Blogissa on ollut nyt hiljaista pääsiäisen viettoa. Päässäni sitä vastoin ei ole ollut hiljaista, vaan sadat asiat ovat pyörineet stressaamassa ja myös piristämässä päiviäni.
Olemme viettäneet viime päivät mieheni vanhempien luona. Samalla olen päässyt pohdiskelemaan isovanhempien parisuhdetta. Ajatelkaapa pariskuntaa, joka on ollut naimisissa 1940-luvun lopusta, molemmat nyt yli 90-vuotiaita. Pariskunta ei ole juurikaan ollut erossa koko avioliiton aikana - vasta vanhemmiten on tullut satunnaisia sairaalareissuja, mitkä ovat erottaneet parin jopa viikoksi toisistaan. Kun tällaiseen suhteeseen toiselle tulee muistisairaus, miten toinen sen kestää?
Mummo on nyt niin pahasti sairas, että ei ole enää joulun jälkeen pärjännyt ukin kanssa kahden kotona, vaan asuu hoitolaitoksessa. Hän ei joinakin päivinä muista läheisiä ihmisiä, paitsi ukin. Ukki ja mummo eivät ole nähneet hoitolaitoksessa asumisen aikana kuin hyvin satunnaisesti.
Nyt pääsiäisenä mummo oli kotona, koska sukua oli ympärillä huolehtimassa. Jokaisena iltapäivänä mummo kiukustui ja halusi pois kotoa takaisin hoitolaitokseen. Kaikki ympärillä ovat huolissaan miten mummo jaksaa, miten hänellä olisi hyvä olla poissa kotoa, onko lääkitys ja hoidot hyväksi ja niin edelleen. Tuskin kukaan oli huolissaan ukista. Ukki on laihtunut ja surullinen. Pelkkä kysyminen miten hän voi tuo hänelle kyyneleet silmiin. Ruokahalu on kadoksissa ja yksin talossa asuminen synkkää. Mummon huutaessa, että hän haluaa takaisin hoitolaitokseen muut hössäävät hänen ympärillään ja pidättelevät lähtemästä. Taustalla ukki itkee hiljaa; miksi oma puoliso haluaa pois kotoa, pois hänen luotaan?
Järki sanoo, että se on sairaus, joka laittaa mummon sanomaan ja toimimaan eri lailla kuin ennen. Ilkeästi ja välinpitämättömästi. Mutta tunteet eivät aina kuuntele järkeä edes vanhan ja viisaan miehen päässä. Käytännössä parisuhde on loppunut muistisairauden pahennuttua. Tunteet eivät ole kadonneet ja halu huolehtia rakkaasta on edelleen voimakas, mutta elämän realiteetit pakottavat antamaan rakkaan toisten hoitoon.
Seurasin tätä parisuhdetta nyt muutaman päivän surullisin mielin. Juttelin ukin kanssa aina tilaisuuden tullen ja yritin piristää hänen mieltään. Enpä usko sanoillani olleen suurtakaan merkitystä. Hänen on tehtävä oma surutyönsä. Kunhan ei vain menettäisi elämänhaluaan hetkeksikään, sitä ei hänen fyysinen kuntonsa kestäisi.
ps. Näissä mietteissä lähden matkalle seuraavaksi viikoksi. Luultavasti en pääse blogia päivittämään kuin toukokuun puolella seuraavan kerran. Kestäkää matkassa, heti toukokuun alussa toivottavasti iloisia uutisia lääkäriltä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti