. Eikä tarvitsisi odottaa lumien sulamista. Koska selaan lehteni aina lopusta alkuun pääsin ihastelemaan montaa erilaista värikästä kuvaa ennen kuin pääsin jutun alkulehdelle.

Juttu alkaa kukkakorin sijaan isolla kuvalla pienestä lapsesta ja koko ensimmäinen aukeama julistaa isolla: "sommittele kori yhdessä lapsen kanssa". Teksti on täynnä vinkkejä, kuinka lapsen kanssa voi tehdä koreja. Eikö nyt helkatti saa edes puutarhalehteä lukea ilman muistutusta asioista, joista jää paitsi?! Mikä ihmeen pakkomielle on olettaa, että lapsi on itsestään selvyys jokaisessa puutarhanhoidosta kiinnostuneessa perheessä? Tässä jutussa lapsi oli vielä ängetty mukaan jotenkin ylimääräisenä, oli tarkoitus esitellä kukkakoreja, ei mainostaa kuinka ihanaa elämä lasten kanssa on. Siinä meni kiinnostukseni Viherpihaan. Pitäköön lapsiperheet omat lehtensä ja piilolapsiperhelehtensä.

perjantai 1. huhtikuuta 2011

Säikähdys

Täysin yllättäen kesken kahvillaistumisen torstaina iski mieletön vatsakipu vasemman munasarjan luona.

Päädyin viettämään yöni sairaalassa. Päivystävä lääkäri ei löytänyt mitään hälyttävää ultrassa, mutta kipujen vuoksi he halusivat lääkitä ja tarkkailla minua.
En tietenkään voinut vastustaa kiusausta kysyä lääkäriltä näkyikö ultralla kohdussa mitään liikettä, mutta masennuksekseni hänen mielestään tässä vaiheessa ei vielä voi erottaa ultrassa mitään varmaa.

Sairaalassaolo oli melkoisen hämmentävää. Jo ensimmäinen lääkäri aloitti sanelunsa sanatarkasti näin: ”30-vuotias rouva tulee vastaanotolle kovan vatsakivun vuoksi...” 30-vuotias rouva!! Koko vuorokauden ajan sairaalassa minua rouviteltiin. Jokainen hoitaja ikään katsomatta, jopa yksi potilas. Eivät he kaikki voineet tietää minun olevan naimisissa. Eikä minua ole ennen rouviteltu, vaikka olen ollut jo useamman vuoden naimisissa. Monesti on neititelty, kutsuttu nuoreksi naiseksi tai vain nimellä, erittäin harvoin rouvaksi. Tällä kertaa sitä ei edes kyseenalaistettu. Suoraan vaan rouva joka yhteydessä. Kyllä tuntui vanhalta!

Aamuun mennessä omituinen vatsakipuni oli helpottanut, mahdollisesti runsaasta lääkityksestä johtuen. Istuessani aamulla epätietoisuudessa lääkäriä odottaen, pahinta peläten, naapurisängyn nainen kotiutettiin. Puheista päätellen hän(kin) on raskaana. Ulkomuodoltaan nainen oli erittäin laiha, joten voitte ymmärtää ihmetykseni hänen pukiessaan päälle paksuresoriset äitiyshousut. Resori uloittui hänen melko pitkässä, laihassa vartalossaan kainaloihin saakka. Näky olisi voinut olla huvittava, mutta tässä tilanteessa se oli kuin pilkkaa: tuo laiha nainen on niin varma vatsansa kasvamisesta, että ei ole vain hankkinut vaan jopa käyttää valmiiksi äitiyshousuja. Aivan kuin vatsa voisi kasvaa yhdessä hetkessä tavallisiin housuihin liian suureksi. Samalla minä taistelen toiveiden ja pelkojen keskellä saanko pitää kauan odotetun lapsen sisälläni.

Minut kotiutettiin kipulääkityksen ja epämääräisen selityksen kanssa. Puhuttiin jotakin elimistöni tuottamasta limasta, mikä aiheuttaa turvotusta ja mahdollisesti näitä kipuja. Aamulla vielä tarkistettiin ultralla, ettei mitään vakavampaa ole sattunut. Taidettiin selvitä säikähdyksellä tällä kertaa.