http://vaestoliitonblogi.com/2014/01/01/lakkaa-parjaamasta-ja-ala-elaa/
Hieno teksti pärjäämisestä. Ikävä vain, että kommentteja kirjoittaneet olivat ymmärtäneet asian aivan väärin. Eihän ei-pärjääminen (kuten kommenteissa oli kirjoitettu) eli pärjäämättömyys tarkoita passivoitumista. Se tarkoittaa aktivoitumista avun hakuun, tarpeen huomaamista ja toimimista sen täyttämiseksi. Jotta saisi itselleen ja perheelleen paremman elämän. Kaikesta luovuttaminen ja passivoituminen on aivan eri asia. Luovuttamalla naamiosta saa itselleen uutta voimaa hakea apua ja ehkä aktivoituu toimintaan ”unettomasta unestaan” eli pärjäämiselämästä ja alkaa taas haaveilla paremmasta. Elämä saa lisää sisältöä jo naamion riisuessa ja antaessa itselleen oikeuden olla väsynyt ja heikko.
Pohdin samaa kuin Mirkku kirjoituksen kommenteissa:
Mirkku on 02/01/2014 10:22 am said:
Entä kun itse tajuaa tuon, mutta saa vastaukseksi “kyllä sinä pärjäät”, “aina on pärjätty”, “yritä nyt vain pärjätä” jne. Miten toimia silloin, jos avunpyytäjä jätetään yksin ja saatetaan jopa kehottaa pärjäämään yksin ja sinut määritellään heikoksi, koska pyydät apua? Miten voi näitä ymmärtämättömiä valistaa siinä tilanteessa? Onko ainoa auttaja jokin instituutio, jonne muutama muukin jonottaa?
Siinä saattaa menettää joitakin ihmisiä ympäriltään, jos uskaltautuu pyytämään apua. Kaikki kun eivät itsekään jaksa ja pärjäävät juuri ja juuri eikä heistä ole avuksi. Itsekin vetäydyin pahimman masennuksen aikana joistakin kavereista, koska en yksinkertaisesti voinut antaa heille mitään. Toisaalta on taas eri asia ne ihmiset, jotka koko ajan ottavat eivätkä koskaan anna takaisin – heitä jaksaa kun on itse kunnossa muttei silloin kun oma pärjääminen on heikoilla.
Minulla olisi niin paljon sanottavaa tästä aiheesta, mutta ajatus menee sekaisin yrittäessäni keskittyä täällä hälyn keskellä. Tunnen, että aihe on hyvin terapeuttinen minulle ja varmaan palaan siihen ainakin terapeuttini kanssa, ehkä tähän blogitekstiinkin kommentoiden.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste ystävyys. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste ystävyys. Näytä kaikki tekstit
sunnuntai 5. tammikuuta 2014
perjantai 22. marraskuuta 2013
Suosituskirjesoppa
Jännä miten joka vuosi loppuvuoteen kertyy valtavasti tekemistä. Vuoden vaihtumista pitää jonkinlaisena välietappina elämässä, johon mennessä pitää tehdä sitä sun tätä valmiiksi. Monet opiskelukurssit päättyvät jouluun ja kurssien lopussa on yleensä tentti. Joululahjat sekä -kortit pitää saada valmiiksi, jouluruuat kokattua ja piparit leivottua. Lukuisia pikkujoulukutsuja satelee. Puhumattakaan marraskuun pimeydestä, miten se imee viimeisetkin voimat. Eipä siihen tarvitsisi kerätä vielä vapaaehtoisia "haluan saada tämän jouluun mennessä jotta voin levätä joululomalla"-aikatauluja.
Ystäväni ehdotti äkkilähtöä etelän lämpöön. Harmittaa etten voi lähteä. Muuten olisin jättänyt kaikki velvollisuudet viikoksi mielelläni, mutta yksi kurssi pidättelee minua kotona. Sellainen, jota olen yrittänyt suorittaa jo useamman vuoden, mutta kun siellä on läsnäolopakko ja edellisillä yrityksillä on aina päälle tullut lapsettomuushoito. Siispä nyt en anna minkään häiritä läsnäoloani tunneilla, jotta saan pakollisen kurssin pois päiväjärjestyksestä. Olisi se äkkilähtö silti houkutteleva..
Yksi ystävämme lähtee vuoden alussa vuodeksi pois Suomesta. Hän on auttanut hoitojemme aikana paljon; kuskannut autolla, kestänyt mielialaheilahtelut, lohduttanut kun on ollut tarvetta. Kukaan muu ystävistämme ei ole seurannut niin läheltä viime vuosien tapahtumia. Siksi halusimme juuri tältä ystävältä suosituskirjeen adoptiota varten. Muut suosituskirjeemme tulevat olemaan hieman kauempaa elämäämme seuranneilta.
Ongelman tässä muodosti se, että mikäli kaikki sujuu aikataulussa tarvitsemme suosituskirjeet ensi kesänä. Ja ystävä on toisella puolella maapalloa. Ohjeiden mukaan kirjeet pitää allekirjoittaa notaarin läsnäollessa. Ohjeemme kuitenkin olivat vuosien takaa, tuoreita emme ole saaneet koska emme ole vielä niin pitkällä adoptioprosessissa. Siispä laitoin viestiä sosiaalityöntekijällemme ja pyörittelimme asiaa ystävän, sosiaalityöntekijän ja minun kesken. Lopulta päädyimme siihen, että vielä on liian aikaista pyytää suosituskirjeitä, koska tuoreempi päiväys lähellä luvan saantia on parempi ja kirjeen sisältö riippuu kohdemaasta.
Minusta on aika omituista, että kohdemailla olisi erilaisia vaatimuksia kirjeen sisällöstä. Eikö sen ideana ole kehua ihmisiä hyviksi vanhemmiksi ja siinä se. Joka tapauksessa emme saa ystävän kirjettä notaarille, mutta sen pitäisi kelvata postitettuna. Kunhan ilmoitamme ystävälle viikkoja etukäteen, jotta hän ehtii suureen kaupunkiin postittamaan kirjeen. Inhottavaa vaivata häntä kesken matkan ja vaatia tekemään erikseen matka kaupunkiin vuoksemme. Olisi ollut mukavampi hoitaa asia pois ennen lähtöä. Mutta sosiaalityöntekijää on paras totella näissä asioissa.
Ystäväni ehdotti äkkilähtöä etelän lämpöön. Harmittaa etten voi lähteä. Muuten olisin jättänyt kaikki velvollisuudet viikoksi mielelläni, mutta yksi kurssi pidättelee minua kotona. Sellainen, jota olen yrittänyt suorittaa jo useamman vuoden, mutta kun siellä on läsnäolopakko ja edellisillä yrityksillä on aina päälle tullut lapsettomuushoito. Siispä nyt en anna minkään häiritä läsnäoloani tunneilla, jotta saan pakollisen kurssin pois päiväjärjestyksestä. Olisi se äkkilähtö silti houkutteleva..
Yksi ystävämme lähtee vuoden alussa vuodeksi pois Suomesta. Hän on auttanut hoitojemme aikana paljon; kuskannut autolla, kestänyt mielialaheilahtelut, lohduttanut kun on ollut tarvetta. Kukaan muu ystävistämme ei ole seurannut niin läheltä viime vuosien tapahtumia. Siksi halusimme juuri tältä ystävältä suosituskirjeen adoptiota varten. Muut suosituskirjeemme tulevat olemaan hieman kauempaa elämäämme seuranneilta.
Ongelman tässä muodosti se, että mikäli kaikki sujuu aikataulussa tarvitsemme suosituskirjeet ensi kesänä. Ja ystävä on toisella puolella maapalloa. Ohjeiden mukaan kirjeet pitää allekirjoittaa notaarin läsnäollessa. Ohjeemme kuitenkin olivat vuosien takaa, tuoreita emme ole saaneet koska emme ole vielä niin pitkällä adoptioprosessissa. Siispä laitoin viestiä sosiaalityöntekijällemme ja pyörittelimme asiaa ystävän, sosiaalityöntekijän ja minun kesken. Lopulta päädyimme siihen, että vielä on liian aikaista pyytää suosituskirjeitä, koska tuoreempi päiväys lähellä luvan saantia on parempi ja kirjeen sisältö riippuu kohdemaasta.
Minusta on aika omituista, että kohdemailla olisi erilaisia vaatimuksia kirjeen sisällöstä. Eikö sen ideana ole kehua ihmisiä hyviksi vanhemmiksi ja siinä se. Joka tapauksessa emme saa ystävän kirjettä notaarille, mutta sen pitäisi kelvata postitettuna. Kunhan ilmoitamme ystävälle viikkoja etukäteen, jotta hän ehtii suureen kaupunkiin postittamaan kirjeen. Inhottavaa vaivata häntä kesken matkan ja vaatia tekemään erikseen matka kaupunkiin vuoksemme. Olisi ollut mukavampi hoitaa asia pois ennen lähtöä. Mutta sosiaalityöntekijää on paras totella näissä asioissa.
perjantai 23. elokuuta 2013
Jännittää ja vähän muutakin
En taida saada unta tänä yönä. Mitenkähän meidän käy aamulla Pelassa... Jotenkin iski nyt illalla, että todella vain muutaman tunnin päästä jotakin tapahtuu adoptioasiassa.
Mitä jos tapahtuu ikäviä? Miten selviän tuttavaperheen kestityksestä viikonlopun yli? En ole tavannut ystäväni naisystävää ja heidän lastaan varmaan vuoteen, viimeksi nähdessä lapsi oli vielä sylissä jokeltava versio. Ei mitään käsitystä mikä kehitysaste nyt on meneillään. Ystäväni tietää meidän hoidoista, toivottavasti hän osaa olla hienotunteinen viikonloppuna.
Kävin tänään apteekista hakemassa uusia vitamiineja. Olen syönyt nyt b-vitamiinia ja ajattelin vaihtaa välillä monivitamiiniin. Pyysin myyjäneidiltä sellaista purkkia, jossa olisi foolihappoa enemmän kuin peruspillereissä. Tämä otti saman tien käteensä purkin, jossa luki isoin kirjaimin RASKAUDEN JA IMETYKSEN AIKANA. Yritin kohteliaasti esittää, että olisiko toista vaihtoehtoa. Myyjä ei ymmärtänyt, vaan selitti kuinka tuo on se paras vaihtoehto purkeista foolihapon suhteen. Lopulta sanoin suoraan, että en halua purkkia, jossa on tuollainen teksti. Haluan jonkun toisen. Myyjä katsoi minua ihmetellen, mutta alkoi etsiä toista vaihtoehtoa.
Jostain syystä melkein hätäännyin, kun myyjäneiti ei meinannut ensin edes etsiä muuta purkkia. Omituinen tunne, se tuli ihan tyhjästä. Ja katosikin nopeasti. Jos raskautta ei tulisi ja hoidotkaan ei enää jatku pitäisi siitä huolimatta seuraavat 200 päivää ottaa vitamiinia "raskauden aikana". Kyllähän se olisi vähän kohtalon uhmaamista ostaa purkki raskauden varalle juuri ennen viimeistä PASia. Siitä huolimatta, että sisältö on käytännössä sama kuin ostamassani "neutraalissa" purkissa.
Mitä jos tapahtuu ikäviä? Miten selviän tuttavaperheen kestityksestä viikonlopun yli? En ole tavannut ystäväni naisystävää ja heidän lastaan varmaan vuoteen, viimeksi nähdessä lapsi oli vielä sylissä jokeltava versio. Ei mitään käsitystä mikä kehitysaste nyt on meneillään. Ystäväni tietää meidän hoidoista, toivottavasti hän osaa olla hienotunteinen viikonloppuna.
Kävin tänään apteekista hakemassa uusia vitamiineja. Olen syönyt nyt b-vitamiinia ja ajattelin vaihtaa välillä monivitamiiniin. Pyysin myyjäneidiltä sellaista purkkia, jossa olisi foolihappoa enemmän kuin peruspillereissä. Tämä otti saman tien käteensä purkin, jossa luki isoin kirjaimin RASKAUDEN JA IMETYKSEN AIKANA. Yritin kohteliaasti esittää, että olisiko toista vaihtoehtoa. Myyjä ei ymmärtänyt, vaan selitti kuinka tuo on se paras vaihtoehto purkeista foolihapon suhteen. Lopulta sanoin suoraan, että en halua purkkia, jossa on tuollainen teksti. Haluan jonkun toisen. Myyjä katsoi minua ihmetellen, mutta alkoi etsiä toista vaihtoehtoa.
Jostain syystä melkein hätäännyin, kun myyjäneiti ei meinannut ensin edes etsiä muuta purkkia. Omituinen tunne, se tuli ihan tyhjästä. Ja katosikin nopeasti. Jos raskautta ei tulisi ja hoidotkaan ei enää jatku pitäisi siitä huolimatta seuraavat 200 päivää ottaa vitamiinia "raskauden aikana". Kyllähän se olisi vähän kohtalon uhmaamista ostaa purkki raskauden varalle juuri ennen viimeistä PASia. Siitä huolimatta, että sisältö on käytännössä sama kuin ostamassani "neutraalissa" purkissa.
maanantai 24. syyskuuta 2012
Vauvajuhlat!
Viimeinen lapsuusajan ystävä - uraohjus, joka vielä puoli vuotta sitten hoki kuinka ei halua lapsia ja miten ärsyttää kun ystävät muuttuvat lapsensaannin jälkeen - on saamassa lapsen. Siinäpä katkeaa viimeinenkin yhteys vanhoihin kavereihin.
Asumme melko kaukana lapsuuden kotipaikastani, joten en ole ollut aktiivisesti tekemisissä sinne jääneiden kavereiden kanssa. Tiedän mitä heille kuuluu ja näemme satunnaisesti. Tai oikeastaan näimme ennen vauvabuumia. Osa vanhoista kavereista asuu nykyään pääkaupunkiseudulla ja heitä näin useammin siellä asuessani, mutta nyt välimatka on liian pitkä satunnaisille lounaille tai baari-illoille. Näistä kavereista viimeinen saa siis nyt lapsen, joten kaipa ne istumiset olisivat joka tapauksessa loppuneet tähän mikäli voidaan mitään päätellä muun kaveriporukan käytöksestä vauvan tulon jälkeen.
Tunnen menettäneeni jotain suurta. Vaikka emme viime vuosina olleet mitenkään tiiviisti yhteydessä minulla oli optio "palata kotiin" ja nähdä kavereita. Nyt näkeminen tarkoittaa iltapäiväkahvia heidän kotonaan lasten kanssa ja kotiinlähtöä parin tunnin istumisen jälkeen. Maksaa vaivan ajaa kolme tuntia sitä varten. Viimeinen linkkini näihin kavereihin on nyt katkennut, en tule enää kuulemaan uutisia ja juoruja keneltäkään. Olen ainoa lapseton. En osaa pukea sanoiksi miten paljon se sattuu, kun en itsekään ymmärrä miksi se sattuu näin paljon.
Minut kutsuttiin vauvajuhliin. Kieltäydyin enkä aio osallistua lahjakoriin. En keksi mitään typerämpää juhlaa, anteeksi nyt vain kaikki juhlan kannattajat. Juhlan ainoa tarkoitus tuntuu olevan tuhlata rahaa lahjoihin ja tarjottaviin. Facebook-kutsussa luvattiin vauvaleikkejä. Alkoi ihan oksettaa ajatus. Onneksi ei ole pakko mennä. Teennäistä yhdessäoloa surkean tekosyyn varjolla, leikkejä joista kukaan ei ymmärrä miksi aikuisten pitää niitä leikkiä, mahdollisesti pakotettuja stereotypioita syntymättömälle lapselle sukupuolen "paljastamisen" muodossa, raskaana oleva saa kestää jatkuvaa mahanhiplausta ja seurata sivusta kun kaverit humaltuvat. Jos ikinä tulen raskaaksi kerron asiasta kavereille vasta kun vauva on syntynyt etten vaan joudu kauhujuhliin leikkimään "tökkää vauvalle häntä"-leikkiä.
Asumme melko kaukana lapsuuden kotipaikastani, joten en ole ollut aktiivisesti tekemisissä sinne jääneiden kavereiden kanssa. Tiedän mitä heille kuuluu ja näemme satunnaisesti. Tai oikeastaan näimme ennen vauvabuumia. Osa vanhoista kavereista asuu nykyään pääkaupunkiseudulla ja heitä näin useammin siellä asuessani, mutta nyt välimatka on liian pitkä satunnaisille lounaille tai baari-illoille. Näistä kavereista viimeinen saa siis nyt lapsen, joten kaipa ne istumiset olisivat joka tapauksessa loppuneet tähän mikäli voidaan mitään päätellä muun kaveriporukan käytöksestä vauvan tulon jälkeen.
Tunnen menettäneeni jotain suurta. Vaikka emme viime vuosina olleet mitenkään tiiviisti yhteydessä minulla oli optio "palata kotiin" ja nähdä kavereita. Nyt näkeminen tarkoittaa iltapäiväkahvia heidän kotonaan lasten kanssa ja kotiinlähtöä parin tunnin istumisen jälkeen. Maksaa vaivan ajaa kolme tuntia sitä varten. Viimeinen linkkini näihin kavereihin on nyt katkennut, en tule enää kuulemaan uutisia ja juoruja keneltäkään. Olen ainoa lapseton. En osaa pukea sanoiksi miten paljon se sattuu, kun en itsekään ymmärrä miksi se sattuu näin paljon.
Minut kutsuttiin vauvajuhliin. Kieltäydyin enkä aio osallistua lahjakoriin. En keksi mitään typerämpää juhlaa, anteeksi nyt vain kaikki juhlan kannattajat. Juhlan ainoa tarkoitus tuntuu olevan tuhlata rahaa lahjoihin ja tarjottaviin. Facebook-kutsussa luvattiin vauvaleikkejä. Alkoi ihan oksettaa ajatus. Onneksi ei ole pakko mennä. Teennäistä yhdessäoloa surkean tekosyyn varjolla, leikkejä joista kukaan ei ymmärrä miksi aikuisten pitää niitä leikkiä, mahdollisesti pakotettuja stereotypioita syntymättömälle lapselle sukupuolen "paljastamisen" muodossa, raskaana oleva saa kestää jatkuvaa mahanhiplausta ja seurata sivusta kun kaverit humaltuvat. Jos ikinä tulen raskaaksi kerron asiasta kavereille vasta kun vauva on syntynyt etten vaan joudu kauhujuhliin leikkimään "tökkää vauvalle häntä"-leikkiä.
perjantai 23. maaliskuuta 2012
Tunnustus
Kiitos Rowan ja Kypäräsydän tästä tunnustuksesta blogilleni. Arvostan suuresti tällaisia eleitä varsinkin niiden tullessa kirjoittajilta, joita myös arvostan.
1. Kerro linkin kera blogissasi, kuka lahjoitti sinulle tämän awardin
2. Kirjoita seitsemän random-faktaa itsestäsi
3. Lahjoita tämä sama award 15 muulle bloggaajalle/blogille
Faktaa:
1. Inhosin ennen valkoista väriä erityisesti sisustuksessa, nyt olen alkanut sietämään sitä pieninä annoksina (ei edelleenkään isoina seinäpintoina).
2. Mikään ei paranna vatsakipua, pahoinvointia tai muuta vatsan myllerrystä tehokkaammin kuin aito Fazerin Turkinpippuri.
3. Lempivärini on vaihdellut lapsuuden vaaleanpunaisesta teini-iän sinisten sävyjen kautta nykyiseen violettiin.
4. Häidemme teemavärinä oli tumma violetti, jonka käyttö onnistui mielestäni oikein hyvin.
5. Kaipaan järjestelytekemistä, kuten häiden suunnittelua tai seminaarin järjestämistä. Tarvitsen projekteja pitääkseni mielen virkeänä.
6. Tykkään leipomisesta, erityisesti ruisleivän tekemisestä ja haluan tulevaan kotiimme puilla lämmitettävän leivinuunin.
7. Täytän ihan pian 31 vuotta ja ensimmäistä kertaa elämässäni en aio mitenkään juhlistaa synttäreitäni.
Haluan antaa tämän tunnustuksen muutamalle blogille, jotka ovat toki jo saaneet tämän aiemmin muilta. Mutta haluan nyt vielä tuoda esille niitä blogeja, joiden kirjoittajat ovat yrittäneet jo pidempään lasta ja jaksaneet kannustaa muita blogaajia omista, raskaistakin taakoista huolimatta:
Mökö on pieni, mököä ei vielä ole-blogi, Pihlajapuun katveessa-blogi, Kypäräsydän-blogi ja Tuuliviirityttö tahtoo-blogi.
Edit: en tiedä miten onnistuin jättämään tästä tekstistä viimeisen lauseen pois, mutta nyt uusin silmin huomasin heti sen puuttuvan.
"Lisäksi haluan antaa tunnustuksen vielä yhdelle blogaajalle, joka on kulkenut matkassani lähes blogin alusta saakka: Rouva Rubiinille."
2. Kirjoita seitsemän random-faktaa itsestäsi
3. Lahjoita tämä sama award 15 muulle bloggaajalle/blogille
Faktaa:
1. Inhosin ennen valkoista väriä erityisesti sisustuksessa, nyt olen alkanut sietämään sitä pieninä annoksina (ei edelleenkään isoina seinäpintoina).
2. Mikään ei paranna vatsakipua, pahoinvointia tai muuta vatsan myllerrystä tehokkaammin kuin aito Fazerin Turkinpippuri.
3. Lempivärini on vaihdellut lapsuuden vaaleanpunaisesta teini-iän sinisten sävyjen kautta nykyiseen violettiin.
4. Häidemme teemavärinä oli tumma violetti, jonka käyttö onnistui mielestäni oikein hyvin.
5. Kaipaan järjestelytekemistä, kuten häiden suunnittelua tai seminaarin järjestämistä. Tarvitsen projekteja pitääkseni mielen virkeänä.
6. Tykkään leipomisesta, erityisesti ruisleivän tekemisestä ja haluan tulevaan kotiimme puilla lämmitettävän leivinuunin.
7. Täytän ihan pian 31 vuotta ja ensimmäistä kertaa elämässäni en aio mitenkään juhlistaa synttäreitäni.
Haluan antaa tämän tunnustuksen muutamalle blogille, jotka ovat toki jo saaneet tämän aiemmin muilta. Mutta haluan nyt vielä tuoda esille niitä blogeja, joiden kirjoittajat ovat yrittäneet jo pidempään lasta ja jaksaneet kannustaa muita blogaajia omista, raskaistakin taakoista huolimatta:
Mökö on pieni, mököä ei vielä ole-blogi, Pihlajapuun katveessa-blogi, Kypäräsydän-blogi ja Tuuliviirityttö tahtoo-blogi.
Edit: en tiedä miten onnistuin jättämään tästä tekstistä viimeisen lauseen pois, mutta nyt uusin silmin huomasin heti sen puuttuvan.
"Lisäksi haluan antaa tunnustuksen vielä yhdelle blogaajalle, joka on kulkenut matkassani lähes blogin alusta saakka: Rouva Rubiinille."
perjantai 24. helmikuuta 2012
Raporttia
Ei erityisen hyvävointisena takaisin kotona taas. Olin onnistunut unohtamaan kuinka paljon hiilidioksidi palleassa oikein sattuukaan.
Kotiuduin eilen iltapäivällä. Ystävä haki minut sairaalasta, avusti raput kotiin, huolehti mukavan paikan sohvalle ja tarvittavat tavarat ympärilleni. Mies tuli illalla kotiin töistä toiselta paikkakunnalta ja laittoi ruokaa. Tänään mies on kotona etätöissä voidakseen huolehtia hyvinvoinnistani samalla. Tunnen olevani hyvässä hoidossa.
Leikkaus meni hyvin. Vaikka endoa oli useampia pesäkkeitä, ne oli kasvaneet sopivasti yhteen ja saatiin seinämistä huolimatta imettyä saman reiän kautta ulos. Mikä toisin sanoen tarkoittaa, että suurin osa vasenta munasarjaa säästyi. Olin keskiviikon ihan pihalla, nukuin koko päivän ja yön. En jaksanut ymmärtää mitä ympärilläni tapahtui ja vasta myöhään illalla sain lähetettyä pari tekstiviestiä huolestuneille miehelle ja ystäville. Nekin oli pitkällisen työn tuloksia.
Leikkauskipu vasemmalla alamahassa, hiilidioksidikipu ylämahassa ja oikeassa olkapäässä, päänsärky sairaalassa alkaneesta flunssasta, ihonnipistely siteistä mahassa, tiheän aivastelun aiheuttamat vatsakrampit, huimaus, oksettava olo ja kurkkukipu... Burana 600mg kolmasti päivässä ei riitä mihinkään. Sairaslomaa ensi viikon perjantaihin saakka, tosin ajattelin käväistä yhdessä seminaarissa istumassa ensi tiistaina, jos olo antaa myöten. Muut seminaarithan on tauolla loman takia, mutta kaikki tiedekunnat ei noudata samaa aikataulua keskenään.
Ainakin laihdutus eteni, kun olin melkein pari vuorokautta pelkällä ravintoliuoksella ja mahasta otettiin jättimöykky pois. Tosin nyt on hirveä himo suolaiseen ja sipsit tietysti etunenässä himolistalla. Pitäisi soittaa IVF-hoitajalle jatkosta, mutta tänään ei jaksa keskittyä niin pitkään puheluun. Maanantaina sitten.
Kotiuduin eilen iltapäivällä. Ystävä haki minut sairaalasta, avusti raput kotiin, huolehti mukavan paikan sohvalle ja tarvittavat tavarat ympärilleni. Mies tuli illalla kotiin töistä toiselta paikkakunnalta ja laittoi ruokaa. Tänään mies on kotona etätöissä voidakseen huolehtia hyvinvoinnistani samalla. Tunnen olevani hyvässä hoidossa.
Leikkaus meni hyvin. Vaikka endoa oli useampia pesäkkeitä, ne oli kasvaneet sopivasti yhteen ja saatiin seinämistä huolimatta imettyä saman reiän kautta ulos. Mikä toisin sanoen tarkoittaa, että suurin osa vasenta munasarjaa säästyi. Olin keskiviikon ihan pihalla, nukuin koko päivän ja yön. En jaksanut ymmärtää mitä ympärilläni tapahtui ja vasta myöhään illalla sain lähetettyä pari tekstiviestiä huolestuneille miehelle ja ystäville. Nekin oli pitkällisen työn tuloksia.
Leikkauskipu vasemmalla alamahassa, hiilidioksidikipu ylämahassa ja oikeassa olkapäässä, päänsärky sairaalassa alkaneesta flunssasta, ihonnipistely siteistä mahassa, tiheän aivastelun aiheuttamat vatsakrampit, huimaus, oksettava olo ja kurkkukipu... Burana 600mg kolmasti päivässä ei riitä mihinkään. Sairaslomaa ensi viikon perjantaihin saakka, tosin ajattelin käväistä yhdessä seminaarissa istumassa ensi tiistaina, jos olo antaa myöten. Muut seminaarithan on tauolla loman takia, mutta kaikki tiedekunnat ei noudata samaa aikataulua keskenään.
Ainakin laihdutus eteni, kun olin melkein pari vuorokautta pelkällä ravintoliuoksella ja mahasta otettiin jättimöykky pois. Tosin nyt on hirveä himo suolaiseen ja sipsit tietysti etunenässä himolistalla. Pitäisi soittaa IVF-hoitajalle jatkosta, mutta tänään ei jaksa keskittyä niin pitkään puheluun. Maanantaina sitten.
maanantai 20. helmikuuta 2012
Blogiongelmia ja kuulumisia
Jostain syystä en ole saanut uusia tekstejä enkä kommentteja julkaistua muutamaan päivään. Unelma-tekstini sain julkaistua, mutta siihenkin tuli väärä kellonaika - julkaisin sen yöllä unettomana ja menin heti julkaisun jälkeen toista blogia lukemaan. Toisessa blogissa Unelma-teksti oli sivupalkin mukaan julkaistu 9 tuntia sitten, vaikka vasta minuuttia aiemmin olin saanut sen valmiiksi. Tänään sain ensimmäiset omat kommentit vihdoin läpi bloggerin seulan. Ehkä blogger päätti, että tekstini on niin huonoja etteivät läpäise julkaisukynnystä.
Joka tapauksessa tekstini olisi olleet vain "ajattomia" pikkuhuomioita, ei mitään erityistä asiaa. Täällä kärsitään edelleen samoista vaivoista kuin viime tekstissä ja oksentelu syömisen päätteeksi alkaa olla enemmän vakio kuin harvinaisuus. Nukkuminen on vaikeutunut entisestään. Eilen kypsyin koko hommaan ja ahmin herkkuja herkkujen perään vaikka vatsa oli piukeana ruuasta. Enkä oksentanut vaan helpotin oloa lopuksi yrttiteellä. Joku protesti vatsan dominointia kohtaan. Vatsa kosti yöllä järjettömällä kipukohtauksella eikä kävely tai mikään asento tuonut helpotusta.
En eilen uskonut, että voisin kokea enää kovempaa kipua, mutta niin se vaan yöllä koveni kuitenkin. Tuntui siltä, että nahkaan repesi pari uutta raskausarpea turvotuksen tuloksena. Ei kohta ole alamahassa enää tilaa arville enkä ole vielä ehtinyt siihen raskauskohtaan lainkaan. Onpahan valmiiksi venytetty iho. Luotan siihen, että huominen Toilax-hoito vie tämän turvotuksen ja pahan olon mennessään ja pääsen paremmassa kunnossa leikkaukseen.
Leikkauksen vaatimat järjestelyt on nyt tehty, mieheni on töissä toisella paikkakunnalla, joten jään sairaalaan yhdeksi yöksi vaikka olisinkin kotiutuskunnossa leikkauksen päälle. Ystäväni tarjoutui kyllä majoittamaan minut luokseen ensimmäiseksi yöksi - sairaalastahan ei pääse jollei ole yön ajan aikuista seuraa - mutta en pidä ajatuksesta olla kipeänä vieraissa nurkissa. Haluan valittaa kovaan ääneen, röyhtäillä ja piereskellä hiilidioksidia elimistöstäni pois estoitta ja löhnöttää epämääräisissä asennoissa sohvalla välittämättä mitä paikallaolevat ajattelevat. Toinen ystäväni tulee hakemaan minut sairaalasta, ilmoitin varmuuden vuoksi, että pitää varautua hakemiseen torstaina, perjantaina ja maanantaina ettei hän täytä kalenteriaan täpötäyteen (kuten on tapansa). Ja torstai-iltana mies tulee kotiin hoivaamaan!
On ollut vapauttavaa puhua leikkauksesta ystävien kesken. Ja estopiikityksen oireistakin jossain määrin. Olen saanut huomata tuen merkitysen ihan uudella tavalla. Jotkut ihmiset ovat harvinaisen hyviä ilmaisemaan sanoin tukensa ja myötätuntonsa. Itse en osaa samaa, vaan yritän antaa tekojen puhua puolestaan - josta syystä olen kokenut samantyylisille ihmisille kertomisen helpommaksi. En osaa ilmaista sanoin, kuinka kiitollinen olen avusta ja koen, että sanoin itseään ilmaisevat ihmiset kaipaavat sanallista kiitostakin. Sellaisen "keksiminen" niin, että se toisi esiin taustalla olevan vahvan tunteen on aikaaviepää ja hankalaa. Tunnen oman puheeni jäävän aina vaillinaiseksi ja miettimiseen käytetty vaiva tuntuu liian raskaalta. On helpompaa olla sanomatta ja luottaa tekoihin, jotka taas tulevat automaattisesti.
Nyt pitää vielä uusia kirjaston gradukirjat (ikuisuusprojekti, kun laina-aika on 14 päivää ja sakko 2e/kirja/päivä), pakata ruuat, vaihtaa kaupunkia, viedä auto ystävälle, käydä seminaarissa, osallistua verkkokurssin keskusteluun, pakata sairaalatarvikkeet (olennaisimmat on tietysti kirja ja puhelin latureineen!) ja tyhjentää vatsa. Sitten olen valmis leikkaukseen ja yöhön sairaalassa. ..Vai onkohan jotain tärkeää unohtunut..
Joka tapauksessa tekstini olisi olleet vain "ajattomia" pikkuhuomioita, ei mitään erityistä asiaa. Täällä kärsitään edelleen samoista vaivoista kuin viime tekstissä ja oksentelu syömisen päätteeksi alkaa olla enemmän vakio kuin harvinaisuus. Nukkuminen on vaikeutunut entisestään. Eilen kypsyin koko hommaan ja ahmin herkkuja herkkujen perään vaikka vatsa oli piukeana ruuasta. Enkä oksentanut vaan helpotin oloa lopuksi yrttiteellä. Joku protesti vatsan dominointia kohtaan. Vatsa kosti yöllä järjettömällä kipukohtauksella eikä kävely tai mikään asento tuonut helpotusta.
En eilen uskonut, että voisin kokea enää kovempaa kipua, mutta niin se vaan yöllä koveni kuitenkin. Tuntui siltä, että nahkaan repesi pari uutta raskausarpea turvotuksen tuloksena. Ei kohta ole alamahassa enää tilaa arville enkä ole vielä ehtinyt siihen raskauskohtaan lainkaan. Onpahan valmiiksi venytetty iho. Luotan siihen, että huominen Toilax-hoito vie tämän turvotuksen ja pahan olon mennessään ja pääsen paremmassa kunnossa leikkaukseen.
Leikkauksen vaatimat järjestelyt on nyt tehty, mieheni on töissä toisella paikkakunnalla, joten jään sairaalaan yhdeksi yöksi vaikka olisinkin kotiutuskunnossa leikkauksen päälle. Ystäväni tarjoutui kyllä majoittamaan minut luokseen ensimmäiseksi yöksi - sairaalastahan ei pääse jollei ole yön ajan aikuista seuraa - mutta en pidä ajatuksesta olla kipeänä vieraissa nurkissa. Haluan valittaa kovaan ääneen, röyhtäillä ja piereskellä hiilidioksidia elimistöstäni pois estoitta ja löhnöttää epämääräisissä asennoissa sohvalla välittämättä mitä paikallaolevat ajattelevat. Toinen ystäväni tulee hakemaan minut sairaalasta, ilmoitin varmuuden vuoksi, että pitää varautua hakemiseen torstaina, perjantaina ja maanantaina ettei hän täytä kalenteriaan täpötäyteen (kuten on tapansa). Ja torstai-iltana mies tulee kotiin hoivaamaan!
On ollut vapauttavaa puhua leikkauksesta ystävien kesken. Ja estopiikityksen oireistakin jossain määrin. Olen saanut huomata tuen merkitysen ihan uudella tavalla. Jotkut ihmiset ovat harvinaisen hyviä ilmaisemaan sanoin tukensa ja myötätuntonsa. Itse en osaa samaa, vaan yritän antaa tekojen puhua puolestaan - josta syystä olen kokenut samantyylisille ihmisille kertomisen helpommaksi. En osaa ilmaista sanoin, kuinka kiitollinen olen avusta ja koen, että sanoin itseään ilmaisevat ihmiset kaipaavat sanallista kiitostakin. Sellaisen "keksiminen" niin, että se toisi esiin taustalla olevan vahvan tunteen on aikaaviepää ja hankalaa. Tunnen oman puheeni jäävän aina vaillinaiseksi ja miettimiseen käytetty vaiva tuntuu liian raskaalta. On helpompaa olla sanomatta ja luottaa tekoihin, jotka taas tulevat automaattisesti.
Nyt pitää vielä uusia kirjaston gradukirjat (ikuisuusprojekti, kun laina-aika on 14 päivää ja sakko 2e/kirja/päivä), pakata ruuat, vaihtaa kaupunkia, viedä auto ystävälle, käydä seminaarissa, osallistua verkkokurssin keskusteluun, pakata sairaalatarvikkeet (olennaisimmat on tietysti kirja ja puhelin latureineen!) ja tyhjentää vatsa. Sitten olen valmis leikkaukseen ja yöhön sairaalassa. ..Vai onkohan jotain tärkeää unohtunut..
sunnuntai 5. helmikuuta 2012
Kevyt - Takaisin ruotuun
Nyt on useita päiviä ahmittu mitä sattuu, itketty, saatu energiapuuskia, muutettu asunnosta toiseen, suututettu kaverit ja jätetty koulutehtäviä tekemättä. On aika saada taas ote elämään. Ajattelin aloittaa syömisten tasaamisella ja koulutehtävien tekemisellä. Kaverisuhteet taisin pilata typeryyksissäni enkä tiedä miten saisin ne takaisin tai onko minulla energiaa yrittääkään.
Ajattelin varata psykologille ajan ensi viikolla. Masennus uhittelee nurkan takana, vaatii liikaa energiaa pelkkä liikkeelle lähteminen. Vielä ei olla yhden asunnon onnellisessa tilanteessa, vaan pitää raahata itsensä tenttiin huomiseksi toiseen kaupunkiin vielä tänä iltana. Ja olla puolityhjässä asunnossa yksin ilman verhoja. Paitsi jos pimeässä kiinnittäisin ensin verhonipsut ja perään verhot; lamppuja kun ei katossa vielä ole kuin keittiössä. Ahdistava ajatus.
Mutta iloisempiin aiheisiin: löysin herkullisen kuuloisen porkkanakakkureseptin netistä. Joskin kommenteissa osa sanoo tätä hedelmäkakuksi eikä porkkanakakuksi. En ole ehtinyt nyt leipoa, mutta ajattelin kokeilla kakkua kunhan saan kaikki leipomistarvikkeet siististi yhteen asuntoon.
Mietin aineksia suomeksi, mitä mieltä olette voisiko ainekset kääntää ja soveltaa näin?
1 appelsiini (josta kakkuun 3 rkl mehua ja se raastettu kuori, mikä ei mene kuorrutukseen)
140g rusinoita
1,25 dl öljyä (ohjeessa rapsi, meille tutumpi rypsi)
230g jauhoja (ohjeessa puolet kokojyväjauhoja)
3 tl leivinjauhetta TAI 2 tl soodaa (ja ylimääräinen ripaus munanvalkuaisen sekaan)
1 tl jauhettua kanelia
140g tummaa muscovadosokeria (onnistunee tavallisellakin sokerilla, vähän eri makuista tulee)
280g porkkanaraastetta (noin 400g kuorimattomia porkkanoita)
2 kananmunaa (1 valkuainen erikseen)
Kuorrutus:
100g kevyttä tuorejuustoa suoraan jääkaapista
100g Quark (googletin tätä, sanakirjan mukaan sen on maitorahka, mutta keskustelujen mukaan tuorejuusto, jota ei myydä Suomessa tuolla nimellä. Lähin vastaava voisi olla Philadelphia, ehkä myös muut vastaavat tuorejuustot. Toisaalta maitorahka keventäisi kuorrutusta mukavasti.)
3 rkl tomusokeria
½ tl raastettua appelsiinin kuorta
1,5 tl sitruunamehua
Ajattelin kokeilla maitorahkan kanssa tuleeko kuorrutuksesta liian vetistä. Jos sekoittaa varovasti voisi onnistua. Kuorrutus kevenee huomattavasti kun juustoa vähentää. Loppuohje löytyy siis linkin takaa, en katsonut tarpeelliseksi kääntää sitä suomeksi. Tulin myös ajatelleeksi, että appelsiinimehu voisi olla hyvää myös ihan pelkästään rahkan kanssa syötynä, tuollainen pari ruokalusikallista notkistaa rahkaa jo kummasti. Sekaan voi sitten laittaa appelsiinin paloja.
Ajattelin varata psykologille ajan ensi viikolla. Masennus uhittelee nurkan takana, vaatii liikaa energiaa pelkkä liikkeelle lähteminen. Vielä ei olla yhden asunnon onnellisessa tilanteessa, vaan pitää raahata itsensä tenttiin huomiseksi toiseen kaupunkiin vielä tänä iltana. Ja olla puolityhjässä asunnossa yksin ilman verhoja. Paitsi jos pimeässä kiinnittäisin ensin verhonipsut ja perään verhot; lamppuja kun ei katossa vielä ole kuin keittiössä. Ahdistava ajatus.
Mutta iloisempiin aiheisiin: löysin herkullisen kuuloisen porkkanakakkureseptin netistä. Joskin kommenteissa osa sanoo tätä hedelmäkakuksi eikä porkkanakakuksi. En ole ehtinyt nyt leipoa, mutta ajattelin kokeilla kakkua kunhan saan kaikki leipomistarvikkeet siististi yhteen asuntoon.
Mietin aineksia suomeksi, mitä mieltä olette voisiko ainekset kääntää ja soveltaa näin?
1 appelsiini (josta kakkuun 3 rkl mehua ja se raastettu kuori, mikä ei mene kuorrutukseen)
140g rusinoita
1,25 dl öljyä (ohjeessa rapsi, meille tutumpi rypsi)
230g jauhoja (ohjeessa puolet kokojyväjauhoja)
3 tl leivinjauhetta TAI 2 tl soodaa (ja ylimääräinen ripaus munanvalkuaisen sekaan)
1 tl jauhettua kanelia
140g tummaa muscovadosokeria (onnistunee tavallisellakin sokerilla, vähän eri makuista tulee)
280g porkkanaraastetta (noin 400g kuorimattomia porkkanoita)
2 kananmunaa (1 valkuainen erikseen)
Kuorrutus:
100g kevyttä tuorejuustoa suoraan jääkaapista
100g Quark (googletin tätä, sanakirjan mukaan sen on maitorahka, mutta keskustelujen mukaan tuorejuusto, jota ei myydä Suomessa tuolla nimellä. Lähin vastaava voisi olla Philadelphia, ehkä myös muut vastaavat tuorejuustot. Toisaalta maitorahka keventäisi kuorrutusta mukavasti.)
3 rkl tomusokeria
½ tl raastettua appelsiinin kuorta
1,5 tl sitruunamehua
Ajattelin kokeilla maitorahkan kanssa tuleeko kuorrutuksesta liian vetistä. Jos sekoittaa varovasti voisi onnistua. Kuorrutus kevenee huomattavasti kun juustoa vähentää. Loppuohje löytyy siis linkin takaa, en katsonut tarpeelliseksi kääntää sitä suomeksi. Tulin myös ajatelleeksi, että appelsiinimehu voisi olla hyvää myös ihan pelkästään rahkan kanssa syötynä, tuollainen pari ruokalusikallista notkistaa rahkaa jo kummasti. Sekaan voi sitten laittaa appelsiinin paloja.
torstai 22. joulukuuta 2011
Joulu tulla jolkottaa, kuten sanonta kuuluu
Opiskelut on tehty, seuraavan kerran niistä pitää huolehtia loppiaisen jälkeen. Olin saanut arvosanan yhdestä ärsyttävästä esseestä, jota en millään uskonut saavani valmiiksi: 4! Eli toiseksi korkein. Itse arvioin tekstin yhdeksi surkeimpia räpellyksiäni ja pelkäsin etten pääse edes läpi. Ihan mukava joululahja.
En millään voi uskoa, että joulu on noin lähellä. Mihin tämä viikko oikein on kadonnut? Yksi joululahja on vielä viimeistelyä vailla valmis, tänä jouluna on tullut käsitöitä tehtyä runsaasti. Äidin joululahja on kesken, koska menin hukkaamaan langat. Jotain taas niin epätodellista alkaa kirjoa kokonaista ison pöydän pöytäliinaa lahjaksi ja sitten paria päivää ennen joulua hukata langat. Väriä ei oikein ole järkevää vaihtaa kesken kuvion, joten pitää käyttää loppupäivä pienenpienen lankakerän etsintään.
Pienestä takaiskusta huolimatta on kivaa kun joulu tulee. Aatto vietetään serkkujen parissa vanhempieni luona – lapsikaaosta kylläkin, mutta odotan silti innolla. Ollaan niin monet vuodet vietetty joulua vain neljästään: minä, mieheni ja minun vanhempani. Vaihtelu tekee erittäin hyvää mukavien ihmisten seurassa. Tapaninpäivänä nähdään sitten lisää serkkuja, tätejä ja setiä, mutta toiselta puolelta sukua. Joista kenelläkään ei ole pieniä lapsia.
Eli rauhalliset pyhät tulossa ja sitä kaivataankin. Miehelläni on ollut rankka syksy töissä (mistä johtuen se tupakkaepisodi) eikä hänellä ole ylimääräisiä vapaita käytettäväksi jouluna. Hoitojen järjestäminen eri paikkakunnalla kuin työpaikka on tarkoittanut miehelleni useita yksittäisiä vapaapäiviä vuoden mittaan ja se kostautuu nyt vapaapäivien vähyydessä. Viimeiset vapaat pitää säästää alkuvuoden hoitoihin.
Postiluukusta on tipahdellut päivittäin joulukortteja. Tykkään lähettää ja saada kortteja. Tänä vuonna on toistaiseksi tullut kaksi valokuvaa, jotka olisi voinut olla tulemattakin. Toinen nyt vielä menettelee, olemme kyseisen kaveripariskunnan kanssa melko paljon tekemisissä ja heidän lapsensa on meille tuttu. Mutta se toinen on samalta iänikuiselta serkulta, en ole pysynyt laskuissa kuinka mones joulu peräkkäin sama naama nauraa kortissa. He ovat varmaan tehneet joskus kolme-neljä vuotta sitten valmiiksi kasan kortteja ja nyt lähettelevät niitä joka joulu. Ainakaan minusta kuvissa ei ole ollut mitään eroa.
Kyseinen pariskunta on yksi elämämme rasittavimmista ja järjestämme menomme mummolaan aina kun pystymme niin, etteivät he ole paikalla. Itseään suojellakseen on viisainta poistaa elämästä ahdistusta aiheuttavat ihmiset, joskin sukuaan ei kokonaan pääse pakoon. Tässä pariskunnassa ei ole kyse pelkästään lapsista ja niiden ylenpalttisesta kehumisesta, en ole koskaan tullut toimeen serkun vaimon kanssa. Niskakarvat nousee pystyyn aina kun joudun kuuntelemaan kovaäänisiä, itseään tyrkyttäviä ja –kehuvia ihmisiä. Joten mitä muuta voi kortista päätellä, kuin samaa itsensä tyrkyttämistä ja ”erinomaisuuden” osoittamista: me olemme onnistuneet siinä missä te olette epäonnistuneet ja tässä todiste.
Niin niitä jouluisia aatoksia. Taidanpa keitellä pienen määrän piparitaikinaa niin saa asuntoon tuoksua ja itselle herkkua. Pipareiksi asti en sitä paista, taikina on parempaa. Jospa laittaisi vähän joululauluja soimaan taustalle..
En millään voi uskoa, että joulu on noin lähellä. Mihin tämä viikko oikein on kadonnut? Yksi joululahja on vielä viimeistelyä vailla valmis, tänä jouluna on tullut käsitöitä tehtyä runsaasti. Äidin joululahja on kesken, koska menin hukkaamaan langat. Jotain taas niin epätodellista alkaa kirjoa kokonaista ison pöydän pöytäliinaa lahjaksi ja sitten paria päivää ennen joulua hukata langat. Väriä ei oikein ole järkevää vaihtaa kesken kuvion, joten pitää käyttää loppupäivä pienenpienen lankakerän etsintään.
Pienestä takaiskusta huolimatta on kivaa kun joulu tulee. Aatto vietetään serkkujen parissa vanhempieni luona – lapsikaaosta kylläkin, mutta odotan silti innolla. Ollaan niin monet vuodet vietetty joulua vain neljästään: minä, mieheni ja minun vanhempani. Vaihtelu tekee erittäin hyvää mukavien ihmisten seurassa. Tapaninpäivänä nähdään sitten lisää serkkuja, tätejä ja setiä, mutta toiselta puolelta sukua. Joista kenelläkään ei ole pieniä lapsia.
Eli rauhalliset pyhät tulossa ja sitä kaivataankin. Miehelläni on ollut rankka syksy töissä (mistä johtuen se tupakkaepisodi) eikä hänellä ole ylimääräisiä vapaita käytettäväksi jouluna. Hoitojen järjestäminen eri paikkakunnalla kuin työpaikka on tarkoittanut miehelleni useita yksittäisiä vapaapäiviä vuoden mittaan ja se kostautuu nyt vapaapäivien vähyydessä. Viimeiset vapaat pitää säästää alkuvuoden hoitoihin.
Postiluukusta on tipahdellut päivittäin joulukortteja. Tykkään lähettää ja saada kortteja. Tänä vuonna on toistaiseksi tullut kaksi valokuvaa, jotka olisi voinut olla tulemattakin. Toinen nyt vielä menettelee, olemme kyseisen kaveripariskunnan kanssa melko paljon tekemisissä ja heidän lapsensa on meille tuttu. Mutta se toinen on samalta iänikuiselta serkulta, en ole pysynyt laskuissa kuinka mones joulu peräkkäin sama naama nauraa kortissa. He ovat varmaan tehneet joskus kolme-neljä vuotta sitten valmiiksi kasan kortteja ja nyt lähettelevät niitä joka joulu. Ainakaan minusta kuvissa ei ole ollut mitään eroa.
Kyseinen pariskunta on yksi elämämme rasittavimmista ja järjestämme menomme mummolaan aina kun pystymme niin, etteivät he ole paikalla. Itseään suojellakseen on viisainta poistaa elämästä ahdistusta aiheuttavat ihmiset, joskin sukuaan ei kokonaan pääse pakoon. Tässä pariskunnassa ei ole kyse pelkästään lapsista ja niiden ylenpalttisesta kehumisesta, en ole koskaan tullut toimeen serkun vaimon kanssa. Niskakarvat nousee pystyyn aina kun joudun kuuntelemaan kovaäänisiä, itseään tyrkyttäviä ja –kehuvia ihmisiä. Joten mitä muuta voi kortista päätellä, kuin samaa itsensä tyrkyttämistä ja ”erinomaisuuden” osoittamista: me olemme onnistuneet siinä missä te olette epäonnistuneet ja tässä todiste.
Niin niitä jouluisia aatoksia. Taidanpa keitellä pienen määrän piparitaikinaa niin saa asuntoon tuoksua ja itselle herkkua. Pipareiksi asti en sitä paista, taikina on parempaa. Jospa laittaisi vähän joululauluja soimaan taustalle..
perjantai 18. marraskuuta 2011
Laihdutus, osa 36
Elämä on taas mitä on. En nyt jaksa olla erityisen innostunut, joskaan oloni ei myöskään muuttunut huonommaksi tänä aamuna huomatessani laihtuneeni viime viikkojakson aikana 200g. Onhan se paljon parempi kuin lihoa, mutta ei silti kovin kummoinen saavutus. Tiedän kaikenlaisia laihdutuskeinoja, en vain pysty toteuttamaan niitä tarpeeksi tehokkaasti.
Tämän viikon teema on ollut löhnöttää itsesäälin keskellä. Olen lintsannut luentoja, perunut menoja kavereiden kanssa, siirrellyt esseiden tekemistä hamaan tulevaisuuteen. Okei, en ihan kaikkia luentoja enkä kaikkia kavereita, mutta eiliseen asti kaikki. Eilen oli pakko raahautua (kirjaimellisesti) seminaariin, tai olisin saanut heittää hyvästit gradun erittäin tärkeälle kurssille ja sen opintopisteille. Seminaarin jälkeen jopa pyysin yhden kaverin kanssani kaupungille ja viihdyin tuntikausia hänen seurassaan. Tunsin itseni ensimmäistä kertaa tällä viikolla ihmiseksi.
Kuten arvata saattaa, isänpäivän kävelylenkin jälkeen en ole juurikaan liikkunut. Paitsi eilen, kun toin tavaraa toisesta asunnosta toiseen ja kuljin rinkkani kanssa aamulla, päivällä ja illalla yhteensä nelisen kilometriä. Rinkka painoi vaakani mukaan 11,5 kiloa ja käsilaukku kirjoineen 4 kiloa. Sain taas huomata, että kun on kiire luennolta toiselle ja matkaa reilut kaksi kilometriä, se koko matka sattuu olemaan ylämäkeä. Varasin matkaan 25 minuuttia, minulla meni aika tarkalleen puoli tuntia. Nyt särkee jalkapohjia (kuka käski laittaa uudet kengät jalkaan ilman pohjallisia?!) ja ongelmana on mitkä kengät eivät lisäisi kipua kun tänään lähden edelleen painavan kirja- ja tietokonelaukkuni kanssa luennoille.
Laihtumiseni johtunee kevyestä syömisestä tällä viikolla. Isänpäivän monen ruokalajin aterian jälkeen olen syönyt monena päivänä alkukeitoksi tehtyä keittoa pääruokana ja lähinnä juonut teetä kun näläntunne on yllättänyt. Se on kyllä saattanut pahentaa masentunutta olotilaani, kun verensokeri on ollut alhainen koko päivän ja voimat poissa. En välitä. Keskiviikkona sain sitten hirveän ahmikohtauksen. Minulle tuli täysin sietämätön suklaanhimo, siis ihan fyysinen kipu, joka helpotti saatuani suklaata. Sen jälkeen luonnollisesti himoitsin suolaista ja etukäteen viisaana olinkin pyytänyt miestäni tuomaan kaupasta suklaan lisäksi sipsiä. Mies taas etukäteen viisaana (mistä olenkin löytänyt noin fiksun miehen) osti pienen sipsipussin, mikä tyydytti suolaisen tarpeen muttei johtanut kohtuuttomaan ahmimiseen, kuten iso pussi olisi tehnyt.
Eilisen syömiset taas voi summata kahdella sanalla: makeaa ja paljon. Olin eilen liikenteessä yhteensä 16 tuntia. Olin tehnyt kotona pari eväsleipää, joiden lisäksi ostin aamupalaksi ison kupillisen makeaa teetä sekä pullan. En tiennyt, että luentojen väleissä (kahdesti) oli järjestetty kahvitarjoilu suklaisten muffinssien kanssa. Lounaaksi söin Nutrilettin ateriapatukan, koska en jaksanut rinkkani kanssa lähteä jonottamaan opiskelijaravintolaan. Patukan huono puoli oli sen makeus. Päivälliseksi vedin pari lasia viiniä, ilmaisia nekin. Makeaähky tuntuu vielä tänäkin aamuna. Tänään en kyllä syö enää yhtäkään muffinssia enkä juo makeaa teetä, vaan otan evääksi useampia leipiä ja pärjään niillä.
Tämän viikon teema on ollut löhnöttää itsesäälin keskellä. Olen lintsannut luentoja, perunut menoja kavereiden kanssa, siirrellyt esseiden tekemistä hamaan tulevaisuuteen. Okei, en ihan kaikkia luentoja enkä kaikkia kavereita, mutta eiliseen asti kaikki. Eilen oli pakko raahautua (kirjaimellisesti) seminaariin, tai olisin saanut heittää hyvästit gradun erittäin tärkeälle kurssille ja sen opintopisteille. Seminaarin jälkeen jopa pyysin yhden kaverin kanssani kaupungille ja viihdyin tuntikausia hänen seurassaan. Tunsin itseni ensimmäistä kertaa tällä viikolla ihmiseksi.
Kuten arvata saattaa, isänpäivän kävelylenkin jälkeen en ole juurikaan liikkunut. Paitsi eilen, kun toin tavaraa toisesta asunnosta toiseen ja kuljin rinkkani kanssa aamulla, päivällä ja illalla yhteensä nelisen kilometriä. Rinkka painoi vaakani mukaan 11,5 kiloa ja käsilaukku kirjoineen 4 kiloa. Sain taas huomata, että kun on kiire luennolta toiselle ja matkaa reilut kaksi kilometriä, se koko matka sattuu olemaan ylämäkeä. Varasin matkaan 25 minuuttia, minulla meni aika tarkalleen puoli tuntia. Nyt särkee jalkapohjia (kuka käski laittaa uudet kengät jalkaan ilman pohjallisia?!) ja ongelmana on mitkä kengät eivät lisäisi kipua kun tänään lähden edelleen painavan kirja- ja tietokonelaukkuni kanssa luennoille.
Laihtumiseni johtunee kevyestä syömisestä tällä viikolla. Isänpäivän monen ruokalajin aterian jälkeen olen syönyt monena päivänä alkukeitoksi tehtyä keittoa pääruokana ja lähinnä juonut teetä kun näläntunne on yllättänyt. Se on kyllä saattanut pahentaa masentunutta olotilaani, kun verensokeri on ollut alhainen koko päivän ja voimat poissa. En välitä. Keskiviikkona sain sitten hirveän ahmikohtauksen. Minulle tuli täysin sietämätön suklaanhimo, siis ihan fyysinen kipu, joka helpotti saatuani suklaata. Sen jälkeen luonnollisesti himoitsin suolaista ja etukäteen viisaana olinkin pyytänyt miestäni tuomaan kaupasta suklaan lisäksi sipsiä. Mies taas etukäteen viisaana (mistä olenkin löytänyt noin fiksun miehen) osti pienen sipsipussin, mikä tyydytti suolaisen tarpeen muttei johtanut kohtuuttomaan ahmimiseen, kuten iso pussi olisi tehnyt.
Eilisen syömiset taas voi summata kahdella sanalla: makeaa ja paljon. Olin eilen liikenteessä yhteensä 16 tuntia. Olin tehnyt kotona pari eväsleipää, joiden lisäksi ostin aamupalaksi ison kupillisen makeaa teetä sekä pullan. En tiennyt, että luentojen väleissä (kahdesti) oli järjestetty kahvitarjoilu suklaisten muffinssien kanssa. Lounaaksi söin Nutrilettin ateriapatukan, koska en jaksanut rinkkani kanssa lähteä jonottamaan opiskelijaravintolaan. Patukan huono puoli oli sen makeus. Päivälliseksi vedin pari lasia viiniä, ilmaisia nekin. Makeaähky tuntuu vielä tänäkin aamuna. Tänään en kyllä syö enää yhtäkään muffinssia enkä juo makeaa teetä, vaan otan evääksi useampia leipiä ja pärjään niillä.
keskiviikko 2. marraskuuta 2011
Romahdus
Onko millään mitään väliä? Elämä jatkuu samaa rataa, mikään ei koskaan muutu teit mitä tahansa. Istut yksin luennoilla, yksin kotona, ajat yksin kaupunkien väliä, vietät kuukaudesta yhteensä alle viikon miehesi luona, kaiken muun ajan olet yksin. Hittoako sellaisilla kavereilla tekee, joita voi tavata lounaalla kerran viikossa tai punaviinin ääressä kerran kuussa ja keskustella säästä. Jos aina kun yrität lähentyä jotakuta ja olla oma itsesi, se saa ihmiset pakenemaan luotasi.
Olen yrittänyt niin paljon. Taktiikoita, rehellisyyttä, konkreettista läheisyyttä (mikä ei ole luonnollista minulle), luottamusta, uskoa, toivoa, itseni muuttamista, itseni analysointia niin monelta näkökannalta kuin vain ikinä keksin, virheideni näkemistä ja niiden poistamista. Ja lopulta olen yksin. Olen vain niin huono ihminen, ettei kukaan kestä minua lähellään. Paitsi mieheni, joka on juuri tällä hetkellä satojen kilometrien päässä.
Tiesin raskaustestin tuloksen jo eilen illalla. Siteeseen oli tarttunut riekaileita, samanlaisia joita Rowan kuvaa blogissaan. Jos haluat tietää yksityskohtia, lue sieltä. Tiesin, ettei se voi olla normaalia raskauteen liittyvää. Elättelin silti vielä pienen pientä toivon ripaletta. Olinhan ollut niin varma monta päivää. En pystynyt nukkumaan juuri lainkaan viime yönä ja heräsinkin jo ennen kuutta tänä aamuna tekemään raskaustestin. Testi ei antanut pienintäkään haamuviivaa ja soitto polille puoli tuntia sitten vahvisti asian. Negatiivinen.
Seuraava askel on iltapäivällä alkaa pommittaa IVF-hoitajaa soittoaikana. Oletettavasti polilla keksitään taas uusia viivytyksiä ja syitä miksi hoitoja ei voida jatkaa. Ehkä pääsemme seuraavaan hoitoon joskus vuoden päästä, ehkä he ovat keksineet ettemme sovi lainkaan vanhemmiksi ja hoidot loppuvat tähän, mutta kuulemme päätöksestä ohimennen jotain kiertotietä vasta kahden vuoden viivyttelyjen jälkeen.
Sattuu niin paljon. En pysty lähtemään luennolle. Muutenkin olo on huono pahentuneesta flunssasta enkä pysty olemaan itkemättä. Nyt jos koskaan olen halauksen tarpeessa eikä minulla ole ketään, joka sen voisi minulle antaa. Kaunis päivä tänään, juuri sopiva itsesäälissä vellomiseen.
Olen yrittänyt niin paljon. Taktiikoita, rehellisyyttä, konkreettista läheisyyttä (mikä ei ole luonnollista minulle), luottamusta, uskoa, toivoa, itseni muuttamista, itseni analysointia niin monelta näkökannalta kuin vain ikinä keksin, virheideni näkemistä ja niiden poistamista. Ja lopulta olen yksin. Olen vain niin huono ihminen, ettei kukaan kestä minua lähellään. Paitsi mieheni, joka on juuri tällä hetkellä satojen kilometrien päässä.
Tiesin raskaustestin tuloksen jo eilen illalla. Siteeseen oli tarttunut riekaileita, samanlaisia joita Rowan kuvaa blogissaan. Jos haluat tietää yksityskohtia, lue sieltä. Tiesin, ettei se voi olla normaalia raskauteen liittyvää. Elättelin silti vielä pienen pientä toivon ripaletta. Olinhan ollut niin varma monta päivää. En pystynyt nukkumaan juuri lainkaan viime yönä ja heräsinkin jo ennen kuutta tänä aamuna tekemään raskaustestin. Testi ei antanut pienintäkään haamuviivaa ja soitto polille puoli tuntia sitten vahvisti asian. Negatiivinen.
Seuraava askel on iltapäivällä alkaa pommittaa IVF-hoitajaa soittoaikana. Oletettavasti polilla keksitään taas uusia viivytyksiä ja syitä miksi hoitoja ei voida jatkaa. Ehkä pääsemme seuraavaan hoitoon joskus vuoden päästä, ehkä he ovat keksineet ettemme sovi lainkaan vanhemmiksi ja hoidot loppuvat tähän, mutta kuulemme päätöksestä ohimennen jotain kiertotietä vasta kahden vuoden viivyttelyjen jälkeen.
Sattuu niin paljon. En pysty lähtemään luennolle. Muutenkin olo on huono pahentuneesta flunssasta enkä pysty olemaan itkemättä. Nyt jos koskaan olen halauksen tarpeessa eikä minulla ole ketään, joka sen voisi minulle antaa. Kaunis päivä tänään, juuri sopiva itsesäälissä vellomiseen.
torstai 13. lokakuuta 2011
Laihdutus, osa 33
Vihdoin edistystä! Tällä viikolla olen laihtunut 600 grammaa edellisestä viikosta, mikä tarkoittaa, että olen päässyt alaspäin jumituspainostani. Suuri helpotus.
Elämä on hitaasti normalisoitunut tällä viikkojaksolla. Viikonloppuna tuli kyllä herkuteltua, varsinkin suklaata. En kuitenkaan kohtuuttomaan syöpöttelyyn ratkennut tällä kertaa. Alkuviikon olen taas pyöräillyt paikkoihin ja vahtinut syömisiäni kuten normaalisti. Paitsi eilen illalla, kun keksimme kavereiden kanssa tehdä itse suklaata ja syödä itsemme makeaähkyyn, jota taas korjasimme suolaisilla sipseillä. Terveellistä..
Valtava väsymys on haitannut liikkumisintoani koko viikon. Viikonloppuna otin jopa päiväunia, samaten eilen. Nukun 8-12 tuntia yössä, viikonloppuna omassa sängyssä jopa hyvälaatuista unta, mutta mikään ei tunnu riittävän. Kai se on vain myönnettävä, että olen vanha ja raihnainen. En selviä usean viikon univelasta ilman usean viikon väsymystä sen perään. Tai sitten olen tulossa kipeäksi. Joka tapauksessa intoni ei ja onneksi ei myöskään aikani riitä ryhmäjumppiin menoon tällä viikolla. Katsotaan ensi viikkojaksolla sitä uudemman kerran.
Joskus tuntuu, että tämä laihdutusasia elää ihan omaa elämäänsä ja lapsettomuusasia toista. Sitten on vielä erikseen elämä, jota vietän kavereiden kanssa maailmalla. Nämä kolme elämää eivät juurikaan ole tekemisissä toistensa kanssa. Ainoa yhdistävä tekijä on minä ja mieheni, jotka olemme henkilöitä kaikissa kolmessa elämässä. Ajatus kolmesta elämästä väsyttää. Mitä saa kertoa missäkin seurassa, mikä kuuluu mihinkin blogitekstiin ja mikä ei... Pitäisi opetella avoimemmaksi ja alkaa elää reilusti yhtä elämää ja samalla muuttaa tätä blogia niin, että voisin puhua kaikista aiheista kaikissa teksteissä.
Mutta kun se kertominen on niin vaikeaa. Harkitsin eilen illalla kertoa ystävilleni näitä asioita, mutta en sitten vain pystynyt. Puheenaiheet jopa liippasivat läheltä eikä olisi tarvinnut keksiä mitään teennäistä aloitusta, mutta en silti saanut suutani auki. Blogista ja näistä asioista olen kertonut yhdelle ystävälle lisää, ehkä sekin on parempi kuin ei mitään?
Ja mitä blogiin tulee, enpä usko edelleenkään yhdistäväni laihdutus- ja lapsettomuusasioita sekä yleisiä elämänpohdintoja samaan tekstiin. Siitä tulee liian sekavaa (kuten tästä tekstistä voidaan päätellä). Ja liian vakavaa, mihin on kadonnut elämänilo näistä blogiteksteistä!
Elämä on hitaasti normalisoitunut tällä viikkojaksolla. Viikonloppuna tuli kyllä herkuteltua, varsinkin suklaata. En kuitenkaan kohtuuttomaan syöpöttelyyn ratkennut tällä kertaa. Alkuviikon olen taas pyöräillyt paikkoihin ja vahtinut syömisiäni kuten normaalisti. Paitsi eilen illalla, kun keksimme kavereiden kanssa tehdä itse suklaata ja syödä itsemme makeaähkyyn, jota taas korjasimme suolaisilla sipseillä. Terveellistä..
Valtava väsymys on haitannut liikkumisintoani koko viikon. Viikonloppuna otin jopa päiväunia, samaten eilen. Nukun 8-12 tuntia yössä, viikonloppuna omassa sängyssä jopa hyvälaatuista unta, mutta mikään ei tunnu riittävän. Kai se on vain myönnettävä, että olen vanha ja raihnainen. En selviä usean viikon univelasta ilman usean viikon väsymystä sen perään. Tai sitten olen tulossa kipeäksi. Joka tapauksessa intoni ei ja onneksi ei myöskään aikani riitä ryhmäjumppiin menoon tällä viikolla. Katsotaan ensi viikkojaksolla sitä uudemman kerran.
Joskus tuntuu, että tämä laihdutusasia elää ihan omaa elämäänsä ja lapsettomuusasia toista. Sitten on vielä erikseen elämä, jota vietän kavereiden kanssa maailmalla. Nämä kolme elämää eivät juurikaan ole tekemisissä toistensa kanssa. Ainoa yhdistävä tekijä on minä ja mieheni, jotka olemme henkilöitä kaikissa kolmessa elämässä. Ajatus kolmesta elämästä väsyttää. Mitä saa kertoa missäkin seurassa, mikä kuuluu mihinkin blogitekstiin ja mikä ei... Pitäisi opetella avoimemmaksi ja alkaa elää reilusti yhtä elämää ja samalla muuttaa tätä blogia niin, että voisin puhua kaikista aiheista kaikissa teksteissä.
Mutta kun se kertominen on niin vaikeaa. Harkitsin eilen illalla kertoa ystävilleni näitä asioita, mutta en sitten vain pystynyt. Puheenaiheet jopa liippasivat läheltä eikä olisi tarvinnut keksiä mitään teennäistä aloitusta, mutta en silti saanut suutani auki. Blogista ja näistä asioista olen kertonut yhdelle ystävälle lisää, ehkä sekin on parempi kuin ei mitään?
Ja mitä blogiin tulee, enpä usko edelleenkään yhdistäväni laihdutus- ja lapsettomuusasioita sekä yleisiä elämänpohdintoja samaan tekstiin. Siitä tulee liian sekavaa (kuten tästä tekstistä voidaan päätellä). Ja liian vakavaa, mihin on kadonnut elämänilo näistä blogiteksteistä!
keskiviikko 12. lokakuuta 2011
Koska odottaminen on kivaa
Ovulaatiotestit näyttää edelleen tyhjyyttä. Jotain tuntemuksia on ollut vasemman puolen endometrioosin paikkeilla, mikä voisi viitata kasvavaan munasoluun. Mutta toisaalta se voi viitata kasvavaan endometrioosiin, joten ei tässä toiveet erityisen korkealla ole.
Pahimman turhautumisen ja kiukun olen saanut karistettua pois, kiitos hyvien ystävien seuran. Ja suklaan. Sepä se on paras yhdistelmä ikävän olon karkoitukseen. Nyt vain odottelen ja teen ovulaatiotestejä luentojen välillä yliopiston vessassa. Ja toivon parasta. En uskalla ajatellakaan mitä tapahtuu, jos ovulaatio näyttää plussaa ensi kerran seuraavana lauantaina, tai ei näytä plussaa koko kuukautena.
Perjantaina on vuorossa sisätautilääkäri ja valitus kalliista lääkkeestä, joka ei edes pidä verenpainetta tarpeeksi alhaisena ja rytmihäiriöitä poissa. Ehkä perjantaina myös alkioiden istutus?
Pahimman turhautumisen ja kiukun olen saanut karistettua pois, kiitos hyvien ystävien seuran. Ja suklaan. Sepä se on paras yhdistelmä ikävän olon karkoitukseen. Nyt vain odottelen ja teen ovulaatiotestejä luentojen välillä yliopiston vessassa. Ja toivon parasta. En uskalla ajatellakaan mitä tapahtuu, jos ovulaatio näyttää plussaa ensi kerran seuraavana lauantaina, tai ei näytä plussaa koko kuukautena.
Perjantaina on vuorossa sisätautilääkäri ja valitus kalliista lääkkeestä, joka ei edes pidä verenpainetta tarpeeksi alhaisena ja rytmihäiriöitä poissa. Ehkä perjantaina myös alkioiden istutus?
torstai 29. syyskuuta 2011
Pieni pelästys
Jotta elämä ei olisi helppoa, sain eilen tuskallisen kipukohtauksen. Olin yliopistolla muutamien ihmisten seurassa ympärilläni useita puolituttujakin. Vatsaani alkoi särkeä erittäin paljon, alkoi oksettaa ja ryntäsin vessaan. Vessassa en enää päässytkään lattialta ylös ja makasin siellä voimatta tehdä mitään.
Onnekseni aulassa oli ystäväni, joka kuuli tuskani kun sain oven avattua ja tuli auttamaan. Pääsin vessasta aulaan ja ystäväni soitti paikalle ambulanssin. Oli lievästi noloa mennä paareilla ambulanssiin kaikkien niiden puolituttujen ohi, mutta en kivultani jaksanut asiasta sen suuremmin välittää. Viime yön vietin sairaalassa.
Sairaalaan päästyäni paniikkikohtaus teki kovaa vauhtia tuloaan enkä tiennyt mitä tehdä. Pelastuksekseni ystävä oli halunnut tulla mukanani ambulanssiin ja hän sai rauhoitettua olotilani eikä paniikki saanut valtaa. Henkinen parannus toimii.
Syynä äkilliseen kipuuni oli ilmeisesti puhjennut kysta munasarjassa. Eilen vatsaontelo oli täynnä nestettä ja endometrioosikin oli innostunut kasvamaan sitten viime ultran. Siksi jäin yöksi tarkkailuun ja lääkittäväksi. Tänään iltapäivällä uudessa ultrassa neste oli lähes kokonaan poistunut ja kipunikin vähentynyt huomattavasti, joten pääsin kotiin. Jouduin olemaan leikkausta ennakoivasti syömättä koko eilisillan ja tämän päivän aina iltapäivän ultraan saakka, en saanut edes juoda vettä. Se oli aikamoista tuskaa saada ainoana ravintona tipan kautta jotakin sokeriliuosta lähemmäs vuorokauden ajan.
Tänään aamulla alkoivat sitten kuukautiset kipuineen tähän päälle. Mutta se on iloinen asia, sillä kuukautiset – vaikka ovatkin pari päivää etuajassa – tarkoittavat uutta lapsettomuushoitoa! En ehtinyt soittaa hoitajalle soittotunnin aikana ollessani samassa rakennuksessa hoidettavana osastolla, mutta käväisin ennen lähtöä varaamassa soittoajan hänelle huomiselle. Pian siis kuulen milloin saan alkaa käyttää ovulaatiotestejä ja milloin munasolut pakkasesta otetaan sulamaan. Jes!
ps. Tämän vuoksi tällä viikolla ei tule punnitusta eikä laihdutustekstiä. Nyt pitää ensin toipua ennen kuin uskaltaa vaa'alle.
pps. Aivan ihania ystäviä mulla, yksi istui kanssani tuntikausia sairaalassa, toinen haki tavaroita kotoani, jotta selvisin illasta sairaalassa ja niin moni oli huolissaan, että meinasi puhelimesta akku loppua kun piti selittää asiaa. Sen siitä saa kun tekee "näyttävän lähdön" monen nähden.
Onnekseni aulassa oli ystäväni, joka kuuli tuskani kun sain oven avattua ja tuli auttamaan. Pääsin vessasta aulaan ja ystäväni soitti paikalle ambulanssin. Oli lievästi noloa mennä paareilla ambulanssiin kaikkien niiden puolituttujen ohi, mutta en kivultani jaksanut asiasta sen suuremmin välittää. Viime yön vietin sairaalassa.
Sairaalaan päästyäni paniikkikohtaus teki kovaa vauhtia tuloaan enkä tiennyt mitä tehdä. Pelastuksekseni ystävä oli halunnut tulla mukanani ambulanssiin ja hän sai rauhoitettua olotilani eikä paniikki saanut valtaa. Henkinen parannus toimii.
Syynä äkilliseen kipuuni oli ilmeisesti puhjennut kysta munasarjassa. Eilen vatsaontelo oli täynnä nestettä ja endometrioosikin oli innostunut kasvamaan sitten viime ultran. Siksi jäin yöksi tarkkailuun ja lääkittäväksi. Tänään iltapäivällä uudessa ultrassa neste oli lähes kokonaan poistunut ja kipunikin vähentynyt huomattavasti, joten pääsin kotiin. Jouduin olemaan leikkausta ennakoivasti syömättä koko eilisillan ja tämän päivän aina iltapäivän ultraan saakka, en saanut edes juoda vettä. Se oli aikamoista tuskaa saada ainoana ravintona tipan kautta jotakin sokeriliuosta lähemmäs vuorokauden ajan.
Tänään aamulla alkoivat sitten kuukautiset kipuineen tähän päälle. Mutta se on iloinen asia, sillä kuukautiset – vaikka ovatkin pari päivää etuajassa – tarkoittavat uutta lapsettomuushoitoa! En ehtinyt soittaa hoitajalle soittotunnin aikana ollessani samassa rakennuksessa hoidettavana osastolla, mutta käväisin ennen lähtöä varaamassa soittoajan hänelle huomiselle. Pian siis kuulen milloin saan alkaa käyttää ovulaatiotestejä ja milloin munasolut pakkasesta otetaan sulamaan. Jes!
ps. Tämän vuoksi tällä viikolla ei tule punnitusta eikä laihdutustekstiä. Nyt pitää ensin toipua ennen kuin uskaltaa vaa'alle.
pps. Aivan ihania ystäviä mulla, yksi istui kanssani tuntikausia sairaalassa, toinen haki tavaroita kotoani, jotta selvisin illasta sairaalassa ja niin moni oli huolissaan, että meinasi puhelimesta akku loppua kun piti selittää asiaa. Sen siitä saa kun tekee "näyttävän lähdön" monen nähden.
keskiviikko 14. syyskuuta 2011
Pikkuhuomioita XXXV
Mikä on aikuisuuden merkki? Ikä? Pituus? Työ tai opiskelu? Muutto pois vanhempien luota? Käytöstavat? Viinan juonti?
Olin eilen ystävän luona kylässä ja kanssamme iltaa istui ystävän serkku. Serkku on vasta muuttanut kotoa omaan opiskelija-asuntoon ja aloittanut tänä syksynä opiskelut yliopistossa. Ystäväni kutsui serkkua jollakin lapsuuden kutsumanimellä, josta serkku ei pitänyt, vaan sanoi ettei sitä saa koskaan käyttää eikä kertoa muille tuttaville ikinä. Vannotti lupaamaan ihan kuin lapsena oli tapana tehdä.
Tästä keskustelusta ystäväni päätteli, että ”pienestä serkusta on tullut aikuinen”. On hujahtanut pituudessa ohi, aloittanut yliopistossa eikä enää saa edes lapsuuden nimellä kutsua. Itselleni kyseistä keskustelua seuratessa tuli mieleeni, ettei kaverinikaan ole vielä ihan aikuistunut – nuori hänkin iältään – ja olin yllättynyt tästä erikoisesta lopputulemasta. Keskustelu muistutti korviini teinien sananvaihtoa. Pituuskasvu sattuu teini-iässä ja silloin on tärkeää, ettei vanhoja ”noloja” nimiä muisteta. Aikuisena nimet on lähinnä nostalgisia eikä niiden käytössä ole mitään vikaa.
Johduin pohtimaan kotiin polkiessani mikä sitten tekee aikuisen. Miksi en pitänyt kyseistä serkkua aikuisena, kun hänet tapasin nyt ensimmäistä kertaa. Luulen, että käytöstavat ja tyyli olla vaikuttivat asiaan. Huono ryhti, vähän itseään anteeksipyytelevä olemus ja kömpelyys liikkeissä sekä tapa puhua. Iästä viis, jos ihminen on epävarma itsestään ja se näkyy ulospäin joko yllä mainitulla tavalla tai itsensä ylikorostamisena, en pidä ihmistä ”kypsänä aikuisena”. (tästä sujuvasti päästään pohdintaan mitä kypsä aikuinen sitten tarkoittaa ja voiko ihminen olla joskus sellainen ja toisessa tilanteessa ei, mutta jätän sen aiheen toiseen kertaan.)
Olin eilen ystävän luona kylässä ja kanssamme iltaa istui ystävän serkku. Serkku on vasta muuttanut kotoa omaan opiskelija-asuntoon ja aloittanut tänä syksynä opiskelut yliopistossa. Ystäväni kutsui serkkua jollakin lapsuuden kutsumanimellä, josta serkku ei pitänyt, vaan sanoi ettei sitä saa koskaan käyttää eikä kertoa muille tuttaville ikinä. Vannotti lupaamaan ihan kuin lapsena oli tapana tehdä.
Tästä keskustelusta ystäväni päätteli, että ”pienestä serkusta on tullut aikuinen”. On hujahtanut pituudessa ohi, aloittanut yliopistossa eikä enää saa edes lapsuuden nimellä kutsua. Itselleni kyseistä keskustelua seuratessa tuli mieleeni, ettei kaverinikaan ole vielä ihan aikuistunut – nuori hänkin iältään – ja olin yllättynyt tästä erikoisesta lopputulemasta. Keskustelu muistutti korviini teinien sananvaihtoa. Pituuskasvu sattuu teini-iässä ja silloin on tärkeää, ettei vanhoja ”noloja” nimiä muisteta. Aikuisena nimet on lähinnä nostalgisia eikä niiden käytössä ole mitään vikaa.
Johduin pohtimaan kotiin polkiessani mikä sitten tekee aikuisen. Miksi en pitänyt kyseistä serkkua aikuisena, kun hänet tapasin nyt ensimmäistä kertaa. Luulen, että käytöstavat ja tyyli olla vaikuttivat asiaan. Huono ryhti, vähän itseään anteeksipyytelevä olemus ja kömpelyys liikkeissä sekä tapa puhua. Iästä viis, jos ihminen on epävarma itsestään ja se näkyy ulospäin joko yllä mainitulla tavalla tai itsensä ylikorostamisena, en pidä ihmistä ”kypsänä aikuisena”. (tästä sujuvasti päästään pohdintaan mitä kypsä aikuinen sitten tarkoittaa ja voiko ihminen olla joskus sellainen ja toisessa tilanteessa ei, mutta jätän sen aiheen toiseen kertaan.)
tiistai 12. heinäkuuta 2011
Viikon päivitys sekä vauvoista, että laihdutuksesta
Koska on kesälomaviikko, yhdistän kuulumiset tällä kertaa yhteen kirjoitukseen. Lähdemme loppuviikoksi netin tavoittamattomiin ja kerrankin en ota edes konettani mukaan. Lepooni kuuluu tauko sähköposteista, Facebookista, blogeista, kaikesta muusta ajattelua vaativasta paitsi tenttikirjoista.
LAIHDUTUS
Tällä viikolla ei tule punnitusta. Ajattelin ensin tänään punnita itseni, mutta viime päivien herkuttelut eivät rohkaise kohtaamaan niiden seurauksia. Joten seuraava punnitus ensi viikon torstaina normaaliin tapaan.
Olen ollut heikko viimeiset kaksi päivää. Meillä oli vieraita ja kuljimme päivät kaupungilla lähinnä kahvilasta kahvilaan. Söin lounaat ja päivälliset ravintoloissa ja siinä välissä herkuttelin mansikkakakulla, jäätelöllä ja suklaalla molempina päivinä. En erityisemmin edes yrittänyt hillitä itseäni. Onnistuin vielä sunnuntaina olemaan kohtuullinen syömisissäni, mutta eilen en enää kyennyt siihen. Kuljin kaupungilla väsyneenä kahden päivän seikkailuista ja vieraiden viihdyttämisestä, ja annoin vain periksi suklaanmieliteolleni noin kolmannessa kahvilassa, johon poikkesimme.
Näissä päivissä hyvänä puolena oli runsas liikunta. Rakko jalassani todistaa meidän kävelleen paljon. Ei se kyllä mitään urheilusuoritusta ollut, enemmänkin maleksintaa, mutta liikkumista silti tuli monta kilometriä. Toivon sen vähän kompensoivan herkkujen lihottavaa vaikutusta.
VAUVAT
Eiliseen kuului myös käynti ystäväni vauvan luona. Reilun viikon ikäinen vauva näytti niin suloiselta, että unohduin tuijottamaan sitä useamman kerran ja vain havahduin kuin unesta yhtäkkiseen hiljaisuuteen ympärilläni. Käynti oli hirveän kivulias ja mieleni teki toisaalta itkeä, toisaalta olin todella iloinen ystäväni puolesta. Hän sopi ylpeän ja vähän hössäävän isän rooliin loistavasti, oikein hehkui onnea. Ilokseni huomasin etten ollutkaan katkera enkä kateellinen ystävälleni. Olin pelkästään iloinen hänen onnestaan ja surullinen omasta epäonnestani. Huomasin päässeeni eroon epäloogisesta ja satuttavasta ”sinun onnesi on minulta pois”-ajattelutavasta. Sen huomaaminen helpotti oloa valtavasti. Pystyin nauttimaan ystäväni hyvästä olosta ja pitämään kyyneleet poissa.
Suunnitelmani pitää vauvaa sylissä ja haaveilla romuttuivat pelkooni ottaa vauva syliin. En normaalisti pelkää minkäänikäisiä vauvoja; minulla on niistä paljon kokemusta. Tämä pelko liittyikin juuri näihin ennakkohaaveisiini. Ajattelin, että jos otan vauvan syliin alan katkeraksi ystävälleni, enkä voikaan päästää vauvasta irti.
Ystäväni antoi vauvan syliini hetkeksi enkä tiennyt mitä tehdä sen kanssa. Toisaalta se oli onnen täyttymys, toisaalta olin kauhuissani enkä uskaltanut ajatella mitään. Onnekseni tai epäonnekseni vauva alkoi itkeä ruokaa siinä vaiheessa, joten äidin oli pakko ottaa lapsi ja alkaa imettää enkä ehtinyt päättää onko kosketus vauvaan miellyttävä asia vai ei.
Seuraavaksi asialistalla käynnit kolmen viime vuoden puolella synnyttäneen kaverin luona, joita välttelin hoitojen ajan ja oikeastaan unohdin hoitojen jälkeen. Huono ystävä, tiedetään. Jospa saisin asioita korjattua loppukesästä.
LAIHDUTUS
Tällä viikolla ei tule punnitusta. Ajattelin ensin tänään punnita itseni, mutta viime päivien herkuttelut eivät rohkaise kohtaamaan niiden seurauksia. Joten seuraava punnitus ensi viikon torstaina normaaliin tapaan.
Olen ollut heikko viimeiset kaksi päivää. Meillä oli vieraita ja kuljimme päivät kaupungilla lähinnä kahvilasta kahvilaan. Söin lounaat ja päivälliset ravintoloissa ja siinä välissä herkuttelin mansikkakakulla, jäätelöllä ja suklaalla molempina päivinä. En erityisemmin edes yrittänyt hillitä itseäni. Onnistuin vielä sunnuntaina olemaan kohtuullinen syömisissäni, mutta eilen en enää kyennyt siihen. Kuljin kaupungilla väsyneenä kahden päivän seikkailuista ja vieraiden viihdyttämisestä, ja annoin vain periksi suklaanmieliteolleni noin kolmannessa kahvilassa, johon poikkesimme.
Näissä päivissä hyvänä puolena oli runsas liikunta. Rakko jalassani todistaa meidän kävelleen paljon. Ei se kyllä mitään urheilusuoritusta ollut, enemmänkin maleksintaa, mutta liikkumista silti tuli monta kilometriä. Toivon sen vähän kompensoivan herkkujen lihottavaa vaikutusta.
VAUVAT
Eiliseen kuului myös käynti ystäväni vauvan luona. Reilun viikon ikäinen vauva näytti niin suloiselta, että unohduin tuijottamaan sitä useamman kerran ja vain havahduin kuin unesta yhtäkkiseen hiljaisuuteen ympärilläni. Käynti oli hirveän kivulias ja mieleni teki toisaalta itkeä, toisaalta olin todella iloinen ystäväni puolesta. Hän sopi ylpeän ja vähän hössäävän isän rooliin loistavasti, oikein hehkui onnea. Ilokseni huomasin etten ollutkaan katkera enkä kateellinen ystävälleni. Olin pelkästään iloinen hänen onnestaan ja surullinen omasta epäonnestani. Huomasin päässeeni eroon epäloogisesta ja satuttavasta ”sinun onnesi on minulta pois”-ajattelutavasta. Sen huomaaminen helpotti oloa valtavasti. Pystyin nauttimaan ystäväni hyvästä olosta ja pitämään kyyneleet poissa.
Suunnitelmani pitää vauvaa sylissä ja haaveilla romuttuivat pelkooni ottaa vauva syliin. En normaalisti pelkää minkäänikäisiä vauvoja; minulla on niistä paljon kokemusta. Tämä pelko liittyikin juuri näihin ennakkohaaveisiini. Ajattelin, että jos otan vauvan syliin alan katkeraksi ystävälleni, enkä voikaan päästää vauvasta irti.
Ystäväni antoi vauvan syliini hetkeksi enkä tiennyt mitä tehdä sen kanssa. Toisaalta se oli onnen täyttymys, toisaalta olin kauhuissani enkä uskaltanut ajatella mitään. Onnekseni tai epäonnekseni vauva alkoi itkeä ruokaa siinä vaiheessa, joten äidin oli pakko ottaa lapsi ja alkaa imettää enkä ehtinyt päättää onko kosketus vauvaan miellyttävä asia vai ei.
Seuraavaksi asialistalla käynnit kolmen viime vuoden puolella synnyttäneen kaverin luona, joita välttelin hoitojen ajan ja oikeastaan unohdin hoitojen jälkeen. Huono ystävä, tiedetään. Jospa saisin asioita korjattua loppukesästä.
perjantai 8. heinäkuuta 2011
No niin
Vuoto alkoi eilen päivällä ihan yllättäen. Ei kipua, ei turvotusta, ei mitään. Illan mittaan turvotus tietenkin paheni, samaten kipu, kunnes oli mahdotonta liikkua.
Luonnollisesti heti huomattuani vuodon ja menetettyäni viimeisetkin toivon rippeet soitti juuri vauvan saanut ystävä kuulumisiaan. Olin suhtautunut tähän alle viikko sitten syntyneeseen vauvaan kevyen iloisesti: olin jo alkuraskauden aikana kiukutellut ystävälleni hänen ajoituksestaan, joten nyt aioin olla pelkästään iloinen ja siirtää ikävät tuntemukset omasta päästä pois. Käsittämättömän huono ajoitus tuolla ystävällä.
Nyt on aika jättää turhat haaveilut ja palata arkeen. Menen katsomaan vauvaa heti kun näiltä kivuiltani kykenen liikkumaan ja olen iloinen toisten puolesta. En pelkästään esitä iloista, vaan pakotan katkeruuden pois. Sitä on jo ollut liikaa ja liian kauan. Muiden onni ei ole minulta pois. Alan paremmaksi ystäväksi perheellisille kavereilleni. Tuekseni raahaan vauvaa katsomaan toisen ystävän, joka voi jutella vanhempien kanssa sillä aikaa kun minä hoivaan vauvaa ja kuvittelen sen omakseni. Ihan vain hetken. Äh. Tarkoitan siis, että yhdessä (lapsettoman) ystävän kanssa saan vahvemman pohjan olla olematta niin kateellinen ja yksinäinen toisten onnen edessä.
Luonnollisesti heti huomattuani vuodon ja menetettyäni viimeisetkin toivon rippeet soitti juuri vauvan saanut ystävä kuulumisiaan. Olin suhtautunut tähän alle viikko sitten syntyneeseen vauvaan kevyen iloisesti: olin jo alkuraskauden aikana kiukutellut ystävälleni hänen ajoituksestaan, joten nyt aioin olla pelkästään iloinen ja siirtää ikävät tuntemukset omasta päästä pois. Käsittämättömän huono ajoitus tuolla ystävällä.
Nyt on aika jättää turhat haaveilut ja palata arkeen. Menen katsomaan vauvaa heti kun näiltä kivuiltani kykenen liikkumaan ja olen iloinen toisten puolesta. En pelkästään esitä iloista, vaan pakotan katkeruuden pois. Sitä on jo ollut liikaa ja liian kauan. Muiden onni ei ole minulta pois. Alan paremmaksi ystäväksi perheellisille kavereilleni. Tuekseni raahaan vauvaa katsomaan toisen ystävän, joka voi jutella vanhempien kanssa sillä aikaa kun minä hoivaan vauvaa ja kuvittelen sen omakseni. Ihan vain hetken. Äh. Tarkoitan siis, että yhdessä (lapsettoman) ystävän kanssa saan vahvemman pohjan olla olematta niin kateellinen ja yksinäinen toisten onnen edessä.
perjantai 1. heinäkuuta 2011
Laihdutus, osa 20
Ole nyt päivän myöhässä juhannusloman takia. Palasimme kotiin vasta eilen illalla ja pääsin punnitsemaan itseni tänä aamuna. Eilen punnitsin itseni ystävän vaa’alla, mutta tulos näytti niin hurjia lukuja etten uskonut. Eikä oma vaaka ihan niin paljon lihomista näyttänytkään, mutta lihomista silti. Tällä kertaa painoa on tullut lisää 700g. Kokonaislaihdutus on taas käytännössä hukannut parin viikon yrityksen ja palannut aiempaan lukuun -1,3kg.
Turhauttaa. Toisaalta ymmärrän miksi näin on käynyt. Olimme lomalla lähes viikon eikä sen aikana erityisesti tullut kirjattua syömisiä ylös. Jäätelöä söin useampana päivänä. Ateriat oli myös valmistettu rasvaisemmista aineksista kuin yleensä, koska olimme vieraissa enkä päässyt vaikuttamaan kaapin sisältöön. Valvoimme myös pidempiä aikoja kuin arkena, joten syöntikertoja tuli useampia aamuyön grillailuineen ja valkoviineineen.
Kuten aiemmin kirjoitin, olimme juhannusaaton ja päivän saaressa. Liikunta kutistui lähes olemattomiin, kun tarvitsi kävellä vain nurkan taakse vessaan eikä pienessä saaressa juuri muualle päässytkään. Aikomukseni oli käydä joka päivä uimassa, mutta yritys jämähti yhteen uintikertaan koko viikon aikana. Vaikka viikosta kaikkiaan neljä päivää olimme veden äärellä eikä minulla ollut mitään hyvää syytä jättää uimista väliin.
Ainoa”lenkkeily”, jota tuli viikon aikana harrastettua oli eilen Turussa keskiaikamarkkinoilla. Siellä tuli käveltyä tuntikausia kaikenlaisia ihmeitä katselemassa. Mutta se oli enemmänkin maleksintaa syöden karamelliomenoita. Lounas sentään oli kohtuullisen kevyt paistettua lohta ja lanttusuikaleita, kun en ottanut lohta aurajuustolla.
Vaikka lihominen harmittaa, on toisessa vaakakupissa rentouttava, ystävien kanssa vietetty viikko. Se teki todellakin hyvää kireille ja ahdistuneille aivoilleni, jotka eivät osaa lopettaa hermoilua sille päälle sattuessaan. Nyt olisi toki mukavampi olo, jos olisi onnistunut yhdistämään laihduttamisen ja rentoutumisen (ja hyvän syömisen), mutta valinnan tullessa oli aika valita ystävät ja rentoutuminen. Uskon, että pystyn loppukesän ajan yhdistämään hyvän olon ja laihduttamisen, koska nyt ei ole enää tiedossa niin suurta määrää juhlia ja muiden tekemiä ruokia.
Tarkoituksemme on lähteä omalle mökille jossain välissä varmaan viikoksi ja siellä oletettavasti unohtuu lenkkeily hetkeksi, mutta ainakin siellä saamme itse päättää ruokavalion sisällön ja syömistiheyden. Ja kaloreita palaa sitten, kun päästään mustikkametsään sekä puolukoita keräämään. Sitä ennen yritän saada kotona arjesta kiinni ja lenkkeilyrytmin toimimaan vihdoin ja viimein.
Turhauttaa. Toisaalta ymmärrän miksi näin on käynyt. Olimme lomalla lähes viikon eikä sen aikana erityisesti tullut kirjattua syömisiä ylös. Jäätelöä söin useampana päivänä. Ateriat oli myös valmistettu rasvaisemmista aineksista kuin yleensä, koska olimme vieraissa enkä päässyt vaikuttamaan kaapin sisältöön. Valvoimme myös pidempiä aikoja kuin arkena, joten syöntikertoja tuli useampia aamuyön grillailuineen ja valkoviineineen.
Kuten aiemmin kirjoitin, olimme juhannusaaton ja päivän saaressa. Liikunta kutistui lähes olemattomiin, kun tarvitsi kävellä vain nurkan taakse vessaan eikä pienessä saaressa juuri muualle päässytkään. Aikomukseni oli käydä joka päivä uimassa, mutta yritys jämähti yhteen uintikertaan koko viikon aikana. Vaikka viikosta kaikkiaan neljä päivää olimme veden äärellä eikä minulla ollut mitään hyvää syytä jättää uimista väliin.
Ainoa”lenkkeily”, jota tuli viikon aikana harrastettua oli eilen Turussa keskiaikamarkkinoilla. Siellä tuli käveltyä tuntikausia kaikenlaisia ihmeitä katselemassa. Mutta se oli enemmänkin maleksintaa syöden karamelliomenoita. Lounas sentään oli kohtuullisen kevyt paistettua lohta ja lanttusuikaleita, kun en ottanut lohta aurajuustolla.
Vaikka lihominen harmittaa, on toisessa vaakakupissa rentouttava, ystävien kanssa vietetty viikko. Se teki todellakin hyvää kireille ja ahdistuneille aivoilleni, jotka eivät osaa lopettaa hermoilua sille päälle sattuessaan. Nyt olisi toki mukavampi olo, jos olisi onnistunut yhdistämään laihduttamisen ja rentoutumisen (ja hyvän syömisen), mutta valinnan tullessa oli aika valita ystävät ja rentoutuminen. Uskon, että pystyn loppukesän ajan yhdistämään hyvän olon ja laihduttamisen, koska nyt ei ole enää tiedossa niin suurta määrää juhlia ja muiden tekemiä ruokia.
Tarkoituksemme on lähteä omalle mökille jossain välissä varmaan viikoksi ja siellä oletettavasti unohtuu lenkkeily hetkeksi, mutta ainakin siellä saamme itse päättää ruokavalion sisällön ja syömistiheyden. Ja kaloreita palaa sitten, kun päästään mustikkametsään sekä puolukoita keräämään. Sitä ennen yritän saada kotona arjesta kiinni ja lenkkeilyrytmin toimimaan vihdoin ja viimein.
perjantai 17. kesäkuuta 2011
Alastomuus
Loputtomassa itsepohdiskelun suossani alastomuudesta on tullut ongelma. Luin uutisen leffamainoksen sensuroinnista.
Tulin sanoneeksi ystävälleni puhuessamme julistekohusta, että minusta olisi hienoa, jos alastomuus kuvissa olisi yhtä luontevaa kuin saunassa suomalaisessa kulttuurissa.
Ystäväni aina niin kannustavana sai tästä kimmokkeen kommentoida omaa alastomuuden kammoani. Lihottuani näihin mittoihin seurustelin jo nykyisen mieheni kanssa ja hän, tämä yllä mainittu ystäväni sekä paras ystäväni ovat ainoat, jotka ovat nähneet minut alastomana näiden kilojen kera.
Saunomisesta seurassa on helppo kieltäytyä, kun en erityisesti muutenkaan pidä saunasta. Kaksi ystävää, jotka ovat minut alasti nähneet ovat saunoneet kanssani vain, koska olen ollut niinä päivinä paleltunut. Lämmön tarve on voittanut häveliäisyyden kahden läheisen ystävän seurassa.
En ole koskaan varsinaisesti ollut sinut vartaloni kanssa, mutta alastomuus on kuulunut niihin asioihin, joita pitää toteuttaa, koska niitä kammoaa. Omat pelot on kohdattava. Sitä paitsi olen sitä mieltä, että alastomuuteen ylipäänsä pitäisi suhtautua luonnollisesti ja ilman kammoja. Sitä suuremmalla syyllä oma pelkoni ärsyttää ja saa hakeutumaan tilanteisiin, joissa ollaan alastomina seurassa kuin seurassa. Tai siis sai ennen näitä ylimääräisiä kiloja.
Lihominen on kuin jokin este ja suojakeino ihmisiä vastaan. Voin vetäytyä näihin omiin pelkoihini, koska olen lihava. Ei minusta kukaan välitä. Saan rauhassa olla tekemättä mitään, koska lihavia ei huomata. Toisaalta sitä kaipaa ja odottaa ihmisten huomiota, toisaalta pelkää saavansa pelkkää negatiivista huomiota. Siksi on helpompaa olla haluamatta huomiota lainkaan ja piiloutua mustissa vaatteissaan huoneen nurkkaan toivomaan ihmettä. Prinsessasatujen ihmeet eivät koskaan satu lihavien kohdalle. Vai sattuisiko sittenkin?
Tulin sanoneeksi ystävälleni puhuessamme julistekohusta, että minusta olisi hienoa, jos alastomuus kuvissa olisi yhtä luontevaa kuin saunassa suomalaisessa kulttuurissa.
Ystäväni aina niin kannustavana sai tästä kimmokkeen kommentoida omaa alastomuuden kammoani. Lihottuani näihin mittoihin seurustelin jo nykyisen mieheni kanssa ja hän, tämä yllä mainittu ystäväni sekä paras ystäväni ovat ainoat, jotka ovat nähneet minut alastomana näiden kilojen kera.
Saunomisesta seurassa on helppo kieltäytyä, kun en erityisesti muutenkaan pidä saunasta. Kaksi ystävää, jotka ovat minut alasti nähneet ovat saunoneet kanssani vain, koska olen ollut niinä päivinä paleltunut. Lämmön tarve on voittanut häveliäisyyden kahden läheisen ystävän seurassa.
En ole koskaan varsinaisesti ollut sinut vartaloni kanssa, mutta alastomuus on kuulunut niihin asioihin, joita pitää toteuttaa, koska niitä kammoaa. Omat pelot on kohdattava. Sitä paitsi olen sitä mieltä, että alastomuuteen ylipäänsä pitäisi suhtautua luonnollisesti ja ilman kammoja. Sitä suuremmalla syyllä oma pelkoni ärsyttää ja saa hakeutumaan tilanteisiin, joissa ollaan alastomina seurassa kuin seurassa. Tai siis sai ennen näitä ylimääräisiä kiloja.
Lihominen on kuin jokin este ja suojakeino ihmisiä vastaan. Voin vetäytyä näihin omiin pelkoihini, koska olen lihava. Ei minusta kukaan välitä. Saan rauhassa olla tekemättä mitään, koska lihavia ei huomata. Toisaalta sitä kaipaa ja odottaa ihmisten huomiota, toisaalta pelkää saavansa pelkkää negatiivista huomiota. Siksi on helpompaa olla haluamatta huomiota lainkaan ja piiloutua mustissa vaatteissaan huoneen nurkkaan toivomaan ihmettä. Prinsessasatujen ihmeet eivät koskaan satu lihavien kohdalle. Vai sattuisiko sittenkin?
tiistai 10. toukokuuta 2011
Välinpitämättömyys
Tympii. Kuukautisvuoto alkoi tänään pienen kivun saattelemana, olen pärjännyt yhdellä särkylääkkeellä kaupungilla. Tekisi kovasti mieli vain maata sohvalla ja ahmia suklaata helpottaakseni tympimistä, mutta se taitaisi vain pahentaa oloa.
Äitienpäivänä kävimme vanhempieni luona syömässä. He tiesivät minun käyneen lääkärissä viime viikolla ja jostain syystä olettivat siellä tehdyn uuden hedelmöityshoidon. En tiedä mistä olivat sellaisen ajatuksen saaneet päähänsä, mutta äidin kommentit yllättivät ja satuttivat varsinkin noin äitienpäivänä esitettynä. Jälleen yksi äitienpäivä ”hukkaan”. Jostain syystä vastattuani äitini uteluihin menetin kaiken mielenkiintoni koko lapsettomuusasiaa kohtaan. Ihan kuin se olisi ollut viimeinen tikki ja aivoni sulkeutuneet ylitäysinä.
Riitelin äskettäin ystäväni kanssa ja hän piikitteli lapsettomuusasiaakin ohimennen. Ei tuntunut missään. Enkä oikeastaan ollut suuttunut ystävälle, en jaksanut välittää tarpeeksi suuttuakseni. Tuntuu, että olen saanut niin paljon pettymyksiä, surkeutta ja loukkaantumista, että sitä ei enää mahdu minuun. Mitään ei enää mahdu, kaikki vain valuu ohi koskettamatta minua. Joudun tekemään paljon työtä, jotteivät positiivisetkin asiat mene ohitseni.
En halua muuttua täysin välinpitämättömäksi kaikelle; haluan kokea uusia, positiivisia asioita kesän mittaan, mutta toisaalta negatiivisten asioiden kannalta välinpitämättömyys on mukavaa vaihtelua raskaan kevään jälkeen. Ei enää liiallisia tunteiden vaihteluita, asioista ylivälittämistä, vaan toinen ääripää hetken toivottavasti ennen lopullisesti (?) normaaliin olotilaan pääsyä.
Äitienpäivänä kävimme vanhempieni luona syömässä. He tiesivät minun käyneen lääkärissä viime viikolla ja jostain syystä olettivat siellä tehdyn uuden hedelmöityshoidon. En tiedä mistä olivat sellaisen ajatuksen saaneet päähänsä, mutta äidin kommentit yllättivät ja satuttivat varsinkin noin äitienpäivänä esitettynä. Jälleen yksi äitienpäivä ”hukkaan”. Jostain syystä vastattuani äitini uteluihin menetin kaiken mielenkiintoni koko lapsettomuusasiaa kohtaan. Ihan kuin se olisi ollut viimeinen tikki ja aivoni sulkeutuneet ylitäysinä.
Riitelin äskettäin ystäväni kanssa ja hän piikitteli lapsettomuusasiaakin ohimennen. Ei tuntunut missään. Enkä oikeastaan ollut suuttunut ystävälle, en jaksanut välittää tarpeeksi suuttuakseni. Tuntuu, että olen saanut niin paljon pettymyksiä, surkeutta ja loukkaantumista, että sitä ei enää mahdu minuun. Mitään ei enää mahdu, kaikki vain valuu ohi koskettamatta minua. Joudun tekemään paljon työtä, jotteivät positiivisetkin asiat mene ohitseni.
En halua muuttua täysin välinpitämättömäksi kaikelle; haluan kokea uusia, positiivisia asioita kesän mittaan, mutta toisaalta negatiivisten asioiden kannalta välinpitämättömyys on mukavaa vaihtelua raskaan kevään jälkeen. Ei enää liiallisia tunteiden vaihteluita, asioista ylivälittämistä, vaan toinen ääripää hetken toivottavasti ennen lopullisesti (?) normaaliin olotilaan pääsyä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)