perjantai 4. helmikuuta 2011

Kiukkua

Ajattelin, että tämä hormonitoiminnan lakkauttava piikitys toisi tasaisen olon. Mielialaheilahtelut jäisi historiaan edes hetkeksi. Niin ei tietenkään käynyt, tyypillistä tuuriani.
Tai ainakin oletan piikillä olevan vaikutusta tähän olooni. En muista milloin olisin ollut näin kiukkuinen ihan kaikesta ja kaikille. Tyhjennysvuoto alkoi toissapäivänä ja siitä lähtien on oloni ollut todella huono. Vatsaa särkee ja kaikki pikku asiat ärsyttää.

Olemme olleet vuosia yhdessä mieheni kanssa, mutta yhtäkkiä tällä viikolla hänen pienet tapansa ovat alkaneet ärsyttää. Ilman ennakkovaroitusta. Myönnetään, en pidä kaikista hänen tavoistaan – kaapin ovien jättämisestä auki; tiskien jättämisestä tiskipöydälle, kun tiskikone on suoraan alapuolella – mutta olen elänyt niiden asioiden kanssa pitkään sen kummemmin hermostumatta. Tällä viikolla saman tien kun vuoto alkoi, aloin ärtyä aivan kaikesta. Äänet on liian kovalla tietokoneessa, musiikki on huonoa, kaupassa ei ole oikeanmerkkistä tuotetta...

Tiuskin myös kavereille, enkä jaksa hyvitellä sanomisiani. Joskus saatan olla liian suorapuheinen, mutta hyvittelen kovat sanani heti perään ettei minulle suututa. Toissapäivänä kahvilla vain tiuskin ja hymyily oli todella työn takana. Huomasin sen itsekin, mutta kieleni on liian nopea sanomaan ilkeitä asioita ennen kuin ehdin estää. Toivottavasti minulla on vielä kavereita ensi viikollakin..

Nyt istun yksin kotona ja raivoan itselleni, lähinnä koska täällä ei ole muita tarjolla kiukkuni kohteeksi. Olen suuttunut itseeni, koska en saa tehtyä valmiiksi esseetä, jonka palautus on maanantaina; koska olen kyvytön saamaan lapsia; koska olin ilkeä kavereilleni; koska jalkaa särkee eilisestä kaatumisesta; koska minulla ei ollut ketään keneltä pyytää kyytiä kaatumisen jälkeen (sekin on omaa syytäni).

Niin, eilinen kaatuminen, koko päivän pilaaja. Lähdin melko korkeissa koroissa eilen aamulla kohti luentoa ja vannotin olevani iloisempi kuin edellisenä päivänä. Vastasataneen lumen alla olikin kirkas jääpinta ja lähellä luentosalia liukastuin alamäessä. Ei siinä vielä mitään, mutta kaaduin nilkan päälle ja se taittui allani. Viimeksi kun kävi samalle nilkalle näin olin jalka paketissa kolme kuukautta.

Selvisin jotenkin luennolle ja luennosta, kun sain nostettua jalan ylös luennon ajaksi. Tosin päässä pyöri lähinnä ajatus särkylääkkeistä tai nukutuksesta jomotuksen helpottamiseksi. Pahinta olikin kotimatka luennon jälkeen. Ei ollut vaihtoehtoa kuin kävellä se sama liukas mäki takaisin ylös ja koko kilometrin matka kotiin.

Harkitsin täysin vakavissani kenkien ottamista pois kesken matkan, korkokengät kipeän nilkan kanssa on kammottava yhdistelmä. Jäätyneet varpaat ja sohjosta kivikovat sukat olisivat vaan olleet vielä pahempi vaihtoehto. Puolitosissani mietin millaista olisi pyörtyä kivusta. Lepuutin jalkojani kesken matkan bussipysäkillä ja mieli teki jäädä siihen nukkumaan. Selvisin kotiin 45 minuutissa (1km matka) kiukkuisempana kuin olin vielä aiemmin ollutkaan. Ja molemmat jalat kipeänä linkuttamisesta.
Eikä se kiukku tunnu laantuvan millään, se on saanut uutta tulta alleen kaikesta pienestä vastoinkäymisestä tänäkin aamuna. Miten saan tämän loppumaan?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti