keskiviikko 30. maaliskuuta 2011

Oivallus

Ihmettelin miehelleni miksi minulla on nykyään koko ajan nälkä. Estolääkityksen aikana ruokahaluni oli mitätön ja söin hyvin pieniä annoksia. Ajattelin sen johtuvan osittain ennen estolääkitystä olleesta pitkästä flunssa-vatsatautiputkesta. Hormonipiikitysten myötä ruokahaluni parani ja nyt olen nälissäni söin kuinka paljon tahansa.

Mieheni sen keksi. Hän alkoi epäillä ruokahalunmuutosteni johtuvan hormonilääkityksestä. Aloimme pohtia miten ennen on ollut.

Vuosia vuosia sitten minulla tarkistettiin sydänlääkitystä kuukausien seurannassa. Sen aikana e-pillerini vaihdettiin vähemmän sydäntä rasittaviksi keltarauhaspillereiksi (minipillerit). Söin keltarauhaspillereitä vajaan vuoden ennen kuin lopetin ja aloimme ”voisiko hankkia lapsia-leikin”. Niistä ei ollut ollut apua endometrioosin kehittymiseen enkä tarvinnut niitä pelkkään ehkäisyyn.

Sen vuoden aikana lihoin lähes nykyisiin mittoihini. Silloin ajattelin, että lihoin, koska mieheni oli alkanut kokata herkkuruokia usein (olimme vasta muuttaneet yhteen). Eihän ne ruuat rasvaisia olleet, mutta jotenkin piti selittää yhtäkkinen lihominen. Nyt ymmärrän mistä se oikeasti johtui: keltarauhashormonista. Sen syömisen aikana lihoin ja syy voi hyvinkin olla, että olin koko ajan nälkäinen ja siksi napostelin usein. Nyt nimenomaan keltarauhaskuurin alettua olen ihan koko ajan nälkäinen. Se on aika tuskaa, kun syötyään normaaliannoksen ruokaa on edelleen nälkä eikä se lähde pois, vaikka söisi samankokoisen toisen annoksen. Siispä olen nyt lakannut yrittämästä täyttyä ja vaan suosiolla kärsin nälkää.

Nyt tämän asian tajuttuani alkaa ärsyttää, etten vuosia sitten osannut tarpeeksi kontrolloida syömisiäni. Olin tottunut laihana ihmisenä syömään kun on nälkä ja sen verran, että täytyn. En voinut huomata, että hormonien takia nälänsäätelyjärjestelmäni onkin jumissa. Siitä olen sitten kärsinyt vuosien lihavuutena, joka ei tunnu lähtevän pois millään kuurilla tai muutoksella.

Yritin googlettaa keltarauhashormonia suomeksi ja englanniksi, mutta en löytänyt siihen liittyvistä tutkimuksista tai sivuvaikutuslistauksista lisääntynyttä ruokahalua. Toisaalta tutkimukset koskivat enimmäkseen syöpää tai Altzheimerin tautia, joten tuskin niissä on ruokahaluun kiinnitettykään huomiota.


On kuitenkin hyvä, että nyt tiedostan asian, niin en toista virheitäni. Aion vahtia kellosta mihin aikaan saan syödä ja edelleen tehdä samankokoisia annoksia kuin ennenkin enkä tippaakaan sen yli. En halua lihoa yhtään ylimääräistä kiloa – luonnollisesti raskauteni lisäksi.

tiistai 29. maaliskuuta 2011

30v.

Sinne meni 30-vuotispäivä. Sitä on nyt juhlittu jo kahteen otteeseen: perinteisellä synttärilounaalla vanhempien kanssa ja itse synttäripäivänä lempibändini konsertissa mieheni kanssa. Isot juhlat kavereille on vasta tulossa, turvavälimatkan päässä lapsettomuushoidoista.

Nyt kuuluisi sitten tuntua erilaiselta vuosikymmenen vaihduttua. Muistan 20-vuotisjuhlissani tunteneeni kasvaneeni jotenkin aikuisemmaksi, lähinnä kai koska aloin päästä virallisesti sisään Helsingin baareihin. Tämä uusi vuosikymmen ei oikein ole vielä sisäistynyt tajuntaani. Nuorempana aina jo vuoden alusta asti aloin ajatella olevani uuden ikäinen, vaikka synttärini onkin vasta näin maaliskuun lopussa. Nyt ei vaan millään uppoa päähän minkä ikäinen olen. Omissa ajatuksissani olen jo vuosia mieltänyt olevani 27-vuotias, en tiedä miksi. Ajattelisin nyt edes 26, se olisi kauniimpi numero.

Nyt on myöhäistä miettiä mitä piti tehdä ennen kuin täyttää 30 vuotta. Mietiskelin sitä viimeiset kuukaudet enkä keksinyt mitään. Kaikki mitä mietin haluavani tehdä voin tehdä vanhempanakin. Hassua, mutta elämä ei loppunutkaan 30 ikävuoteen.

Lapsen olisin halunnut saada vielä 20 puolella, mutta se ei ollut omassa valinnassani. Urani ei ole loistelias, en tiedä tulenko koskaan työllistymään unelma-alalleni, jota opiskelen, tai tulenko koskaan tienaamaan edes kohtuullisesti. 30-vuotiaana olen rahaton opiskelija, joka ei voi saada lapsia ilman tieteen apua. Ei ihan se, millaiseksi elämäni kuvittelin lapsena.

Toisaalta olen onnellisesti naimisissa, sain unelmahääni ja unelmahäämatkani, olen päässyt kiertämään maailmaa kohtuullisen paljon, löysin unelma-alani ja teen töitä tulevan unelmatyöpaikan varmistumisen eteen ahkerasti. Olen löytänyt paikkani maailmassa henkisesti. Mitä väliä miltä se näyttää ulkopuolelle ja tilastoissa.

maanantai 28. maaliskuuta 2011

Ja se jatkuu ja jatkuu ja jatkuu ja...

Se olisi sitten taas odottelun vuoro. Vielä reilu viikko raskaustestiin. Miten ajan saa kulumaan?

Ongelmahan ei toki ole ylimääräinen aika, jonka voin hyvin käyttää viime viikolla rästiin jääneiden kiireellisten töiden tekemiseen, tai univelan poisnukkumiseen. Vaan se, että aivot eivät suostu univajeessaan mahduttamaan itseensä kovin montaa ajatusta kerrallaan ja päällimmäisenä roikkuu koko ajan ajatus raskaudesta.

Pelkään tekeväni jotakin, mikä aiheuttaisi alkiolle vauriota. Joudun väkisin välillä kantamaan painavahkoja tavaroita, mutta yritän pitää nostelut minimissä. Tarkkailen syömisiäni. Tarkkailen kaikkea ruumiissani tapahtuvaa jatkuvasti. Ja olen huolestunut.

Vatsakivut eivät ole vieläkään kadonneet. Varsinkin vasemmalla munasarjojen kohdalla kipu on pysyvä olotila. Välillä se viiltää erittäin epämukavasti ja pistää minut irvistämään. Ihoa munasarjojen kohdalta kuumottaa usein. Kuuluuko tämä asiaan, onko se leikkauskipua, joka ei vaikuta sikiöön, vai onko jokin vialla? Ainoa reittini selvittää asia on soittaa IVF-hoitajalle puhelinaikana, mutta se vaatii puolen tunnin vapaan ajan keskellä päivää pommittaa hoitajaa ruuhkaisella puhelinajalla paikassa, jossa kukaan ei voi ohimennen kuulla puhelua. Jos kivut menisivät ohi huomenna?

Rintojani on aristanut päiväkausia. Johtuuko se keltarauhashormonihoidosta, lähestyvistä kuukautisista (?), vai kenties koska rinnat valmistautuvat tuottamaan maitoa? Vai ovatko ne herkät vain, koska toivon raskautta niin paljon?

Olen käyttänyt Lugesteronia nyt kohta viikon. Eivät sitten hankalampaa lääkettä voineet keksiä. Kolme pientä palloa pitää työntää itseensä kahdesti päivässä. Tuloksena järjetöntä sotkua ja raapimishaavoja pitkistä kynsistäni. Kokeilin avuksi tamponin asetinta, mutta pallot ovat liian pieniä siihen. Onneksi on keksitty kohtuullisen hyviä biohajoavia siteitä; ei tule suuresta kulutuksesta niin huono omatunto luonnon puolesta.

torstai 24. maaliskuuta 2011

Vielä kerran rintojen painosta

Asia on askarruttanut minua, sekä selvästi monia muitakin jo pidemmän aikaa: paljonko rinnat painavat? Estolääkityksen aiheuttama rintojen pienentyminen ja keventyminen sai pohtimaan asiaa uudestaan. Nyt rintani ovat palanneet melko lailla normaalipainoonsa, joten oli aika ottaa asioista selvä.

Blogiin tulee säännöllisesti joku googletuksen ”rintojen paino” kautta. Googletin sen itsekin, enkä löytänyt mitään lukuja. Siispä kaivoin keittiövaa’an esiin.

Minulla on D-kupin rinnat. Punnitsin niitä vaihtelemalla asentoani, jotta saisin koko rinnan painon vaa’an päälle enkä kannattelisi osaa lihaksilla. Päädyin tässä erittäin luotettavassa mittaustavassani siihen, että toinen rintani painaa noin 600g ja toinen 500g. Eivät sitten voineet tietenkään olla samankokoiset. Rintaliivien täyttämisessä en ole huomannut vaikutusta kokoerolla. Tiedä sitten kuinka paljon 100g ero ulkonäköön vaikuttaa; itse en ole mitään huomannut, mutta en niitä myöskään erityisemmin tuijottelekaan.
Onkohan rintojen erikokoisuus tavallista?

keskiviikko 23. maaliskuuta 2011

Raskaus nro1

Nyt ollaan sitten raskaana. Kaikki meni hyvin tänään, yksi hedelmöittynyt munasolu on sisälläni ja neljä pakkasessa. Toisin sanoen meillä on pakkasessa mahdollisuus kahteen uuteen hedelmöityskertaan enkä joudu käymään läpi maanantaista tuskaa ihan lähiaikoina.

Tänään aloitan Lugesteron-kuurin seuraavaksi kahdeksi viikoksi. Huhtikuun alussa kuurin lopussa menen sitten raskaustestiin terveyskeskukseen. Siihen mennessä uskallan hädin tuskin hengittää etten vain omilla toimillani vaikeuta raskauden alkua.

Maanantaina alkanut ahdistus ja paniikinkuplinta ei helpottanut vielä tänäkään aamuna. Iltapäivällä ystävä tuli kylään ja juttelimme hänen tyttöystävänsä raskaudesta ja minun viime viikkojen tapahtumista ja oloni vihdoin parani. Viimeisen tikin oloni helpottamiseen teki toinen ystäväni, joka ensimmäistä kertaa koko prosessini aikana kysyi miten minä voin. Tämä ystävä on seurannut ”urakkaani” alusta asti. Tämänpäiväinen oli hyvä muistutus ystävien tarpeellisuudesta muutenkin kuin kuskeina.

Soitin äsken vanhemmilleni ja kerroin missä mennään. He tiesivät jo ennalta, että tällä viikolla tapahtuu isoja. Äiti oli aivan liian iloinen tapahtuneesta. Yritin jarrutella häntä, mikään ei ole vielä varmaa. Puhelusta ei kulunut kuin vartti ja sähköpostiini ilmestyi viisi sivua pitkä ohje mitä raskaana olevan kuuluu välttää ja lisätä ruokavaliossaan. Niinpä. Nyt on aika alkaa miettiä tuollaisia asioita lapsettomuuteen ja lapsenhankintaan liittyvien asioiden sijaan.

Jotenkin päähäni ei ole vielä uponnut tietous alkaneesta raskaudesta. Tätä on odotettu niin kauan. Enkä uskalla ”päästää irti lapsettomuudesta”, koska vaikka nyt olen raskaana, en välttämättä kahden viikon tai kahden kuukauden päästä olekaan. Kahden viikon päästä raskaustestin jälkeen voin uskaltautua vähän haaveilemaan, kolmen kuukauden raskauden jälkeen aion uskaltaa ajatella syntyvää lasta. Jos nyt pääsen niin pitkälle.

Oli se hienoa nähdä valkoiset pisteet kohdussaan ultrassa.

tiistai 22. maaliskuuta 2011

Eilinen punktiopäivä

Nyt on punktiopäivä ohi ja toipumispäivä meneillään. Minulta saatiin yhteensä 13 munasolua, joista on hedelmöittynyt yhdeksän. Nyt vielä jännitetään moniko näistä hedelmöittyneistä lähtee jakaantumaan hyvin eli ovat käyttökelpoisia. Huomenna paras hyvistä istutetaan kohtuuni ja loput hyvät pakastetaan.

Toivon todella, että pakkaseen menee mahdollisimman paljon soluja. Eilistä en haluaisi toistaa ihan lähivuosina. Se oli aivan hirveää. Voin edelleen lievästi pahoin heti kun ajattelenkin eilistä, mutta yritän nyt kirjoittaa kammotukset auki ja ehkä siten saada ne mielestä kummittelemasta.

Vatsani oli punktioon mennessä pahasti turvoksissa ja kipeä. Menimme aamulla yhdessä mieheni kanssa odottelemaan punktiota. Sain heräämöstä sängyn ja sairaalavaatteet ja odottelimme noin tunnin punktioaikaa. Minua ennen punktiossa kävi viereisen sängyn nainen. Hän palasi punktiosta ihan hyvävointisena eikä halunnut hoitajan tarjoamaa särkylääkettäkään. Tämä vähän rohkaisi minua, ehkä toimenpide ei satukaan pahasti.

Mieheni tuli mukaan toimenpiteeseen, onnekseni. Todennäköisesti ei hänen kätensä onneksi. Kuten olen useaan otteeseen täälläkin maininnut, pelkään kipua valtavasti.

Puudutuspiikki oli yllättävän kivuton. Myös oikean puolen viisi munasolua tulivat koeputkiinsa kohtuullisen helposti ja nopeasti. Mutta se vasen puoli! Se kun oli jo valmiiksi hajoamispisteessä särkyynsä ennen sorkkimistakin.
Puudutuksesta ei ollut mitään hyötyä. Kipu oli jotain järjettömän tuskallista ja alkuun oli vaikeuksia pitää lihaksia rentoina. Sitten keksin puristaa mieheni kättä mahdollisimman lujaa ja valittaa ääneen, niin sain jännitettyä ylemmät lihakset ja rentoutettua alalihakset. Vasemman puolen käsittely kesti mielestäni iäisyyden enkä pystynyt enää kuuntelemaan mitä ympärilläni puhuttiin.

Päästyäni takaisin heräämöön minulle laitettiin tipan kautta kahta antibioottia, koska lääkäri oli osunut vasemmalla puolella endometrioosiin. Sain myös lisää vahvoja särkylääkkeitä suoraan suoneen. Näistä lääkkeistä tulin pahoinvoivaksi ja oksensin useampaan kertaan. Sain kahta eri pahoinvointilääkettä, jotka auttoivat vähän, mutta eivät tarpeeksi. Hoitaja oli todella mukava ja istui juttelemassa kanssani helpottaakseen paniikkituntemuksiani.

Tällä välin vieressäni maannut nainen lähti kotiin hyvinvoivana ja ilman turvotusta – kireissä farkuissa.

Itse sain syötyä runsaasta aamupalatarjonnasta juuri ja juuri pienen määrän mustikkakeittoa. Se riitti siihen, että minusta jo eroon haluavat hoitaja ja lääkäri kotiuttivat minut tunnin myöhässä arvioidusta. Taisin jättää jälkeeni pienen sotkun, mutta sekavassa tilassani en jaksanut miettiä moisia.

Nukuin melkein koko eilisen. Olisi pitänyt syödä, saada verensokeria ylös, mutta en pystynyt. Oksensin pariin otteeseen illan mittaan. Yritin kyllä syödä ja harmitti, kun mieheni ostamat herkut joko tulivat ylös tai en voinut edes koskea niihin.
Tänään olen edelleen ollut huonovointinen. Tunsin nälkää ensimmäistä kertaa tänään iltapäivällä ja sain vihdoin syöty jotakin pientä.

Tätä kirjoittaessani huomaan etten vielä pysty ajattelemaan eilistä kunnolla. En ole kertonut asioista kovin tarkasti, ehkä myöhemmin pystyn tarkentamaan tekstiäni. Jätin kertomatta muun muassa paniikkikohtauksestani, koska sen ajatteleminen on liian raskasta tänään. En todellakaan halua toistaa tätä kokemusta hyvin pitkään aikaan. Jos tämä on ainoa tapa saada lapsia, joudun miettimään hyvin tarkkaan olenko valmis tähän uudestaan. Nyt sormet ristissä pakastukseen kelpaavien munasolujen puolesta.

lauantai 19. maaliskuuta 2011

"Viimeiset sanat"

Jälleen yksi vaihe on päättynyt ja seuraava alkanut hedelmöityshoidoissa. Pistin eilen viimeisen hormonipiikin ja punktio on määrätty maanantaille.

Tänään pitäisi piikittää uutta lääkettä, Pregnyliä. Sitä varten on määrätty tarkka kellonaika illalla. Sain eilen harjoitella ampullin oikeaoppista avaamista, jonka aikana onnistuin viskaamaan lasinsiruja ympäri kätilön huonetta. Se oli yllättävän hankalaa, tai sitten en vain keksinyt sitä olennaista kikkaa, millä ampullin saisi helposti ja siististi auki.

Kätilö esitteli mitä välineitä tarvitsen piikitystä varten; ne kaikki löytyvät ensimmäisellä kerralla saamastani pussukasta. Tällä kertaa tarvitsen isoja neuloja aineiden yhdistämistä varten, pienempiä pistämistä varten samasta ruiskusta. Ei ole aiemmin erityisemmin tullut harrastettua ruiskuja, joten pitää tänään opetella miten se toimii. Näin etukäteen tuntuu, että tämä tulee olemaan kaikkein vaikein pistos. Inhoan nähdä niitä jättineuloja silmissäni. Pienempikin neula on triplasti injektiokynän neulaa paksumpi ja se pitäisi tökätä alavatsaan edellisten mustelmien sekaan. Kätilön mukaan olen jo aiemmin saanut pistämiseen kirjalliset ohjeet, mutta en löytänyt sellaisia eikä meistä kumpikaan muista lukeneensa ohjeita. Joudun siis selviämään sen perusteella, mitä muistan kätilön kertoneen minulle eilen.

Kulunut viikko on ollut todella raskas. Kolmena päivänä heräsin labraan seitsemäksi, illat vietin kokouksissa ja seminaareissa. Yritin tehdä mahdollisimman paljon töitä pois, jotta voisin ensi viikolla välttää liiallista juoksemista paikasta toiseen. Onneksi opiskelut joustavat kohtuullisesti vaikkapa työhön verrattuna.
Samalla en ole oikein ehtinyt pysähtyä ja tajuta mitä on tapahtumassa. Hoitaessani arkisia asioita ei ole ollut aikaa miettiä hoitoja muuta kuin aikataulullisena asiana. Eilen illalla vihdoin ehdin miettiä asioita. Minua pelottaa. Tuoko ensi viikko iloa vai tuskaa?

Mitä jos alkiot eivät lähde jakaantumaan? Se tarkoittaisi, ettei meidän soluilla (yhdessä) tulla koskaan saamaan lapsia. Emme ole edes miettineet lahjoitussoluasiaa. Adoptioajatuksesta mieheni ei pidä. Jäämmekö sitten kokonaan lapsettomiksi?

Lueskelin odotushuoneessa Simpukka-lehtiä. Vuoden 2009 toisessa numerossa kerrottiin tutkimuksesta, jonka mukaan endometrioosi kaksinkertaistaa ennenaikaisen synnytyksen riskin. Ei siis mikään uusi uutinen, mutta minulle uusi tieto. Sen lisäksi, että endometrioosi on pilannut mahdollisuuteni saada lapsia luonnollisella tavalla, se uhkaa myös tällä tavalla hankittuja lapsia keskenmenolla tai keskosuudella. Sinänsä ennenaikainen synnytys ei varsinaisesti pelota, nykyään on hyvät hoitomahdollisuudet keskosille, mutta mitä jos lapsi syntyy ennen kuin mitkään keskoshoidot voivat sitä auttaa?

Ensimmäisiä viikkoja pelkään eniten, mitä jos juuri ennen synttärijuhliani tuleekin keskenmeno? Siinä pitäisi sitten esittää iloista ympäri Suomen juhliin tuleville kavereille, kun on juuri menettänyt lapsensa. Juhlien peruminen viime tipassa olisi hankalaa, kun monet ovat varanneet majoituksen hotelleista sun muista. Toisaalta mikäli kaikki menee hyvin, tullen loistamaan juhlissa onneani.

Juuri nyt istun tässä tuskailemassa vatsakipuani. Kipu on viime päivinä pahentunut päivä päivältä, vatsa pullottaa ja vessassa pitää ravata tiheään. Tämä olo onneksi helpottaa maanantaina, kun munasolut otetaan ulos painamasta rakkoani. Oloani helpotti vähän myös se, että kätilön mukaan runsas vessassakäynti on hyvä asia. Se kertoo siitä, etten ole kuivumassa. Kuivuminen on kuulemma iso riski tässä vaiheessa hoitoja ja siksi ohjeiden mukaan pitääkin juoda neljä litraa nesteitä päivässä.

Seuraavan kerran kirjoittelen blogiin kun punktio on ohi.

keskiviikko 16. maaliskuuta 2011

Ultran tulokset

Tämän aamun ultrassa näkyi runsas määrä erikokoisia mustia mollukoita; jos osaan lukea saamaani paperia oikein oikealta löytyi kuusi munasolua ja vasemmalta 10. Jatkan samalla lääkityksellä perjantaihin asti, jolloin katsotaan taas uudelleen ja määrätään ensi viikon punktioaika.

Ultralaite sattui tänään vielä enemmän kuin se on sattunut aiemmin. Tutkimuksen ei pitäisi olla kivulias, mutta endon takia se on sattunut joka kerta. Tänään kipu oli jo todella tuskaa kestettäväksi. Pelottaa se kivun määrä, jota saan kestää punktiossa sekä alkion siirrossa. Uskoni puudutuksen auttavaan voimaan on melko olematon, ei se ole ennenkään kipua kokonaan poistanut. Toisaalta pelkään nukutuksen sivuvaikutuksia.

Sain tarkemmat ohjeet punktioon ja alkion siirtoon kotiin luettavaksi. Perjantaina käydään ohjeet läpi vastaanotolla ja saanen kuulla miten toimenpide juuri minulle tehdään. Olen todella hermostunut ja luen ohjeita uudestaan ja uudestaan läpi. Ensimmäisistä papereista meiltä jäi huomaamatta tärkeitä kohtia, enää en halua mokata.

”Valmistautuminen toimenpiteeseen”-kohdassa lukee, että urheilu on kielletty noin kahden viikon ajan. Tästä sain ensimmäisen aiheen panikoida: onko minun pitänyt nyt jo kaksi viikkoa välttää urheilua mutta en ole muistanut asiaa? Mitä olenkaan tehnyt viime viikkoina... Onnekseni ensin muistin, että olen ollut sairaana ja sen jälkeen muuten vain laiska, enkä ole harrastanut mitään erityisen rasittavaa liikuntaa. Vasta tämän jälkeen luin tarkemmin mikä kaksi viikkoa pitää olla hyppimättä ja pomppimatta. Se tarkoittaakin aikaa noin tästä päivästä kaksi viikkoa eteen päin. Huh.

Seuraava hermostumisen aiheeni olikin sitten lääkitys. Nyt saa käyttää vain parasetamolia sisältäviä kipulääkkeitä. Flunssani aikana vielä viime viikolla käytin Buranaa. Jälleen täysin typerä syy tuskailla, vasta tämän viikon tekemiset merkitsevät. Kyllä sitä ihminen voi olla typerä ollessaan epävarma. Tässä on ihan liikaa asioita, joita voin unohtaa tai tehdä väärin.

Hormonin piikitys on muuten ollut paljon helpompaa kuin estolääkkeen. Injektiokynä on helppokäyttöisempi ja nyt alkaa olla jo kokemusta asiasta. Viime viikolla mieheni oli onnekseni auttamassa ja teki kaiken työn ensimmäiset kerrat. Tällä viikolla olen selvinnyt jo yksin. Ei se silti mukavaa ole vieläkään. Jostain omituisesta syystä mitä useammin pistän, sitä enemmän alan kammota neuloja. Aiemmin elämässäni en ole suuremmin välittänyt koko asiasta, mutta tökittyäni alavatsani mustelmille olen alkanut inhota piikkien näkemistä silmissäni. Onneksi tämä päättyy pian tältä erää.

tiistai 15. maaliskuuta 2011

Hormonit on hyväksi

Näin olen päätellyt viime päivien kokemusten valossa.

Olen nyt piikittänyt Puregonia viikon verran. Annostus piikityksessä oli aluksi 200, sittemmin 150 IU:ta. Oloni on erittäin hyvä.

Sivuvaikutuksista seksinhimo tulee ja menee, alan jo tottua siihen eikä se niin häiritse. Pahin sivuvaikutus on ikävä huimauksen tunne jokaisen piikityksen jälkeen. Sen kesto tuntuu pidentyneen viime viikosta, mutta aina se menee alle vartissa ohi. Muita merkittäviä ja toistuvia sivuoireita en ole huomannut.

Hormonit on hyväksi, koska estolääkityksen aikaan elämä oli yhtä tuskaa. Valtava surussavellominen otti voimille. Viimeistään kolmantena hormoninpiikityspäivänä maailma alkoi valaistua enkä saanut enää itkukohtauksia. Nyt kaikki selittämättömät surun tunteetkin ovat vain ikävä muisto ja huomaan hymyileväni ja nauravani usein.

Oloni parantumiseen toki liittyy myös parantumiseni flunssasta ja sen myötä fyysisen kunnon paluu. Enää ei satu keuhkoihin lyhytkin kävelymatka ja pystyn taas hengittämään normaalisti. Lähdettyäni liikkeelle auringonpaisteeseen mieli on noussut korkeuksiin, mutta lihaksia särkee pitkän liikkumattomuuskauden jäljiltä. Olen positiivisella mielellä; vuoden paras aika on käsillä, olo on hyvä ja usko liikunnan paluuseen arkipäiviini on vahva.

Katsotaan, mitä sanovat huomenna ultrassa. Saanko positiivisuudelleni vahvistusta vai vajoanko maan rakoon.

lauantai 12. maaliskuuta 2011

Hormonipiikityksen ensimmäinen sivuoire

On vielä liian aikaista puhua kokonaisuutena hormonipiikityksen mahdollisesti aiheuttamista haittavaikutuksista, mutta yhden erityisen sivuoireen olen jo huomannut. En kutsuisi sitä suoranaisesti ”haittavaikutukseksi”.

Olen piikittänyt nyt kolmena päivänä hormonia. Itkukohtaukset ovat lähes kadonneet, samaten hurjat tunteiden vaihtelut. Oloni on tällä hetkellä melko tasainen ja normaali. Paitsi tätä yhtä erikoisoiretta.

Tiedättekö sellaisen kouristeluntunteen, mikä ainakin minulla tulee orgasmin jälkeen? Saman lihasten supistelun saa aikaan tietoisesti jumppaamalla lantionpohjan lihaksia, mutta tässä tapauksessa se tulee itsestään. Toisinaan se aiheuttaa kylmiä väristyksiä koko vartaloon. Orgasmin jälkeen se on melko mukava tunne, lilluu sellaisessa puolitietoisessa tilassa. Mutta ilman orgasmia nämä kouristukset eivät tunnu ollenkaan hyvältä, jos nyt eivät suoraan pahaltakaan. Ne eivät satu, mutta aiheuttavat lievän epämukavuuden tunteen.

Estolääkityksen aikana kaikki seksuaaliset tarpeeni ja –haluni katosivat. Ne eivät ole tulleet takaisin aivoihini; en osaa ajatella seksiä ja sen harrastamista mielekkäänä tekemisenä, mutta kehoni on eri mieltä. Kouristuksiin liittyy kova seksin tarve. Aivot eivät ole ollenkaan mukana puuhassa, ainoastaan vartaloni kaipaa seksiä. Tilanne tuntuu epätodelliselta. Aikaisemmin seksi on aina lähtenyt aivoista ja nyt ne ovatkin täysin turha ruumiinosa. En tiedä miten tähän pitäisi suhtautua ja mitä tälle pitäisi tehdä. Seksin harrastaminen pelkän fyysisen tyydytyksen saamiseksi ilman henkistä tyydytystä tuntuu vajaalta. Toisaalta miksi ei. Olen kuitenkin rakastavassa parisuhteessa enkä etsimässä merkityksetöntä yhden illan seuraa.

Toivottavasti tämä olotila menee ohi viikonlopun aikana. Ensi viikolla mieheni on taas eri paikkakunnalla koko viikon.

torstai 10. maaliskuuta 2011

Vaikeuksia

Nyt kun hoidot ovat menossa ja mahdollinen punktioaika lähenee, olen ongelmissa opintojeni kanssa. Tai en niinkään opintojen kuin opiskeluun liittyvän muun toiminnan.

Ymmärrän kyllä, että kaikilta odotetaan täyttä panosta jokaisessa organisaatiossa jossa on mukana. Ihmisten oletetaan ottavan vain sen verran vastuuta kuin pystyvät hoitamaan. Normaalisti voinkin hoitaa osuuteni, mutta nyt minulla on hankaluuksia. En ole voinut luvata olla paikalla tulevissa kokouksissa ja koulutuksissa, enkä ole pystynyt hoitamaan käännöstöitä ja tekemään hakemuksia.

Yritin kirjoittaa rahoitushakemusta jokin aika sitten. Siinä piti selittää vapaasti miksi ja mihin tarvitsemme rahoitusta. Kesken kirjoittamisen tuli hirveän surullinen olo (älkää kysykö miksi, se on alkanut olla turha kysymys näinä päivinä) ja itkin pitkään. Seuraavana päivänä luin kirjoittamani tekstin. Mikäli hakemuksen vastaanottajat arvostavat tunteellista vuodatusta kuinka surullista on järjestää seminaaria, saamme hakemuksellani rahaa. Mikäli he haluavat järjellisiä perusteluita rahojen käyttötarkoituksesta, minun hakemukseni lentää saman tien roskiin.

Tietenkin juuri nyt on meneillään paljon kaikenlaista ja kokouksia riittäisi jokaiselle viikolle. Mutta mitä minä tekisin kokouksessa itkemässä? Tärkeimmät eli isoimmat kokoukset ovat luonnollisesti juuri punktioviikolla, josta en voi sanoa olenko minä päivänä kunnossa liikkumaan ihmisten ilmoilla. Oletus on, että punktiopäivänä olen liian kipeä, mutta ehkä jo seuraavana päivänä voisin selvitä vetämään kokousta. Vaan kun en tiedä punktiopäivää tarpeeksi ajoissa. Puhumattakaan mahdollisista komplikaatioista ja muista hidasteista, joita en todellakaan pysty ennakoimaan.

Ihmiset ympärilläni turhautuvat minuun ja vaativat varmistamaan voinko edustaa järjestöämme milloin missäkin kokouksessa. Olen kertonut heille, että olen menossa tietyllä viikolla leikkaukseen enkä voi tietää sen vaatimaa sairasloma-aikaa. Olen myös antanut ymmärtää olevani sen verran ”kipeä”, että en ennen leikkausta ole välttämättä täysin kunnossa kokoustamaan ja saatan joutua perumaan menojani lyhyelläkin aikataululla. Parempaan en pysty. Olen jättänyt määrittelemättä ”leikkausta vaativan muka-sairauteni” laadun enkä jaksa välittää mitä minusta juorutaan. Kunhan eivät tietäisi totuutta. Onneksi he kunnioittavat yksityisyyttäni eivätkä utele enempiä.

Tuntuu pahalta jättää omia töitäni muille ja yritän selvitä parhaani mukaan suurimmasta osasta töitä, joita pystyn tekemään kotoa käsin. Aikatauluja on haasteellista pitää, kun joskus käytän monta tuntia yksikseni surkutteluun asioiden tekemisen sijaan. Olen todellakin iloinen, kun maaliskuu viimein päättyy.

tiistai 8. maaliskuuta 2011

Blogi 1v.

Huomasin juuri muistaneeni blogin syntymäpäivän väärin. Olenkin kirjoittanut ensimmäisen tekstin vuosi sitten 5.3. enkä 15.3. kuten muistin. Blogini on siis täyttänyt vuoden ihan huomaamatta.

Aloittaessani tämän kirjoittamisen olin jo pidempään pohtinut lapsettomuutta ja tarvitsin purkautumiskanavan. En uskonut tänne eksyvän yhtäkään lukijaa, tavoitteenani oli vain päästää höyryjä. Aihekin on hyvin marginaalinen ja harvoja kiinnostava. Pikkuhuomioiden tarkoitus oli irroitella; muistaa muutakin maailmaa ja sen pieniä ihmeellisyyksiä.

Sittemmin blogissa on käyty useita tuhansia kertoja. Tilastojen mukaan suosituimmat hakusanat, joilla tänne päädytään ovat lapsettomuuteen liittyviä, toisinaan myös laihdutuksesta kiinnostuneita lukijoita piipahtaa lukemassa blogiani. Suosituimmat tekstit kautta vuoden ovat olleet rintoihin ja rintaliiveihin liittyviä. Niihin liittyvästi minulta on myös kyselty lisätekstiä, mitä on luvassa myöhemmin tänä vuonna kunhan nämä lapsettomuushoidot on ohi.

Olen iloinen jokaisesta lukijasta ja kommentoijasta, onhan se mukavaa tietää, ettei ole täysin yksin. Kiitos teille.
Blogin tavoite pelkkänä purkautumiskanavana on jalostunut vuoden mittaan myös yritykseksi kertoa hoidoista ja kaikesta niihin liittyvästä mahdollisimman tarkasti, jotta samaa läpikäyvät tai sitä harkitsevat saisivat ensikäden tietoa omien valintojensa tueksi tai vertaistukea täältä. Toivon onnistuneeni tässä tavoitteessa ainakin jotenkin.

Aihetoiveita ja kommentteja voi lähettää osoitteeseen odotusta@gmail.com tai kommentoimalla tänne tekstejäni.

Salaisuuksia

Olen viime aikoina miettinyt – lähinnä ystäväni painostuksesta johtuen – syitä haluuni pitää lapsettomuusasia lähiympäristöltäni salassa. Ystäväni haluaisi minun kertovan hoidoista avoimesti, jotta hän ”pääsisi loukosta” eli olemasta se kenen tulee jaksaa ottaa vastaan mielialamuutoksiani sekä salailla kanssani asiaa muilta.
Olemme kertoneet omille ja miehen vanhemmille, yhdelle serkulle ja kahdelle ystävälle. Olen tekemisissä melko tiiviisti muidenkin opiskelukavereiden ja ystävien kanssa, mutta en saa kerrottua heille asiasta. He saavat kestää tunteideni heittelyä ja omituisia kohtauksia tietämättä mikä minua vaivaa. Itse joudun usein skarppaamaan ja pyrkimään peittämään sekavan olotilani. Eikö olisi helpompaa vain kertoa avoimesti mitä tapahtuu ja saada ymmärrystä?

Vertaan tätä ongelmiini sydämen kanssa. Minulla on perinnöllinen sydämeen liittyvä sairaus, joka aina toisinaan aiheuttaa rytmihäiriöitä, mikä voi haitata elämääni huomattavasti. En ole varsinaisesti salaillut asiaa opiskelukavereilta, jotkut tietävät toiset eivät. Viime syksynä sain kohtauksia puolituttujen opiskelukavereiden nähden ja pelästytin heidät. Kerroin kyllä mistä kohtaukset johtuvat. Heidän asenteensa minua kohtaan on muuttunut sen jälkeen. Saan säälikatseita ja minun ei odoteta tekevän joitakin asioita, joita he olettavat muiden tekevän. Saan siis helpotuksia, mikä on sinänsä ihan mukavaa, mutta toisaalta ei. En ole enää opiskelukaveri, olen sairas (opiskelukaveri). En pääse siitä leimasta eroon. Haluanko samanlaisen leiman isommassa mittakaavassa kertomalla avoimesti lapsettomuudesta ja hoidoista? Miten kestäisin ne säälikatseet ja kohtelun muuttumisen?

Toinen pointtini salailuun on parhaiten kuvattu Silmun sanoin:
” Olen väsynyt lohduttamaan muita ja vakuuttamaan, että kyllä minä pärjään. Olen väsynyt kehoittamaan ihmisiä elämään omaa elämäänsä minusta huolimatta.“

Niin. Kun on jokin “vamma”, kuten tahaton lapsettomuus, muut ympärillä joutuvat reagoimaan siihen. He alkavat varoa sanojaan aiheesta, eivät uskalla puhua lapsistaan tai kertoa uudesta raskaudesta. He ovat huolissaan sinusta ja joudut käyttämään loputtomasti aikaa vakuuttaaksesi kysyjille, että olet kunnossa. Juorut kulkevat ja joudut kommentoimaan niihin. Yksityisyytesi on mennyt lopullisesti ja joudut jatkuvasti muistamaan muiden ihmisten tunteet ja tarpeet suhteessa omaan elämääsi. Kuka jaksaa välittää toisista ihmisistä sillä hetkellä, kun itse käyt yhtä elämäsi tärkeimmistä kamppailuista – oman ruumiinsa ja elämänsä sekoittamalla yrittää saada oman lapsen.

Suoraan sanottuna tästä syystä en ole kertonut, enkä aio kertoa, lapsettomuudesta ja hoidoista yhdellekään naispuoliselle äitejämme ja serkkuani lukuunottamatta. Serkku kun on itse tehnyt omat valintansa lapsettomuusasiassa jo vuosia aiemmin ja tietää nämäkin pohdinnat. Kaksi ystävää, joille olen kertonut ovat miespuolisia ystäviä, jotka eivät sorru edellä mainittuihin ”ongelmiin” vaan kohtelevat minua edelleen ihmisenä.

maanantai 7. maaliskuuta 2011

Ensimmäinen ultra

Nyt on käyty ensimmäisessä ultrassa. Kuten tavallista, sekään ei mennyt ihan putkeen.

Ensimmäisenä kun istuin lääkärin eteen tämä kysyi toinko mukanani mieheni verikokeiden tulokset. Mitkä ihmeen verikokeet?
Kyllähän olin lukenut saamistani lappusista, että mieheltäkin pitää ottaa hepatiitti- ym. verikokeita, mutta koska siihen ei ollut annettu erikseen määräystä/aikaa, se ei uponnut tajuntaani. Oletettavasti myös ensimmäisellä kerralla asiasta mainittiin, mutta kumpikaan meistä ei muistanut. Ensimmäisellä kerralla saimme niin valtavan määrän uutta informaatiota, että pää ei osannut selvittää niistä kuin sen tiedon, että olemme vihdoin päässeet hoitoihin ja lapsi on mahdollinen saada. Kaikki muut päivämäärät ja tiedot jouduimme lukemaan lapuista uudelleen ja uudelleen ymmärtääksemme mitä pitää tehdä.

Tietenkin hätäännyin ja soitin heti miehelleni. Tunteet on velloneet jälleen viime päivinä hyvin runsaina eikä tämä aamu tehnyt poikkeusta. Itkeä vollotin lääkärin puhuessa mieheni kanssa puhelimessa ja järjestellessä asiaa. Onneksi kaikki järjestyi ja mies saa työterveyshuollon kautta hoidettua verikokeet huomenna ja lähetettyä tulokset tänne hoitavalle lääkärille myöhemmin viikolla. Sormet ristissä toivotaan ettei tule mitään myöhästymisiä tai muita ongelmia. Tästä tulee meille noin 50-90 euron lisälasku Kelan korvauksen määrästä riippuen, mutta ei sentään jouduta keskeyttämään hoitoja.

Minulla estolääkitys on onnistunut hyvin ja alan keskiviikkona piikittää hormonia. Se hermostuttaa aika tavalla. Tietenkin olen mennyt hukkaamaan piikityksen opastusvideon, jonka sain ensimmäisellä kerralla. En ymmärrä miten se on voinut kadota, mutta niin vain on päässyt käymään. On minulla sentään yksi suolaliuosampulli, jolla voin harjoitella pistokynän käyttöä ennen lääkkeen pistämistä. Siinä kun on vähän liian monta liikkuvaa osaa ja virheen mahdollisuutta.

torstai 3. maaliskuuta 2011

Laihdutus, osa 11

Laihdutus jatkuu tässä kaiken muun rinnalla edelleen. Tunnen huonoa omaatuntoa, kun en ole ottanut laihdutusta pääasiakseni pitkään aikaan, mutta voimat ei riitä sellaiseen.

Olen jälleen sairastellut; kova kuume, yskä ja keuhkokipu eivät tunnu jättävän rauhaan. Yli viikon olin niin kipeä, etten saanut syötyä kuin pehmeitä ruokia ja niitäkin hyvin vähän kerrallaan. Laihdutuksen kannalta on tehnyt ihan hyvää pakollinen keittokuuri. Olen tosin myös herkutellut bataattikeitolla ja tomaattivuohenjuustokeitolla, mitkä eivät ole siitä kevyimmästä päästä keittoja, mutta kokonaisuudessaan kohtuullisen kevyitä ruokia.

Toisen piikityksen jälkeen makeanhimoni lakkasi. Asiaan on voinut vaikuttaa myös flunssa. Joka tapauksessa lakkasin ahmimasta herkkuja ja olen niiden sijaan himoinnut ruisleipää. Harmikseni, tai pelastuksekseni, en vain pystynyt päiväkausiin nielemään niin karkeaa ruokaa kipeällä kurkullani. Suklaata olen syönyt useimpina päivinä, se kun on pehmeää ja suussasulavaa, mutta muita rasvaisia ruokia olen vältellyt ja makean ajattelu saa lähinnä pahoinvointia aikaan.

Liikuntaa en ole harrastanut viikkoihin. Kovat pakkaset yhdistettynä tuskalliseen yskään ja keuhkokipuun ovat melkoisen raskas kokemus eikä ulkoilu ole siksi houkuttanut. Jo aiemmin ohimennen mainitsemani endometrioosikivut muistuttavat silloin tällöin olemassaolostaan, onneksi tosin harvemmin nykyisin. Siispä liikuntani on rajoittunut pakollisiin kävelyihin tentteihin, rajuun yskimiseen (hyvä keskivartalon lihasten jumppa) ja satunnaiseen auton raappaamiseen.

Painoa en ole punninnut sitten joulukuun enkä aiokaan punnita toistaiseksi. Mittanauha on mukavampi työkalu.

Tässä uusimmat mitat (verrattuna tammikuun lukuihin sekä marraskuun ensimmäisiin lukuihin)

Käsivarsi (vasen hauis) 30 cm, +/- cm (-4 cm marraskuusta)
Vyötärö 79 cm, +1 cm (-2 cm marraskuusta)
Lantio 101 cm, -2 cm (-12 cm marraskuusta)
Reisi 70 cm, +/- cm (-11 cm marraskuusta)

En siis ole erityisemmin onnistunut laihtumaan viimeisen kuukauden aikana, mutta en ole myöskään lihonut. Vyötäröstä ei oikein ota selkoa kuinka paljon syömiset ja juomiset vaikuttavat sen ympärysmittaan. Sillä kun on taipumus turvota pienestäkin muutoksesta monta senttiä. Rinnanympärystä en viitsinyt mitata tällä kertaa, koska rinnat pienenevät muista syistä eri tahtia kuin muu ruumis.

keskiviikko 2. maaliskuuta 2011

Odotusta ja lisää odotusta

Enää alle viikko ultraan. Silloin saan tietää onko kalliit lääkkeet ostettu turhaan seisomaan jääkaappiin, vai onko niille käyttöä.

Olen suunnitellut tulevat viikot hoitoja silmälläpitäen. Oletan, että ultrassa saan tietää mahdollisen sairasloma-ajan tarkemman ajankohdan, ja pääsen toteuttamaan jotakin lukuisista suunnitelmistani. On ollut hankalaa ajoittaa synttärijuhlien tuleva leipominen kun ei tiedä onko jollakin viikolla täysin toimintakyvytön vai ei. En myöskään osaa päättää pitäisikö sukulaisia kutsua erikseen kahville synttäreinä, ja jos niin minä päivänä olisin itse kunnossa kutsumaan vieraita. Kontrollifriikkinä suunnittelijana tämä odotusajan epämääräisyys on ollut yksi tuskallisimpia asioita kestää koko projektissa. Tietäisi edes onko koko sairasloma tulossa vai ei.

Epävarmuus pyörii ajatuksissa yhä enemmän. Aiemmin olin melko varma, että raskaus tulee tapahtumaan, nyt en enää pysty uskomaan siihen vakuuttavasti. Silmulla kävi huonosti, mikä sai minut vielä enemmän pelkäämään omaa tilannettani. Turhauttavinta on kun en voi tehdä mitään auttaakseni tilannetta. Pitää vain odottaa ja toivoa. Ainakin kärsivällisyys kasvaa.