maanantai 31. lokakuuta 2011

Pelkoja

Tänä aamuna alkoi vatsakipu. Eilen illalla jo kramppasi kertaalleen, mutta koska se ei toistunut eikä jättänyt jälkeensä kipua, en välittänyt siitä.

Mutta tämä alavatsakipu on toista. Molempia reunoja viiltelee tasaiseen tahtiin. Liikkuminen pahentaa kipua. Aamulla olin vielä ihan varma, että tästä kehittyy kuukautiskipu ja vuoto alkaa päivän aikana. Nyt en ole enää ihan niin varma.

Tähän aamuun on kuulunut myös hurjat mielialavaihtelut. Suuttuminen ilman syytä tyhjälle on vaihdellut itkemiseen ja suruun ilman syytä. Tällaisia nopeita vaihteluita ja syviä tunnetiloja en ole tuntenut sitten alkuvuoden IVF:n. Nämä eivät kuulu normaaliin kuukautiskiertooni. Ärtyneisyys kuuluu, mutta se on tasaisen jäytävää olematta syvää ja ilman surun tunnetta.

Kävin pari tuntia sitten psykologin juttusilla ja opin taas uutta. Psykologi kuvaili juuri minun vatsakipuni. Hänen mukaansa se voi johtua siitä, että sikiö alkaa venyttää kohtua omiin tarpeisiinsa sopivammaksi ja silloin kohdun reunoilla tuntuu viiltävää kipua. Myös mielialaheilahtelut psykologi laittoi alkavan raskauden syyksi.

Huomaan käyttäneeni sanaa sikiö edellisessä kappaleessa, vaikka olen itselleni luvannut olla kiintymättä liikaa alkioon ennen kuin asiat on pidemmällä. Se liittyykin toiseen aamun oppiin: psykologin mukaan pudotus on aivan sama ja pettymys yhtä suuri oli sitten positiivinen hehkuttaja tai pettymyksiin varautuva.

En ihan täysin pysty uskomaan tuota, mutta voisihan sitä joissain asioissa yrittää. Ehkä pääsisin lähemmäs positiivisen elämän tavoitettani, jos lakkaisin tai vähentäisin varautumistani pahimpaan ja alkaisin enemmän nauttia hetkestä. Jos se pettymys on sama joka tapauksessa, varautuminen ja ilonsa hillitseminen vain tylsistyttää elämää. Ainakin nyt aion kokeilla teorian paikkansapitävyyttä täysin rinnoin ja uskoa olevani raskaana ensimmäistä kertaa elämässäni.

Mutta mistä tulee tämä huimaus, joka iskee jos en syö noin kahden tunnin välein jotakin pientä?
Yksi yö raskaustestiin.

sunnuntai 30. lokakuuta 2011

Tuntemuksia

Vielä kaksi yötä raskaustestiin. Meidän polilla on tapana, että käydään verikokeessa. Sen hyvänä puolena on, että ei tarvitse luottaa kotitestiin ja omaan tulkintaansa viivoista vaan saa selkeän ja varman vastauksen hoitajalta. Se on myös ilmaista, toisin kuin kotitestit. Haittapuolena on, että vaikka testi tehdään jo aamulla, vastauksen kuulee vasta iltapäivällä. Lisätunteja jännitystä. Toisaalta kun hoitaja soittaa tuloksen pääsee samalla heti sopimaan jatkosta eikä itse tarvitse erikseen ottaa yhteyttä poliin ja kertoa testin tulosta.

Mietin pitkään uskallanko sanoa tämän täällä etten vain jotenkin pilaa mahdollisuuksiani. Päädyin kuitenkin heittämään taikauskon nurkkaan ja luottamaan itseeni. Minä luulen, että olen raskaana. Kaikki viittaa siihen. Jos en ole, tulen romahtamaan ihan totaalisesti, koska en millään osaa kuvitella ettenkö olisi.

Tällainen sokea optimismi ei kuulu tapoihini ja se on aika pelottavaa. Miten voin olla niin varma raskaudesta? Miksi en saa ajateltua mitä käy, jos tulos onkin negatiivinen? Varaudun aina pettymyksiin, jotta ne tuntuisivat kevyemmiltä. Miksi en nyt pysty siihen? Onnekseni (?) sentään ajattelen vasta raskauden ensimmäistä kolmannesta ja vain vähän syntyvää lasta, enkä ole rynnännyt lastentarvikeostoksille tai muuta typerää. Aina on olemassa keskenmenon riski, johon pitää varautua henkisesti.

Olemme mieheni kanssa jo puhuneet mitä tulemme tekemään seuraavaksi tuli tästä lapsi tai ei. Emme ole kaikista yksityiskohdista samaa mieltä, mutta aikatauluista olemme. Mahdollisimman pian uusi yritys/toista lasta hankkimaan. Haluamme vähintään sen kaksi lasta, neljä olisi haaveissa. Itse isosta suvusta lähtöisin olevana ainoana lapsena olen tiukasti sitä vastaan, että lapsellamme ei olisi lainkaan sisaruksia. Lapsellemme kun ei tule yhtään serkkua ja se surettaa minua. Minulle serkut, yli 30 sellaista, ovat olleet tärkeä sisarusten korvike.

Huomaan katselevani lelumainoksia ihan toisella silmällä. Ensimmäistä kertaa elämässäni olen antautunut todelliseen haaveiluun lastenvaatemainoksen äärellä ja miettinyt omaa lasta. Mainokset eivät enää ole vinkkejä mitä ostaa kummilapsille, vaan voin miettiä omaa lastani, pientä ihmistä, jonka kiinnostuksen kohteet ja lahjatoiveet juuri minä tiedän parhaiten.
Vielä kaksi yötä raskaustestiin.

torstai 27. lokakuuta 2011

Kaikkea muuta paitsi laihdutusta

Tämän viikon laihdutus-teksti on lyhyt. Vaaka on toisessa kaupungissa, olen vain istunut ja syönyt.

Tympii, ahdistaa, ärsyttää. Motivaatio on kateissa kaikesta. Tavarat on hukassa, väärässä kaupungissa tai muuten vaan kadoksissa. Laita mies siivoamaan, et varmasti löydä tavaroitasi enää. Anteeksi rakas mieheni, mutta niin se juuri nyt on. Pienikin innostuksenpoikanen latistuu, kun tavaroita ei löydä niiden entisiltä paikoiltaan ja voimat kuluu turhaan etsimiseen. Ei se kovin kestävä innostus ole, kun laantuu niin herkästi, mutta sentään jonkinlainen.

Tällä viikolla on viimeiset palautuspäivät kahdelle kirjalliselle työlle sekä gradun luvulle. Olen joka päivä tehnyt jotakin, mutta en lähellekään tarpeeksi. Ei jaksa kiinnostaa eikä ole voimia. Väsyn nopeasti fyysisesti sekä henkisesti kirjoitustyöhön. Tuntuu, että ajattelu ja asioiden jäsentely tekstin muotoon on nyt liian vaikeaa. Normaalisti olen aika nopea kirjoittaja, joten en ole huolehtinut asiasta ennen kuin eilen illalla. Viikko on yli puolen välin ja tuotokseni alkutekijöissään.

Huolestuminen asioiden edistymisestä tarkoittaa, että asiat edistyy vielä hitaammin ja tunnen siitä huonoa omaatuntoa. Sitä taas lääkitsen syömällä. Kun alan ahdistua opiskelujen etenemisestä, en osaa enää yhtäkkiä toimia vaan lamaannun. Ei siinä ole mitään järkeä, mutta niin pääni toimii. En pidä kiireaikatauluista enkä deadline-tuskasta, kuten monet sanovat pitävänsä.

Eilen yritin innostaa itseni joululahja ja –korttiprojektiin, mutta askartelutarvikkeeni on siirretty johonkin mystiseen säilytyspaikkaan, joten innostus katosi. Yritin eilen myös innostua toisesta kirjoitustyöstäni, kun graduntekemisestä ei tullut mitään, mutta muistiinpanoni olivat hukassa. Ilmeisesti olen unohtanut osan muistiinpanoista väärään kaupunkiin, vaikka kuinka olin muka huolellinen pakatessani. Että se siitäkin sitten.

Paljon on tarjolla syitä miksi en ole saanut mitään aikaan. Oikea syy kaikkien noiden ongelmien taustalla on tämä vetämättömyys. Lihaksia särkee, toissapäiväisestä rintalihaksen särkemisestä ollaan edetty eilisen aikana kokonaisvaltaiseen lihaskipuun ja väsymykseen. Päätäkin alkoi särkeä yöllä enkä saanut nukuttua kunnolla. Harmittaa kun verenpainemittarikin on väärässä kaupungissa, haluaisin nähdä onko paineet nousussa.

Ärsyttää ettei opinnoista voi saada sairaslomaa, vaan työt on tehtävä tai jätettävä kurssit kesken eli jäätävä ilman opintopisteitä, käytännössä siis jäätävä ilman opintotukea. Opiskelu on tosi kivaa, ainoa ala josta ei saa olla sairaana. Jopa työttömät saavat sairaslomaa. Tai siis totta kai saan sairaslomaa, mutta mitäpä se parin päivän loma hyödyttää kun silti pitää saada samat opintopistemäärät suoritettua. Vasta kuukausien sairaslomalla on merkitystä. Ei saa sairastaa liian lähellä deadlinea, piste.

Mittasin kuumeen tässä kirjoittaessani tekstiä: 37,8. Se lienee yksi syy tähän voimattomuuteen. Olenkohan saanut flunssan vai onko kehon tulehdustilaan joku muu syy? Kurkkukipua, yskää tai suurempaa nuhaa ei ole. Ei kai vaan alkiolleni ole tapahtunut mitään?

keskiviikko 26. lokakuuta 2011

Rintakipua ja muita oireita

Tähän asti olen kohtuullisesti saanut pidettyä kurissa oireiden tarkkailuni, mutta eilen illalla en voinut enää olla pohtimatta asiaa. Jospa sittenkin näistä saisi vinkkejä alkavaan raskauteen? Järki sanoo, ettei se ole mahdollista, kaikki oireet on selitettävissä muillakin tavoilla, mutta ei sitä vain halua kuunnella.

Rintojani on pakottanut jo muutaman päivän, erityisesti eilen. Vasenta puolta jopa särki ikävästi. Kipu tuntui olevan lihaskipua, vähän samanlaista kuin joskus nuorena oli rintojen kasvaessa. Toisaalta se voisi olla myös kipua keuhkoissa, siinäkin tulee vastaavanlaista pakottavaa kipua ja hengitys on hankalaa. Keuhkokivuksi sen pitäisi kyllä mielestäni olla säännöllisempää ja kokoaikaista. Eikä minulla ole mitään yskääkään tai muita suurempi flunssan oireita ollut.

Sydänkipua se ei missään tapauksessa ollut, vaikka pidempään kestänyt kipukohtaus aiheuttikin lievää tykytystä. Tuo kova kipu siis aaltoili päivän mittaan ja satunnaisesti esti vasemman käden käyttämistä tai muuta liikkumista sohvalta. Toiveeni tietysti on, että kipu liittyy rintojen kasvuun. Itseni ja mieheni mielestä rinnat on kiinteytyneet ja suurentuneet. Ehkä ne valmistautuvat maidontuotantoon? Kuukautisia edeltävää rintojen arkuutta ei ole ollut.

Lukiessani muiden blogeista heidän oireistaan alkaa vatsaani särkeä ikävästi. Ehkä se on vain psykologista kipua ja pelkoa? Toisaalta jo tutuksi käyneitä kramppeja endon tienoilla ei ole ollut moneen päivään. Eikö sekin voisi olla vihje vauvasta? Normaalisti tähän aikaan kuukaudesta endo oikein riemastuu särkemään tauotta. Nyt ei mitään maininnan arvoista kipua.

Kolmas ”oireeni” on huimaus. Sekin voi johtua edelleen monista syistä, mutta on joka tapauksessa uutta. Jos syömisestä on kulunut liian pitkä aika, kuten aamuisin on, minua alkaa huimata. Jos en usko huimausta ja päänpyörimistä ja syö jotakin, alaspäin katsominen alkaa oksettaa. Normaalisti aamuisin minua oksettaa, ei huimaa eikä taatusti ole nälkä. Nyt nimenomaan olen nälissäni (kuten Luge-hoitoon minulla kuuluu) ja sen lisäksi huimaa. Olo helpottaa saatuani aamupalaa.

Koska sama huimaus tapahtuu päivällä, jos olen ollut pidempään syömättä, en usko sen johtuvan pelkästään Lugeista. Niiden oireisiin kuuluu huimaus, mutta vain 1-3 tuntia lääkkeen ottamisesta ja minä otan sitä ainoastaan iltaisin ennen nukkumaanmenoa. Joku epänormalius syömiseeni nyt liittyy. Ehkä sekin on alkavan raskauden merkki, tai sitten jokin puutostauti?

Kuusi päivää raskaustestiin.

maanantai 24. lokakuuta 2011

Oppia ikä kaikki

Nyt kun kolmatta kertaa aloitin keltahormonin olin ensimmäistä kertaa varautunut sen sivuoireisiin henkisesti. Pahin sivuoire, kuten olen lukuisia kertoja täällä sanonut, on nälkä. Ensimmäisellä kerralla vain lihoin enkä tajunnut asiaa. Toisella kerralla tajusin asian kesken kuurin, söin kohtuullisen täsmällisesti kellon mukaan ja kärsin nälkää. Tällä kertaa kaikki on toisin.

Olen löytänyt eroavaisuuden nälän tunteen ja vatsan tuntemusten välillä. Sitä on vaikea selittää varsinkin ihmisille, jotka eivät ole joutuneet miettimään aivojen ja vatsan eroa. Mieheni ei ymmärtänyt lainkaan. Yritän silti kirjoittaa asiaa auki tähän.

Aivoni lähettävät koko ajan viestiä, että olen nälkäinen. Ne myös reagoivat lähettämällä lieviä ilmoituksia verensokerin laskusta (eli tulen kiukkuiseksi), jos mistä tahansa syömisestä on kulunut yli tunnin. Paitsi jos minulla on jotain mielekästä tekemistä ihan joka sekunti. Pienikin tauko riittää kiukkuisuuteen. Onneksi se pysyy kohtuullisella tasolla eikä vastaa täysin oikeaa verensokerinlaskukiukkua ja korjaantuu ihan pienellä napostelupalalla, kuten palasella kurkkua.

Sen sijaan osaan nyt erottaa vatsan tuntemukset tuosta aivojen viestistä. Opin sen ahtamalla vatsani niin täyteen ruokaa, että se oli ähkyssä. Siis fyysisesti kipeytyi ruuasta. Aivojen mielestä minulla oli edelleen nälkä, mutta vatsa sanoi ettei sinne enää mahdu. Huomasin, että tunteen saa kun syö normaalin annoksen ruokaa, sen päälle salaattia tai marjoja sekä jonkun hyvän jälkiruuan. Eli pitää syödä sekä suolaista että makeaa, koska vaikka söisi toista kunnolla aina on tilaa sille toiselle.

Kun syön noin lounasaikaan tai iltapäivällä tuon ison ähkyn, vatsa pysyy ähkyssä pitkälle iltaan. Silloin pystyy olemaan välittämättä aivojen nälkäviestistä. Ähkyyn ei tarvita liian raskaita ruokia, jotka vain lihottaisivat. Salaatit ja marjat auttavat ja se normaali annos ruokaakin voi olla kohtuullisen kevyt. Himoitsen paljon erilaisia leivonnaisia, kuten viime kerrallakin, joten yritän yhden palan jotain sopivan vähärasvaista pullaa syödä päivittäin. Huomasin sen riittävän himon kattamiseen ähkyn seurana.

Vaikka syön määrällisesti paljon enemmän kuin normaalisti napostelemalla jotakin tiheään tahtiin, uskon silti tämän taktiikan olevan tehokkaampi ja vähemmän lihottava kuin jatkuva nälkä ja kellonkyttääminen. Silloin olo on huono koko ajan ja kun saa luvan syödä ei saa syömisestä nautintoa lainkaan. Enkä usko ruokamäärien olevan paljoa sen pienempi tuolla tavalla syödessä. Nyt se sama määrä vain jakaantuu tasaisemmin – yksi ähky ja pieniä naposteluja neljän-viiden isomman aterian sijaan.

Ihanaa, että sattui osumaan syysloma tälle ajalle. Olen kotona ja minulla on pakastin täynnä marjoja. Opiskelutyöt kyllä pitää ajatukset työnteossa eikä tule liikaa ajateltua ruokaa, ei tässä mitään vapaata pidetä. Ainoa haittapuoli on, että liikkuminen tulee tällä viikolla jäämään vähiin istuessani päivät koneella kirjoittamassa esseitä ja gradua.

perjantai 21. lokakuuta 2011

Raskaus nro2

Vähän sanastoa ensin. Onko sisälläni hedelmöittynyt munasolu, alkio vai sikiö? Vai jokin muu? Milloin tätä voi kutsua raskaudeksi? Olen päättänyt kutsua muun muassa pakkasessa olleita kappaleita hedelmöittyneiksi munasoluiksi. Alkio tuntuu liian ihmismäisen olemassa olevalta. Sikiöksi alkio muodostuu kohdussa jossain vaiheessa, en oikeastaan välitä tietää keskustelua mikä on sikiö tai mikä on ihminen (käytännössä siis aborttikeskustelua).

Päätin, että minulle se on hedelmöittynyt munasolu kunnes se laitetaan sisääni ja alkio kunnes on aika ensimmäisen raskausajan ultran. Yritän tällä suojata itseäni kiintymästä kasvavaan hahmoon kohdussani ennen kuin sen olemassa olo on varmempaa.

Ensimmäisen yrityksen aikaan kommentoin ystävälleni hänen tunteettomuudestaan, kun hän oli pahoillaan jonkun hänelle tuntemattoman kuuluisuuden henkilön kuolemasta, mutta ei minun alkion menetyksestäni. Todellisuudessa en odottanut hänen olevan pahoillaan alkion puolesta vaan minun puolestani. Hänen olisi pitänyt nähdä mitä kaikkea muutakin kuin konkreettinen alkion menetys siinä prosessissa tapahtui.

Raskaudeksi sen sijaan olen kutsunut ja aion kutsua tätä prosessia heti alkion siirrosta lähtien. Sitähän se on, jotain elävää kohdussa. Vaikka olisikin vain muutaman päivän eikä sitä ehtisi itse kunnolla tajuamaankaan. Periaatteessa negatiivinen raskaustesti tarkoittaisi keskenmenoa, mutta siitä taas minulle aiheutuu niin vahvat mielikuvat sikiön keskenmenosta, etten halua sitä termiä käyttää tässä vaiheessa raskautta. Se on sitten vain joku poistuminen tai muu vastaava ennen kuin hedelmöittynyt munasolu on kehittynyt sikiöksi asti.

Eilisestä lähtien vatsa on ollut ihan omituinen. Ei ollenkaan kipeä. Mihin kaikki kipuni ovat kadonneet? Kohta jo kuukausien ajan vatsakipu on ollut päivittäistä ja se on pahentunut viikko viikolta. Nyt se on ollut jo vuorokauden kadoksissa. Voiko tästä jo päätellä jotain? Ehkä se on vain nuo Luget kun rauhoittaa endoa ja vähentää kipua. Ei minipillereistä kyllä ollut mitään apua endoon mutta ehkä Luget on tehokkaampia. Tai sitten kohtu oikeasti valmistautuu raskauteen ja endo on alkanut jo reagoida siihen? Vatsaa myös turvottaa hiukan, huomasin sen housujen vyöstä, jota en saanut täydelle kiinni. Omituista turvotusta, kun ei ole kipua eikä se myöskään näy vaa’alla.

Se ainakin on varmaa, että Luget toimii kuten ennenkin. Nälkä on järjetön. Mikään mitä syön ei vain pysty täyttämään nälkää. Jokin reseptori aivoissa nukahtaa aina keltahormonia saadessani enkä huomaa täyden tunnetta mistään. Näin kolmatta kertaa saman kokeneena voin todentaa edellisellä kerralla tajuamani yhteyden keltarauhashormonin ja nälän välillä.

Muuten on ollut ilo laittaa vain yksi Luge iltaisin sen edellisen kolme aamuin illoin sijaan. Sotku on huomattavasti paremmin hallussa, ja kapselit on miellyttävämmän muotoisiakin laittaa.
Vielä ei saisi olla kypsä odottamiseen, mutta kärsivällisyys on viime aikoina ollut aika tiukassa. Miksei ole jo aika raskaustestiin?

torstai 20. lokakuuta 2011

Laihdutus, osa 34

Ja sitä jumitetaan taas. Paino on tasan sama kuin viime viikolla. Tosin tällä viikolla siihen on yksi ehdokas syylliseksi: suklaanhimo. Enkä ole ihan varma pitäisikö painon juuri nyt pudota muutenkaan kun raskaus on mahdollinen.

Se suklaa. Pääsin siitä jo todella hyvin eroon pitkäksi aikaa, mutta viimeisten viikkojen aikana se on salakavalasti palannut ruokavaliooni ja nyt olen taas koukussa. Pitäisi uskoa, että suklaa koukuttaa kuten alkoholi, ei voi olla vähän nauttivaa entistä alkoholistia. Miksikähän minua pitäisi kutsua, suklaanisti, suklaholisti, suklaalisti, suklaisti?

Sitä vain kaipaa lähes päivittäin eikä pysty vastustamaan yliopiston myyjäisten mokkapaloja ohikulkiessaan. Seminaarissa eilen tarjoiltiin suklaakeksejä ja totta kai niitä piti syödä kaksi ja vielä suklaakarkkeja päälle. Jos suklaasta onnistuu kieltäytymään koko päivän huomaa harkitsevansa toisten kaakaoiden juomista salaa kavereiden kanssa kahvilla ollessa.

Illalla tulee myös syötyä huomattavasti enemmän ihan vain tukehduttaakseen suklaanhimon, mutta ei onnistu siinä. Nälkä ja suklaanhimo menee usein sekaisin. Kun vielä pystyin hallitsemaan himoa huomasin sen tulevan aina kun oikeasti oli nälkä ja menevän ohi syötyäni, mutta nyt himo on ottanut vallan ja ruoka on suklaan korvike eikä päinvastoin.


Onnekseni olen joutunut liikkumaan paljon. Jumppiin en ole ehtinyt tälläkään viikkojaksolla, mutta hyötyliikuntaa on tullut sitäkin enemmän. Pyöräilen tai kävelen joka paikkaan. Maanantaina kuljin painavan reppuni kanssa tahallani mäkiä ylös ja alas, vaikka ne olisi voinut kiertääkin. En tiedä mikä ihmeen kuntoiluolotila silloin oli, mutta ainakin se teki hyvää reisilihaksille.

Vähän jo etukäteen jännitän miten käy, kun pakkaset tulevat ja maa jäätyy. En uskalla pyöräillä sohjossa ja jäässä, pyöräni ikivanhat renkaat on vielä todella kapeat enkä halua nyt tuhlata rahaa talvirenkaisiin varsinkin kun haaveilen uudesta pyörästä, jossa vaihteetkin toimisivat. Valitettavasti ne sataset on säästettävä tänä vuonna mahdollisiin lapsettomuushoitokustannuksiin ensi vuodelle.


Todennäköinen vaihtoehto pyöräilylle on bussin käyttö tai kävely. Kumpikin on hidas tapa päästä yliopistolle. Bussin vaihto kesken matkan kuluttaa paljon aikaa, mutta niin myös kävely sohjossa. Kävellen yliopistolle tullee menemään yli puoli tuntia, bussilla voi hyvällä tuurilla päästä jopa 20 minuutissa (tosin pysäkiltä joutuu kävelemään joka tapauksessa). Omalla autolla tietysti pääsisi vähän nopeammin, jos sattuu löytämään parkkipaikan sopivasti. Se taas tuhlaa luontoa eikä ikkunoiden raappaaminen ole mitään nopeaa toimintaa sekään. Toivokaamme siis pyöräilykelien kestävän vielä pitkään.

keskiviikko 19. lokakuuta 2011

Pikkuhuomioita XXXVIII

Olen tänä syksynä katsellut ihmisten kenkiä. Itselläni on joka syksy ongelmana mitä laittaa jalkaan. Tarkeneeko vielä kesäkengillä, tarvitseeko kumisaappaat, mitkä kengät sopivat hameen kanssa pidettäviksi?

Tänä syksynä olen halunnut pitkään kuvitella olevan vielä kesä. Kieltäydyin käyttämästä takkeja kunnes oli pakollista saada pyöräillessä jokin tuulenpitävä vaate. Jos liikun autolla, en edelleenkään käytä takkia. Kuljen myös kesäkengissä edelleen. Yleisesti alan käyttää talvikenkiä melko varhain lämpötilan laskettua alle kymmeneen – kuten nyt on ollut jo pidemmän aikaa - mutta tänä vuonna en vain millään halua luopua kesästä.

Tulokseni seurattuani naisten kenkiä on, että suuri osa käyttää jo talvikenkiä. Vain harvoilla on kesäkengät tai lenkkarit/converset. Lenkkarityyppisiä kenkiä ei koskaan näe hameen kanssa, ainakaan tänä syksynä. Monilla talvikenkien käyttäjillä on nilkkurit, jotka nyt periaatteessa onkin syksyyn sopivat ”väliaikakengät”, vaikka sopivatkin talviseen käyttöön myös ennen pahimpia pakkasia. Niiden paras puoli on mielestäni korot. Harvoissa kesäkengissä on järkevät korot, mutta syys- ja talvikengissä kyllä. Mikä sinänsä on melko epäloogista; kesällähän se olisi helpompi kulkea korkokengillä kuin talvella.

Oudointa tuloksissa on saappaiden runsaus. Niitä käytetään sekä kaikenpituisten hameiden että erilaisten housujen kanssa. Enkä nyt tarkoita kumisaappaita, vaan talvisaappaita. Paksuja, 40 asteen pakkaset kestäviä talvisaappaita. Ilmeisesti ne ovat nyt muotia, mutta silti. Ei voi olla mukavaa kulkea tässä säässä kuumissa saappaissa koko päivän. Jalka ei hengitä tippaakaan, toisin kuin osittain avoimissa nilkkureissa kesäkengistä nyt puhumattakaan. Lisäksi on aivan liian lämmin saappaille, jalan kuin jalan luulisi hikoavan tuskallisesti jo muutaman tunnin käytössä.

Jos saappaiden käyttöä pitäisi jotenkin ymmärtää voisin vielä jotenkin käsittää polven yläpuolelle jäävät hameet ja saappaat – yhdistelmän. Nihkeästi vielä menettelee pitkät hameet ja saappaat. Mutta ne housut. Sen lisäksi, että jalka tungetaan nahkakuoreen hikoamaan polveen saakka jalan seuraksi työnnetään vielä housunlahje viemään se viimeinenkin ilmatila. Ei voi olla mukavaa iltaisin ottaa kenkiä jalasta. Talvella varmasti oikein mukava systeemi, mutta nyt ei ole talvi. Lämpötila ei laske alle nollan edes öisin. Mikä ihmisiä vaivaa?

tiistai 18. lokakuuta 2011

Hyviä ja huonoja uutisia

Nyt on alkio vatsassa odottelemassa kasvua. Operaatio meni hyvin. Kivuliasta se oli; endo on kasvanut taas lisää ja painaa jo virtsarakkoa – eli ravaan vessassa enkä osannut täyttää rakkoa operaatiota varten tarpeeksi. Katetri meni kohtuun pienestä virtsarakosta huolimatta onneksi melko nopeasti, varmaan tuurilla. Ultrallakaan kun ei kunnolla nähnyt kohtuun jättikokoisen endon estäessä näkyvyyttä.

Kivusta ja näköesteistä huolimatta toimenpide oli siis melko nopea ja sujuva. Nyt vain sormet ristissä odotellaan seuraavat kaksi viikkoa. Mietin mitä kaikkea tässä uskaltaakaan tehdä, ettei vaan satu onnettomuutta ja kaikki mene pilalle. Jos tästä tulisi raskaus, todennäköisesti varmuuden vuoksi makaan ensimmäiset kolme kuukautta paikallani pelätessäni keskenmenoa, ja viimeiset kolme kuukautta lääkärin määräyksestä, kun sydämeni ei enää kestä raskautta. Liikaa ennakointia. Ei saa ajatella tulevaisuutta vielä.

Huono uutinen on se, että tämä oli viimeinen alkiomme. Meillä oli pakkasessa vielä eilen neljä alkiota, nyt ei enää yhtään. Eilen sulamaan otetut kaksi alkiota olivatkin kehittyneet monitumaisiksi, samaten toinen tänään sulamaan otetuista. Eli se on tämä tai ei mitään. Aikamoinen shokki ja masennus kuulla yhtäkkiä menettäneensä kolme alkiota.

Kyselin lääkäriltä monitumaisuudesta. Maallikkojärjellä sehän voisi tarkoittaa vaikkapa identtisten kaksosten syntyä eikä syytä hylätä alkioitamme. Vastaukset eivät juuri lohduttaneet. Lääkärin mukaan monitumaisuudesta ei tiedetä vielä tarpeeksi mitä se merkitsee raskaudelle. Joidenkin tutkimusten mukaan mahdollisesti jonkuntyyppinen monitumaisuus ei ole este raskaudelle, toisentyyppinen taas on. Asiaa ei ole tutkittu vielä tarpeeksi. Joten kaikki monitumaiset hylätään, ei ole varaa eikä halua tuhlata niiden laittamiseen kohtuun. Todennäköisesti lähivuosina tulee uusia tutkimustuloksia ja käytännöt muuttuvat, mutta se ei auta meitä tänään.

Vaikka iloitsenkin sisälläni kasvavasta alkiosta, tunnen surua menetetyistä alkioista. 13 munasolua ja vain kaksi oikein hedelmöittynyttä alkiota. Lohduton luku. Menin heti lääkärin jälkeen kavereiden kanssa lounaalle enkä ehtinyt käsitellä tunteitani ennen sitä. Kassalla tuli ongelma ruokani hinnan kanssa ja menetin hermoni viattomalle kassantädille. Tiedän, että se johtui näistä asioista, jotka olin juuri kuullut lääkärissä, mutta mitäpä sen tiedostaminen siinä tilanteessa auttoi. Kaverit eivät varmaan hirveästi innostuneet kohtauksesta, jonka sain aikaan. Mieleni teki vain huutaa suoraa kurkkua kunnes ääni loppuu, mutta sentään hillitsin sen halun ja pysyin asiassa, vaikka teinkin sen kovaäänisemmin kuin olisi ollut tarvetta.

Viimeinen kerta kun menen asioiden edelle ja mainostan jotakin onnistuneen – kuten nyt näitä meidän viittä alkiotamme – ennen kuin asia on täydellisen varma. Eli uskon olevani raskaana siinä kohtaa kun sikiö on tulossa ulos, tai ainakin kun se on sopivassa iässä tulemaan ulos ja pysymään elossa. Asioiden edelle meno tietää huonoa onnea.

Nyt en itke. En sure. Täytän pääni iloisilla ja turhanpäiväisillä ajatuksilla kunnes koen olevani oikeasti taas positiivisella mielellä. Negatiivinen ajattelu ei saa alkiota kiinnittymään kohtuuni. Positiivisuus auttaa. Tiedetään, ei tässä ole mitään järkeä. Mutta jos kuitenkin...

perjantai 14. lokakuuta 2011

Onnellinen päivä

Viime yön nukuin todella huonosti, aamun hermoilin kiireessä pakkaamista ja ovulaatiota. Päästyäni vain viisi minuuttia myöhässä psykologin vastaanotolle kaikki kääntyi hyväksi.

Ovulaatiotesti näytti aamulla melkein tummaa viivaa, joten tein varmuuden vuoksi kolme testiä. En siltikään ollut täysin vakuuttunut, mutta psykologi ehdotti käyntiä lapsettomuuspolilla kertomassa testien tuloksesta.

Psykologille sain purkaa turhautumiseni lääkäreihin ja hän sairaskertomuksen luettuaan oli samaa mieltä kanssani – virheitä on tehty ja aikaa hukattu. Ihanaa kun joku ymmärtää! Mietin hetken epämääräistä nolouden ja häpeän tunnetta psykologilla käymisestä ja kehtaanko kirjoittaa siitä tänne. Mutta sehän on aivan typerää. Lapsettomuushoitoja läpikäyviin pariskuntiin erikoistunut psykologi on se, mitä juuri nyt tarvitsen saadakseni asiat käsiteltyä eikä sen myöntäminen ole mitenkään noloa tai häpeällistä. Jo yhdestä käynnistä oloni keveni hitusen.

Lapsettomuuspolilla hoitaja lupasi ottaa asiani esiin heidän kokouksessaan ja tunnin päästä minulle soitettiin: varmuuden vuoksi ovulaatiotestit vielä tänä iltana ja huomenna. Jos kaikki on ok alkiot sulatetaan maanantaina ja siirretään tiistaina. Sain jo kellonajan siirtoon.

Tiedän, ei saisi intoilla vielä, mutta kun! Vielä pitää olla ehdottoman varma ovulaatiosta, alkioiden selvitä sulatuksesta hengissä ja innostua kasvamaan kohdussani. Mutta kun! Jotain todellista on tapahtumassa vihdoinkin!

Jotta onnellinen päiväni olisi erityisen onnistunut, iltapäivällä oli vuorossa sydänlääkäri. Heti alkuun purin hänelle ongelmani uuden lääkkeen kanssa, korostin sen törkeän kallista hintaa sekä saamisvaikeuksia apteekista ja pyysin mitä tahansa vaihtoehtoa, joka kävisi raskauden kanssa mutta olisi Kela-korvattava. Lääkäri kuunteli, pohti, soitti konsultaation jollekin gynekologille ja ilmoitti, että voin palata entiseen lääkitykseeni. Se sopii sitten kuitenkin raskauden kanssa.

Jos olisin pessimisti kiroaisin lääkärit ja kuukausien odotuksen tyhjän takia, kun vanha lääkitys kelpaakin. Mutta koska olen positiivinen, onnittelin itseäni saavutuksestani vähentää lääkekuluja huomattavasti. Plus saan palata käytännöllisiin liuskoihin purkin sijaan ja ottamaan lääkkeet vain aamuisin. Ainoa muutos oli toisen vanhan lääkkeeni annoksen tuplaus, jotta se pitäisi verenpaineen ja rytmihäiriöt kurissa paremmin. Ehkä se lisäksi hillitsee tuskallista jalkojen turvotusta hiukan. Olin myös iloinen lääkärin asenteesta ottaa vakavasti huomioon rahatilanteeni lääkkeen määräämisessä. Rikoin lääkärin totutun tavan toimia lääkkeitä määrätessä ja samalla hänkin oppi uutta raskaudenajan lääkityksestä keskusteltuaan jonkun ilmeisen asiaan perehtyneen gynekologin kanssa.

Nin hyvä päivä, että suuresta väsymyksestä huolimatta edelleen hymyilytyttää päästyäni hetki sitten vihdoin kotiin oman rakkaan kainaloon koko viikonlopuksi.

torstai 13. lokakuuta 2011

Laihdutus, osa 33

Vihdoin edistystä! Tällä viikolla olen laihtunut 600 grammaa edellisestä viikosta, mikä tarkoittaa, että olen päässyt alaspäin jumituspainostani. Suuri helpotus.

Elämä on hitaasti normalisoitunut tällä viikkojaksolla. Viikonloppuna tuli kyllä herkuteltua, varsinkin suklaata. En kuitenkaan kohtuuttomaan syöpöttelyyn ratkennut tällä kertaa. Alkuviikon olen taas pyöräillyt paikkoihin ja vahtinut syömisiäni kuten normaalisti. Paitsi eilen illalla, kun keksimme kavereiden kanssa tehdä itse suklaata ja syödä itsemme makeaähkyyn, jota taas korjasimme suolaisilla sipseillä. Terveellistä..

Valtava väsymys on haitannut liikkumisintoani koko viikon. Viikonloppuna otin jopa päiväunia, samaten eilen. Nukun 8-12 tuntia yössä, viikonloppuna omassa sängyssä jopa hyvälaatuista unta, mutta mikään ei tunnu riittävän. Kai se on vain myönnettävä, että olen vanha ja raihnainen. En selviä usean viikon univelasta ilman usean viikon väsymystä sen perään. Tai sitten olen tulossa kipeäksi. Joka tapauksessa intoni ei ja onneksi ei myöskään aikani riitä ryhmäjumppiin menoon tällä viikolla. Katsotaan ensi viikkojaksolla sitä uudemman kerran.

Joskus tuntuu, että tämä laihdutusasia elää ihan omaa elämäänsä ja lapsettomuusasia toista. Sitten on vielä erikseen elämä, jota vietän kavereiden kanssa maailmalla. Nämä kolme elämää eivät juurikaan ole tekemisissä toistensa kanssa. Ainoa yhdistävä tekijä on minä ja mieheni, jotka olemme henkilöitä kaikissa kolmessa elämässä. Ajatus kolmesta elämästä väsyttää. Mitä saa kertoa missäkin seurassa, mikä kuuluu mihinkin blogitekstiin ja mikä ei... Pitäisi opetella avoimemmaksi ja alkaa elää reilusti yhtä elämää ja samalla muuttaa tätä blogia niin, että voisin puhua kaikista aiheista kaikissa teksteissä.

Mutta kun se kertominen on niin vaikeaa. Harkitsin eilen illalla kertoa ystävilleni näitä asioita, mutta en sitten vain pystynyt. Puheenaiheet jopa liippasivat läheltä eikä olisi tarvinnut keksiä mitään teennäistä aloitusta, mutta en silti saanut suutani auki. Blogista ja näistä asioista olen kertonut yhdelle ystävälle lisää, ehkä sekin on parempi kuin ei mitään?
Ja mitä blogiin tulee, enpä usko edelleenkään yhdistäväni laihdutus- ja lapsettomuusasioita sekä yleisiä elämänpohdintoja samaan tekstiin. Siitä tulee liian sekavaa (kuten tästä tekstistä voidaan päätellä). Ja liian vakavaa, mihin on kadonnut elämänilo näistä blogiteksteistä!

keskiviikko 12. lokakuuta 2011

Koska odottaminen on kivaa

Ovulaatiotestit näyttää edelleen tyhjyyttä. Jotain tuntemuksia on ollut vasemman puolen endometrioosin paikkeilla, mikä voisi viitata kasvavaan munasoluun. Mutta toisaalta se voi viitata kasvavaan endometrioosiin, joten ei tässä toiveet erityisen korkealla ole.

Pahimman turhautumisen ja kiukun olen saanut karistettua pois, kiitos hyvien ystävien seuran. Ja suklaan. Sepä se on paras yhdistelmä ikävän olon karkoitukseen. Nyt vain odottelen ja teen ovulaatiotestejä luentojen välillä yliopiston vessassa. Ja toivon parasta. En uskalla ajatellakaan mitä tapahtuu, jos ovulaatio näyttää plussaa ensi kerran seuraavana lauantaina, tai ei näytä plussaa koko kuukautena.

Perjantaina on vuorossa sisätautilääkäri ja valitus kalliista lääkkeestä, joka ei edes pidä verenpainetta tarpeeksi alhaisena ja rytmihäiriöitä poissa. Ehkä perjantaina myös alkioiden istutus?

maanantai 10. lokakuuta 2011

Pyh ja pah

Tänään oli sitten se kauan odotettu ultra. Ovulaatiotestit eivät ole näyttäneet rohkaisevilta viikonloppuna eikä ultra antanut yhtään sen enempää toiveita. Isoin möllykkä oli vasta 13 milliä (oikosulku, mistä mittayksiköstä puhutaan?). Eli ei ovulaatiota vielä lähimailla.
Aikaisemmin kierto on ollut hyvin säännöllinen ja ovulaatioviiva ilmestynyt testiin näihin aikoihin. Jos tilanne ei muutu ylihuomenna tai loppuviikosta, on tämä kuukausi tuhlaantunut tyhjyyteen.

Lääkäri kävi läpi endometrioosimerkinnät tammikuusta lähtien. Itselleni ei ollut mikään yllätys, että tilanne on lääkärienkin mukaan pahentunut kesän aikana. Olen kyllä sen kivuissani huomannut. Tämän vuoksi ensi kierrossa ei enää odotella luonnollista ovulaatiota, vaan aloitetaan hormonihoidot heti. Mikäli siis tämä kierto ei onnistu ja raskautta ei saada aikaan.

Positiivista käynnissä on se, että kerrankin lääkäri sanoi, että enää ei odotella. Valitettavasti se koski vasta ensi kiertoa, ensin pitää odotella ja seurata miten tämän kierron käy. Turhauttaa ja suututtaa. Ennen tasainen kiertoni on tuhottu joko näiden hoitojen ansiosta tai endometrioosin takia. Mieleni tekee syyttää tästäkin viasta lääkäreitä, jotta saan jonkun syntipukin ja kohteen purkaa kaiken tämän ulos. Endometrioosille on hankala kiukutella, kun se on sisälläni eikä selkeä, ulkopuolinen kohde.

Jotta tuskani tältä päivältä olisi täydellinen: kuka idiootti keksi tuoda vauvansa kitisemään lapsettomuuspoliklinikan ulkopuolelle juuri kun masentuneena istuin odottamassa myöhässä olevaa lääkäriä?!

lauantai 8. lokakuuta 2011

Syysmasennus

Ei jaksa enää. Olen taistellut väistämätöntä, jokasyksyistä ahdistusta vastaan jo pitkään. Yrittänyt olla positiivinen, nähdä ihmisiä ja hymyillä vaikkei tippaakaan tekisi mieli. Haluaisin vain käpertyä kotiin kunnes lumi on maassa ja nämä jäiset tuulet ja sateet ohi.

Olen yliherkkä pikkuasioille, otan henkilökohtaisina loukkauksina asioita, joista en välttämättä edes välittäisi toisessa tilanteessa. Mieleni tekee kiukutella ja purkaa pahaa oloani ulos, mutta en voi tehdä sitä miehelleni nyt kun pitkästä aikaa saamme olla kahden. En oikeasti ole hänelle suuttunut, päin vastoin, hänen läsnäolonsa saa minussa aikaan ihanan rentoutumisen. Valitettavasti se rentoutuminen tuo tullessaan nuo ikävätkin tunteet, kun en enää ylläpidä sosiaalista naamiota pakkohymyineen. 

Ehkä olen vain väsynyt. Loppujen lopuksi en ole ihan niin surullinen, kuin usein syksyisin olen kun hypin tuhoavasta masennuksesta ylipirteyteen vuoroviikottain. Nyt olo on tasaisempaa, ehkä tätä ei pitäisi kutsua enää masennukseksi. Ehkä tämä on vain jotain pientä syystuskaa, joka helpottaa kunnon ruualla ja unella? En tiedä. Tiedän vain olevani hirvittävän väsynyt. Tällä kertaa se ei voi olla vitamiininpuutos, koska olen napsinut monivitamiinia foolihapon seurana jo pidemmän aikaa. 

Toisaalta jos tämä olisi vain puhdasta väsymystä, olisin oletettavasti paljon enemmän innoissani tulevasta ultrasta ja raskausmahdollisuudesta. Nyt olen vain täynnä pessimismiä. Uskon, että ovulaatiotesti tulee tänään näyttämään plussaa ja ovulaatio tapahtuu huomenna ja maanantain ultra tulee liian myöhään. En vain millään jaksa uskoa, että yhtäkkiä ovulaatio tapahtuisi myöhemmin kuin se on aiemmin ovulaatiotestejä käyttäessäni tapahtunut. Suren jo valmiiksi jälleen menetettyä kuukautta. Inhoan tätä pakkoriippuvuutta lääkäreistä ja heidän välinpitämättömyyttään tuskaani kohtaan. Henkilökohtainen loukkaus.

Suututtaa, että kaikkiin monivitamiineihin, ja moniin muihinkin tabletteihin lisätään liivatetta, eikä koskaan kysytä haluanko syödä possua vai en. Missä on kasvissyöjien lääkkeet ja eettisesti hyväksyttävät lääkkeet? Henkilökohtainen loukkaus minua kohtaan.

Suututtaa, että Nobelin rauhanpalkinnon sai kolme naista. Miksi miehet saavat ansioistaan palkinnon yksin, mutta naisten pitää jakaa raha ja kunnia muiden kanssa, vaikkeivät kaikki kolme edes tee samoja asioita (hyvä on, kaksi heistä on samasta maasta ja tekee siellä samankaltaista työtä, mutta mitä se kolmas siinä tekee?). Onko naisten ajamat asiat niin vähäpätöisiä, etteivät ne ansaitse omaa huomiotaan vaan huomio pitää jakaa monen eri asian ja henkilön kesken? Nyt palkinnossa sotketaan sekaisin kaikenlaiset naisiin liittyvät asiat eri Afrikan maissa, joten mikään lukuisista asioista ei saa kunnollista palstatilaa. Toisin kuin miesten asiat aikaisemmin ovat saaneet. Henkilökohtainen loukkaus minua kohtaan.

torstai 6. lokakuuta 2011

25 faktaa

Rowan haastoi minut listaamaan 25 uutta faktaa itsestäni, joten täältä pesee. Kaikenlaisia sekalaisia mietteitä epämääräisessä järjestyksessä. Yritin keksiä mahdollisimman paljon uutta kerrottavaa, saattaa silti olla vähän tuttuakin asiaa.

1. En luota ihmisiin. Olen oppinut, että kaikki valehtelevat ja hyödyttävät vain itseään. Kaikkea mitä sanot voidaan ja tullaan käyttämään sinua vastaan tilaisuuden tullen. Yritän oppia luottamaan ihmisiin enemmän, löytää sopivan välitien luottamuksen ja epäluulon välillä pystyäkseni elämään ihmisten seurassa – ei yksinkään ole kivaa olla. Se vain on kauhean vaikeaa.

2. En kuulu mihinkään. Minulla ei ole kotikaupunkia eikä paikkaa, jossa tuntisin olevani kotona. Minulla on juuret enkä tunne olevani kokonaan irrallaan, mutta juuret eivät ole koti. Olen asunut usealla paikkakunnalla ympäri Suomen ja vähän ulkomaillakin enkä tunne olevani missään todella kotonani.

3. En kuulu mihinkään myöskään suhteessa ihmisryhmiin. Olen yli-ikäinen opiskelija, joka on liian vanha juhlimaan nuorten seurassa, mutta omanikäisten seurassa taas pitäisi aina keskustella työnteosta, talonrakentamisesta ja lapsista. Tietysti on päiviä, jolloin kuulun johonkin väliaikaisesti, mutta pidempiä aikavälejä ajatellen olen melko yksinäinen tässä mielessä.

4. Analysoin kaiken. Ihan kaiken. Ajattelen aina ennen kuin toimin, virheeni sattuvat ajatteluvirheestä tai puutteellisesta tiedosta, eivät ajattelemattomuudesta.

5. Olen teeaddikti. Tarvitsen vähintään yhden kupin teetä iltapäivisin, mielellään useamman pitkin päivää.

6. Yksi suosikkikirjailijani on Ellis Peters. Pidän paljon myös muun muassa Tove Janssonin, Agatha Christien, Boris Akuninin ja Edgar Allan Poen töistä.

7. Pidän pelaamisesta. Pelaan erilaisia tietokonepelejä sekä lautapelejä mielelläni. Yhteinen tekijä suurimmassa osassa pelejä on niiden tuoma sosiaalisuus ja uudet tuttavuudet.

8. Opin laskemaan sekä lukemaan kelloa pelaamalla pelikorteilla 3-vuotiaana.

9. Matematiikka on aina ollut helppoa, mutta tylsää. Pidin enemmän sen käytännön sovelluksista, kuten musiikin teoriasta ja arkkitehtuurista.

10. Minusta piti tulla sisustusarkkitehti, mutta en sitten lukion jälkeen edes hakenut alalle. En ole ihan varma miksen, mutta osasyynsä taisi olla silloisella matkustusinnollani. (ensimmäinen interrail-reissu sekä ensimmäinen Kanarian matka ilman aikuisia heti kirjoitusten jälkeen sai matkakuumeen päälle)

11. Sittemmin olen yrittänyt käydä jossakin uudessa maassa tai paikassa aina kerran vuodessa. Se ei ihan onnistu enää nyt opiskelijaksi alettuani ja näiden hoitojen viedessä viimeisetkin säästöt.

12. Luen paljon sarjakuvia. Suosikkini on Aku Ankka-lehti, missään muussa ei käytetä suomen kieltä yhtä kauniisti ja kekseliäästi. Arvostan tosin monia muitakin sarjakuvia sekä piirrosjäljen että kielensä vuoksi. Aina toisinaan etsin netistä sekä kirjastosta uusia tuttavuuksia, joihin ihastua.

13. Pidän kielistä ja yritän kehittää omaa kielitaitoani lukemalla nimenomaan sarjakuvia eri kielillä ja kuuntelemalla kieliä. Olen opiskellut ranskaa, saksaa ja japania, itsekseni harjoitan latinaa ja italiaa sekä yritän parantaa japaninkielen taitoani tällä hetkellä.

14. Haaveilen matkustavani Japaniin vielä jonain päivänä, kun rahavarat antavat myöten.

15. En voi sietää kahvia. En syö edes suklaata, joka maistuu ja tuoksuu liikaa kahvilta.

16. Muuten suklaa kuin suklaa on herkkuani.

17. Vaikeinta kasvissyöjänä olossa on salamipizzan hylkääminen. Vaikka olen ollut kasvissyöjä yli 10 vuotta, kaipaan silti välillä salamia.

18. Pidän satunnaisesti päiväkirjaa tuoksuista ja mauista, joita olen kokenut päivän mittaan.

19. Ostoksilla ollessa tärkeää on koskea esineitä, tuntea miltä kangas tuntuu tuotteessa, oltiin sitten huonekalukaupassa tai vaateostoksilla.

20. Uskon sokeutuvani jossain vaiheessa elämää. Minulla ei ole tähän mitään perusteita. Kuulo on tärkein aistini ja olen tietoisesti pyrkinyt kehittämään muitakin aisteja toimimaan arkipäivässä. Se on hauskaa puuhaa.

21. Vaikka musiikki on minulle tärkeää, en kuuntele mitään tietynlaista musiikkia. Valitsen musiikin aina puhtaasti tunteen perusteella, klassisesta metallimusiikkiin. Pidän myös hiljaisuudesta paljon enkä kaipaa aina taustamusiikkia.

22. Kävin kuvataidekoulua koko peruskoulun ajan. Pidän erityisesti savesta materiaalina. Viimeiset pari vuotta olen tykännyt käyttää vesivärejä töissäni. Teen käsilläni koko ajan jotain, usein on monta isompaa projektia eri materiaaleista yhtä aikaa kesken ja välissä teen pikkutöitä, kuten kortteja vesiväreillä.

23. Ennen uskoin, että kuulun 1800-luvulle. Pidän edelleen monista sen vuosisadan ajatuksista (lähinnä sanoisin 1810-1870-luvuista noin pyöreästi), mutta en haluaisi elää sitä aikaa.

24. Nykyisin menneistä ajoista intohimonani on 1940-luvun loppu eli aika toisen maailmansodan jälkeen Euroopassa. 1950-luvun puolivälin jälkeinen aika ei ole enää yhtään kiinnostavaa. Toinen historiallisen intohimoni kohde ovat aikakaudet jolloin samurait elivät Japanissa.

25. Kirjoja ei voi koskaan olla liikaa. Tällä hetkellä niitä on laatikoittain makuuhuoneen lattialla, koska meillä ei ole tarpeeksi hyllytilaa niille nykyisessä asunnossamme. Kerään erityisesti vanhoja dekkareita 1900-luvun alkupuoliskolta. Käytännössä se tarkoittaa, että ostelen divareista parin euron pokkareita ja aina kun raaskin, joitakin kalliimpiakin kirjoja.

keskiviikko 5. lokakuuta 2011

Laihdutus, osa 32

Pitkästä aikaa vähän laihdutuksesta. Kävin tänä aamuna vaa’alla myöskin pitkästä aikaa. Olen lihonut sitten viime punnituksen 300 grammaa. Ei mielestäni paha tulos ottaen huomioon mitä kaikkea tässä välissä on ehtinyt tapahtua. Oikeastaan ihan hyväkin, että viikkokausia samana jumittanut paino on liikkunut, vaikka sitten väärään suuntaan. Kun ei tuon enempää ole noussut.

Viime punnitukseni oli kolme viikkoa sitten. Kaksi viikkoa sitten kirjoittelin laihdutuksesta, mutta en punninnut itseäni. Viime viikon olin liian kipeä välittääkseni laihdutusasioista. Nyt olen takaisin ruodussa ja kunnossa.

Viime viikolla jouduin tosiaan paastoamaan sairaalassa lähemmäs vuorokauden. Muuten en katsonut mitä kaikkea tuli syötyä kiireessä; sairaslomalleni sain kavereilta suklaalevyn, söin useana iltana ravintoloissa pizzaa ja kaikenlaista rasvaista ruokaa. Kotona en ehtinyt käydä kuin nukkumassa välissä. Tämän viikon maanantaista alkaen olen taas alkanut tarkkailla ja laskea syömisiäni, kun pahin vatsakipu on helpottanut ja kuukautisvuotokin lakannut.

Liikuntaa olen harrastanut lähinnä hyötyliikunnan muodossa pyöräillen tai kävellen paikasta toiseen. Sekin keskeytyi sairaalareissun ajaksi ja vielä pari päivää sairaalan jälkeen olin liian heikossa kunnossa kävelläkseni pitkiä matkoja, joten käytin autoa. Lauantaina aamulla lähdin kävelemään ja jo kolmen korttelin päässä kotoa oksensin kadunkulmassa kävelyn aiheuttaman vatsanliikkeen takia. Paha olo onneksi meni ohi loppupäivästä ja pystyin nauttimaan ihmisten seurasta kun en syönyt mitään oksennettavaa ennen iltaa. Jo sunnuntaina pystyin liikkumaan ilman pahoinvointia ja tunsin olevani terve. Nyt olen siis liikkunut taas enemmän, jumppaan en tosin ole vielä uskaltautunut enkä taida tällä viikolla mennäkään.

Viikonlopuksi pääsen pitkästä aikaa kotiin miehen luo. Laihdutuksen kannalta se tarkoittaa kunnollista kotiruokaa ja ehkä vähän herkkuja kynttiläillallisella. En usko, että tänä viikonloppuna jaksamme erityisemmin lähteä lenkkeilemään tai muutenkaan poistua kotoa. Mutta jos sitten maanantaina taas ahkeroin pyörällä yliopistolle ja jumppaankin, voin elätellä toiveita pienestä laihtumisesta ennen ensi viikon torstaita ja punnitusta. Sitten onkin vuorossa raskausyritys!

lauantai 1. lokakuuta 2011

Nyt se alkaa taas

Ainakin toivon valtavan paljon, ettei mitään ilmesty enää väliin sotkemaan asioita. Siis lapsihoidot. Lakkaan kutsumasta niitä lapsettomuushoidoiksi, se on liian negatiivinen termi.

Viikon päästä alan tehdä ovulaatiotestejä ja maanantaina on ultra. Mieleen tulee väkisin kaikkea mikä voi mennä pieleen. Ehkä aloitan testien tekemisen liian myöhään ja ovulaatio on viikonlopun aikana eikä alkioita ehditä sulattaa pakastimesta ajoissa. Ehkä oikutteleva kiertoni on mennyt sekaisin tästä sairaalareissusta – vuotohan alkoi vähän etuajassa – eikä ovulaatiota tulekaan tässä kuussa, tai se tulee juuri väärään aikaan eikä poli ole auki silloin kun operaatio pitäisi tehdä.

Ei, nyt positiivisia ajatuksia. Me edistymme. Odottelu on viimein ohi ja jotain tapahtuu. Se on sen arvoista, että kotiviikonloppu lyhenee sunnuntai-illan verran, kun joudun ajamaan toiseen kaupunkiin maanantaiaamun ultraa varten.