Tämä on itselleni tarpeellinen avautuminen aiheesta endometrioosi ja alkanut vuosi.
Pyörittelin asioita päässäni, kunnes muistin, että voin myös kirjoittaa ne tänne. Ensin vähän taustaa, jotta tekin, jotka eksytte tätä lukemaan pysytte kärryillä.
Olen koko viime syksyn ajan yrittänyt poistaa milloin minkäkin aineen ruokavaliostani helpottaakseni vatsakipujani. Aina se hetkeksi auttoi, kunnes lopulta tuli päivä, jolloin kipuun ei auttanut enää mikään.
Joulun vietin oksentaen ja ripuloiden. Kuten kaikki päivät siitä lähtien. Soittelin lääkäriin, kävinkin siellä, sain lähetteitä ja kutsuja kuukausien päähän. Soittelin lisää, menin päivystykseen, piinasin, jahtasin, rukoilin lääkäreiltä apua. Nyt vihdoin ja viimein minulla on tulossa leikkaus ensi viikolla. Ainakin toivottavasti. Neljäs endometrioosileikkaukseni.
Kipu ja oireet on täsmälleen samat kuin ensimmäisen endometrioosini aikana, jolloin koko alavatsa oli peittynyt siihen. Siltikään lääkäri ei uskonut, että oireet voisivat johtua siitä, vaan testattiin keliakia (noin 100. kerran, negatiivinen edelleen) ja määrättiin närästyslääkettä (no ei närästä). Kivunhoitoon lääkäreillä on tarjota vain ja ainoastaan opiaattipohjaisia lääkkeitä, joita minä en voi käyttää. Ilman niitä he ovat avuttomia. Lisäksi minun on nyt aloitettava e-pillerit, jotta endon kasvu pysyy tulevaisuudessa kurissa. Vaikka olemme totutelleet ajatukseen kahdestaan elämisestä, loppuelämän e-pillereiden syönti tekee siitä erityisen todellista tässä ja nyt. Se ei tunnu helpolta.
Kaikesta paskasta huolimatta päähäni pulpahtelee positiivisia puolia tästä kaikesta. Ja niistä halusin tulla tänne kirjoittamaan.
Koska vatsaa särkee koko ajan ja se on joka tapauksessa sekaisin, voin syödä ihan mitä haluan. Vatsaa sekoittavat ruoka-aineallergiat ja syksyllä koitetut ruoka-ainerajoitukset joutavat kaikki roskiin. Olen vapaa!
Syömismäärä on pidettävä pienenä, koska "normaaliannoksen" syöminen aiheuttaa holtitonta oksentamista. Se tarkoittaa, etten ole joulun jälkeen tuntenut kylläisyyttä vielä kertaakaan. Siispä saan syödä mitä tahansa ilman omantunnontuskia, pienet määrät kun ei lihota!
Samasta syystä ravintolassa käynti on muuttunut erityisen hauskaksi. En voi syödä kokonaista annosta, joten otan puolet annoksesta mukaan kotiin ja saan samalla rahalla kaksi herkullista ateriaa! Kävin yhtenä päivänä lounaalla ystävän kanssa ja ruokani oli erityisen maukasta. Vein annoksesta 3/4 kotiin ja jaoin sen iltaruuaksi mieheni kanssa. Näin pääsin jakamaan herkullisen ruokanautinnon kahden ihmisen kanssa.
Pienten annosten syöminen on myös lisännyt ruuan mausta nauttimista. Siitä vähästä pitää ottaa kaikki irti. Melkein tekisi mieleni suositella muillekin tätä taktiikkaa.
Ensi viikolla saan luvan kanssa pitää vapaata. Minun pitäisi tehdä töitä, hoitaa markkinointia, järjestellä ties mitä koko ajan, mutta kivun ja vessakäyntien väliin ei jää kovin montaa tehokasta työtuntia päivässä. Tekemättömät työt ahdistavat olemassa olollaan. Ei enää ensi viikolla! Leikkauksen jälkeen olen niin kipeä, että en millään voi tehdä töitä ja saan pitää aidosti lomaa.
Leikkauksen jälkeinen aika on myös hemmotteluaikaa. Yhtäkkiä kavereita alkaa käydä kylässä piristämässä minua (ainakin näin on käynyt aiempien leikkauksien jälkeen). Pidän vieraista, mutta harvoin ihmisillä on arjessaan aikaa kyläillä tai kutsua kylään enkä viitsi tuppautua. Mutta sairasloman aikaan moni kaveri aktivoituu ja ilmestyy kylään. Ihanaa!
Mieskin hemmottelee. Tekee erityisen hyviä ruokia (hyviähän ne aina on, mutta arjessa on paljon eineksiäkin) ja toteuttaa mielitekojani herkemmin. Ruokaa voi myös tilata kotiin paremmalla omalla tunnolla.
Kivun ja kasvavan vatsan kanssa on ollut luvallista unohtaa pakolliset juoksulenkit kunnon ylläpitämiseksi juuri sopivasti pahimpien pakkasten aikaan. Olen melko varma, etten joka tapauksessa olisi lenkkeillyt pakkasilla ainakaan korttelinympärystä pidemmälle, mutta nyt siitä ei tarvitse kantaa huonoa omaatuntoa.
Esittäminen on jäänyt kokonaan pois. Usein käydessäni kaupassa tai muualla ihmisten ilmoilla vedän vatsaa sisään tai yritän muulla tavoin olla mahdollisimman pieni. Seurassa yritän pääasiassa istua asiallisesti, jotta näyttäisin pienemmältä kuin olen. Vatsan kasvaessa melko äkillisesti joulun aikaan näytän siltä kuin olisin raskaana. Vyötärö ei siis ole levinnyt sivusuunnassa, ainoastaan eteen päin. Ja sitä on täysin mahdoton piilottaa vaatteilla tai vetää sisään kivun vuoksi. Siispä kuljen maha pystyssä ja reteästi. Koko asenteeni on muuttunut - minullehan ei vittuilla, täältä tullaan! Se on hauskaa!
Olen myös antanut itselleni luvan kulkea paikkoihin autolla ja parkkeerata vähän lähemmäs. Aiemmin oli aina pakko säässä kuin säässä ja kaikessa kiireessä kulkea pyörällä/jalan/bussilla, kun eihän nyt autoa voi käyttää koska miljoona syytä. Ja jos autolla lähtee liikkeelle, se pitää parkkeerata hiukan kauemmas, jotta saa edes vähän liikuntaa ja/tai säästää parkkimaksuissa. Viime viikolla tein jopa niin rohkeasti, että parkkeerasin seurakuntatalon pihaan, jossa on muutama parkkipaikka varattu invalideille. Lähin "oikea" parkki olisi ollut usean korttelin ja yhden ylämäen takana. Tunsin itseni hirveäksi huijariksi, mutta myös helpottuneeksi, kun näin säästin inhottavan kävelymatkan. (Tiesin myös, että sinä iltana ei paikalla olisi paikkaa tarvitsevia, koska salissa ei ollut muita kuin meidän porukka paikalla.)
Kipujani voitaisiin helpottaa opiaattipohjaisilla lääkkeillä, mutta ne aiheuttavat suurta tuskaa (ks. niiden käytöstä IVF-hoidoista kertovissa teksteissä tässä blogissa). Ainoa kipulääke, jota voin käyttää on Panadol. Viimeistään tämä siis todistaa, että minulla ei ole koskaan vaaraa jäädä huumeisiin koukkuun. Koska en saa niistä sitä hyvää tunnetta, mitä on tarkoitus vaan ainoastaan järkyttävän pahoinvoinnin ja päänsäryn. Olen joskus ajatellut, että ajatusten laajentaminen, tietoisuuden ohittaminen ja euforian löytäminen olisi mielenkiintoista kokea. Mutta minulla se kokemus ei voi tulla myrkyllisten huumeiden kautta, mistä olen kiitollinen.
Tähän positiivisten puolien keksimiseen jää koukkuun. Melkein jopa unohtaa kuolemanpelkonsa.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste endometrioosi. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste endometrioosi. Näytä kaikki tekstit
sunnuntai 17. tammikuuta 2016
perjantai 24. toukokuuta 2013
Plah näitä ongelmia
Olen nyt tehnyt ahkerasti töitä, jotta yksi projekti valmistuisi aikataulussaan ensi viikolla. Hyppäsin mukaan toisten jo vuoden ajan tekemään projektiin viimeisille viikoille ja tahti on ollut kiivas. Ensi viikolla pitäisi helpottaa kunhan kuukausi vaihtuu.
(Seuraavaksi ällöasioita) Minulla olisi kuulunut olla ovulaatio näillä main, ehkä sunnuntaina tai sen jälkeen. En testannut, mutta normaalin ovuloinnin sijaan olen vuotanut verta. Sellaista pikkutihnua, ruskeaa mönjää enimmäkseen. Normaalisti siis ovulaation aikaan valkovuoto kyllä kiihtyy, mutta se ei tuota näin paljon mössöä eikä tippaakaan ruskeaa saati punaista. En oikein tiedä mitä tästä pitäisi päätellä. Minulla ei ole muistini mukaan koskaan ollut tällaista välivuotoa. Eikä vatsa ole krampannut ovulaation merkiksi kuin kerran monta päivää sitten.
(Seuraavaksi ällöasioita) Minulla olisi kuulunut olla ovulaatio näillä main, ehkä sunnuntaina tai sen jälkeen. En testannut, mutta normaalin ovuloinnin sijaan olen vuotanut verta. Sellaista pikkutihnua, ruskeaa mönjää enimmäkseen. Normaalisti siis ovulaation aikaan valkovuoto kyllä kiihtyy, mutta se ei tuota näin paljon mössöä eikä tippaakaan ruskeaa saati punaista. En oikein tiedä mitä tästä pitäisi päätellä. Minulla ei ole muistini mukaan koskaan ollut tällaista välivuotoa. Eikä vatsa ole krampannut ovulaation merkiksi kuin kerran monta päivää sitten.
tiistai 19. helmikuuta 2013
Tulokset
Eilen saatiin punktiossa 12 munasolua, joista käyttökelpoisia oli 8. Näistä taas 7 hedelmöittyi mutta vain 4 kelpaa jatkoon. Huomenna yksi niistä kohtuun. Munasoluja otettiin ainoastaan oikealta. Vasemmalla oli se yksi, mutta sen saaminen olisi vaatinut endon sörkkimistä, joten ei maksanut vaivaa.
Pyysin punktiota ilman rauhoittavaa lääkettä. Suoneen tökättävä kipulääke vähän sumensi olotilaa, mutta pysyin kohtuullisen tolkuissani. Kivuliasta oli kuten aina, mutta mieli selkeämpänä ensimmäistä kertaa tajusin koko toimeenpiteen ajan mitä oikein tapahtui. Jälkikäteen sain pelkästään parasetamolia suoneen. Nukuttuani noin tunnin heräämössä olo oli jo paljon parempi.
Kipu oli kova koko eilisen, kuten on vielä tänäänkin, mutta mieluummin kova kipu kuin se hirvittävä pahoinvointi. Halusin kotiin eikä hoitaja tällä kertaa pakottanut syömään kipulääkkeitä ennen lähtöä. En myöskään tarvinnut antibioottia suoneen, koska endoon ei osuttu ollenkaan. Ensimmäinen kerta tässäkin. En toistaiseksi pysty kävelemään täysin suorassa enkä seisomaan paikoillaan, mutta makaaminen ja istuminen sujuvat kelvollisesti. 1g parasetamolia neljästi vuorokaudessa auttaa vähän. Vielä kun saisi juotua sen 3-4 litraa päivässä, jostain syystä ei maita mikään neste vaikka kuinka yritän.
Pyysin punktiota ilman rauhoittavaa lääkettä. Suoneen tökättävä kipulääke vähän sumensi olotilaa, mutta pysyin kohtuullisen tolkuissani. Kivuliasta oli kuten aina, mutta mieli selkeämpänä ensimmäistä kertaa tajusin koko toimeenpiteen ajan mitä oikein tapahtui. Jälkikäteen sain pelkästään parasetamolia suoneen. Nukuttuani noin tunnin heräämössä olo oli jo paljon parempi.
Kipu oli kova koko eilisen, kuten on vielä tänäänkin, mutta mieluummin kova kipu kuin se hirvittävä pahoinvointi. Halusin kotiin eikä hoitaja tällä kertaa pakottanut syömään kipulääkkeitä ennen lähtöä. En myöskään tarvinnut antibioottia suoneen, koska endoon ei osuttu ollenkaan. Ensimmäinen kerta tässäkin. En toistaiseksi pysty kävelemään täysin suorassa enkä seisomaan paikoillaan, mutta makaaminen ja istuminen sujuvat kelvollisesti. 1g parasetamolia neljästi vuorokaudessa auttaa vähän. Vielä kun saisi juotua sen 3-4 litraa päivässä, jostain syystä ei maita mikään neste vaikka kuinka yritän.
tiistai 11. joulukuuta 2012
Aika ajatella lapsia jälleen
...tai ainakin hoitoja.
Blogiin tuli vahingossa pitkähkö tauko, koska uuden lääkityksen aloittaminen vaati yllättävän paljon voimia.
Tässä blogihiljaisuuden aikana totuttelin elämäni ensimmäiseen mielialalääkkeeseen eikä aloitus sujunut kovin hyvin. Lääkkeen ei pitänyt väsyttää, mutta minä nukuin ensimmäisen puolitoista viikkoa melkein putkeen, pysyin kunnolla hereillä vain pari tuntia päivässä tiukasti keskittymällä. Väsymys onneksi helpotti elimistön tottuessa lääkkeeseen ja vaihdettuani lääkkeen ottoajan aamusta iltaan.
Ensimmäisen viikon jälkeen lääkkeen annostus nostettiin ja siitähän se riemu repesi. Olotila kyllä parani, mutta sydänpä ei tykännytkään muutoksesta. Lääke kun reagoi yhteen muun lääkitykseni kanssa. Taisin saada jonkun lievän sydänkohtauksen, ravasin sairaalassa ja kärsin tykytyksistä ja närästyksestä. Annostus laskettiin takaisin alemmaksi mikä helpotti - joskaan ei kokonaan poistanut - sydänoireita. Samalla se myös laski mielialan takaisin alas ja itkuisuus jatkuu edelleen.
Jotta en pääsisi helpolla sain myös yhden reilun viikon mittaisen hypomaanisen jakson, mikä todistaa maanis-depressiivisyyden puolesta.
Kaiken lisäksi ilokseni endo on muistutellut itsestään yhä tihenevään tahtiin. En taaskaan enää tunne milloin on oikeasti vessähätä ja milloin se vain on endo painamassa virtsarakkoa. Asiaa ei auta, että lääkkeen myötä minulla on hirvittävä makeanhimo. Aiemmin voin pahoin noin 1/3 karkkipussillisen syönnistä ja tarvitsin suolaista korjaamaan tilanteen, nyt pystyn vetämään kevyesti karkkia, leivoksia ja makeaa juotavaa eikä suolaisen tarvetta tule lainkaan. Makeanhimo tarkoittaa hiilareita, mikä taas tarkoittaa vatsaturvotusta, mikä taas vuorostaan pahentaa endo-alavatsakipuja. Viime päivinä liika makeansyönti (itsehillintäni on jo miinuksen puolella eli totaalisen olematon) on johtanut ilmeisesti sokerihumalatilaan - en muuten tiennyt aiemmin sellaisen olemassa olosta. Tämän mieheni päätteli, koska minulla on ollut selkeitä krapulan oireita useana iltana. Krapulassa minun tekee mieli appelsiinimehua muttei mikään määrä sen juomista helpota janoa ja päätä särkee.
Kaiken tämän keskellä en ole halunnut ajatella lapsettomuusasiaa. Ainoa mitä olen miettinyt on adoptiohaaveesta luopuminen, koska mieheni ei vieläkään ole lämmennyt ajatukselle. Mielessä kävi myös opiskeluiden keskeyttäminen kokonaan (vaikka niistä puuttuukin enää gradu, jonka aiheesta edelleen pidän ja olen kiinnostunut sen tekemään kunhan jaksaisin keskittyä asiaan) ja alan vaihtaminen perhepäivähoitajaksi. Älkää kysykö mistä tämä päätön idea syntyi, en tiedä. En ole haudannut ajatusta toistaiseksi vaan pidän sen b-suunnitelmana.
Nyt pitää pikku hiljaa ajatukset siirtää takaisin lapsettomuuteen ja alkaa huolehtia ensi viikon suunnittelukäynnistä polilla. Minä en odota tulevalta hoitokierrolta muuta kuin ajan- ja rahanhaaskausta. Pelkään, että he puuttuvat kasvaneeseen vatsaani - jonka toivon olevan enimmäkseen turvotusta eikä läskiä, kun en ennenkään ole ollut taipuvainen vyötärön kasvattamiseen. Toisaalta pelkään mitä uudet hormonihoidot tekevät muutenkin sekavalle mielentilalleni. Kaiken kaikkiaan odotan tulevaa suunnittelukäyntiä pelolla ja epävarmuudella.
Ja jatkan blogin kirjoittamista näissä synkissä merkeissä.
Blogiin tuli vahingossa pitkähkö tauko, koska uuden lääkityksen aloittaminen vaati yllättävän paljon voimia.
Tässä blogihiljaisuuden aikana totuttelin elämäni ensimmäiseen mielialalääkkeeseen eikä aloitus sujunut kovin hyvin. Lääkkeen ei pitänyt väsyttää, mutta minä nukuin ensimmäisen puolitoista viikkoa melkein putkeen, pysyin kunnolla hereillä vain pari tuntia päivässä tiukasti keskittymällä. Väsymys onneksi helpotti elimistön tottuessa lääkkeeseen ja vaihdettuani lääkkeen ottoajan aamusta iltaan.
Ensimmäisen viikon jälkeen lääkkeen annostus nostettiin ja siitähän se riemu repesi. Olotila kyllä parani, mutta sydänpä ei tykännytkään muutoksesta. Lääke kun reagoi yhteen muun lääkitykseni kanssa. Taisin saada jonkun lievän sydänkohtauksen, ravasin sairaalassa ja kärsin tykytyksistä ja närästyksestä. Annostus laskettiin takaisin alemmaksi mikä helpotti - joskaan ei kokonaan poistanut - sydänoireita. Samalla se myös laski mielialan takaisin alas ja itkuisuus jatkuu edelleen.
Jotta en pääsisi helpolla sain myös yhden reilun viikon mittaisen hypomaanisen jakson, mikä todistaa maanis-depressiivisyyden puolesta.
Kaiken lisäksi ilokseni endo on muistutellut itsestään yhä tihenevään tahtiin. En taaskaan enää tunne milloin on oikeasti vessähätä ja milloin se vain on endo painamassa virtsarakkoa. Asiaa ei auta, että lääkkeen myötä minulla on hirvittävä makeanhimo. Aiemmin voin pahoin noin 1/3 karkkipussillisen syönnistä ja tarvitsin suolaista korjaamaan tilanteen, nyt pystyn vetämään kevyesti karkkia, leivoksia ja makeaa juotavaa eikä suolaisen tarvetta tule lainkaan. Makeanhimo tarkoittaa hiilareita, mikä taas tarkoittaa vatsaturvotusta, mikä taas vuorostaan pahentaa endo-alavatsakipuja. Viime päivinä liika makeansyönti (itsehillintäni on jo miinuksen puolella eli totaalisen olematon) on johtanut ilmeisesti sokerihumalatilaan - en muuten tiennyt aiemmin sellaisen olemassa olosta. Tämän mieheni päätteli, koska minulla on ollut selkeitä krapulan oireita useana iltana. Krapulassa minun tekee mieli appelsiinimehua muttei mikään määrä sen juomista helpota janoa ja päätä särkee.
Kaiken tämän keskellä en ole halunnut ajatella lapsettomuusasiaa. Ainoa mitä olen miettinyt on adoptiohaaveesta luopuminen, koska mieheni ei vieläkään ole lämmennyt ajatukselle. Mielessä kävi myös opiskeluiden keskeyttäminen kokonaan (vaikka niistä puuttuukin enää gradu, jonka aiheesta edelleen pidän ja olen kiinnostunut sen tekemään kunhan jaksaisin keskittyä asiaan) ja alan vaihtaminen perhepäivähoitajaksi. Älkää kysykö mistä tämä päätön idea syntyi, en tiedä. En ole haudannut ajatusta toistaiseksi vaan pidän sen b-suunnitelmana.
Nyt pitää pikku hiljaa ajatukset siirtää takaisin lapsettomuuteen ja alkaa huolehtia ensi viikon suunnittelukäynnistä polilla. Minä en odota tulevalta hoitokierrolta muuta kuin ajan- ja rahanhaaskausta. Pelkään, että he puuttuvat kasvaneeseen vatsaani - jonka toivon olevan enimmäkseen turvotusta eikä läskiä, kun en ennenkään ole ollut taipuvainen vyötärön kasvattamiseen. Toisaalta pelkään mitä uudet hormonihoidot tekevät muutenkin sekavalle mielentilalleni. Kaiken kaikkiaan odotan tulevaa suunnittelukäyntiä pelolla ja epävarmuudella.
Ja jatkan blogin kirjoittamista näissä synkissä merkeissä.
sunnuntai 2. syyskuuta 2012
Ovuloiva sekopää
Ovulaation odottelu on saanut ihan liian suuret mittasuhteet päässäni. Aloin tekemään testejä keskiviikkona, mutta kuten kirjoitin jo aiemmin, unohdin katsoa ensimmäisen testin tuloksen oikeaan aikaan. Torstaina tein toisen testin, joka olikin huomattavasti haaleampi kuin keskiviikon testi. Tästä sain aikaan itselleni lähes paniikkikohtauksen, kun hätäilin oliko ovulaatio ollut sittenkin edellisenä päivänä ja nyt jo ohi.
Soitin klinikalle heti sen auettua ja jätin soittopyynnön IVF-hoitajalle. Ilmeisesti kuulostin tarpeeksi kärsivältä, koska hoitaja soitti minulle jo 10 minuutin päästä. Kerroin tilanteen ja hän varasi minulle ultra-ajan parin tunnin päähän. Se rauhoitti vähän hermojani; ehkä kaikki ei olisikaan hukassa. Onneksi torstai oli vapaapäivä töistä.
Ultraa tekemässä oli ilokseni se yksi ainoa järkevä lääkäri klinikaltamme. Minua on hoitanut neljä lääkäriä, joista kaksi tuntee tapaukseni tuijottelematta koko ajan tietokoneen ruutua ja vain tämä yksi tuntuu ottavan hoitamisen vakavasti. Ultrassa sain sekä hyviä että huonoja uutisia. Hyvä uutinen oli se, että ovulaatio ei ollut vielä tapahtunut, vaan isohko munasolu oli edelleen kypsymässä eikä kohdun limakalvokaan ollut vielä erityisen paksu. Olin hätäillyt ihan turhaan. Huono uutinen oli se, että endometrioosi oli taas lähtenyt kasvuun. Wuhuu. Johan tässä saikin viettää monta kuukautta ilman endometrioosia ja samalla ilman hoitoja – eli hukkaan meni nekin kuukaudet.
Toukokuussa ultrassa oli mitattu vasemmalla endometriooma 1 cm, nyt se oli jo 3 cm kokoinen ja oikealle oli ilmestynyt myös pari pientä endometrioomaa. Tämän mahdollisen PASin jälkeen mahdollinen seuraava tehdään hormoniavusteisesti tuon kasvun takia. Jos nyt munasolut selviävät sulatuksesta tällä kertaa. Miten saatoinkin unohtaa, että tietenkin sulattamiseen menee aikaa eikä PASia voida tehdä ihan siltä istumalta.. Raivostuttava hermoilu hukkaa järkiajatukset päästä.
Joka tapauksessa ovulaatio oli nyt sitten eilen, selkeän kirkas punainen viiva testissä. Lääkäri rauhoitteli hermostumistani: riittää että soitan maanantaiaamuna klinikalle niin katsotaan miten PASiin voitaisiin päästä, vaikka ovulaatio on viikonloppuna. Joten sitten vain odottelemaan maanantaiaamua ja lääkärin tuomiota asiasta. Onneksi työt on jo loppu ja luennot alkaa vasta viikon päästä.
Soitin klinikalle heti sen auettua ja jätin soittopyynnön IVF-hoitajalle. Ilmeisesti kuulostin tarpeeksi kärsivältä, koska hoitaja soitti minulle jo 10 minuutin päästä. Kerroin tilanteen ja hän varasi minulle ultra-ajan parin tunnin päähän. Se rauhoitti vähän hermojani; ehkä kaikki ei olisikaan hukassa. Onneksi torstai oli vapaapäivä töistä.
Ultraa tekemässä oli ilokseni se yksi ainoa järkevä lääkäri klinikaltamme. Minua on hoitanut neljä lääkäriä, joista kaksi tuntee tapaukseni tuijottelematta koko ajan tietokoneen ruutua ja vain tämä yksi tuntuu ottavan hoitamisen vakavasti. Ultrassa sain sekä hyviä että huonoja uutisia. Hyvä uutinen oli se, että ovulaatio ei ollut vielä tapahtunut, vaan isohko munasolu oli edelleen kypsymässä eikä kohdun limakalvokaan ollut vielä erityisen paksu. Olin hätäillyt ihan turhaan. Huono uutinen oli se, että endometrioosi oli taas lähtenyt kasvuun. Wuhuu. Johan tässä saikin viettää monta kuukautta ilman endometrioosia ja samalla ilman hoitoja – eli hukkaan meni nekin kuukaudet.
Toukokuussa ultrassa oli mitattu vasemmalla endometriooma 1 cm, nyt se oli jo 3 cm kokoinen ja oikealle oli ilmestynyt myös pari pientä endometrioomaa. Tämän mahdollisen PASin jälkeen mahdollinen seuraava tehdään hormoniavusteisesti tuon kasvun takia. Jos nyt munasolut selviävät sulatuksesta tällä kertaa. Miten saatoinkin unohtaa, että tietenkin sulattamiseen menee aikaa eikä PASia voida tehdä ihan siltä istumalta.. Raivostuttava hermoilu hukkaa järkiajatukset päästä.
Joka tapauksessa ovulaatio oli nyt sitten eilen, selkeän kirkas punainen viiva testissä. Lääkäri rauhoitteli hermostumistani: riittää että soitan maanantaiaamuna klinikalle niin katsotaan miten PASiin voitaisiin päästä, vaikka ovulaatio on viikonloppuna. Joten sitten vain odottelemaan maanantaiaamua ja lääkärin tuomiota asiasta. Onneksi työt on jo loppu ja luennot alkaa vasta viikon päästä.
perjantai 24. elokuuta 2012
Pikamenkat ja uusi odottelu
Kuukautiset oli taas etuajassa, joten ovulaatio ehtii tulla mahdollisesti ennen kuun vaihdetta. Se tarkoittaa, että joudun uudestaan järjestämään vapaata töistä eikä se ole helppoa tässä vaiheessa kesää. Osa työkavereista kun oli lukiolaisia, jotka lähtivät jo kouluun eli tuuraajat on vähissä. Viimeksikin vapaapäivän järjestäminen vaati kaikenlaista säätöä ja hankaluuksia - mikä osoittautui sitten olevan täysin turhaa.
14. kierron päivä on perjantai 31.8. ja työpäivä. Torstai olisi vapaa, joten toivoa on vielä. On vaikeaa odottaa mitään, kun kierto ei enää noudata omaa kaavaansa. Ovulaation pitäisi tulla 14.-16. pv, mutta voi yhtä hyvin tulla jo 11.-13. pv. Inhoan inhoan inhoan tätä sekoilevaa kiertoa, josta syytän täysin näitä hoitoja!
Olemme miettineet myös hoitojen lopettamista näihin PASeihin. Hormonit ovat sotkeneet kerta kerralta pahemmin päätäni ja vaikutukset tuntuvat olevan jossain määrin pysyviä. Polilla meitä vain pompotellaan ja ilman selityksiä venytetään hoitoja kohta jo kaksi vuotta. Mitä järkeä tällaisessa viivyttelyssä on? Kun ongelmana tuntuu joka tapauksessa olevan se kiinnittyminen, jolle polikaan ei mitään mahda. Minusta on tuntunut, että endoleikkauksen jälkeen munasolu on liikkunut ovulaatiossakin, eli että sillä olisi taas tilaa tulla hedelmöitettäväksi itsestäänkin.
Adoptio on meillä vielä päättämättä. Tai siis minä haluan adoptoida, mieheni ei ole ihan varma. Joka tapauksessa prosessiin lähtemistä joutuu miettimään tarkasti. Itseni kannalta pahinta siinä on se, että adoptoimalla kuuluttaa maailmalle, että minä olen viallinen, en saa omia lapsia. Nyt vielä ihmiset voivat olettaa, että en halua lapsia, mutta hankkimalla lapsia toisella tavalla myönnän ongelmani ääneen. Näen jo mielessäni ne säälin katseet inhoamiltani sukulaisilta. Enemmän pelkään säälin katseita sukulaisilta ja tuttavilta joista pidän ja joiden mielipiteistä välitän.
En ala nyt sen enempää erittelemään tätä keskeneräistä asiaa, mutta tällaisia ajatuksia täällä tällä viikolla. Katsotaan mihin lopulta päädytään, kun nämä PASit on saatu alta pois. Kuten huomaatte, toivoni PASien onnistumiseen on aika heikko. Neljästä oletan jälleen yhden selviävän sulatuksesta.
14. kierron päivä on perjantai 31.8. ja työpäivä. Torstai olisi vapaa, joten toivoa on vielä. On vaikeaa odottaa mitään, kun kierto ei enää noudata omaa kaavaansa. Ovulaation pitäisi tulla 14.-16. pv, mutta voi yhtä hyvin tulla jo 11.-13. pv. Inhoan inhoan inhoan tätä sekoilevaa kiertoa, josta syytän täysin näitä hoitoja!
Olemme miettineet myös hoitojen lopettamista näihin PASeihin. Hormonit ovat sotkeneet kerta kerralta pahemmin päätäni ja vaikutukset tuntuvat olevan jossain määrin pysyviä. Polilla meitä vain pompotellaan ja ilman selityksiä venytetään hoitoja kohta jo kaksi vuotta. Mitä järkeä tällaisessa viivyttelyssä on? Kun ongelmana tuntuu joka tapauksessa olevan se kiinnittyminen, jolle polikaan ei mitään mahda. Minusta on tuntunut, että endoleikkauksen jälkeen munasolu on liikkunut ovulaatiossakin, eli että sillä olisi taas tilaa tulla hedelmöitettäväksi itsestäänkin.
Adoptio on meillä vielä päättämättä. Tai siis minä haluan adoptoida, mieheni ei ole ihan varma. Joka tapauksessa prosessiin lähtemistä joutuu miettimään tarkasti. Itseni kannalta pahinta siinä on se, että adoptoimalla kuuluttaa maailmalle, että minä olen viallinen, en saa omia lapsia. Nyt vielä ihmiset voivat olettaa, että en halua lapsia, mutta hankkimalla lapsia toisella tavalla myönnän ongelmani ääneen. Näen jo mielessäni ne säälin katseet inhoamiltani sukulaisilta. Enemmän pelkään säälin katseita sukulaisilta ja tuttavilta joista pidän ja joiden mielipiteistä välitän.
En ala nyt sen enempää erittelemään tätä keskeneräistä asiaa, mutta tällaisia ajatuksia täällä tällä viikolla. Katsotaan mihin lopulta päädytään, kun nämä PASit on saatu alta pois. Kuten huomaatte, toivoni PASien onnistumiseen on aika heikko. Neljästä oletan jälleen yhden selviävän sulatuksesta.
lauantai 5. toukokuuta 2012
Omituiset hormonit
Kaikki on sekaisin. Mistään ei tule mitään järkevää. Olen päässäni kirjoittanut kymmeniä blogitekstejä, kertonut tänne mitä minulle kuuluu, mutta kun istun koneelle en saa mitään aikaiseksi. Ongelmia on myös opiskelun kanssa. Istun luennoilla enkä saa yhtäkään ajatusta päähäni. Kopioin luennoitsijoiden tekstejä ja toivon, että kirjoittamani herättävät jotain ajatuksia sitten, kun on aika tehdä oppimispäiväkirja tai lukea tenttiin. Normaalisti muistiinpanoni vilisevät omia sivukommentteja, joista on helppo tehdä oppimispäiväkirja, koska keskityn parhaiten kuunnellessani. Nyt pää on tyhjä.
Tarkemmin sanottuna pää ei ole tyhjä. Se on täynnä kiukkua. Kiukulle ei ole varsinaisesti kohdetta, kaikki ärsyttää. Olen myös saanut taas lukuisia finnejä. Muutenkin olen alkanut huomata, että minussa on jarrutuspiikin oireita päivä päivältä enemmän. Vaikka kaiken pitäisi olla normaalia. Olen odotellut kuukautisten alkamista nyt jo useamman päivän, rintojen arkuus ja alavatsakivut ovat viitanneet siihen suuntaan. Viimeistään tänään niiden pitäisi laskujen mukaan alkaa. Mutta mitä ihmettä nämä oireet ovat?
Ovulaatiota emme tietoisesti tässä kierrossa hyödyntäneet, koska kuulemma tarvitsen lepoa stimulaation jälkeen. Ensi kierto on sitten eri asia, pitää ottaa hyöty irti näistä endottomista kuukausista. En millään jaksa tuhlata aikaani sen uskomiseen, että endo ei palaisi jossain vaiheessa – mahdollisesti jopa vuoden sisään pääsen taas katselemaan ultrassa uutta kasvustoa. Mikäli pääsen PASiin ja ultraan vuoden sisään. Skeptismi puskee päälle väkisin, kun kaikkea aina siirrellään typerillä tekosyillä kuitenkin.
Olen harkinnut ajan varaamista psykologille, mutta en saa aikaiseksi. Tympii sekin. Mieheni mielestä olen masentunut ja tarvitsen ammattiapua. Mutta kun sinne psykologille meno vaatii jo aikamoiset voimat, ei siellä tule sitten kerrottua niitä masentavimpia ajatuksia. Siis tarkoitan, että kun saa aikaiseksi lähteä kotoa ulos ja pyöräillä kolmisen kilometriä, on jo niin pirteänä ettei mieltä saa millään suunnattua niihin masentaviin asioihin vaan kaikki onkin ihan ok. Mutta kun pääsee kotiin, voi rauhassa väsyä ja itkeä kenenkään näkemättä. Voi linnottautua kotiin koko päiväksi, jos siltä tuntuu. Pelkkä lähteminen vaatii niin suuren ponnistuksen, että ei se katoa perille päästyä. Kun takaisin kotiinkin on jaksettava polkea samalla energialla. Joskin ihan viime aikoina olen ollut niin kiukkuinen, että jopa kaverit on huomanneet sen piilotteluyrityksistä huolimatta. Ehkä saisin kiukkuenergialla mentyä sinne psykologillekin?
Tarkemmin sanottuna pää ei ole tyhjä. Se on täynnä kiukkua. Kiukulle ei ole varsinaisesti kohdetta, kaikki ärsyttää. Olen myös saanut taas lukuisia finnejä. Muutenkin olen alkanut huomata, että minussa on jarrutuspiikin oireita päivä päivältä enemmän. Vaikka kaiken pitäisi olla normaalia. Olen odotellut kuukautisten alkamista nyt jo useamman päivän, rintojen arkuus ja alavatsakivut ovat viitanneet siihen suuntaan. Viimeistään tänään niiden pitäisi laskujen mukaan alkaa. Mutta mitä ihmettä nämä oireet ovat?
Ovulaatiota emme tietoisesti tässä kierrossa hyödyntäneet, koska kuulemma tarvitsen lepoa stimulaation jälkeen. Ensi kierto on sitten eri asia, pitää ottaa hyöty irti näistä endottomista kuukausista. En millään jaksa tuhlata aikaani sen uskomiseen, että endo ei palaisi jossain vaiheessa – mahdollisesti jopa vuoden sisään pääsen taas katselemaan ultrassa uutta kasvustoa. Mikäli pääsen PASiin ja ultraan vuoden sisään. Skeptismi puskee päälle väkisin, kun kaikkea aina siirrellään typerillä tekosyillä kuitenkin.
Olen harkinnut ajan varaamista psykologille, mutta en saa aikaiseksi. Tympii sekin. Mieheni mielestä olen masentunut ja tarvitsen ammattiapua. Mutta kun sinne psykologille meno vaatii jo aikamoiset voimat, ei siellä tule sitten kerrottua niitä masentavimpia ajatuksia. Siis tarkoitan, että kun saa aikaiseksi lähteä kotoa ulos ja pyöräillä kolmisen kilometriä, on jo niin pirteänä ettei mieltä saa millään suunnattua niihin masentaviin asioihin vaan kaikki onkin ihan ok. Mutta kun pääsee kotiin, voi rauhassa väsyä ja itkeä kenenkään näkemättä. Voi linnottautua kotiin koko päiväksi, jos siltä tuntuu. Pelkkä lähteminen vaatii niin suuren ponnistuksen, että ei se katoa perille päästyä. Kun takaisin kotiinkin on jaksettava polkea samalla energialla. Joskin ihan viime aikoina olen ollut niin kiukkuinen, että jopa kaverit on huomanneet sen piilotteluyrityksistä huolimatta. Ehkä saisin kiukkuenergialla mentyä sinne psykologillekin?
tiistai 28. helmikuuta 2012
Eilinen toisin sanoen
Eilen oli mukava päivä. Heräsin varhain ja näin kauniin auringonnousun verhojen läpi. Aamu jatkui leppoisana ja aurinkoisena 7 asteen pakkasena, joten päätin lähteä ulkoilemaan. Sitä ennen halusin saada IVF-hoitajan kiinni, mutta muilla hoidoissa olevilla oli kiireellisempää asiaa. Varmastikin oli tärkeämpää, että punktiossa olleet saivat tietää hedelmöittyneiden munasolujensa tilanteen kuin minun asiani. Kokeiltuani arvauksella toista numeroa satuin osumaan kerralla oikean polin numeroon ja sain sairaanhoitajan langanpäähän. Hyvä tuuri!
Päästyäni ulkoilemaan päätin lähteä autolla käymään lääkärissä. Sainhan samalla paremmin vatsalihasjumppaa autoa raapatessani kuin olisin pelkällä loputtomien kilometrien kävelyllä saanut. Autolle sain parkkipaikan kohtuullisen läheltä lääkäriä, vain yhden mäen alta. Mikä onni!
Lääkärissä sain ilokseni avustaa uuden gynekologin harjoittelua olemalla harjoitusväline tutkimuksissa. Uusi gynekologeja tarvitaan eikä niitä tule ilman harjoittelua. Useiden tutkimusten ansiosta minun ei tarvitse pelätä, että mitään olisi jäänyt huomaamatta. Kaikki oireeni huomioitiin ja tutkittiin varmuuden vuoksi ja siitä tuli minulle iloinen ja huomioitu olo. Oli myös hyvä, että kuvailemani kuumat aallot ja hankalat elinolosuhteet tulivat esiin lääkärikäynnin aikana, niin lääkäri näki mitä tarkoitan eikä kaikki jäänyt pelkän puheen varaan. Päivän piristys!
Vessassa koin ilon hetken, kun sormus näkyi vessanpöntön pohjalla. Se ei päätynyt viemäriin, vaan oli suoraan poimittavissa omalla kädellä veden alta. Olin myös iloinen, että olin kuullut toisen sormuksen kilahtavan toisenlaiseen materiaaliin kuin toisen, ja päättelin tuon materiaalin olevan lattian laatat vessanpöntön posliinin sijaan. Huomasin voivani luottaa omaan kuulooni ja tulkintaani siitä. Vaikka nyt sairastaessa on tuntunut etteivät aivot toimi, sain ilokseni huomata ettei tuntemus pitänyt paikkaansa. Sormukset järjestivät myös venyttelyoperaation. Tämä oli hyvä, koska aamuvenyttelyt ovat jääneet vähän vähemmälle nyt vatsalihasten kipuaikana ja se alkoi vaikuttaa selän liikkuvuuteen. Olin jo edellisenä aamuna huomannut lievää jäykkyyttä ja ilman näitä vessavenyttelyitä selkä olisi varmastikin kipeytynyt iltaan mennessä. Nyt tuli ihan huomaamatta huolehdittua selän kunnosta. Riemunpäivä!
Apteekkiin päästyäni siellä oli reseptijonossa söpö poika. Olin hiukan hajamielinen keskittyen lähinnä vatsakipuun, mutta poika oli itsepintainen enkä voinut olla huomaamatta hänen hymykuoppiaan. Jos olisin huomannut Kelakortin puuttumisen aiemmin, olisi kohtaaminen pojan kanssa jäänyt lyhyeksi enkä olisi tajunnut hymyillä hänelle. Ehkä hymyni piristi hänen päiväänsä yhtä kivasti kuin hänen hymynsä minun päivääni? Jättimahasta, huolittelemattomista hiuksista ja meikittömistä kasvoista huolimatta söpö poika halusi hymyillä minulle. Voi elämänilo!
En olisi myöskään ehtinyt lukea lehdestä kiinnostavaa uutista suomalaisesta teeyrittäjästä ja haaveilla oman puodin perustamisesta. Haaveisiin uppoaminen silloin tällöin tekee mielenterveydelle oikein hyvää. Mikäli olisin touhottanut nopeasti kotiin, tuo hetken lepo apteekissa olisi jäänyt kokematta ja olisin kotiin päästyäni ollut vain äärettömän stressaantunut, kuten olin lääkäristä apteekkiin ajaessani. Koska jouduin ajamaan apteekin ja kodin välin pariin kertaan, olin lopulta kotiin päästyäni vain väsynyt – en jaksanut olla edes stressaantunut. Onnekas kohtalo!
Päästyäni ulkoilemaan päätin lähteä autolla käymään lääkärissä. Sainhan samalla paremmin vatsalihasjumppaa autoa raapatessani kuin olisin pelkällä loputtomien kilometrien kävelyllä saanut. Autolle sain parkkipaikan kohtuullisen läheltä lääkäriä, vain yhden mäen alta. Mikä onni!
Lääkärissä sain ilokseni avustaa uuden gynekologin harjoittelua olemalla harjoitusväline tutkimuksissa. Uusi gynekologeja tarvitaan eikä niitä tule ilman harjoittelua. Useiden tutkimusten ansiosta minun ei tarvitse pelätä, että mitään olisi jäänyt huomaamatta. Kaikki oireeni huomioitiin ja tutkittiin varmuuden vuoksi ja siitä tuli minulle iloinen ja huomioitu olo. Oli myös hyvä, että kuvailemani kuumat aallot ja hankalat elinolosuhteet tulivat esiin lääkärikäynnin aikana, niin lääkäri näki mitä tarkoitan eikä kaikki jäänyt pelkän puheen varaan. Päivän piristys!
Vessassa koin ilon hetken, kun sormus näkyi vessanpöntön pohjalla. Se ei päätynyt viemäriin, vaan oli suoraan poimittavissa omalla kädellä veden alta. Olin myös iloinen, että olin kuullut toisen sormuksen kilahtavan toisenlaiseen materiaaliin kuin toisen, ja päättelin tuon materiaalin olevan lattian laatat vessanpöntön posliinin sijaan. Huomasin voivani luottaa omaan kuulooni ja tulkintaani siitä. Vaikka nyt sairastaessa on tuntunut etteivät aivot toimi, sain ilokseni huomata ettei tuntemus pitänyt paikkaansa. Sormukset järjestivät myös venyttelyoperaation. Tämä oli hyvä, koska aamuvenyttelyt ovat jääneet vähän vähemmälle nyt vatsalihasten kipuaikana ja se alkoi vaikuttaa selän liikkuvuuteen. Olin jo edellisenä aamuna huomannut lievää jäykkyyttä ja ilman näitä vessavenyttelyitä selkä olisi varmastikin kipeytynyt iltaan mennessä. Nyt tuli ihan huomaamatta huolehdittua selän kunnosta. Riemunpäivä!
Apteekkiin päästyäni siellä oli reseptijonossa söpö poika. Olin hiukan hajamielinen keskittyen lähinnä vatsakipuun, mutta poika oli itsepintainen enkä voinut olla huomaamatta hänen hymykuoppiaan. Jos olisin huomannut Kelakortin puuttumisen aiemmin, olisi kohtaaminen pojan kanssa jäänyt lyhyeksi enkä olisi tajunnut hymyillä hänelle. Ehkä hymyni piristi hänen päiväänsä yhtä kivasti kuin hänen hymynsä minun päivääni? Jättimahasta, huolittelemattomista hiuksista ja meikittömistä kasvoista huolimatta söpö poika halusi hymyillä minulle. Voi elämänilo!
En olisi myöskään ehtinyt lukea lehdestä kiinnostavaa uutista suomalaisesta teeyrittäjästä ja haaveilla oman puodin perustamisesta. Haaveisiin uppoaminen silloin tällöin tekee mielenterveydelle oikein hyvää. Mikäli olisin touhottanut nopeasti kotiin, tuo hetken lepo apteekissa olisi jäänyt kokematta ja olisin kotiin päästyäni ollut vain äärettömän stressaantunut, kuten olin lääkäristä apteekkiin ajaessani. Koska jouduin ajamaan apteekin ja kodin välin pariin kertaan, olin lopulta kotiin päästyäni vain väsynyt – en jaksanut olla edes stressaantunut. Onnekas kohtalo!
maanantai 27. helmikuuta 2012
Syvä huokaus
Tämä on taas yksi niistä päivistä, kun mikään ei suju.
Aloin eilen huolestua yhdestä leikkaushaavastani, sitä särki niin paljon ja kipualue kasvoi päivän mittaan. Hyvin alkanut parantuminen sai kunnolla takapakkia ja turvotus kasvoi vähenemisen sijaan. Nahka repeilee lisää ja raskausarvet valloittavat jo navan yläpuolistakin aluetta. Hyvästi haaveet bikineistä. Kipu valvotti lähes koko viime yönkin ja vihdoin aamulla pääsin soittamaan polille.
Soitin ensin aamusoittoaikaan IVF-hoitajalle hoitojen jatkosta sekä tästä haava-asiasta. En päässyt läpi koko soittoaikana. Soitin seuraavaksi netistä löytämääni polin puhelinnumeroon, josta kuulin pelkän nauhoitteen. En löytänyt netistä muita numeroita ja epätoivo hiipi mieleen. Tässä kohtaa muistin soittaneeni useampaan polinumeroon aiemmin ja puhelimeni muistaa soitetut numerot todella kauas. Joten aloin näppäillä alkunumeroita, jotka ovat samat kaikilla keskussairaalan numeroilla, ja toivoin valitsemani numeron päätyvän naistentautien puolelle eikä sisätauteihin, jossa sydänlääkärini on.
Osuin oikeaan numeroon ja jätin soittopyynnön IVF-hoitajalle. Toivottavasti hän soittaa vielä tänään eikä parin päivän päästä, koska silloin on jo myöhäistä piikittää uutta Procrenia ajoissa (selitän uusia kuvioita täällä kunhan hoitaja vastaa soittopyyntööni). Lisäksi sairaanhoitaja puhelimessa huolestui haavamahastani ja varasi lääkäriajan heti.
Kävin lääkärissä, siellä ronkittiin kaikki mahdollinen sekä lääkärin että amanuenssin toimesta ja sain antibioottikuurin. Hengitys- ja lihastenrentoutusharjoittelu tuli todelliseen tarpeeseen, kun kaksi ihmistä vuorollaan teki samat toimenpiteet erilaisin välinein kipeään mahaani. Pukiessani sukkahousuja takaisin päälle iski vielä jättimäinen kuuma aalto ja hikoilin kuin saunassa. Yritä siinä sitten kumarrella kipeän pallomahan yli kenkiä kun hiki valuu otsalta ja niskasta ja liukastuttaa kädet.
Lääkäri halusi vielä varmistaa tulehduksen laadun virtsanäytteestä, vaikka määräsikin antibiootit aloitettavaksi ennen testin tuloksia. Eihän siinä mitään, suoraan vessaan vaan purkin kanssa. Vinkkinä kaikille: ei kannata rasvata käsiä ennen pissanäytteen antamista. Minulla on näin talvisin tapana laittaa aamuisin(kin) käsiini rasvaa, mutta se liukastuttaa hikisiä käsiä vähän liikaa. Tai no, ei kyseistä ongelmaa ole ennen ollut, nyt vain osui huono yhteensattuma. Sormukset livahtivat liukkaasta sormesta pois juuri kun vedin vessanpöntön. Toinen kilahti pönttöön, toinen lattialle. Kirosin äänekkäästi ja elin muutaman kauhun sekunnin odottaessani näkymän selventymistä oliko pönttöön tippunut sormus ehtinyt imuun ja päätynyt viemäriin asti.
Helpotuksekseni se löytyi pöntön pohjalta. Onneksi kulta on kohtuullisen painavaa. Mutta kuten todettua, mahani on iso ja kipeä. Ei ole helppo taivuttaa tuota möykkyä kaksin kerroin ja olen vasta eilisestä lähtien ylipäänsä pystynyt oksentamatta ja pyörtymättä laskemaan päätä alaspäin. Ei ollut ihan helppo juttu pienessä vessakopperossa järjestää itsensä asentoon, josta sai ujutettua käden tarpeeksi pitkälle pönttöön kaatumatta tai voimatta pahoin. Vasta kun upotin käden nyt jo puhtaaseen pönttöveteen, tajusin etten yletä sormukseen kastelematta rannekelloani. Kaiken sen vaivan jälkeen en alkanut keplotella kelloa irti ranteesta vaan upotin sen tylysti veteen. Ei näyttänyt pahasti kärsivän pienestä vesikosketuksesta.
Toinen sormus löytyi pienen etsiskelyn jälkeen roskiksen takaa pikkuruiseen seinänmurtumaan ujuttautuneena. Tässä vaiheessa jo makasin pitkin pituuttani vessan lattialla. Onneksi olen lyhyt ihminen ja sairaalan vessat melko siistejä. Koko operaatio ei vienyt minuutteja kauempaa, mutta sen aikana saatoin lausahtaa muutaman kirosanan melko äänekkäästi. Astuessani ulos vessasta mitä arvokkaimmin, läheisessä odotushuoneessa istuneet ihmiset tuijottivat kaikki minuun päin ihmettelevä katse kasvoillaan. Siinä oli sitten mukava mennä ensin täysinäisen pissapurkin kanssa toiselle puolelle huonetta ja kävellä ulko-ovelle taas eri kulmalle odotushuonetta.
Kuin sopivaksi lopetukseksi kärsimykseni ei päättynyt sairaalasta poistumiseen. Ajoin apteekkiin hakemaan antibiootteja. Jonotin 15 minuuttia mummojen ja pappojen perässä vain huomatakseni, että Kelakortti olikin jäänyt kotiin. Ei kun hakemaan korttia ja uudelleen apteekkiin jonottamaan. Koko episodiin kului aamusta noin kolme tuntia. Olisinpa tajunnut käydä kaupasta suklaata samalla.
Aloin eilen huolestua yhdestä leikkaushaavastani, sitä särki niin paljon ja kipualue kasvoi päivän mittaan. Hyvin alkanut parantuminen sai kunnolla takapakkia ja turvotus kasvoi vähenemisen sijaan. Nahka repeilee lisää ja raskausarvet valloittavat jo navan yläpuolistakin aluetta. Hyvästi haaveet bikineistä. Kipu valvotti lähes koko viime yönkin ja vihdoin aamulla pääsin soittamaan polille.
Soitin ensin aamusoittoaikaan IVF-hoitajalle hoitojen jatkosta sekä tästä haava-asiasta. En päässyt läpi koko soittoaikana. Soitin seuraavaksi netistä löytämääni polin puhelinnumeroon, josta kuulin pelkän nauhoitteen. En löytänyt netistä muita numeroita ja epätoivo hiipi mieleen. Tässä kohtaa muistin soittaneeni useampaan polinumeroon aiemmin ja puhelimeni muistaa soitetut numerot todella kauas. Joten aloin näppäillä alkunumeroita, jotka ovat samat kaikilla keskussairaalan numeroilla, ja toivoin valitsemani numeron päätyvän naistentautien puolelle eikä sisätauteihin, jossa sydänlääkärini on.
Osuin oikeaan numeroon ja jätin soittopyynnön IVF-hoitajalle. Toivottavasti hän soittaa vielä tänään eikä parin päivän päästä, koska silloin on jo myöhäistä piikittää uutta Procrenia ajoissa (selitän uusia kuvioita täällä kunhan hoitaja vastaa soittopyyntööni). Lisäksi sairaanhoitaja puhelimessa huolestui haavamahastani ja varasi lääkäriajan heti.
Kävin lääkärissä, siellä ronkittiin kaikki mahdollinen sekä lääkärin että amanuenssin toimesta ja sain antibioottikuurin. Hengitys- ja lihastenrentoutusharjoittelu tuli todelliseen tarpeeseen, kun kaksi ihmistä vuorollaan teki samat toimenpiteet erilaisin välinein kipeään mahaani. Pukiessani sukkahousuja takaisin päälle iski vielä jättimäinen kuuma aalto ja hikoilin kuin saunassa. Yritä siinä sitten kumarrella kipeän pallomahan yli kenkiä kun hiki valuu otsalta ja niskasta ja liukastuttaa kädet.
Lääkäri halusi vielä varmistaa tulehduksen laadun virtsanäytteestä, vaikka määräsikin antibiootit aloitettavaksi ennen testin tuloksia. Eihän siinä mitään, suoraan vessaan vaan purkin kanssa. Vinkkinä kaikille: ei kannata rasvata käsiä ennen pissanäytteen antamista. Minulla on näin talvisin tapana laittaa aamuisin(kin) käsiini rasvaa, mutta se liukastuttaa hikisiä käsiä vähän liikaa. Tai no, ei kyseistä ongelmaa ole ennen ollut, nyt vain osui huono yhteensattuma. Sormukset livahtivat liukkaasta sormesta pois juuri kun vedin vessanpöntön. Toinen kilahti pönttöön, toinen lattialle. Kirosin äänekkäästi ja elin muutaman kauhun sekunnin odottaessani näkymän selventymistä oliko pönttöön tippunut sormus ehtinyt imuun ja päätynyt viemäriin asti.
Helpotuksekseni se löytyi pöntön pohjalta. Onneksi kulta on kohtuullisen painavaa. Mutta kuten todettua, mahani on iso ja kipeä. Ei ole helppo taivuttaa tuota möykkyä kaksin kerroin ja olen vasta eilisestä lähtien ylipäänsä pystynyt oksentamatta ja pyörtymättä laskemaan päätä alaspäin. Ei ollut ihan helppo juttu pienessä vessakopperossa järjestää itsensä asentoon, josta sai ujutettua käden tarpeeksi pitkälle pönttöön kaatumatta tai voimatta pahoin. Vasta kun upotin käden nyt jo puhtaaseen pönttöveteen, tajusin etten yletä sormukseen kastelematta rannekelloani. Kaiken sen vaivan jälkeen en alkanut keplotella kelloa irti ranteesta vaan upotin sen tylysti veteen. Ei näyttänyt pahasti kärsivän pienestä vesikosketuksesta.
Toinen sormus löytyi pienen etsiskelyn jälkeen roskiksen takaa pikkuruiseen seinänmurtumaan ujuttautuneena. Tässä vaiheessa jo makasin pitkin pituuttani vessan lattialla. Onneksi olen lyhyt ihminen ja sairaalan vessat melko siistejä. Koko operaatio ei vienyt minuutteja kauempaa, mutta sen aikana saatoin lausahtaa muutaman kirosanan melko äänekkäästi. Astuessani ulos vessasta mitä arvokkaimmin, läheisessä odotushuoneessa istuneet ihmiset tuijottivat kaikki minuun päin ihmettelevä katse kasvoillaan. Siinä oli sitten mukava mennä ensin täysinäisen pissapurkin kanssa toiselle puolelle huonetta ja kävellä ulko-ovelle taas eri kulmalle odotushuonetta.
Kuin sopivaksi lopetukseksi kärsimykseni ei päättynyt sairaalasta poistumiseen. Ajoin apteekkiin hakemaan antibiootteja. Jonotin 15 minuuttia mummojen ja pappojen perässä vain huomatakseni, että Kelakortti olikin jäänyt kotiin. Ei kun hakemaan korttia ja uudelleen apteekkiin jonottamaan. Koko episodiin kului aamusta noin kolme tuntia. Olisinpa tajunnut käydä kaupasta suklaata samalla.
perjantai 24. helmikuuta 2012
Raporttia
Ei erityisen hyvävointisena takaisin kotona taas. Olin onnistunut unohtamaan kuinka paljon hiilidioksidi palleassa oikein sattuukaan.
Kotiuduin eilen iltapäivällä. Ystävä haki minut sairaalasta, avusti raput kotiin, huolehti mukavan paikan sohvalle ja tarvittavat tavarat ympärilleni. Mies tuli illalla kotiin töistä toiselta paikkakunnalta ja laittoi ruokaa. Tänään mies on kotona etätöissä voidakseen huolehtia hyvinvoinnistani samalla. Tunnen olevani hyvässä hoidossa.
Leikkaus meni hyvin. Vaikka endoa oli useampia pesäkkeitä, ne oli kasvaneet sopivasti yhteen ja saatiin seinämistä huolimatta imettyä saman reiän kautta ulos. Mikä toisin sanoen tarkoittaa, että suurin osa vasenta munasarjaa säästyi. Olin keskiviikon ihan pihalla, nukuin koko päivän ja yön. En jaksanut ymmärtää mitä ympärilläni tapahtui ja vasta myöhään illalla sain lähetettyä pari tekstiviestiä huolestuneille miehelle ja ystäville. Nekin oli pitkällisen työn tuloksia.
Leikkauskipu vasemmalla alamahassa, hiilidioksidikipu ylämahassa ja oikeassa olkapäässä, päänsärky sairaalassa alkaneesta flunssasta, ihonnipistely siteistä mahassa, tiheän aivastelun aiheuttamat vatsakrampit, huimaus, oksettava olo ja kurkkukipu... Burana 600mg kolmasti päivässä ei riitä mihinkään. Sairaslomaa ensi viikon perjantaihin saakka, tosin ajattelin käväistä yhdessä seminaarissa istumassa ensi tiistaina, jos olo antaa myöten. Muut seminaarithan on tauolla loman takia, mutta kaikki tiedekunnat ei noudata samaa aikataulua keskenään.
Ainakin laihdutus eteni, kun olin melkein pari vuorokautta pelkällä ravintoliuoksella ja mahasta otettiin jättimöykky pois. Tosin nyt on hirveä himo suolaiseen ja sipsit tietysti etunenässä himolistalla. Pitäisi soittaa IVF-hoitajalle jatkosta, mutta tänään ei jaksa keskittyä niin pitkään puheluun. Maanantaina sitten.
Kotiuduin eilen iltapäivällä. Ystävä haki minut sairaalasta, avusti raput kotiin, huolehti mukavan paikan sohvalle ja tarvittavat tavarat ympärilleni. Mies tuli illalla kotiin töistä toiselta paikkakunnalta ja laittoi ruokaa. Tänään mies on kotona etätöissä voidakseen huolehtia hyvinvoinnistani samalla. Tunnen olevani hyvässä hoidossa.
Leikkaus meni hyvin. Vaikka endoa oli useampia pesäkkeitä, ne oli kasvaneet sopivasti yhteen ja saatiin seinämistä huolimatta imettyä saman reiän kautta ulos. Mikä toisin sanoen tarkoittaa, että suurin osa vasenta munasarjaa säästyi. Olin keskiviikon ihan pihalla, nukuin koko päivän ja yön. En jaksanut ymmärtää mitä ympärilläni tapahtui ja vasta myöhään illalla sain lähetettyä pari tekstiviestiä huolestuneille miehelle ja ystäville. Nekin oli pitkällisen työn tuloksia.
Leikkauskipu vasemmalla alamahassa, hiilidioksidikipu ylämahassa ja oikeassa olkapäässä, päänsärky sairaalassa alkaneesta flunssasta, ihonnipistely siteistä mahassa, tiheän aivastelun aiheuttamat vatsakrampit, huimaus, oksettava olo ja kurkkukipu... Burana 600mg kolmasti päivässä ei riitä mihinkään. Sairaslomaa ensi viikon perjantaihin saakka, tosin ajattelin käväistä yhdessä seminaarissa istumassa ensi tiistaina, jos olo antaa myöten. Muut seminaarithan on tauolla loman takia, mutta kaikki tiedekunnat ei noudata samaa aikataulua keskenään.
Ainakin laihdutus eteni, kun olin melkein pari vuorokautta pelkällä ravintoliuoksella ja mahasta otettiin jättimöykky pois. Tosin nyt on hirveä himo suolaiseen ja sipsit tietysti etunenässä himolistalla. Pitäisi soittaa IVF-hoitajalle jatkosta, mutta tänään ei jaksa keskittyä niin pitkään puheluun. Maanantaina sitten.
tiistai 21. helmikuuta 2012
"Poistetaan"
Leikkaava lääkäri soitti. Kyllä täällä pidetään etukäteen huolta hoidettavista. Tuntuu hyvältä.
Leikkauspapereissani lukee, että vasen munasarja poistetaan. Onneksi lääkäri oli ymmärtäväinen ja lupasi säästää edes pienen, toimivan palasen munasarjaa, jos vaan pystyy. Ei antanut lupauksia, pääasia että tekee parhaansa. Olen jo tehnyt surutyötä munasarjan menetyksestä sekä ikuisesta lapsettomuudesta. Sen voi hyväksyä, jos tietää, että kaikki on yritetty. Luovuttamista liian aikaisin – itsen tai lääkärin toimesta – ei voi hyväksyä.
Minut leikataan heti aamulla, jotta voidaan tarkkailla päivän ajan miten paranen. Jotta pääsisin kotiin yöksi. En viitsinyt kertoa ettei minulla ole hakijaa, joka viettäisi yön kanssani. Suolen kunnosta lääkäri oli huolissaan, toisesta leikkauksestani ei ole tullut papereita eikä siis ole tietoa missä kasvustoa silloin oli ja mitä sille tehtiin. Yritin selittää parhaan muistini mukaan. Sain myös purkaa huoleni tästä uudesta vatsakivusta ja suolen heikosta toiminnasta.
Eiköhän tästä tule ihan hyvä, rutiinileikkaus ilman sen kummempia. Viikon lupasi sairaslomaa. Raporttia tulossa tänne heti kun olen kunnossa kirjoittamaan.
Leikkauspapereissani lukee, että vasen munasarja poistetaan. Onneksi lääkäri oli ymmärtäväinen ja lupasi säästää edes pienen, toimivan palasen munasarjaa, jos vaan pystyy. Ei antanut lupauksia, pääasia että tekee parhaansa. Olen jo tehnyt surutyötä munasarjan menetyksestä sekä ikuisesta lapsettomuudesta. Sen voi hyväksyä, jos tietää, että kaikki on yritetty. Luovuttamista liian aikaisin – itsen tai lääkärin toimesta – ei voi hyväksyä.
Minut leikataan heti aamulla, jotta voidaan tarkkailla päivän ajan miten paranen. Jotta pääsisin kotiin yöksi. En viitsinyt kertoa ettei minulla ole hakijaa, joka viettäisi yön kanssani. Suolen kunnosta lääkäri oli huolissaan, toisesta leikkauksestani ei ole tullut papereita eikä siis ole tietoa missä kasvustoa silloin oli ja mitä sille tehtiin. Yritin selittää parhaan muistini mukaan. Sain myös purkaa huoleni tästä uudesta vatsakivusta ja suolen heikosta toiminnasta.
Eiköhän tästä tule ihan hyvä, rutiinileikkaus ilman sen kummempia. Viikon lupasi sairaslomaa. Raporttia tulossa tänne heti kun olen kunnossa kirjoittamaan.
maanantai 20. helmikuuta 2012
Blogiongelmia ja kuulumisia
Jostain syystä en ole saanut uusia tekstejä enkä kommentteja julkaistua muutamaan päivään. Unelma-tekstini sain julkaistua, mutta siihenkin tuli väärä kellonaika - julkaisin sen yöllä unettomana ja menin heti julkaisun jälkeen toista blogia lukemaan. Toisessa blogissa Unelma-teksti oli sivupalkin mukaan julkaistu 9 tuntia sitten, vaikka vasta minuuttia aiemmin olin saanut sen valmiiksi. Tänään sain ensimmäiset omat kommentit vihdoin läpi bloggerin seulan. Ehkä blogger päätti, että tekstini on niin huonoja etteivät läpäise julkaisukynnystä.
Joka tapauksessa tekstini olisi olleet vain "ajattomia" pikkuhuomioita, ei mitään erityistä asiaa. Täällä kärsitään edelleen samoista vaivoista kuin viime tekstissä ja oksentelu syömisen päätteeksi alkaa olla enemmän vakio kuin harvinaisuus. Nukkuminen on vaikeutunut entisestään. Eilen kypsyin koko hommaan ja ahmin herkkuja herkkujen perään vaikka vatsa oli piukeana ruuasta. Enkä oksentanut vaan helpotin oloa lopuksi yrttiteellä. Joku protesti vatsan dominointia kohtaan. Vatsa kosti yöllä järjettömällä kipukohtauksella eikä kävely tai mikään asento tuonut helpotusta.
En eilen uskonut, että voisin kokea enää kovempaa kipua, mutta niin se vaan yöllä koveni kuitenkin. Tuntui siltä, että nahkaan repesi pari uutta raskausarpea turvotuksen tuloksena. Ei kohta ole alamahassa enää tilaa arville enkä ole vielä ehtinyt siihen raskauskohtaan lainkaan. Onpahan valmiiksi venytetty iho. Luotan siihen, että huominen Toilax-hoito vie tämän turvotuksen ja pahan olon mennessään ja pääsen paremmassa kunnossa leikkaukseen.
Leikkauksen vaatimat järjestelyt on nyt tehty, mieheni on töissä toisella paikkakunnalla, joten jään sairaalaan yhdeksi yöksi vaikka olisinkin kotiutuskunnossa leikkauksen päälle. Ystäväni tarjoutui kyllä majoittamaan minut luokseen ensimmäiseksi yöksi - sairaalastahan ei pääse jollei ole yön ajan aikuista seuraa - mutta en pidä ajatuksesta olla kipeänä vieraissa nurkissa. Haluan valittaa kovaan ääneen, röyhtäillä ja piereskellä hiilidioksidia elimistöstäni pois estoitta ja löhnöttää epämääräisissä asennoissa sohvalla välittämättä mitä paikallaolevat ajattelevat. Toinen ystäväni tulee hakemaan minut sairaalasta, ilmoitin varmuuden vuoksi, että pitää varautua hakemiseen torstaina, perjantaina ja maanantaina ettei hän täytä kalenteriaan täpötäyteen (kuten on tapansa). Ja torstai-iltana mies tulee kotiin hoivaamaan!
On ollut vapauttavaa puhua leikkauksesta ystävien kesken. Ja estopiikityksen oireistakin jossain määrin. Olen saanut huomata tuen merkitysen ihan uudella tavalla. Jotkut ihmiset ovat harvinaisen hyviä ilmaisemaan sanoin tukensa ja myötätuntonsa. Itse en osaa samaa, vaan yritän antaa tekojen puhua puolestaan - josta syystä olen kokenut samantyylisille ihmisille kertomisen helpommaksi. En osaa ilmaista sanoin, kuinka kiitollinen olen avusta ja koen, että sanoin itseään ilmaisevat ihmiset kaipaavat sanallista kiitostakin. Sellaisen "keksiminen" niin, että se toisi esiin taustalla olevan vahvan tunteen on aikaaviepää ja hankalaa. Tunnen oman puheeni jäävän aina vaillinaiseksi ja miettimiseen käytetty vaiva tuntuu liian raskaalta. On helpompaa olla sanomatta ja luottaa tekoihin, jotka taas tulevat automaattisesti.
Nyt pitää vielä uusia kirjaston gradukirjat (ikuisuusprojekti, kun laina-aika on 14 päivää ja sakko 2e/kirja/päivä), pakata ruuat, vaihtaa kaupunkia, viedä auto ystävälle, käydä seminaarissa, osallistua verkkokurssin keskusteluun, pakata sairaalatarvikkeet (olennaisimmat on tietysti kirja ja puhelin latureineen!) ja tyhjentää vatsa. Sitten olen valmis leikkaukseen ja yöhön sairaalassa. ..Vai onkohan jotain tärkeää unohtunut..
Joka tapauksessa tekstini olisi olleet vain "ajattomia" pikkuhuomioita, ei mitään erityistä asiaa. Täällä kärsitään edelleen samoista vaivoista kuin viime tekstissä ja oksentelu syömisen päätteeksi alkaa olla enemmän vakio kuin harvinaisuus. Nukkuminen on vaikeutunut entisestään. Eilen kypsyin koko hommaan ja ahmin herkkuja herkkujen perään vaikka vatsa oli piukeana ruuasta. Enkä oksentanut vaan helpotin oloa lopuksi yrttiteellä. Joku protesti vatsan dominointia kohtaan. Vatsa kosti yöllä järjettömällä kipukohtauksella eikä kävely tai mikään asento tuonut helpotusta.
En eilen uskonut, että voisin kokea enää kovempaa kipua, mutta niin se vaan yöllä koveni kuitenkin. Tuntui siltä, että nahkaan repesi pari uutta raskausarpea turvotuksen tuloksena. Ei kohta ole alamahassa enää tilaa arville enkä ole vielä ehtinyt siihen raskauskohtaan lainkaan. Onpahan valmiiksi venytetty iho. Luotan siihen, että huominen Toilax-hoito vie tämän turvotuksen ja pahan olon mennessään ja pääsen paremmassa kunnossa leikkaukseen.
Leikkauksen vaatimat järjestelyt on nyt tehty, mieheni on töissä toisella paikkakunnalla, joten jään sairaalaan yhdeksi yöksi vaikka olisinkin kotiutuskunnossa leikkauksen päälle. Ystäväni tarjoutui kyllä majoittamaan minut luokseen ensimmäiseksi yöksi - sairaalastahan ei pääse jollei ole yön ajan aikuista seuraa - mutta en pidä ajatuksesta olla kipeänä vieraissa nurkissa. Haluan valittaa kovaan ääneen, röyhtäillä ja piereskellä hiilidioksidia elimistöstäni pois estoitta ja löhnöttää epämääräisissä asennoissa sohvalla välittämättä mitä paikallaolevat ajattelevat. Toinen ystäväni tulee hakemaan minut sairaalasta, ilmoitin varmuuden vuoksi, että pitää varautua hakemiseen torstaina, perjantaina ja maanantaina ettei hän täytä kalenteriaan täpötäyteen (kuten on tapansa). Ja torstai-iltana mies tulee kotiin hoivaamaan!
On ollut vapauttavaa puhua leikkauksesta ystävien kesken. Ja estopiikityksen oireistakin jossain määrin. Olen saanut huomata tuen merkitysen ihan uudella tavalla. Jotkut ihmiset ovat harvinaisen hyviä ilmaisemaan sanoin tukensa ja myötätuntonsa. Itse en osaa samaa, vaan yritän antaa tekojen puhua puolestaan - josta syystä olen kokenut samantyylisille ihmisille kertomisen helpommaksi. En osaa ilmaista sanoin, kuinka kiitollinen olen avusta ja koen, että sanoin itseään ilmaisevat ihmiset kaipaavat sanallista kiitostakin. Sellaisen "keksiminen" niin, että se toisi esiin taustalla olevan vahvan tunteen on aikaaviepää ja hankalaa. Tunnen oman puheeni jäävän aina vaillinaiseksi ja miettimiseen käytetty vaiva tuntuu liian raskaalta. On helpompaa olla sanomatta ja luottaa tekoihin, jotka taas tulevat automaattisesti.
Nyt pitää vielä uusia kirjaston gradukirjat (ikuisuusprojekti, kun laina-aika on 14 päivää ja sakko 2e/kirja/päivä), pakata ruuat, vaihtaa kaupunkia, viedä auto ystävälle, käydä seminaarissa, osallistua verkkokurssin keskusteluun, pakata sairaalatarvikkeet (olennaisimmat on tietysti kirja ja puhelin latureineen!) ja tyhjentää vatsa. Sitten olen valmis leikkaukseen ja yöhön sairaalassa. ..Vai onkohan jotain tärkeää unohtunut..
keskiviikko 15. helmikuuta 2012
Valmistautumista ja yrttejä
Nyt on muutettu väliaikaiseen asuntoon, etsitty urakalla uutta kotia, laitettu vanha myyntiin, nähty kavereita, käyty labrassa, vastattu hoitajalle lukuisiin leikkausta koskeviin ennakkokysymyksiin, järjestetty kokouksia ja verkkokurssin velvollisuuksia niin ettei mahdollisesti venyvä sairasloma haittaisi ryhmätyöskentelyä (miksi en pääse opiskelijajärjestötoiminnasta eroon vaan aina innostun lähtemään hallituksiin ja kuka idiootti keksi sen verkkokurssinkin tähän ottaa?) ja siinä ohessa vähän opiskeltukin. Ja juotu paljon teetä.
Vatsa hajoaa. Tuntuu, että endo on ottanut taas uuden kasvuspurtin viime piikityksen jälkeen. Tai se on vaihtanut paikkaa lähemmäs virtsarakkoa. Pidempään istuminen on ollut hankalaa jo aiemminkin, mutta nyt tuntuu jo lyhyen istumisen jälkeen kova vessahätä. Kun sitten menen vessaan, ei nestettä todellisuudessa ole niin paljon kuin vatsa kuvitteli. Vatsaa myös turvottaa koko ajan ja jokainen syöminen kivistää ikävästi ensin ylämahassa, myöhemmin alamahassa. Ihan kuin ruuansulatus olisi puoliteholla yhtäkkiä. Mittasin turvotusta, vyötärön ympärysmitta muuttuu keskimäärin 20 senttiä leveämmäksi, joskus enemmänkin. Päätä siinä sitten mitä vaatteita käyttää, että mahtuisi turpoilemaan muttei tippuisi päältä ennen turvotusta.
Eikä nuo tuskat rajoitu enää istuvaan asentoon. En voi nukkua lempiasennossani kyljellään puoliksi mahan päällä, vaan ainoat siedettävät asennot on selällään tai puolittain kyljellään nallen tukiessa vatsaa alhaalta päin. Muuten pitää yölläkin ravata vessassa. Huomasimme myös ikäväksemme, että seksikin on vaikeutunut tämän takia. Jollen pääse ajoissa vessaan, kuten joskus öisin, päivällä luennolla tai pitkää matkaa ajaessa, paine tuntuu nousevan kurkkuun ja alkaa oksettaa. Selkeästi tämä jotenkin liittyy ruuansulatusjärjestelmään ja pelkään tietysti sitä huonointa vaihtoehtoa – että endo olisi levinnyt suoleen ja siitä joudutaan poistamaan pätkä. Toivon, että se vain ”irrallisena” möykkynä painaa suolta, mikä aiheuttaa nämä tuntemukset.
Aikaisemmin varsinkin ”Kuningattaren kevennys”-yrttitee auttoi turvotukseen ja ruuansulatuksen tuskaiseen olotilaan, mutta tällä viikolla ei mikään ole tuntunut auttavan. Lisäneste teen muodossa tuntuu jopa pahentavan tilaa, mikä on uusi ja huolestuttava piirre. Jos en voi enää juoda edes teetä enkä syödä, mitä sitten?
Jotta tämä ei menisi pelkäksi valittamiseksi, loppuun yrttiteemainos. Olen vuosia käyttänyt tuota yllämainittua teetä, se auttaa kun on syönyt vähän liikaa ja maha tuntuu halkeavan ahmimisen seurauksena. Se helpottaa kipua ja ylimääräistä turvotusta todella nopeasti. Kunhan muistaa hauduttaa tarpeeksi pitkään ja lämpimällä vedellä kuuman sijaan ettei polta yrttejä. Itse haudutan 10 min. ja juon sen mieluusti melkein kädenlämpöisenä, en kuumana, mutta se lienee makukysymys. Persiljan takia en uskalla juoda teetä kauhean usein, vain pahimpiin olotiloihin.
Yllä olevasta linkistä pääsee tutustumaan muihinkin Savonlinnan Yrttipaja Oy:n tuotteisiin, joiden fani ja suurkuluttaja olen. Kaikkia yrttejä ei jaksa kerätä tai kasvattaa itse. Teeladuissa on useita vatsaa auttavia sekoituksia, olen kokeillut niistä vain Kuningattaren kevennystä sekä Pitopöydän juhlajuomaa, josta en havainnut apua ruuansulatukseen. Luulen, että itselleni sopii parhaiten tuohon käyttöön fenkolinsiemen-persiljayhdistelmä. Haluan kuitenkin varoittaa blogin aiheeseen liittyen: joissakin yrteissä on vahva voima ja ne saattavat sekoittua lapsettomuushoitojen lääkkeiden kanssa, muista lääkityksistä nyt puhumattakaan. Esimerkiksi Kehäkukkaa en varmuuden vuoksi itse käytä sisäisesti ja noista teesekoituksista suhtaudun epäillen Hovineidon Harmonia-sekoitukseen.
Korostan nyt vielä: suosittelen tutustumaan kaikkiin yrtteihin, joita aiot käyttää yhdessä minkä tahansa lapsettomuudenhoidossa käytettävän aineen kanssa ja kysymään lääkäriltä. Huomaa, että on eri asia mikä osa kasvista käytetään ja millä tavalla (haudutettuna, keitettynä, raakana, murskattuna, ulkoisesti, sisäisesti, jonkun toisen yrtin kanssa yhtä aikaa..). Yrteistä on apua, mutta joistakin niistä voi olla myös haittaa varsinkin pidempään säännöllisesti käytettynä. (huomaa linkin sivustolla kirjallisuus-luettelo tarkemman tiedon etsimiseen)
Vatsa hajoaa. Tuntuu, että endo on ottanut taas uuden kasvuspurtin viime piikityksen jälkeen. Tai se on vaihtanut paikkaa lähemmäs virtsarakkoa. Pidempään istuminen on ollut hankalaa jo aiemminkin, mutta nyt tuntuu jo lyhyen istumisen jälkeen kova vessahätä. Kun sitten menen vessaan, ei nestettä todellisuudessa ole niin paljon kuin vatsa kuvitteli. Vatsaa myös turvottaa koko ajan ja jokainen syöminen kivistää ikävästi ensin ylämahassa, myöhemmin alamahassa. Ihan kuin ruuansulatus olisi puoliteholla yhtäkkiä. Mittasin turvotusta, vyötärön ympärysmitta muuttuu keskimäärin 20 senttiä leveämmäksi, joskus enemmänkin. Päätä siinä sitten mitä vaatteita käyttää, että mahtuisi turpoilemaan muttei tippuisi päältä ennen turvotusta.
Eikä nuo tuskat rajoitu enää istuvaan asentoon. En voi nukkua lempiasennossani kyljellään puoliksi mahan päällä, vaan ainoat siedettävät asennot on selällään tai puolittain kyljellään nallen tukiessa vatsaa alhaalta päin. Muuten pitää yölläkin ravata vessassa. Huomasimme myös ikäväksemme, että seksikin on vaikeutunut tämän takia. Jollen pääse ajoissa vessaan, kuten joskus öisin, päivällä luennolla tai pitkää matkaa ajaessa, paine tuntuu nousevan kurkkuun ja alkaa oksettaa. Selkeästi tämä jotenkin liittyy ruuansulatusjärjestelmään ja pelkään tietysti sitä huonointa vaihtoehtoa – että endo olisi levinnyt suoleen ja siitä joudutaan poistamaan pätkä. Toivon, että se vain ”irrallisena” möykkynä painaa suolta, mikä aiheuttaa nämä tuntemukset.
Aikaisemmin varsinkin ”Kuningattaren kevennys”-yrttitee auttoi turvotukseen ja ruuansulatuksen tuskaiseen olotilaan, mutta tällä viikolla ei mikään ole tuntunut auttavan. Lisäneste teen muodossa tuntuu jopa pahentavan tilaa, mikä on uusi ja huolestuttava piirre. Jos en voi enää juoda edes teetä enkä syödä, mitä sitten?
Jotta tämä ei menisi pelkäksi valittamiseksi, loppuun yrttiteemainos. Olen vuosia käyttänyt tuota yllämainittua teetä, se auttaa kun on syönyt vähän liikaa ja maha tuntuu halkeavan ahmimisen seurauksena. Se helpottaa kipua ja ylimääräistä turvotusta todella nopeasti. Kunhan muistaa hauduttaa tarpeeksi pitkään ja lämpimällä vedellä kuuman sijaan ettei polta yrttejä. Itse haudutan 10 min. ja juon sen mieluusti melkein kädenlämpöisenä, en kuumana, mutta se lienee makukysymys. Persiljan takia en uskalla juoda teetä kauhean usein, vain pahimpiin olotiloihin.
Yllä olevasta linkistä pääsee tutustumaan muihinkin Savonlinnan Yrttipaja Oy:n tuotteisiin, joiden fani ja suurkuluttaja olen. Kaikkia yrttejä ei jaksa kerätä tai kasvattaa itse. Teeladuissa on useita vatsaa auttavia sekoituksia, olen kokeillut niistä vain Kuningattaren kevennystä sekä Pitopöydän juhlajuomaa, josta en havainnut apua ruuansulatukseen. Luulen, että itselleni sopii parhaiten tuohon käyttöön fenkolinsiemen-persiljayhdistelmä. Haluan kuitenkin varoittaa blogin aiheeseen liittyen: joissakin yrteissä on vahva voima ja ne saattavat sekoittua lapsettomuushoitojen lääkkeiden kanssa, muista lääkityksistä nyt puhumattakaan. Esimerkiksi Kehäkukkaa en varmuuden vuoksi itse käytä sisäisesti ja noista teesekoituksista suhtaudun epäillen Hovineidon Harmonia-sekoitukseen.
Korostan nyt vielä: suosittelen tutustumaan kaikkiin yrtteihin, joita aiot käyttää yhdessä minkä tahansa lapsettomuudenhoidossa käytettävän aineen kanssa ja kysymään lääkäriltä. Huomaa, että on eri asia mikä osa kasvista käytetään ja millä tavalla (haudutettuna, keitettynä, raakana, murskattuna, ulkoisesti, sisäisesti, jonkun toisen yrtin kanssa yhtä aikaa..). Yrteistä on apua, mutta joistakin niistä voi olla myös haittaa varsinkin pidempään säännöllisesti käytettynä. (huomaa linkin sivustolla kirjallisuus-luettelo tarkemman tiedon etsimiseen)
lauantai 11. helmikuuta 2012
Kevyt - Viikon tuloksia kaikenlaisessa
Punnitsin itseni jo eilen, mutta en ehtinyt kirjoittamaan masentavista tuloksista. Olen lihonut tämän kahden viikon laihdutustauon aikana yli kilon. Helposti se tulee, vaikeasti lähtee pois. Olo alkaa tuntua nistiltä, joka ei saisi syödä yhtäkään herkkua ikinä ettei repsahda ja liho parissa päivässä kovan työn tuloksia takaisin.
Olen ollut tällä viikolla tuskallisen kiireinen, yhtä juoksemista asioita hoitamassa ja seminaareissa. Eikä mikään ole tuntunut edistyvän siitä huolimatta. Vatsakipu on vaivannut pitkin viikkoa, kovat pistot ja viillot alavatsassa aina kun tekee jotain vähänkin aktiivisempaa vatsalihaksilla. Oletan sen tarkoittavan, että endo on taas keksinyt aktivoitua.
Tällä viikolla oli myös kolmannen Procrenin vuoro. Apteekista piti hakea kaksi piikkiä lisää ja niihin meni aika tarkalleen 200 euroa. Kaikkein eniten tässä tympii kuitenkin näiden sivuoireiden jatkuminen ikuisesti. Kuumat aallot on vähentyneet sitten joulukuun ja olen oppinut jonkun verran ennakoimaan mielialanheilahteluita, mutta en täysin hallitsemaan. Mokasin yhden työhaastattelun ihan varmasti siksi, että yritin ylikompensoida ahdistunutta itkuolotilaani. Eikä helpotusta ole tiedossa koko kesätyönetsintäkaudella, koska vielä yksi piikki odottaa kaapissa. Oli pakko kertoa muutamille opiskelukavereille tilanteesta, jotta saisin edes jossakin seurassa olla rennommin. En tosin vieläkään päässyt kertomisessa lapsettomuushoitoihin asti, puhuin vain Procrenista ja tulevasta leikkauksesta. Tiedän, toivotonta.
Laihdutuksen kannalta Procrenin jatkuva piikittäminen tarkoittaa huonoja uutisia makeanhimon takia. Leivosten himo laantui tällä viikolla, kun edellisen piikin teho alkoi hiipua ennen uuden pistämistä. Nytkään ei tee mieli makeaa. Mutta oletan himon iskevän taas viimeistään viikon päästä yhtä kovana kuin se on viimeiset kaksi kuukautta jo ollut. Siihen asti pitää nauttia tästä melkein tasaisesta mielentilasta ja olla välittämättä vatsakivuista.
Olen ollut tällä viikolla tuskallisen kiireinen, yhtä juoksemista asioita hoitamassa ja seminaareissa. Eikä mikään ole tuntunut edistyvän siitä huolimatta. Vatsakipu on vaivannut pitkin viikkoa, kovat pistot ja viillot alavatsassa aina kun tekee jotain vähänkin aktiivisempaa vatsalihaksilla. Oletan sen tarkoittavan, että endo on taas keksinyt aktivoitua.
Tällä viikolla oli myös kolmannen Procrenin vuoro. Apteekista piti hakea kaksi piikkiä lisää ja niihin meni aika tarkalleen 200 euroa. Kaikkein eniten tässä tympii kuitenkin näiden sivuoireiden jatkuminen ikuisesti. Kuumat aallot on vähentyneet sitten joulukuun ja olen oppinut jonkun verran ennakoimaan mielialanheilahteluita, mutta en täysin hallitsemaan. Mokasin yhden työhaastattelun ihan varmasti siksi, että yritin ylikompensoida ahdistunutta itkuolotilaani. Eikä helpotusta ole tiedossa koko kesätyönetsintäkaudella, koska vielä yksi piikki odottaa kaapissa. Oli pakko kertoa muutamille opiskelukavereille tilanteesta, jotta saisin edes jossakin seurassa olla rennommin. En tosin vieläkään päässyt kertomisessa lapsettomuushoitoihin asti, puhuin vain Procrenista ja tulevasta leikkauksesta. Tiedän, toivotonta.
Laihdutuksen kannalta Procrenin jatkuva piikittäminen tarkoittaa huonoja uutisia makeanhimon takia. Leivosten himo laantui tällä viikolla, kun edellisen piikin teho alkoi hiipua ennen uuden pistämistä. Nytkään ei tee mieli makeaa. Mutta oletan himon iskevän taas viimeistään viikon päästä yhtä kovana kuin se on viimeiset kaksi kuukautta jo ollut. Siihen asti pitää nauttia tästä melkein tasaisesta mielentilasta ja olla välittämättä vatsakivuista.
maanantai 6. helmikuuta 2012
Kutsu leikkaukseen
Postiluukusta tipahti tänään kutsu endometrioosileikkaukseen. 22.2. pitää ilmoittautua aamulla kello 7 osastolla. Sitä ennen pitää käydä labrassa sekä tyhjentää suoli. Aina yhtä mukavaa puuhaa se. Lisäksi pitää huomenna hakea apteekista kaksi uutta Procren-piikkiä.
Jos kaikki menee hyvin, leikkauksen jälkeen piikitän neljännen perättäisen Procrenin ja siitä kuukauden päästä aletaan hormonihoidot. Leikkauksen onnistuessa se siis viivyttää hoitojen alkua vain kaksi kuukautta. Vähemmän kuin pelkäsin. JOS kaikki menee hyvin. Todennäköisyys sille, että kaikki menisi putkeen on aika huono, jostain syystä vedän itseeni huonoa tuuria ja ongelmia tässä asiassa. En silti voi mitään toivon nousemiselle mielessäni. Typerää.
Vaikka leikkauspäivämäärän tietäminen helpottaa oloa ja antaa mahdollisuuden järjestelyihin – päivämäärä sattuu juuri ennen hiihtolomaa, joten pakolliset seminaarit on tauolla sairasloman aikaan – en saa silti karistettua tätä epämääräistä pelkoa ja ahdistusta pois. Mieliala heittelee epätoivosta innostukseen. Mitähän tästä tulee...
Jos kaikki menee hyvin, leikkauksen jälkeen piikitän neljännen perättäisen Procrenin ja siitä kuukauden päästä aletaan hormonihoidot. Leikkauksen onnistuessa se siis viivyttää hoitojen alkua vain kaksi kuukautta. Vähemmän kuin pelkäsin. JOS kaikki menee hyvin. Todennäköisyys sille, että kaikki menisi putkeen on aika huono, jostain syystä vedän itseeni huonoa tuuria ja ongelmia tässä asiassa. En silti voi mitään toivon nousemiselle mielessäni. Typerää.
Vaikka leikkauspäivämäärän tietäminen helpottaa oloa ja antaa mahdollisuuden järjestelyihin – päivämäärä sattuu juuri ennen hiihtolomaa, joten pakolliset seminaarit on tauolla sairasloman aikaan – en saa silti karistettua tätä epämääräistä pelkoa ja ahdistusta pois. Mieliala heittelee epätoivosta innostukseen. Mitähän tästä tulee...
torstai 2. helmikuuta 2012
Uutisia
Lääkäri soitteli eilen. He ovat päättäneet leikata endon pois ennen hoitojen jatkamista. Vielä ei ole tietoa hoitojonosta ja pääsenkö mahdollisesti johonkin väliin kiireettömiä leikkauksia ennen. Lääkärini tekee parhaansa, jotta hoitojonosta päättävät leikkaava lääkäri ja ketkä lie muut ottaisivat minut mahdollisimman pian leikkaukseen.
Mitään tietoja ei ole, mutta sain toiveen leikkauksen mahdollisesta tapahtumisesta jo kuukauden päästä. Pitkä aika odottaa tosin sekin, mutta vähemmän kuin kuusi kuukautta, jota pelkään. Procrenia halutaan ylläpitää leikkaukseen asti. Nykyinen piikki on voimassa enää reilun viikon, sen jälkeen on pakko mennä apteekkiin kalliille ostoksille. Kamalinta tässä on kuitenkin näiden sivuoireiden sietäminen. En tiedä miten parisuhde ja erityisesti ystävyyssuhteet kestävät yhä pitenevän ajan mielialanvaihteluitani. Lääkäri onneksi puhui jostakin hoidosta, joka vähentäisi sivuoireita. Siihen aletaan kunhan tiedetään milloin leikkaus on eikä lääkäri vielä selittänyt asiaa sen tarkemmin.
Leikkausta odotellessa sain yhden tehtävän itsekin. Soitin kahteen sairaalaan, joissa minulle tehtiin edelliset leikkaukset ja tilasin niiden paperit. Toivottavasti tulevat pian. Oli ihan mukava ajatus, että sain itse tehdä jotain nopeuttaakseni tapahtumia. Lääkärit halusivat vanhat tiedot, jotta näkisivät mitä on odotettavissa tulevassa leikkauksessa.
Huonoa tässä odotuksessa on sivuoireiden lisäksi kevään epävarmuus. Olin ennalta varautunut alkuvuoden lyhyeen sairaslomaan ottamalla vain pakolliset kurssit aikatauluuni. Tarkoitukseni on nyt helmi-maaliskuun aikana lisätä lukujärjestykseen uusia, hauskankuuloisia kursseja, joita tarvitsen lähinnä Kelaa varten sekä omaksi iloksi. Mutta nytpä en tiedäkään milloin sairasloma on tulossa ja kuinka pitkäksi aikaa. On typerää aloittaa kursseja ja nähdä niiden eteen vaivaa, jos en pystykään suorittamaan niitä loppuun. Jos en saa opintopisteitä, Kela vie opintotuet.
Jos en ole kunnossa, myös pakolliset kurssit jäävät suorittamatta enkä saa gradua tehtyä kuten oli tarkoitus tänä keväänä. Gradun edistymisestä riippuu kahden seminaarin opintopisteet sekä yksi muu kurssi. Olin olevinani ovela, kun sidoin useamman kurssin samaan aiheeseen – muka vähemmän työtä innostavan aiheen parissa. Gradu vain on vähän työläämpi kuin joku luentokurssi tentteineen, siinä pitää tehdä muutakin kuin vain ilmestyä paikalle saadakseen valmista. Entä miten käy kevään seminaarin, joka tänä vuonna pidetään Saksassa?
Ahdistaa. Inhoan epätietoisuutta ja epävarmuutta.
ps. Sipsi ja suklaa on ystäviä. Vaaka ei. Joten tällä viikolla ei ole Kevyt-projektia tässä huushollissa. Uusin voimin ensi viikolla.
Mitään tietoja ei ole, mutta sain toiveen leikkauksen mahdollisesta tapahtumisesta jo kuukauden päästä. Pitkä aika odottaa tosin sekin, mutta vähemmän kuin kuusi kuukautta, jota pelkään. Procrenia halutaan ylläpitää leikkaukseen asti. Nykyinen piikki on voimassa enää reilun viikon, sen jälkeen on pakko mennä apteekkiin kalliille ostoksille. Kamalinta tässä on kuitenkin näiden sivuoireiden sietäminen. En tiedä miten parisuhde ja erityisesti ystävyyssuhteet kestävät yhä pitenevän ajan mielialanvaihteluitani. Lääkäri onneksi puhui jostakin hoidosta, joka vähentäisi sivuoireita. Siihen aletaan kunhan tiedetään milloin leikkaus on eikä lääkäri vielä selittänyt asiaa sen tarkemmin.
Leikkausta odotellessa sain yhden tehtävän itsekin. Soitin kahteen sairaalaan, joissa minulle tehtiin edelliset leikkaukset ja tilasin niiden paperit. Toivottavasti tulevat pian. Oli ihan mukava ajatus, että sain itse tehdä jotain nopeuttaakseni tapahtumia. Lääkärit halusivat vanhat tiedot, jotta näkisivät mitä on odotettavissa tulevassa leikkauksessa.
Huonoa tässä odotuksessa on sivuoireiden lisäksi kevään epävarmuus. Olin ennalta varautunut alkuvuoden lyhyeen sairaslomaan ottamalla vain pakolliset kurssit aikatauluuni. Tarkoitukseni on nyt helmi-maaliskuun aikana lisätä lukujärjestykseen uusia, hauskankuuloisia kursseja, joita tarvitsen lähinnä Kelaa varten sekä omaksi iloksi. Mutta nytpä en tiedäkään milloin sairasloma on tulossa ja kuinka pitkäksi aikaa. On typerää aloittaa kursseja ja nähdä niiden eteen vaivaa, jos en pystykään suorittamaan niitä loppuun. Jos en saa opintopisteitä, Kela vie opintotuet.
Jos en ole kunnossa, myös pakolliset kurssit jäävät suorittamatta enkä saa gradua tehtyä kuten oli tarkoitus tänä keväänä. Gradun edistymisestä riippuu kahden seminaarin opintopisteet sekä yksi muu kurssi. Olin olevinani ovela, kun sidoin useamman kurssin samaan aiheeseen – muka vähemmän työtä innostavan aiheen parissa. Gradu vain on vähän työläämpi kuin joku luentokurssi tentteineen, siinä pitää tehdä muutakin kuin vain ilmestyä paikalle saadakseen valmista. Entä miten käy kevään seminaarin, joka tänä vuonna pidetään Saksassa?
Ahdistaa. Inhoan epätietoisuutta ja epävarmuutta.
ps. Sipsi ja suklaa on ystäviä. Vaaka ei. Joten tällä viikolla ei ole Kevyt-projektia tässä huushollissa. Uusin voimin ensi viikolla.
maanantai 30. tammikuuta 2012
0-ultra (kiukkuvaroitus, ei tarvitse ottaa itseensä)
Olisikohan aika hyväksyä ettei minusta tule koskaan äitiä. Olen täysin hyödytön yhteiskunnan jäsen; en äiti, en täti, en minkään lapsen läheinen aikuinen. Eikä minusta koskaan tulekaan sellaista – ei ole sisaruksia kenen lapsille olla täti, ei läheisiä ystäviä, joiden lapsille olla tärkeä. Eikä taida niitä omiakaan lapsia tulla.
Kävin tänään 0-ultrassa. Kutistumisen sijaan endometrioosi on innostunut kasvamaan. Vasemman munasarjan ympärille kiertynyt endometriooma on nyt 8,5 cm leveä ja 6,5 cm pitkä, kun se vielä joulukuussa oli 6x3 cm. Joulukuun jälkeen se ei ole kipuillut merkittävästi, mitä nyt satunnaisesti nipistellyt levossa ja liikkuessa kommentoinut vatsalihasten käyttöä kramppeina. Kipu siis lienee, kuten epäilinkin, alkujaan ovulaatiosta. Endo ei halua jakaa tilaansa kypsyvien munasolujen kanssa, mutta nyt estolääkityksen aikaan sillä ei ole ollut tilanjakajia. Joulukuun vuodon limakalvopalaset eivät valitettavasti olleet lääkärin mielestä endoa; se ei kuulemma tule itsekseen ulos vaikka miten sitä toivoisin.
Kasvun vuoksi munasarjojen stimulaatio on vaarallinen. Mutta myös muissa vaihtoehdoissa on ongelmansa. Lääkäri ei osannut päättää mitä tehdä ja halusi konsultoida leikkauksia tekevää lääkäriä. Siispä jälleen odotellaan. Toisaalta oli mukavaa nähdä, että lääkäri todella käyttää aikaa tapaukseni pohdintaan ja pyrkii ottamaan kaikki näkökulmat huomioon. Toisaalta oli hiukan pelottavaa, kun lääkäri ultratessaan ei ensin millään uskonut mitä näki eikä osannut sanoa mitään muuta kuin huonoja vaihtoehtoja.
Menetän vasemman munasarjan, mutta kysymys on ajankohdasta ja työjärjestyksestä. Kaikkein parasta lapsenteon kannalta olisi pistää hormonia, mennä punktioon ja saada munasoluja molemmilta puolilta endosta välittämättä. Mutta siinä on iso infektioriski, koska endo joko estää kokonaan tai haittaa suuresti vasemman puolen munasarjoihin yltämistä neulalla. Infektio ei olisi hyvä juttu tässä vaiheessa. Punktiosta voitaisiin myös joutua päivystysleikkaukseen. Ja se taas asettaisi vaaraan stimuloidun oikean munasarjan. Jei.
Vaihtoehtona olisi tehdä leikkaus ennen punktiota säädettynä ajankohtana. Eli ottaa se vasen munasarja pois estolääkityksen ollessa päällä. Mutta vaaransa on siinäkin. Se olisi kolmas leikkaus minulle. Enkä ole kauhean innoissani epämääräisen (kaiketi maksimissaan puolen vuoden hoitotakuun) ajan odottamisesta pitäen yllä jatkuvaa estolääkitystä sivuoireineen.
Leikkauksen mennessä hyvin laparoskopiana toipumisaika olisi kuukausi, jonka jälkeen pääsisin uudestaan aloittamaan lapsettomuushoidot. Leikkauksen mennessä huonosti päädyn menettämään osan suolestanikin leikkauspöydällä – mutta infektion sattuessa suolenpätkäkin tuntuisi pieneltä menetykseltä. Ainakin oletettavasti mieheni mielestä, itsehän en siinä vaiheessa taitaisi enää välittää tämän maailman asioista. Joka tapauksessa leikkauksessa on iso riski, etten enää sen jälkeen ole kykenevä saamaan omia lapsia tehtiin se ennen tai jälkeen munasarjojen stimuloinnin. Tärkeintä kai on lääkärin mielestä selvittää missä vaihtoehdossa olisi pienimmät riskit suhteessa onnistumisprosenttiin. Endon poistaminen lisäisi myös alkion kiinnittymismahdollisuuksia. Ehkä.
Se mitä olen oppinut viimeisen vuoden aikana on, että ei olisi pitänyt leikata endoa toista kertaa. Ensimmäinen kerta oli pakollinen henkeni pelastamiseksi päivystysleikkauksena, mutta toinen ei olisi ollut täysin pakollinen. Tekisi mieleni huutaa kaikille, jotka harkitsevat tähystystä tehtäväksi selvittääkseen onko heillä endoa vai ei tai koska heillä on jonkunlaisia vatsakipuja todetun endon takia. Älkää tehkö sitä jollei se ole ehdottomasti viimeinen mahdollisuus ettekä voi elää kipujenne kanssa! En olisi tässä tilanteessa, jos minulle ei olisi tehty niin monia leikkauksia.
Endon pitäisi olla yleinen sairaus, noin 10% naisista kärsii siitä jollain tavalla. En silti tunnu löytävän vertaistukea nyt kun sitä kaipaisin. Juuri nyt ei kiinnosta tippaakaan tarinat tyyliin ”lääkäri sanoi että ehkä endoa, mut ei mul oo mitään oireita paitsi etten ole tullut raskaaksi puolessa vuodessa” tai ”olihan sitä endoa mutta se meni ohi kun sain ensimmäisen lapsen”. Käykää läpi ainakin kaksi hankalaa leikkausta, yrittäkää saada lasta aktiivisesti vähintään 3,5 vuotta ja törmätkää huonojen vaihtoehtojen tiiliseinään elämänne ainoassa haluamassanne tulevaisuuden unelmassa: sitten saa tulla kertomaan minulle miten ymmärrätte mistä yritän selvitä juuri nyt.
Kävin tänään 0-ultrassa. Kutistumisen sijaan endometrioosi on innostunut kasvamaan. Vasemman munasarjan ympärille kiertynyt endometriooma on nyt 8,5 cm leveä ja 6,5 cm pitkä, kun se vielä joulukuussa oli 6x3 cm. Joulukuun jälkeen se ei ole kipuillut merkittävästi, mitä nyt satunnaisesti nipistellyt levossa ja liikkuessa kommentoinut vatsalihasten käyttöä kramppeina. Kipu siis lienee, kuten epäilinkin, alkujaan ovulaatiosta. Endo ei halua jakaa tilaansa kypsyvien munasolujen kanssa, mutta nyt estolääkityksen aikaan sillä ei ole ollut tilanjakajia. Joulukuun vuodon limakalvopalaset eivät valitettavasti olleet lääkärin mielestä endoa; se ei kuulemma tule itsekseen ulos vaikka miten sitä toivoisin.
Kasvun vuoksi munasarjojen stimulaatio on vaarallinen. Mutta myös muissa vaihtoehdoissa on ongelmansa. Lääkäri ei osannut päättää mitä tehdä ja halusi konsultoida leikkauksia tekevää lääkäriä. Siispä jälleen odotellaan. Toisaalta oli mukavaa nähdä, että lääkäri todella käyttää aikaa tapaukseni pohdintaan ja pyrkii ottamaan kaikki näkökulmat huomioon. Toisaalta oli hiukan pelottavaa, kun lääkäri ultratessaan ei ensin millään uskonut mitä näki eikä osannut sanoa mitään muuta kuin huonoja vaihtoehtoja.
Menetän vasemman munasarjan, mutta kysymys on ajankohdasta ja työjärjestyksestä. Kaikkein parasta lapsenteon kannalta olisi pistää hormonia, mennä punktioon ja saada munasoluja molemmilta puolilta endosta välittämättä. Mutta siinä on iso infektioriski, koska endo joko estää kokonaan tai haittaa suuresti vasemman puolen munasarjoihin yltämistä neulalla. Infektio ei olisi hyvä juttu tässä vaiheessa. Punktiosta voitaisiin myös joutua päivystysleikkaukseen. Ja se taas asettaisi vaaraan stimuloidun oikean munasarjan. Jei.
Vaihtoehtona olisi tehdä leikkaus ennen punktiota säädettynä ajankohtana. Eli ottaa se vasen munasarja pois estolääkityksen ollessa päällä. Mutta vaaransa on siinäkin. Se olisi kolmas leikkaus minulle. Enkä ole kauhean innoissani epämääräisen (kaiketi maksimissaan puolen vuoden hoitotakuun) ajan odottamisesta pitäen yllä jatkuvaa estolääkitystä sivuoireineen.
Leikkauksen mennessä hyvin laparoskopiana toipumisaika olisi kuukausi, jonka jälkeen pääsisin uudestaan aloittamaan lapsettomuushoidot. Leikkauksen mennessä huonosti päädyn menettämään osan suolestanikin leikkauspöydällä – mutta infektion sattuessa suolenpätkäkin tuntuisi pieneltä menetykseltä. Ainakin oletettavasti mieheni mielestä, itsehän en siinä vaiheessa taitaisi enää välittää tämän maailman asioista. Joka tapauksessa leikkauksessa on iso riski, etten enää sen jälkeen ole kykenevä saamaan omia lapsia tehtiin se ennen tai jälkeen munasarjojen stimuloinnin. Tärkeintä kai on lääkärin mielestä selvittää missä vaihtoehdossa olisi pienimmät riskit suhteessa onnistumisprosenttiin. Endon poistaminen lisäisi myös alkion kiinnittymismahdollisuuksia. Ehkä.
Se mitä olen oppinut viimeisen vuoden aikana on, että ei olisi pitänyt leikata endoa toista kertaa. Ensimmäinen kerta oli pakollinen henkeni pelastamiseksi päivystysleikkauksena, mutta toinen ei olisi ollut täysin pakollinen. Tekisi mieleni huutaa kaikille, jotka harkitsevat tähystystä tehtäväksi selvittääkseen onko heillä endoa vai ei tai koska heillä on jonkunlaisia vatsakipuja todetun endon takia. Älkää tehkö sitä jollei se ole ehdottomasti viimeinen mahdollisuus ettekä voi elää kipujenne kanssa! En olisi tässä tilanteessa, jos minulle ei olisi tehty niin monia leikkauksia.
Endon pitäisi olla yleinen sairaus, noin 10% naisista kärsii siitä jollain tavalla. En silti tunnu löytävän vertaistukea nyt kun sitä kaipaisin. Juuri nyt ei kiinnosta tippaakaan tarinat tyyliin ”lääkäri sanoi että ehkä endoa, mut ei mul oo mitään oireita paitsi etten ole tullut raskaaksi puolessa vuodessa” tai ”olihan sitä endoa mutta se meni ohi kun sain ensimmäisen lapsen”. Käykää läpi ainakin kaksi hankalaa leikkausta, yrittäkää saada lasta aktiivisesti vähintään 3,5 vuotta ja törmätkää huonojen vaihtoehtojen tiiliseinään elämänne ainoassa haluamassanne tulevaisuuden unelmassa: sitten saa tulla kertomaan minulle miten ymmärrätte mistä yritän selvitä juuri nyt.
torstai 5. tammikuuta 2012
Päänsärkyjä
Pitäisi tehdä sitä ja tätä ja ei saa syödä tuota eikä noita... Mutta kun en jaksa! Odotin tosi innolla tätä Kevyt-Projektia ja edelleen ajattelen, että siitä tulee olemaan hyötyä, mutta ei juuri nyt. Ei tällä sekunnilla, kun kaikki maailmassa vituttaa.
Hormonittomuuteni on mennyt kohtuullisen tasaisesti mielialojen puolesta tähän asti, ihan ilman ongelmia en ole selvinnyt, mutta paljon paremmin kuin viime kerralla. Aina tähän viikkoon asti. Voimani eivät riitä pitämään kiukkua kurissa enempää. Haluan purkaa pahan oloni maailmalle kaikkiin niihin, jotka minua loukkaavat – raivostuttava huoltoyhtiö, joka herättää öisin milloin milläkin vehkeellä; myrskytuuli ja –sade, jotka aiheuttavat vetoa asunnossamme ja saavat pääkivun moninkertaiseksi; typerät säärikarvat ja varpaankynnet, jotka eivät hoida itse itseään vaan joudun kallistamaan kipeää päätäni saadakseni rumat jalkani edes siedettävän näköisiksi. Älkääkä edes päästäkö aloittamaan miehestäni, miten rasittava hän viime aikoina onkaan ollut!
Ja seuraavassa hetkessä itken kuinka olen yksin ja kaipaan syliä. Mies on tietenkin töissä ihan vain vältelläkseen seuraani, koska olen niin kauhean huono ihminen. Tajuan kyllä, kuinka naurettavan yliliioiteltuja tunteeni on, mutta en jaksa yrittää estää niiden tuloa. Tunnen kaiken todella vahvasti, varsinkin negatiiviset tunteet sanoi järki mitä lystää.
Jostain oudosta syystä sain suklaanhimon takaisin enkä voi olla ilman suklaata. Se tuntuu välillä olevan ainoa, mikä tuottaa edes vähän mielihyvää tässä tuskaisessa maailmassani. Kunnes kadun sen syömistä ja tunnen olevani jälleen kerran huono ihminen kun en osaa edes laihduttaa.
Vituttaa etten jaksa lukea toisten blogeja ja kannustaa heitä Projektissa. Oikeasti taidan olla kateellinen kun toisilla on niin suuria suunnitelmia ja minä vain syön suklaata. Tiedän ettei tässä ole mitään järkeä, mutta kun se tietoinen osa aivoja ei saa sananvaltaa millään. Olisi jo ohi tämä tuskallinen vaihe! Mutta ei tietenkään, vielä kuukausi pitää kestää. Ja sekin vain, koska typerä kroppani on kehittänyt typerää endometrioosia jälleen kerran.
On tässä kaikessa yksi positiivinen puoli: vaikka vuodan edelleen ruskeaa tahmaa ja klimppejä, tuskallinen päänsärky on vienyt huomion vatsakivusta ja vatsa tuntuu melkein terveeltä.
Huomenna otan itseäni niskasta kiinni ja menen vaa’alle katsomaan onko alkuviikon turvotus yhtään laskenut ja paino sen mukana. Ja luen ja kommentoin toisten blogeja samalla kun kirjoitan omaani jotain järkevää. Tänään murjotan ja kiukuttelen pahaa oloa pois hyvällä omallatunnolla.
Hormonittomuuteni on mennyt kohtuullisen tasaisesti mielialojen puolesta tähän asti, ihan ilman ongelmia en ole selvinnyt, mutta paljon paremmin kuin viime kerralla. Aina tähän viikkoon asti. Voimani eivät riitä pitämään kiukkua kurissa enempää. Haluan purkaa pahan oloni maailmalle kaikkiin niihin, jotka minua loukkaavat – raivostuttava huoltoyhtiö, joka herättää öisin milloin milläkin vehkeellä; myrskytuuli ja –sade, jotka aiheuttavat vetoa asunnossamme ja saavat pääkivun moninkertaiseksi; typerät säärikarvat ja varpaankynnet, jotka eivät hoida itse itseään vaan joudun kallistamaan kipeää päätäni saadakseni rumat jalkani edes siedettävän näköisiksi. Älkääkä edes päästäkö aloittamaan miehestäni, miten rasittava hän viime aikoina onkaan ollut!
Ja seuraavassa hetkessä itken kuinka olen yksin ja kaipaan syliä. Mies on tietenkin töissä ihan vain vältelläkseen seuraani, koska olen niin kauhean huono ihminen. Tajuan kyllä, kuinka naurettavan yliliioiteltuja tunteeni on, mutta en jaksa yrittää estää niiden tuloa. Tunnen kaiken todella vahvasti, varsinkin negatiiviset tunteet sanoi järki mitä lystää.
Jostain oudosta syystä sain suklaanhimon takaisin enkä voi olla ilman suklaata. Se tuntuu välillä olevan ainoa, mikä tuottaa edes vähän mielihyvää tässä tuskaisessa maailmassani. Kunnes kadun sen syömistä ja tunnen olevani jälleen kerran huono ihminen kun en osaa edes laihduttaa.
Vituttaa etten jaksa lukea toisten blogeja ja kannustaa heitä Projektissa. Oikeasti taidan olla kateellinen kun toisilla on niin suuria suunnitelmia ja minä vain syön suklaata. Tiedän ettei tässä ole mitään järkeä, mutta kun se tietoinen osa aivoja ei saa sananvaltaa millään. Olisi jo ohi tämä tuskallinen vaihe! Mutta ei tietenkään, vielä kuukausi pitää kestää. Ja sekin vain, koska typerä kroppani on kehittänyt typerää endometrioosia jälleen kerran.
On tässä kaikessa yksi positiivinen puoli: vaikka vuodan edelleen ruskeaa tahmaa ja klimppejä, tuskallinen päänsärky on vienyt huomion vatsakivusta ja vatsa tuntuu melkein terveeltä.
Huomenna otan itseäni niskasta kiinni ja menen vaa’alle katsomaan onko alkuviikon turvotus yhtään laskenut ja paino sen mukana. Ja luen ja kommentoin toisten blogeja samalla kun kirjoitan omaani jotain järkevää. Tänään murjotan ja kiukuttelen pahaa oloa pois hyvällä omallatunnolla.
torstai 29. joulukuuta 2011
Oireita vaikka muille jakaa
Eli valitusta. Ja uutta tietoa.
Tämän kerran oireeni ovat hiukan erilaiset kuin ensimmäisellä kerralla. En koe olevani ihan niin surullinen eikä ”kohtauksia” tule niin usein. Niitä kyllä tulee, mutta ne eivät vie minua ihan niin syvälliseen synkkyyteen kuin viime kerralla. Ehkä se johtuu siitä, että olen joululomalla; minun ei tarvitse suorittaa ja erityisesti en tee nyt projektia parin muun opiskelijan kanssa, kuten viime keväänä. Eli kukaan ulkopuolinen ei ahdistele suorittamaan ja toimimaan lisäten pahaa oloani.
Silti tekee mieli suorittaa. Joululahjat ja –kortit on tältä vuodelta tehty, opiskelut alkavat vasta parin viikon päästä. Toki voisin tehdä esimerkiksi gradua, ensi vuoden joululahjoja, synttärilahjoja jne. mutta ne eivät täytä suorittamisen tarvetta, koska niillä ei ole valmistumisrajaa lähiaikoina. Siispä suorittamiseni suuntautuu kirjojen lukemiseen (tämä pitää saada luettua tietyssä ajassa) ja pelaamiseen (hahmoni pitää nousta sille ja sille tasolle tietyssä ajassa) ja muun tekeminen tai hidas suorittaminen on merkki huonoudestani ihmisenä.
Muita, suorittamista häiritseviä oireita on jatkuva päänsärky, finnit, yhä tihenevään tahtiin tulevat kuumat aallot ja pitkällinen väsymys voimattomuuden seurana. On vähän flunssainen olo; samanlainen voimattomuus ja jäytäminen nivelissä ja lihaksissa, mutta ei kurkkukipua eikä nuhaa tai yskää. Nukkuminen ei auta väsymykseen, eikä kofeiinin juominen.
Jouluaaton iltana vatsa kramppasi pahasti. Onneksi seuranamme ollut lapsiperhe teki jo lähtöä ja pääsin sänkyyn makaamaan. Joulupäivänä alkoi kova verenvuoto, jota säikähdin. En muistanut, että vuoto tulee. Siitä lähtien olen vuotanut taukoamatta ja runsaasti. Vain öisin on vähemmän vuotoa. Vatsakipu on vähentynyt satunnaisia kramppeja lukuunottamatta tasaisesti sitä mukaa, kun vatsasta tyhjentyy omituisia klimppejä.
Olen mietiskellyt miltä endometrioosi näyttää. Siis ihan konkreettisesti, mitä se on? Minulla on hämärä muistikuva vuosien takaa kuinka joku lääkäri selitti mitä se on, mutta en millään saa kiinni ajatuksesta. Voisiko limaiset ja veriset klimppini olla endon palasia? Ne muistuttavat vähän Luge-kuurin jälkeen tulevia ilmeisesti kohdun limakalvon palasia, mutta ovat paljon suurempia ja niitä tulee enemmän.
Ällöstä mielikuvasta tulevaisuuden uutisiin. Minulle soitettiin klinikalta aatonaattona. En ole ehtinyt päivittää tänne uutta tietoa: 0-ultran aikaa siirrettiin. Se oli varattu maanantaille 16.1., mutta hoitaja oli tarkastanut laskut enkä ehdi piikittää uutta Procrenia, jos ultra on noin aikaisin. Olin tajunnut sen itsekin, mutta en miettinyt sen pidemmälle, ajattelin lääkärillä olevan jonkun syyn määrätä ultra tuohon päivään. Nyt se on kuitenkin siirretty maanantaihin 30.1. Harmittaa tuo parin viikon siirtyminen, mutta se itse asiassa sopii paremmin tuleviin aikatauluihini.
Ehdinkin mukavammin aloittaa Kevyt-projektin yhdessä muiden bloggaajien kanssa tammikuussa. Näissä suklaissa ja perunalaatikoissa onkin sulateltavaa.
Tämän kerran oireeni ovat hiukan erilaiset kuin ensimmäisellä kerralla. En koe olevani ihan niin surullinen eikä ”kohtauksia” tule niin usein. Niitä kyllä tulee, mutta ne eivät vie minua ihan niin syvälliseen synkkyyteen kuin viime kerralla. Ehkä se johtuu siitä, että olen joululomalla; minun ei tarvitse suorittaa ja erityisesti en tee nyt projektia parin muun opiskelijan kanssa, kuten viime keväänä. Eli kukaan ulkopuolinen ei ahdistele suorittamaan ja toimimaan lisäten pahaa oloani.
Silti tekee mieli suorittaa. Joululahjat ja –kortit on tältä vuodelta tehty, opiskelut alkavat vasta parin viikon päästä. Toki voisin tehdä esimerkiksi gradua, ensi vuoden joululahjoja, synttärilahjoja jne. mutta ne eivät täytä suorittamisen tarvetta, koska niillä ei ole valmistumisrajaa lähiaikoina. Siispä suorittamiseni suuntautuu kirjojen lukemiseen (tämä pitää saada luettua tietyssä ajassa) ja pelaamiseen (hahmoni pitää nousta sille ja sille tasolle tietyssä ajassa) ja muun tekeminen tai hidas suorittaminen on merkki huonoudestani ihmisenä.
Muita, suorittamista häiritseviä oireita on jatkuva päänsärky, finnit, yhä tihenevään tahtiin tulevat kuumat aallot ja pitkällinen väsymys voimattomuuden seurana. On vähän flunssainen olo; samanlainen voimattomuus ja jäytäminen nivelissä ja lihaksissa, mutta ei kurkkukipua eikä nuhaa tai yskää. Nukkuminen ei auta väsymykseen, eikä kofeiinin juominen.
Jouluaaton iltana vatsa kramppasi pahasti. Onneksi seuranamme ollut lapsiperhe teki jo lähtöä ja pääsin sänkyyn makaamaan. Joulupäivänä alkoi kova verenvuoto, jota säikähdin. En muistanut, että vuoto tulee. Siitä lähtien olen vuotanut taukoamatta ja runsaasti. Vain öisin on vähemmän vuotoa. Vatsakipu on vähentynyt satunnaisia kramppeja lukuunottamatta tasaisesti sitä mukaa, kun vatsasta tyhjentyy omituisia klimppejä.
Olen mietiskellyt miltä endometrioosi näyttää. Siis ihan konkreettisesti, mitä se on? Minulla on hämärä muistikuva vuosien takaa kuinka joku lääkäri selitti mitä se on, mutta en millään saa kiinni ajatuksesta. Voisiko limaiset ja veriset klimppini olla endon palasia? Ne muistuttavat vähän Luge-kuurin jälkeen tulevia ilmeisesti kohdun limakalvon palasia, mutta ovat paljon suurempia ja niitä tulee enemmän.
Ällöstä mielikuvasta tulevaisuuden uutisiin. Minulle soitettiin klinikalta aatonaattona. En ole ehtinyt päivittää tänne uutta tietoa: 0-ultran aikaa siirrettiin. Se oli varattu maanantaille 16.1., mutta hoitaja oli tarkastanut laskut enkä ehdi piikittää uutta Procrenia, jos ultra on noin aikaisin. Olin tajunnut sen itsekin, mutta en miettinyt sen pidemmälle, ajattelin lääkärillä olevan jonkun syyn määrätä ultra tuohon päivään. Nyt se on kuitenkin siirretty maanantaihin 30.1. Harmittaa tuo parin viikon siirtyminen, mutta se itse asiassa sopii paremmin tuleviin aikatauluihini.
Ehdinkin mukavammin aloittaa Kevyt-projektin yhdessä muiden bloggaajien kanssa tammikuussa. Näissä suklaissa ja perunalaatikoissa onkin sulateltavaa.
tiistai 20. joulukuuta 2011
Viimeinen pinnistys ennen joululomaa
Väännän tässä parhaillaan viimeistä esseetä tältä vuodelta. Sen palautus on tänään ja mietin kovasti onko minulla varaa ottaa arvosanan alennus ja palauttaa essee päivän myöhässä huomenna vai pinnistelenkö vielä tänään 14 000 merkkiä kasaan. Kirjoittaminen ei ole ongelma, väsymystä aiheuttaa pakollisten lähteiden lukeminen tarpeeksi tarkkaan jotta niitä saisi tehokkaasti lainattua esseessä. Olisin niin parempi kirjoittaja kun saisin vain vetäistä otsikon mukaista soopaa ilman liian runsasta lähdepohjaa. On meinaan jäänyt muutama artikkeli lukematta.
Procren-piikkikin alkaa pikkuhiljaa vaikuttaa. Vatsakipuja ei ole enää taukoamatta, mutta edelleen päivittäin. Kivut ovat myös koventuneet ja pahimmillaan ne jumittavat selän eikä vasen jalka tahdo pysyä alla kovan kivun aikaan. Vain makuuasento auttaa silloin, jos sekään. Huomaan ottavani huonot asiat rankemmin kuin normaalisti tekisin, mutta vielä en ole tyhjänpäiväisten itkunpurskahtelujen vaiheessa. Ehkä vaikutukset ei tällä kertaa olekaan niin vahvoja kuin viime kerralla? Vielä on toki aikaista sanoa, mutta aina voi toivoa.
Minua vaivaa valtavasti yksi pikku asia. Ehkä se ei ole pikku asia, ehkä se on jättikokoinen, kaiken ratkaiseva asia. Mieheni on alkanut polttaa tupakkaa. Hän tupakoi säännöllisesti tavatessamme, mutta jätti tupakan seurustelun alettua ja nikotiinipurkkakin jäi käytöstä jokunen vuosi sitten. Huomasin purkan käytön loputtua satunnaisesti mieheni haisevan tupakalta, mutta se oli niin harvinaista etten välittänyt. Nyttemmin hajua on ollut yhä useammin ja kyselin siitä mieheltäni mutta aina oli joku epäuskottava selitys. Lopulta otin asian puheeksi ihan kunnolla. Mieheni ei tietääkseni ole koskaan ennen valehdellut minulle, joten suhteelle tämä on iso juttu. En kirjoittanut siitä sen kummempia tänne, koska ajattelin sen olevan vain suhteen sisäinen juttu eikä muuta.
Mutta. Liian myöhään tajusin, että tupakanpoltto vaikuttaa lastenhankintaan. Se tuli mieleeni vasta, kun jostakin blogista viikkoja sitten luin tupakanpolton lopettamisesta. Periaatteessa mieheni sperma todettiin hyväksi testeissä ennen vakituisen tupakanpolton uudelleenaloittamista. Spermassa kuitenkin oli suuri määrä huonosti liikkuvia ja epämuodostuneita siittiöitä, sen vain korvasi 12-kertainen määrä spermaa keskivertoon verrattuna. Luin erilaisista tutkimuksista, että tupakointi nimenomaan lisää siittiöiden epämuodostumia, joskin osa vaikutuksesta voi korjaantua 2-3 kuukaudessa tupakoinnin lopettamisesta.
Viime IVF:ssä minulta saatiin yli 20 munasolua, joista 13 oli hedelmöityskuntoisia. Näistä viisi hedelmöittyi ja lopulta vain kaksi oli siirtokuntoisia. Mielestäni aika pieni prosenttiluku ollakseen periaatteessa hyväkuntoisella spermalla ja munasoluilla tehtyä. Mitä jos luku pienenee, kun spermassa onkin enemmän epämuodostuneita siittiöitä tupakoinnin takia? Onko rahojen tuhlaaminen vähiin hoitomahdollisuuksiin typerää kun itse pilaa omia mahdollisuuksiaan omalla toiminnallaan? Olen hirveän vihainen miehelleni enkä tiedä miten pääsisin tästä vihasta yli. Hän ei halua lopettaa tupakointiaan. Ei vaikka järkeilen, esitän faktoja, anon, pyydän ja vetoan. Onko tupakointi siis tärkeämpää kuin minä, parisuhteemme ja mahdollinen lapsensaanti? Haluaisin ymmärtää, mutta mieheni ei osaa perustella toimintaansa.
Onko liikaa vaadittu selkeät perustelut miksi hän haluaa sabotoida vähiä mahdollisuuksiamme saada lasta? Ylireagoinko asiaan hormonittomassa olotilassani, ehkä en näe asioita tarpeeksi selkeästi juuri nyt? En pysty itse tietämään mikä on ylireagointia ja mikä asiallista huolestumista tässä aiheessa. Pyydän, kertokaa mielipiteenne. (Mieheni, jos kommentoit laita nimesi perään eikä anonyymina please.)
Procren-piikkikin alkaa pikkuhiljaa vaikuttaa. Vatsakipuja ei ole enää taukoamatta, mutta edelleen päivittäin. Kivut ovat myös koventuneet ja pahimmillaan ne jumittavat selän eikä vasen jalka tahdo pysyä alla kovan kivun aikaan. Vain makuuasento auttaa silloin, jos sekään. Huomaan ottavani huonot asiat rankemmin kuin normaalisti tekisin, mutta vielä en ole tyhjänpäiväisten itkunpurskahtelujen vaiheessa. Ehkä vaikutukset ei tällä kertaa olekaan niin vahvoja kuin viime kerralla? Vielä on toki aikaista sanoa, mutta aina voi toivoa.
Minua vaivaa valtavasti yksi pikku asia. Ehkä se ei ole pikku asia, ehkä se on jättikokoinen, kaiken ratkaiseva asia. Mieheni on alkanut polttaa tupakkaa. Hän tupakoi säännöllisesti tavatessamme, mutta jätti tupakan seurustelun alettua ja nikotiinipurkkakin jäi käytöstä jokunen vuosi sitten. Huomasin purkan käytön loputtua satunnaisesti mieheni haisevan tupakalta, mutta se oli niin harvinaista etten välittänyt. Nyttemmin hajua on ollut yhä useammin ja kyselin siitä mieheltäni mutta aina oli joku epäuskottava selitys. Lopulta otin asian puheeksi ihan kunnolla. Mieheni ei tietääkseni ole koskaan ennen valehdellut minulle, joten suhteelle tämä on iso juttu. En kirjoittanut siitä sen kummempia tänne, koska ajattelin sen olevan vain suhteen sisäinen juttu eikä muuta.
Mutta. Liian myöhään tajusin, että tupakanpoltto vaikuttaa lastenhankintaan. Se tuli mieleeni vasta, kun jostakin blogista viikkoja sitten luin tupakanpolton lopettamisesta. Periaatteessa mieheni sperma todettiin hyväksi testeissä ennen vakituisen tupakanpolton uudelleenaloittamista. Spermassa kuitenkin oli suuri määrä huonosti liikkuvia ja epämuodostuneita siittiöitä, sen vain korvasi 12-kertainen määrä spermaa keskivertoon verrattuna. Luin erilaisista tutkimuksista, että tupakointi nimenomaan lisää siittiöiden epämuodostumia, joskin osa vaikutuksesta voi korjaantua 2-3 kuukaudessa tupakoinnin lopettamisesta.
Viime IVF:ssä minulta saatiin yli 20 munasolua, joista 13 oli hedelmöityskuntoisia. Näistä viisi hedelmöittyi ja lopulta vain kaksi oli siirtokuntoisia. Mielestäni aika pieni prosenttiluku ollakseen periaatteessa hyväkuntoisella spermalla ja munasoluilla tehtyä. Mitä jos luku pienenee, kun spermassa onkin enemmän epämuodostuneita siittiöitä tupakoinnin takia? Onko rahojen tuhlaaminen vähiin hoitomahdollisuuksiin typerää kun itse pilaa omia mahdollisuuksiaan omalla toiminnallaan? Olen hirveän vihainen miehelleni enkä tiedä miten pääsisin tästä vihasta yli. Hän ei halua lopettaa tupakointiaan. Ei vaikka järkeilen, esitän faktoja, anon, pyydän ja vetoan. Onko tupakointi siis tärkeämpää kuin minä, parisuhteemme ja mahdollinen lapsensaanti? Haluaisin ymmärtää, mutta mieheni ei osaa perustella toimintaansa.
Onko liikaa vaadittu selkeät perustelut miksi hän haluaa sabotoida vähiä mahdollisuuksiamme saada lasta? Ylireagoinko asiaan hormonittomassa olotilassani, ehkä en näe asioita tarpeeksi selkeästi juuri nyt? En pysty itse tietämään mikä on ylireagointia ja mikä asiallista huolestumista tässä aiheessa. Pyydän, kertokaa mielipiteenne. (Mieheni, jos kommentoit laita nimesi perään eikä anonyymina please.)
Tilaa:
Kommentit (Atom)