Olin eilen isoissa, virallisissa juhlissa vieraana. Sitä kuvittelee omassa pienessä mielessään kaikenlaisia asioita, kunnes törmää todellisuuteen ikävällä tavalla.
Jostain syystä olin keksinyt, että kun pahimmat vatsakivut on nyt jääneet taakse ja vatsan turvotuskin laskenut, mahtuisin vielä pikkujoulujen aikaan käyttämiini mekkoihin. Mitä itsensä pettämistä! Koska aloin miettiä pukukysymystä vasta juhlapäivän aamuna, ei minulla ollut vaihtoehtoa kuin valita puku, jossa näytin vähiten rumalta. Tiesin pukuni olevan juhlan laatuun nähden hiukan liian arkinen, mutta silti parempi kuin lähteä juhliin alastomana.
Juhlien alussa cocktailtilaisuudessa seisoskellessani epämukavuuteni ja epävarmuuteni pukuni sopivuudesta aiheutti sen, että aloin hikoilla tuskallisesti. Paikallaan seisominen tuotti vaikeuksia muutenkin ja hikoillessa piti vielä yrittää olla nostelematta käsiä ylös, jottei vieressäni seisoneet olisi pyörtyneet hien hajusta. Oletteko kokeilleet skoolata ryhmässä ja juoda shampanjalasista kohottamatta kättä kyynärpäätä korkeammalle? Varsinkin itseänne huomattavasti pidempien ihmisten seurassa?
Koska en omista yhtäkään järkevää, juhliin sopivaa pikkulaukkua, kannan välttämättömiä tavaroitani rintsikoissa. Normaalisti kukaan ei huomaa mitään, kun välillä vilkuilen puhelinta ja laitan sen takaisin rintojen väliin. Tällä kertaa hikoilin niin, että puhelin liimaantui kiinni rintaani enkä meinannut saada sitä ulos. Taisteltuani hetken puhelimen kanssa satuin vilkaisemaan ylös ja huomasin kauemmasta pöydästä useamman ihmisen tuijottavan minua. He eivät todennäköisesti nähneet sinne asti puhelinta, vaan luulivat minun lystikseni irvistellen kaivelevan rintojani kesken juhlan.
Näistä nolouksista selvittyäni keskityin keskustelemaan pöytäseurani kanssa. Tuli puheeksi miksi en juo alkoholia juhlissa ja jotenkin pöytäseurani sai sen käsityksen, että olen raskaana. Yritin oikaista käsitystä, mutta huonolla menestyksellä. Juhliinhan oli ilmoittauduttu jo silloin, kun en vielä tiennyt tulenko olemaan raskaana vai en, joten olin tietenkin valinnut alkoholittoman vaihtoehdon. Siinä sitten kuuntelin onnitteluja ja erinäisiä tarinoita raskaanaolevien työssäkäynnistä. Onnekseni itsehillintäni piti tilanteessa ja pystyin vaihtamaan puheenaihetta.
Sama itsehillintä ei tosin säilynyt koko iltaa. Poislähtiessäni juttelin ystävälle, joka tietää hoidoista ja kaikki turhautuminen purkautui ihan yhtäkkiä ilman ennakkovaroitusta. Siinä sitten parkkipaikalla seisoimme pitkän tovin halaten toisiamme, jotta sain tasapainon takaisin ja pystyin lähtemään kotiin. Olipahan sekin päätös illalle. Ja minä kun luulin jo käsitelleeni asian ja olevani sinut sen kanssa. Kaikkea turhuuksia sitä tuleekin kuviteltua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti