maanantai 28. helmikuuta 2011

Vanhus

Satuin vilkaisemaan telkkaria äskettäin ja siellä esitettiin jonkun vanhan naisen synttäreitä. Synttäreillä lauloi lapsikuoro. Vanhus itse oli naimaton ja lapseton.

Miksi aina oletetaan, että vanhat ihmiset pitävät lapsista? Jos ei ole koko 100-vuotisessa elämässään kokenut tarvetta mennä naimisiin ja hankkia lapsia, miksi vanhemmiten kaipaisi lapsia lähelleen? Miksi pelkkä ikä tuo olettamuksen lapsirakkaasta ihmisestä?

Tai vielä pahempaa, jos onkin halunnut lapsia, mutta ei ole syystä tai toisesta pystynyt niitä saamaan? Pitää vain jaksaa vuodesta toiseen toisten lapsia muistuttamassa siitä, mistä itse jäi paitsi. Vieläköhän vanhuksena tuntee samaa kipua kuin nyt asian ollessa tuore? Ei varmastikaan yhtä voimakkaasti, mutta voi se silti olla läsnä.

torstai 24. helmikuuta 2011

Pikkuhuomioita XXVI

Tänään sattui omituisia. Kuten olen kertonut, en ole kaikkein pisin ihminen ja toisinaan liukuovet tuottavat hiukan hankaluuksia. Ne kun avautuvat liikkeentunnistimella, mutta tunnistavat vain tietyn pituisia henkilöitä. Aina silloin tällöin päästäkseni ovista kulkemaan joudun siis heiluttelemaan käsiä pääni yläpuolella tullakseni huomatuksi liikkeentunnistimessa.

Erityisesti yhden yliopiston rakennuksen ovi on vuosia temppuillut kanssani ja olen tottunut heilumaan sen edessä jonkin aikaa ennen kuin ovi tajuaa aueta. Tänään poikkeuksellisesti satuimme käymään rakennuksessa syömässä kavereiden kanssa. Lähestyessämme ovea kaverini meni edeltä ja ihan normaalisti marssi sisään. Minä jäin seisomaan ovelle ja tuijottamaan; ovi ei olekaan rikki vaan se aukeaa joillekin ihan itsestään. Mitä kummaa? Tämä kokemus mullisti ajatusmaailmani. Joillekin ihmisille liukuovet aukenevat ilman heilumista ja itsensä narriksi tekemistä niiden edessä. Oli sen verran hömelö ja nolo olo, etten kehdannut kertoa kavereilleni vuosien tappelusta kyseisen oven kanssa. Toisille se kun on ”vain ovi”.

Toinen piikitys

Nyt on piikitetty estolääkettä uudemman kerran. Tällä kertaa jouduin tekemään homman kokonaan yksin, mieheni kuunteli juttujani Skypen välityksellä. Tätä kokemusta en välittäisi uusia.

Hermostuksissani pyörittelin lääkeaineita sekaisin ruiskussa hiukan liian vauhdikkaasti ja nesteeseen tuli ilmakuplia. Yritin saada ne pois päästämällä neulan kärjestä hitusen lääkettä ulos, etten pistäisi itseeni ilmaa. Valumisesta ei sitten tullutkaan loppua ja minulle tuli kiire tökätä neula ihoon ettei lääke valuisi hukkaan. Virhe.

Täysin valmistautumattomana minulla törötti nyt vatsassa neula. En tiennyt oliko se mennyt liian syvälle, mutta painoin lääkkeen sisään. Se tuntui paljon epämiellyttävämmältä kuin viimeksi. Viimeisten lääketippojen seassa oli ilmakuplia. Pelästyin ja vetäisin neulan ulos veren saattelemana. Ohjeiden mukaan juuri niin ei olisi saanut tehdä. Nyt alkoi jo pyörryttää, onneksi olin istumassa.

Mieheni pelasti tilanteen puhumalla rauhallisesti ja vakuuttamalla, ettei pienet ilmakuplat haittaa. Onneksi estolääkettä ei tarvitse pistää enää uudelleen. Hormonilääkkeiden pistäminen tapahtuu erilaisella ruiskulla ja toivon sen olevan vähemmän pelottava ja helpompi käyttää. Tämän illan pistoskokemusta en halua toistaa mistään hinnasta.

keskiviikko 23. helmikuuta 2011

Pienenevät rinnat

Yhdestä sivuvaikutuksesta en ole kirjoittanut vielä. Olen tässä sairastanut enkä ole ehtinyt mittailemaan itseäni tarkemmin – saati selvinnyt koneelle kirjoittamaan asiasta – mutta nyt kuumeen laskettua olen päässyt lopputulokseen. Rintani ovat pienentyneet estolääkkeen vaikutuksesta.

Tästä on muodostunut useanlaisia ongelmia. Toisaalta on pienemmät rinnat ovat hyväksi muun muassa urheilun ja yleisen liikkumisen kannalta. Ryhti voi parantua ja juoksu helpottua. Toisaalta en voi vielä sanoa ovatko rinnat pienentyneet tarpeeksi näiden hyvien vaikutusten syntymiseksi.

Ongelmana on ensinnäkin rintaliivit. Onko pienentyminen lopullista? Pitäisikö siis lähteä ostamaan uusia rintaliivejä vai selvitä vanhoilla, hiukan liian isoilla kunnes lääkkeen vaikutus on loppunut ja rinnat palaavat normaalikokoon? Onko paluu vanhaan edes mahdollista? Koko on kuitenkin pienentynyt sen verran, että olisi mukavampaa hiukan pienemmissä liiveissä.
Ei pidä kuitenkaan unohtaa, että mahdollisen raskauden myötä rinnat kasvavat maitoa täyteen. Vähän hirvittää kuvaukset roikkuvista, tyhjistä säkeistä imetyksen jälkeen. Mitä jos en menetä koossa, mutta kiinteydessä sitäkin enemmän? Elämä ilman kaaritukia olisi mahdotonta sen jälkeen?

Pienentymisen myötä olen pohtinut omakuvaani. Olen ollut teinistä asti se, jolla on isot tissit. Se, jota ei koskaan katsota silmiin. Siihen tottuu. Pieneneekö rintani nyt niin, että niitä ei enää tuijoteta? Katsotaanko minua sitten enää ollenkaan ”sillä silmällä”? Totta kai se on imartelevaa, jos mies huomaa minut ja pitää katsomastaan tai nainen katsoo vähän kateellisena. Mitä jos minussa ei ole muuta katsottavaa kuin tissit?
Toisaalta kun miettii kaikkia niitä vaatteita, joita voisin pitää huoletta ilman noita pallukoita.. Ihanat kesämekot, jotka nyt joudun jättämään kauppaan; paidat, bolerot, huivit, kerrospukeutuminen! Ei pienet rinnat ehkä tee minusta yhtäkkiä muotitietoista ja osaavaa pukeutujaa, mutta ainakin vaatteita olisi helpompi löytää ja yhdistellä.

Jos rintani ovat nyt tippuneet noin yhden koon verran, se ei vielä tee niistä pieniä. Mutta vielä on toisen estolääkkeen vaikutus tulossa. Jännittävä seikkailu tämä lapsen odotus. Täynnä uusia asioita ja omaa ajattelua mullistavia havaintoja.

torstai 17. helmikuuta 2011

Haittavaikutuksia

Tämä ei nyt taida mennä ihan oikein. Olen toistaiseksi piikittänyt kerran estolääkettä, jonka pitäisi lopettaa oma estrogeenin ja testosteronin tuotanto ja kaiken logiikan mukaan silloin myös vähentää hormoneihin liittyviä oireita.

En ole pystynyt kirjoittamaan tänne blogiin moneen päivään, koska olen yrittänyt välttää itkuisia valituksia päättömistä aiheista ja juuri muuhun en ole viime päivinä kyennyt.

Lueskelin Procren-piikin mukana tullutta pakkausselostetta ja sen kertomia sivuvaikutuksia. Yritin myös googlettaa lääkettä nimeltä sekä monilla muilla hakusanoilla löytääkseni jotain keskustelua sivuvaikutuksista, mutta en löytänyt mitään. Joillain vanhoilla keskustelupalstoilla vain nimetään lääke osana hoitoa puhumatta siitä sen enempää.
Jotta muut välttyvät samalta ongelmalta, tässä minulta ja haittavaikutuslistasta löytyviä yhtäläisyyksiä (yleisyysjärjestyksessä):
Päänsärky, huimaus, akne, kuumat aallot, voimakas hikoilu, lihaskipu ja niveloireet, kipu, voimattomuus, väsymys, masennus, näköhäiriöt, kuulon alentuminen (päänsäryn vuoksi oletan), kutina.
Toivon ja oletan kaikkien noiden oireiden olevan väliaikaisia ja korjaantuvan kunhan pääsen lääkkestä eroon. Monta tuskaa jaksaa kestää kun tietää niiden päättyvän johonkin parempaan lopputulokseen.

Uusin oireeni on omituisin: finnejä. Niitähän kuuluisi tulla hormonipiikityksen aikaan, kun muutun teini-ikäiseksi hormonitasoltani, ei nyt kun hormonituotanto on pysäytetty. Aloin jo epäillä mahdoinko piikittää väärän lääkkeen, mutta siinä tapauksessa apteekki olisi tehnyt virheen ja läntännyt väärän etiketin lääkkeeseen. En voi erehtyä, koska etiketissä lukee piikityspäivämäärät ja sana ”jarru”. Akne on sentään myös nimetty yleiseksi haittavaikutukseksi pakkausselosteessa.
Minulla ei ole koskaan elämässäni ollut kolmea finniä enempää kerralla, mutta nyt naamani kukki iloisesti. Pystyin laskemaan toistakymmentä finniä pelkästään kasvoista. Ja tietenkin yhden piti olla suoraan nenän päällä. Onneksi ne olivat vain lyhytaikainen kohtaus. Nyt finnit ovat keskittyneet päänahkaan hiusten alle. Kasvoja ja päätä kutittaa valtavasti, mutta yritän muistaa olla raapimatta etteivät finnit jätä ikäviä arpia.

Ja jotta elämä ei olisi liian helppoa, endometrioosikivut ovat olleet viime päivinä järjettömän kovia. Siinä ei ole paljoa kyselty sattuuko kulkemaan jäätävässä ulkoilmassa vähän liian ohuilla sukkahousuilla kun kipu iskee ja on pakko lyyhistyä maahan hetkeksi. Vaikka vetää kipulääkettä niin paljon kuin annostus sallii. Eipä ole ihan hirveästi tullut liikuttua viime aikoina, kun matka keittiöön on toisinaan jo liikaa.
Pelottaa miten tässä käy, onko endometrioosi liian aggressiivinen ja pakko leikata, mikä siirtää hoitoja, vai voinko selvitä tästä estolääkityksellä. Vajaan viikon päästä toinen estopiikki.

perjantai 11. helmikuuta 2011

Ensimmäiset kerrat

Pohdiskelin jokin aika sitten itsekseni pitkiä parisuhteita ja niiden toimivuutta. Me olemme olleet mieheni kanssa yhdessä reilut seitsemän vuotta, joista noin puolitoista vuotta naimisissa. Pidän sitä jo melko pitkänä suhteena.

Uudessa parisuhteessa suurimpia muistoja ovat ensimmäiset kerrat. Ensimmäinen suudelma, ensimmäinen yhteinen elokuvissakäynti, ensimmäinen yhteinen joulu, ensimmäinen yhteinen koti... Ne ovat yleensä arkisuudestaan huolimatta jännittäviä ja ikimuistettavia asioita. Mitä ensimmäisiä on jäljellä pitkässä suhteessa?

Olemme pyrkineet ylläpitämään tietynlaista uuden jännitystä suhteessamme, mutta vuosien kuluessa se vaatii yhä enemmän tietoista toimintaa. Kun ”ensimmäisiä asioita” kertyy muistoihin, on hankalaa keksiä uusia asioita tehdä. Minusta se on silti mukavaa; ensimmäisistä asioista saa edelleen saman jännityksen ja uuden muiston kuin alkusuhteessakin. Ja useimmiten keksiminenkin on hauskaa, varsinkin jos sen tekee yhdessä.

Minusta tuntuu, että vauvan odottamiseen pätee sama logiikka. Lapsen kanssa pääsee kokemaan erilaisia ”ensimmäisiä kertoja” kuin muuten ikinä pääsisi. Pääsee näkemään ja jakamaan oman lapsensa ensimmäiset hampaat, askeleet, koulupäivän.. Se on ihan yhtä lailla jännittävää kuin parisuhteenkin ensimmäiset; ehkä vielä hienompaa, kun sen pääsee jakamaan kumppaninsa kanssa, aivan kuin vauvan ensimmäiset olisivat lisä parisuhteen ensimmäisiin.

Pelifriikin sivuhuomautuksena olen huomannut peliteollisuuden havainneen tämän ihmisten tarpeen ensimmäisten muistojen kirjaamiseen kehittämällä achievement-systeemin, jossa tekemällä erilaisia pelinsisäisiä, juoneen liittymättömiä saavutuksia, esimerkiksi keräämällä lemmikkejä tai kokkaamalla tiettyjä ruokia pelissä, saa merkinnän hahmon kehityshistoriaan. Helppoa ja palkitsevaa.

Odotan innolla uusia ensimmäisiä kertojani. Mahdollisesti noin kuukauden päästä koen ensimmäisen raskauteni. Parhaillaan koen ensimmäistä lapsettomuushoitoani sivuvaikutuksineen. Jännittävää.

keskiviikko 9. helmikuuta 2011

Lisäainevauhkoilua

Söin tuossa klementiinejä, kun silmääni pisti paketin kyljestä teksti "treated with wax and imazalil". Ainahan ulkomailta tuoduissa hedelmissä ja vihanneksissa on vähintäänkin säilöntäaineita, usein myös muita lisäaineita.

Kiinnostus kuitenkin heräsi ja googletin tuon tuntemattoman imazalilin. Kävi ilmi, että se on tuholaisten torjuntaan käytetty myrkky. Sitä käytetään yleisesti muun muassa sitrushedelmien säilyvyyden parantamiseen kuljetuksen aikana. Vähän ajatus tuholaismyrkyn käytöstä säilöntäaineena tuntuu oudolta, mutta ei se vielä hätäännytä.

Sen sijaan hätäännys uhkaili tulolla luettuani myrkyn rottakokeista.
"Reproductive effects: In three separate three-generation rat studies at low to moderate doses of 0.4 mg/kg/day, there was a trend to a lower number of live births at the highest dose level. No differences were noted in percent of pregnancies or duration of pregnancy. These data suggest that imazalil is unlikely to cause reproductive effects under normal conditions."

Korkein annostus lisäsi kuolleena syntyneiden määrää ja testeissä korkein annostus oli keskivertoannos. Vaikka viimeisessä lauseessa sanotaan ettei imazalil todennäköisesti aiheuta raskausvaikeuksia normaaleissa oloissa, se ei rauhoita. Meillä ei ole "normaalit olot", vaan olen osittain (ehkä kokonaan?) kyvytön saamaan lapsia. Mitä jos ruokavaliollani lisään ongelmia? Ja mikä on sopiva annos? Mistä minä voin tietää paljonko saan myrkkyä itseeni per klementiini?

Järki sanoo, että myrkkyä on niin vähän, että voin edelleen rauhassa syödä puoli kiloa ulkomailta tuotuja hedelmiä päivässä niin halutessani. Vielä kun saisi ajatukset kuuntelemaan pelkästään järkeä eikä vauhkoja, yliherkkiä tunteita.

tiistai 8. helmikuuta 2011

Laihdutus, osa 10

Pitkästä aikaa voisi kirjoitella laihduttamisestakin. Ajatukset on olleet niin täynnä lapsettomuusasiaa, etten ole muistanut kirjoittaa ikuisuuslaihdutukseni etenemisestä.

Laihduttaminen on ollut joulun jälkeen hankalaa. Olin pitkään kipeänä, oksensin päivittäin pari viikkoa joululomalla. Sen jälkeen olen kärsinyt flunssasta korkean kuumeen kera ja ikävästä nuhasta, joka vei makuaistin viikoksi. En ole siis suuremmin välittänyt mitä syön, lähinnä hankaluutena on ollut saada kaikki tarvitsemani ravintoaineet pysymään sisällä. Jatkuva oksentelu ei laihduta, se vain tekee olon heikoksi.

Piikitettyäni tuon estolääkkeen olen ahminut valtavasti. Mieleni tekee kaikenlaisia makeita herkkuja, joita normaalisti en edes välitä syödä. Vatsa on jatkuvasti sekaisin pienestäkin syömisestä ja ruoka-annoskoko on laskenut lähes puoleen entisestä. Se lienee sentään hyvä asia. Toisaalta tulen nopeasti täyteen, mutta toisaalta minulla on useammin myös nälkä.

Liikuntaa ei ole tullut harrastettua mitenkään erityisen paljon. Käytän tekosyynä tuota pahoinvointia, ei sitä vaan jaksa liikkua kun pitää juosta vessassa oksentamassa tai ripuloimassa.

Kaikesta tästä huolimatta olen yrittänyt vahtia mitä suuhuni pistän. Vaikka olenkin syönyt enemmän makeita leivonnaisia ja karkkeja kuin normaalisti, olen yrittänyt pitää niiden määrän kohtuullisena. Syön muutenkin paljon kasviksia, mutta nyt olen erityisesti pyrkinyt lisäämään C-vitamiinipitoisia kasviksia ruokavaliooni. Suupielissä on tuntunut, että jostain syystä C-vitamiini olisi ollut vähissä tämän sairastelun aikana. Tilanne tuntuu onneksi nyt korjaantuneen.

Otin joka tapauksessa uudet mitat: (erotus suhteessa marraskuun sekä joulukuun mittoihin)

Käsivarsi (vasen hauis) 30cm, -4 cm (-2 cm joulukuusta)
Rinnanympärys 98 cm, -2 cm, sama luku kuin joulukuun mittauksessa (rintojen alta edelleen 65cm)

Vyötärö 78 cm, -3 cm (+2 cm joulukuun lukuun verrattuna. Tähän lienee vaikuttanut ennen mittausta juotu pannullinen teetä)
Lantio 103, -10 cm (-2 cm joulukuusta)
reisi 70, -11 cm (-1 cm joulukuusta)

lauantai 5. helmikuuta 2011

Itsekkyyttä

Tunnen itseni itsekkääksi ja huonoksi ihmiseksi, mutta en pysty toimimaan toisin.

Serkku, joka on naimisissa naisen kanssa, jota en koskaan ole oppinut sietämään, on saanut toisen lapsen. Juuri tämä pariskunta lähettelee joka joulu niitä kammottavia irvistyskuvia lapsestaan jokaiselle sukulaiselle ja aina tavatessa ainoa puheenaihe on lapsen saavutukset hyvin yksityiskohtaisesti. Ja joka kerta sama kysymys: koskas te seuraatte perässä. Mielessäni on joka kerta sama vastaus: me emme seuraa teitä vaan elämme elämäämme oman aikataulumme mukaan. Meidän ajanlaskumme ei ole ”ennen tai jälkeen Reetan”. Toistaiseksi en ole rohkaistunut sanomaan tuota ääneen, hymistelen vain jotain epämääräistä ja vaihdan puheenaihetta tai poistun paikalta.

Tietoinen näiden ihmisten välttely on onnistunut melko hyvin; tapaamme noin kerran-kaksi vuodessa. Nyt kuitenkin olen samassa tilassa serkun vanhempien kanssa ja tämä uusi lapsi on juuri syntynyt. Se tarkoittaa valokuvia ja ihastelua.

Olen ehkä maailman hirvein ihminen, mutta pakenin paikalta saman tien kun kuvat kaivettiin esiin. Yritin mennä mahdollisimman luonnollisennäköisenä vessaan, jotta en purskahtaisi itkuun sukulaisten nähden. Vessassa vietin tovin itkien suruani. Miksi kaikista maailman ihmisistä juuri se ärsyttävä akka toteuttaa minun unelmaani? Unelmaa, jota minä en saa, koska olen viallinen, epäonnistunut naisena.

perjantai 4. helmikuuta 2011

Kiukkua

Ajattelin, että tämä hormonitoiminnan lakkauttava piikitys toisi tasaisen olon. Mielialaheilahtelut jäisi historiaan edes hetkeksi. Niin ei tietenkään käynyt, tyypillistä tuuriani.
Tai ainakin oletan piikillä olevan vaikutusta tähän olooni. En muista milloin olisin ollut näin kiukkuinen ihan kaikesta ja kaikille. Tyhjennysvuoto alkoi toissapäivänä ja siitä lähtien on oloni ollut todella huono. Vatsaa särkee ja kaikki pikku asiat ärsyttää.

Olemme olleet vuosia yhdessä mieheni kanssa, mutta yhtäkkiä tällä viikolla hänen pienet tapansa ovat alkaneet ärsyttää. Ilman ennakkovaroitusta. Myönnetään, en pidä kaikista hänen tavoistaan – kaapin ovien jättämisestä auki; tiskien jättämisestä tiskipöydälle, kun tiskikone on suoraan alapuolella – mutta olen elänyt niiden asioiden kanssa pitkään sen kummemmin hermostumatta. Tällä viikolla saman tien kun vuoto alkoi, aloin ärtyä aivan kaikesta. Äänet on liian kovalla tietokoneessa, musiikki on huonoa, kaupassa ei ole oikeanmerkkistä tuotetta...

Tiuskin myös kavereille, enkä jaksa hyvitellä sanomisiani. Joskus saatan olla liian suorapuheinen, mutta hyvittelen kovat sanani heti perään ettei minulle suututa. Toissapäivänä kahvilla vain tiuskin ja hymyily oli todella työn takana. Huomasin sen itsekin, mutta kieleni on liian nopea sanomaan ilkeitä asioita ennen kuin ehdin estää. Toivottavasti minulla on vielä kavereita ensi viikollakin..

Nyt istun yksin kotona ja raivoan itselleni, lähinnä koska täällä ei ole muita tarjolla kiukkuni kohteeksi. Olen suuttunut itseeni, koska en saa tehtyä valmiiksi esseetä, jonka palautus on maanantaina; koska olen kyvytön saamaan lapsia; koska olin ilkeä kavereilleni; koska jalkaa särkee eilisestä kaatumisesta; koska minulla ei ollut ketään keneltä pyytää kyytiä kaatumisen jälkeen (sekin on omaa syytäni).

Niin, eilinen kaatuminen, koko päivän pilaaja. Lähdin melko korkeissa koroissa eilen aamulla kohti luentoa ja vannotin olevani iloisempi kuin edellisenä päivänä. Vastasataneen lumen alla olikin kirkas jääpinta ja lähellä luentosalia liukastuin alamäessä. Ei siinä vielä mitään, mutta kaaduin nilkan päälle ja se taittui allani. Viimeksi kun kävi samalle nilkalle näin olin jalka paketissa kolme kuukautta.

Selvisin jotenkin luennolle ja luennosta, kun sain nostettua jalan ylös luennon ajaksi. Tosin päässä pyöri lähinnä ajatus särkylääkkeistä tai nukutuksesta jomotuksen helpottamiseksi. Pahinta olikin kotimatka luennon jälkeen. Ei ollut vaihtoehtoa kuin kävellä se sama liukas mäki takaisin ylös ja koko kilometrin matka kotiin.

Harkitsin täysin vakavissani kenkien ottamista pois kesken matkan, korkokengät kipeän nilkan kanssa on kammottava yhdistelmä. Jäätyneet varpaat ja sohjosta kivikovat sukat olisivat vaan olleet vielä pahempi vaihtoehto. Puolitosissani mietin millaista olisi pyörtyä kivusta. Lepuutin jalkojani kesken matkan bussipysäkillä ja mieli teki jäädä siihen nukkumaan. Selvisin kotiin 45 minuutissa (1km matka) kiukkuisempana kuin olin vielä aiemmin ollutkaan. Ja molemmat jalat kipeänä linkuttamisesta.
Eikä se kiukku tunnu laantuvan millään, se on saanut uutta tulta alleen kaikesta pienestä vastoinkäymisestä tänäkin aamuna. Miten saan tämän loppumaan?

keskiviikko 2. helmikuuta 2011

Pelkoja

Lapsen saaminen olisi mahtavaa, en malttaisi odottaa. Maksan siitä, että saisin lapsen. Käyn läpi hormonihoidot, kuten muutkin tässä tilanteessa olevat. Ei tämä silti ole mitään pelkkää iloa ja onnea. Olen kauhuissani.

Mitä kaikkea voin mokata raskauden aikana ja menettää lapsen. Jospa kohtuni hylkii munasolua lääkkeistä huolimatta enkä ole raskaana paria päivää pidempään? Sille en taida voida mitään. Entä jos liukastun jäisellä kadulla ja jotain repeää alavatsassa? Pitäisikö hankkia oikein tukevat turvakengät, joilla pysyisi pystyssä kelissä kuin kelissä? Onko kenkien ulkonäöllä väliä kun kyseessä on lapsen tulevaisuus?

Kannattaisiko sikiötä ajatella vähemmän lapsena tässä vaiheessa, kun koko sikiötä ei ole edes vielä olemassa saati munasolua istutettu kohtuuni? Sillä säästyisi suuremmalta surulta menetyksen sattuessa alkuvaiheessa.

Mitä jos stressaan itselleni sietämättömän olon pelkäämällä keskenmenoa ja aiheutan sillä keskenmenon?

Mitä sitten, jos en saa keskenmenoa vaan raskaus jatkuu? Synnynnäinen sydänongelmani tullee aiheuttamaan ongelmia kohonneen verenpaineen muodossa. Mitä jos joudun makaamaan raskaudesta viisi kuukautta sen takia? En halua edes ajatella kuinka raskasta raskaus tulee olemaan sydämelleni. Ehkä en sen takia pystykään kantamaan lasta yhdeksää kuukautta? Mitä sitten tapahtuu? Mitä vauvalle tehdään, jos äidin kunto ei kestä raskautta?

Miten voisin ehkäistä näitä pelkoja ja ennakoida ongelmia? Varmuuden vuoksi lopettamalla kaikki fyysiset tekemiset ja olemalla kävelemättä ulkona liukkaiden aikaan? Vahtimalla joka syömäpalaa ja kaloria, jotta vauva saa kaikki tarpeelliset vitamiinit ja energian? Ja sehän ei toki lisää stressiäni... Tulossa on pelottavat kuukaudet. Tulin raskaaksi tai en.

tiistai 1. helmikuuta 2011

Ikäkriisi, Osa miljoona

Järkytin tänään puolituttuja opiskelijakavereitani mainitsemalla ohimennen keskustelussa olevani ensi syksynä 30-vuotias. Harmitti ettei ollut kameraa mukana, niin järkyttyneet olivat ilmeet. Ja jähmettyneet, hiljainen hetki olisi ehkä kestänyt minuutteja, jollen itse olisi hermostuneesti hölpöttänyt kaikkea maan ja taivaan väliltä katkaistakseni hiljaisuuden.

Nyt on tullut totuuden hetki elämässäni. Synttärit on niin lähellä, että lähipäivinä pitää lähettää kutsu juhliin. Joudun kertomaan ikäni. Yritin kehitellä kiertotietä juhlistaa synttäreitä kertomatta, että ne on synttärit ja paljonko täytän, mutta en keksinyt mitään vedenpitävää keinoa saada vanhat lapsuudenystävät hiljaisiksi koko illan ajaksi. Joten kutsun kaikki vieraat ihan reilusti 30-vuotissynttäreille. Kirpaisee. Todella kirpaisee.

En minä voi olla näin vanha ja saanut näin vähän aikaiseksi elämässä tähän asti. Viimeinenkin illuusio nuoruudesta sortuu, kun vaihdan vuosikymmentä ja samalla julistan sen kaikille uusillekin tuttaville. Kukaan ei enää tule olettamaan minua nuoreksi kutsun lähettämisen jälkeen. Todennäköisesti tulen olemaan hetken jopa puheenaihe, kun ikääni päivitellään. Taidan vältellä opiskelijajuhlia ja –tapaamisia pari viikkoa.


Kyllä voikin vanheneminen olla vaikeaa.