torstai 29. joulukuuta 2011

Oireita vaikka muille jakaa

Eli valitusta. Ja uutta tietoa.

Tämän kerran oireeni ovat hiukan erilaiset kuin ensimmäisellä kerralla. En koe olevani ihan niin surullinen eikä ”kohtauksia” tule niin usein. Niitä kyllä tulee, mutta ne eivät vie minua ihan niin syvälliseen synkkyyteen kuin viime kerralla. Ehkä se johtuu siitä, että olen joululomalla; minun ei tarvitse suorittaa ja erityisesti en tee nyt projektia parin muun opiskelijan kanssa, kuten viime keväänä. Eli kukaan ulkopuolinen ei ahdistele suorittamaan ja toimimaan lisäten pahaa oloani.

Silti tekee mieli suorittaa. Joululahjat ja –kortit on tältä vuodelta tehty, opiskelut alkavat vasta parin viikon päästä. Toki voisin tehdä esimerkiksi gradua, ensi vuoden joululahjoja, synttärilahjoja jne. mutta ne eivät täytä suorittamisen tarvetta, koska niillä ei ole valmistumisrajaa lähiaikoina. Siispä suorittamiseni suuntautuu kirjojen lukemiseen (tämä pitää saada luettua tietyssä ajassa) ja pelaamiseen (hahmoni pitää nousta sille ja sille tasolle tietyssä ajassa) ja muun tekeminen tai hidas suorittaminen on merkki huonoudestani ihmisenä.

Muita, suorittamista häiritseviä oireita on jatkuva päänsärky, finnit, yhä tihenevään tahtiin tulevat kuumat aallot ja pitkällinen väsymys voimattomuuden seurana. On vähän flunssainen olo; samanlainen voimattomuus ja jäytäminen nivelissä ja lihaksissa, mutta ei kurkkukipua eikä nuhaa tai yskää. Nukkuminen ei auta väsymykseen, eikä kofeiinin juominen.

Jouluaaton iltana vatsa kramppasi pahasti. Onneksi seuranamme ollut lapsiperhe teki jo lähtöä ja pääsin sänkyyn makaamaan. Joulupäivänä alkoi kova verenvuoto, jota säikähdin. En muistanut, että vuoto tulee. Siitä lähtien olen vuotanut taukoamatta ja runsaasti. Vain öisin on vähemmän vuotoa. Vatsakipu on vähentynyt satunnaisia kramppeja lukuunottamatta tasaisesti sitä mukaa, kun vatsasta tyhjentyy omituisia klimppejä.

Olen mietiskellyt miltä endometrioosi näyttää. Siis ihan konkreettisesti, mitä se on? Minulla on hämärä muistikuva vuosien takaa kuinka joku lääkäri selitti mitä se on, mutta en millään saa kiinni ajatuksesta. Voisiko limaiset ja veriset klimppini olla endon palasia? Ne muistuttavat vähän Luge-kuurin jälkeen tulevia ilmeisesti kohdun limakalvon palasia, mutta ovat paljon suurempia ja niitä tulee enemmän.

Ällöstä mielikuvasta tulevaisuuden uutisiin. Minulle soitettiin klinikalta aatonaattona. En ole ehtinyt päivittää tänne uutta tietoa: 0-ultran aikaa siirrettiin. Se oli varattu maanantaille 16.1., mutta hoitaja oli tarkastanut laskut enkä ehdi piikittää uutta Procrenia, jos ultra on noin aikaisin. Olin tajunnut sen itsekin, mutta en miettinyt sen pidemmälle, ajattelin lääkärillä olevan jonkun syyn määrätä ultra tuohon päivään. Nyt se on kuitenkin siirretty maanantaihin 30.1. Harmittaa tuo parin viikon siirtyminen, mutta se itse asiassa sopii paremmin tuleviin aikatauluihini.

Ehdinkin mukavammin aloittaa Kevyt-projektin yhdessä muiden bloggaajien kanssa tammikuussa. Näissä suklaissa ja perunalaatikoissa onkin sulateltavaa.

perjantai 23. joulukuuta 2011

Sekoileva pää

Tämä menee jo niin hulluksi, etten voi kuin nauraa itselleni. Tänä aamuna itkin katsoessani Ylen Elävästä arkistosta talviautoilun niksejä 1960-luvulta. Oikeasti, lyhyt opetusvideomainen pätkä oli minusta äärettömän surullinen kun se muistutteli talvikelin vaaroista ja ohitustilanteissa ajettiin ihan liian lähellä edessä ajavia, jotta se olisi turvallista. Odotin koko ajan milloin joku kuolee tai vammautuu videossa.

Haloo pää, täällä järki huutelee. Huomenna pitää skarpata etten pillitä lasten nähden ettei tarvitsisi keksiä mitään selityksiä. Varsinkin kun valehtelu ei ole vaihtoehto, vaan pitää joko kertoa totuus niin, että lapsikin ymmärtää mistä on kyse, tai vältellä ja väistellä.

Näen mielessäni vähän liiankin elävästi vaihtoehtoiset lasten reagoinnit, jos yritän selittää heille hoidoista. Tuskin lapsista kukaan vielä edes tietää miten vauvoja tehdään, saati että koeputkivauvoja on olemassa. Toisaalta näillä kuvitelmilla kertomisesta saa hupia tähän päivään, kun hekottelen yksikseni aina vaan kahjommiksi käyville mielikuvilleni. Mielikuvitus ei tänään tunne rajoja.

Viime yönä näin unta, että söin piparitaikinaa. Se ei maistunut miltään ja söin lisää ja lisää löytääkseni edes hippusen makua siitä. Olin hirveän pettynyt ja surullinen, kun vaivalla tekemäni taikina ei maistunutkaan mausteiselta. Joten lisäsin unessa taikinaan pippuria, jotta se maistuisi oikealta. Sen jälkeen se poltteli suuta ja maistui pohjaanpalaneelta maidolta. Outo mielikuva.

Heräsin aamuyöllä valtavaan ylävatsakipuun. Aivan kuin olisin oikeasti ahminut sen suuren määrän piparitaikinaa eikä maha kestänyt sitä. Jonkin aikaa mietin oliko se syöminen unta vai ei. En ole koskaan kärsinyt sellaisesta vatsakivusta kuin viime yönä. Paljon erilaisia kipuja on ollut, muttei sellaista poltetta koskaan. Yritin käydä vessassa, kävellä ja hieroa mahaa muttei mikään auttanut. Olin hirvittävän väsynyt, joten nukahdin istualleni, kun siinä vatsan asento oli helpoin.

Aamulla mietin oireitani, pelkäsin onko tulossa vatsatauti kun niin oksetti. Pään selvittyä unisuudesta tajusin käyttäväni oireistani tasan sellaisia sanoja kuin olen kuullut Samarin- ja Rennie-mainoksista. Minulla oli elämäni ensimmäinen kunnollinen närästys viime yönä. Jännittävä uusi kokemus. Toivottavasti ei toistu enää koskaan.

Vaaraton diagnoosini vatsakivulle helpotti pelkoani, että emme voisikaan mennä sukulaisten keskelle joulua juhlimaan. Närästys ei tartu. En voi lakata hymyilemästä. Nyt vain se äidin joululahja valmiiksi ja pakettiin. Eikä muuta kuin odottelemaan huomista aamua ja matkaa vanhempieni luokse.

RAUHALLISTA JOULUNAIKAA KAIKILLE!

torstai 22. joulukuuta 2011

Joulu tulla jolkottaa, kuten sanonta kuuluu

Opiskelut on tehty, seuraavan kerran niistä pitää huolehtia loppiaisen jälkeen. Olin saanut arvosanan yhdestä ärsyttävästä esseestä, jota en millään uskonut saavani valmiiksi: 4! Eli toiseksi korkein. Itse arvioin tekstin yhdeksi surkeimpia räpellyksiäni ja pelkäsin etten pääse edes läpi. Ihan mukava joululahja.

En millään voi uskoa, että joulu on noin lähellä. Mihin tämä viikko oikein on kadonnut? Yksi joululahja on vielä viimeistelyä vailla valmis, tänä jouluna on tullut käsitöitä tehtyä runsaasti. Äidin joululahja on kesken, koska menin hukkaamaan langat. Jotain taas niin epätodellista alkaa kirjoa kokonaista ison pöydän pöytäliinaa lahjaksi ja sitten paria päivää ennen joulua hukata langat. Väriä ei oikein ole järkevää vaihtaa kesken kuvion, joten pitää käyttää loppupäivä pienenpienen lankakerän etsintään.

Pienestä takaiskusta huolimatta on kivaa kun joulu tulee. Aatto vietetään serkkujen parissa vanhempieni luona – lapsikaaosta kylläkin, mutta odotan silti innolla. Ollaan niin monet vuodet vietetty joulua vain neljästään: minä, mieheni ja minun vanhempani. Vaihtelu tekee erittäin hyvää mukavien ihmisten seurassa. Tapaninpäivänä nähdään sitten lisää serkkuja, tätejä ja setiä, mutta toiselta puolelta sukua. Joista kenelläkään ei ole pieniä lapsia.

Eli rauhalliset pyhät tulossa ja sitä kaivataankin. Miehelläni on ollut rankka syksy töissä (mistä johtuen se tupakkaepisodi) eikä hänellä ole ylimääräisiä vapaita käytettäväksi jouluna. Hoitojen järjestäminen eri paikkakunnalla kuin työpaikka on tarkoittanut miehelleni useita yksittäisiä vapaapäiviä vuoden mittaan ja se kostautuu nyt vapaapäivien vähyydessä. Viimeiset vapaat pitää säästää alkuvuoden hoitoihin.

Postiluukusta on tipahdellut päivittäin joulukortteja. Tykkään lähettää ja saada kortteja. Tänä vuonna on toistaiseksi tullut kaksi valokuvaa, jotka olisi voinut olla tulemattakin. Toinen nyt vielä menettelee, olemme kyseisen kaveripariskunnan kanssa melko paljon tekemisissä ja heidän lapsensa on meille tuttu. Mutta se toinen on samalta iänikuiselta serkulta, en ole pysynyt laskuissa kuinka mones joulu peräkkäin sama naama nauraa kortissa. He ovat varmaan tehneet joskus kolme-neljä vuotta sitten valmiiksi kasan kortteja ja nyt lähettelevät niitä joka joulu. Ainakaan minusta kuvissa ei ole ollut mitään eroa.

Kyseinen pariskunta on yksi elämämme rasittavimmista ja järjestämme menomme mummolaan aina kun pystymme niin, etteivät he ole paikalla. Itseään suojellakseen on viisainta poistaa elämästä ahdistusta aiheuttavat ihmiset, joskin sukuaan ei kokonaan pääse pakoon. Tässä pariskunnassa ei ole kyse pelkästään lapsista ja niiden ylenpalttisesta kehumisesta, en ole koskaan tullut toimeen serkun vaimon kanssa. Niskakarvat nousee pystyyn aina kun joudun kuuntelemaan kovaäänisiä, itseään tyrkyttäviä ja –kehuvia ihmisiä. Joten mitä muuta voi kortista päätellä, kuin samaa itsensä tyrkyttämistä ja ”erinomaisuuden” osoittamista: me olemme onnistuneet siinä missä te olette epäonnistuneet ja tässä todiste.

Niin niitä jouluisia aatoksia. Taidanpa keitellä pienen määrän piparitaikinaa niin saa asuntoon tuoksua ja itselle herkkua. Pipareiksi asti en sitä paista, taikina on parempaa. Jospa laittaisi vähän joululauluja soimaan taustalle..

tiistai 20. joulukuuta 2011

Korjaus edelliseen tekstiin

Hätäilin vähän tänään kirjoittaessani edellistä tekstiä. Asia ahdisti niin paljon, että rikoin sääntöäni olla kirjoittamatta tänne parisuhteen asioista. Mieheni tultua töistä saimme puhuttua asiat kuntoon eikä hän aio enää polttaa tupakkaa, ainakaan ennen kuin hoidot on saatu lopullisesti pois elämästämme.

Huomasin tässä illan mittaan myös, että ne hiton itkut on alkaneet. Ihan liian pian piikityksen jälkeen! Koska reagoin koko illan melkoisen tunteellisesti tv-ohjelmille, oletan päiväisen kirjoituksenikin olleen ylireagointia - asia oli oikea, reaktio liian voimakas.
Tulossa on melkoisen pelottava sukujoulu. Osaankohan olla itkemättä kaikelle mahdolliselle joulun pyhät vai joutuuko sitä selittämään kahdelle suvulle mikä on vialla..? Juuri kun iloitsin kunnon sukujoulusta pitkästä aikaa. Ajoituksen mestari taas.

Viimeinen pinnistys ennen joululomaa

Väännän tässä parhaillaan viimeistä esseetä tältä vuodelta. Sen palautus on tänään ja mietin kovasti onko minulla varaa ottaa arvosanan alennus ja palauttaa essee päivän myöhässä huomenna vai pinnistelenkö vielä tänään 14 000 merkkiä kasaan. Kirjoittaminen ei ole ongelma, väsymystä aiheuttaa pakollisten lähteiden lukeminen tarpeeksi tarkkaan jotta niitä saisi tehokkaasti lainattua esseessä. Olisin niin parempi kirjoittaja kun saisin vain vetäistä otsikon mukaista soopaa ilman liian runsasta lähdepohjaa. On meinaan jäänyt muutama artikkeli lukematta.

Procren-piikkikin alkaa pikkuhiljaa vaikuttaa. Vatsakipuja ei ole enää taukoamatta, mutta edelleen päivittäin. Kivut ovat myös koventuneet ja pahimmillaan ne jumittavat selän eikä vasen jalka tahdo pysyä alla kovan kivun aikaan. Vain makuuasento auttaa silloin, jos sekään. Huomaan ottavani huonot asiat rankemmin kuin normaalisti tekisin, mutta vielä en ole tyhjänpäiväisten itkunpurskahtelujen vaiheessa. Ehkä vaikutukset ei tällä kertaa olekaan niin vahvoja kuin viime kerralla? Vielä on toki aikaista sanoa, mutta aina voi toivoa.

Minua vaivaa valtavasti yksi pikku asia. Ehkä se ei ole pikku asia, ehkä se on jättikokoinen, kaiken ratkaiseva asia. Mieheni on alkanut polttaa tupakkaa. Hän tupakoi säännöllisesti tavatessamme, mutta jätti tupakan seurustelun alettua ja nikotiinipurkkakin jäi käytöstä jokunen vuosi sitten. Huomasin purkan käytön loputtua satunnaisesti mieheni haisevan tupakalta, mutta se oli niin harvinaista etten välittänyt. Nyttemmin hajua on ollut yhä useammin ja kyselin siitä mieheltäni mutta aina oli joku epäuskottava selitys. Lopulta otin asian puheeksi ihan kunnolla. Mieheni ei tietääkseni ole koskaan ennen valehdellut minulle, joten suhteelle tämä on iso juttu. En kirjoittanut siitä sen kummempia tänne, koska ajattelin sen olevan vain suhteen sisäinen juttu eikä muuta.

Mutta. Liian myöhään tajusin, että tupakanpoltto vaikuttaa lastenhankintaan. Se tuli mieleeni vasta, kun jostakin blogista viikkoja sitten luin tupakanpolton lopettamisesta. Periaatteessa mieheni sperma todettiin hyväksi testeissä ennen vakituisen tupakanpolton uudelleenaloittamista. Spermassa kuitenkin oli suuri määrä huonosti liikkuvia ja epämuodostuneita siittiöitä, sen vain korvasi 12-kertainen määrä spermaa keskivertoon verrattuna. Luin erilaisista tutkimuksista, että tupakointi nimenomaan lisää siittiöiden epämuodostumia, joskin osa vaikutuksesta voi korjaantua 2-3 kuukaudessa tupakoinnin lopettamisesta.

Viime IVF:ssä minulta saatiin yli 20 munasolua, joista 13 oli hedelmöityskuntoisia. Näistä viisi hedelmöittyi ja lopulta vain kaksi oli siirtokuntoisia. Mielestäni aika pieni prosenttiluku ollakseen periaatteessa hyväkuntoisella spermalla ja munasoluilla tehtyä. Mitä jos luku pienenee, kun spermassa onkin enemmän epämuodostuneita siittiöitä tupakoinnin takia? Onko rahojen tuhlaaminen vähiin hoitomahdollisuuksiin typerää kun itse pilaa omia mahdollisuuksiaan omalla toiminnallaan? Olen hirveän vihainen miehelleni enkä tiedä miten pääsisin tästä vihasta yli. Hän ei halua lopettaa tupakointiaan. Ei vaikka järkeilen, esitän faktoja, anon, pyydän ja vetoan. Onko tupakointi siis tärkeämpää kuin minä, parisuhteemme ja mahdollinen lapsensaanti? Haluaisin ymmärtää, mutta mieheni ei osaa perustella toimintaansa.

Onko liikaa vaadittu selkeät perustelut miksi hän haluaa sabotoida vähiä mahdollisuuksiamme saada lasta? Ylireagoinko asiaan hormonittomassa olotilassani, ehkä en näe asioita tarpeeksi selkeästi juuri nyt? En pysty itse tietämään mikä on ylireagointia ja mikä asiallista huolestumista tässä aiheessa. Pyydän, kertokaa mielipiteenne. (Mieheni, jos kommentoit laita nimesi perään eikä anonyymina please.)

perjantai 16. joulukuuta 2011

Tulossa uusi vuosi, uudet suunnitelmat

Muistatteko kun kirjoitin miten toivoisin eilisen lääkärikäynnin menevän? No se meni niin! Mieheni otti suuremman roolin asioista puhuttaessa, lääkäri selitti tarkemmin vaihtoehtojamme ja saimme kertoa mikä edellisissä hoidoissa oli ollut hyvää ja huonoa lääkärin loukkaantumatta. Hän jopa pyysi anteeksi, mikä oli täysin odottamatonta, mutta teki olon hyväksi.

Keskustelimme lääkärin kanssa endometrioosin kehittymisestä. Syksyn PASin aikaan oli kirjattu papereihin, että tulisin ultraan, mikäli hedelmöitys ei onnistu. He vain unohtivat kertoa minulle asiasta, joten en mennyt ultraan. Nyt lääkäri ultrasi ja mittaili endon kokoa eikä se näyttänyt kovin lupaavalta. En ole sen tarkemmin perehtynyt ultran ruudun näkymän todelliseen kokoluokkaan, mutta jos endometrioosikasvusto peittää koko ruudun se ei voi olla hyvä asia.

Lääkäri pelotteli meitä mitä voi tapahtua, jos endo leikataan kolmannen kerran tässä vaiheessa. Näin itsekin ultrassa, kuinka kasvusto on ympäröinyt vasemman munasarjani lähes kokonaan. Ei ole takeita, että endo voitaisiin poistaa poistamatta munasarjaa myös. Tunnen myös ongelmat virtsarakossani ja lääkäri meinasi, että kasvusto olisi laajentunut sinnekin. Mahdollinen suolenpätkän poistaminenkaan ei houkuttele. Varsinkin kun leikkaus ei tässä vaiheessa IVF:n hoitoennustetta paranna tippaakaan, jos nyt ei huononnakaan paitsi jos munasarja poistetaan.

Koska vasen munasarjani on tähän asti ollut se tuotteliaampi puoli – vaikka putki onkin katki ja estää luonnollisen hedelmöittymisen – en edes harkitse leikkausta ennen kuin on ihan pakko. Onhan näitä kipuja kestetty ennenkin, kestetään vielä vähän aikaa. Eilen sattui olemaan sopiva aika kuukaudesta, joten sain heti tökätä Procrenia massuun ja alkaa toivoa sen vaikutusta endoon. Eli endon hoitona käytetään taas kahta piikkiä Procrenia ennen hormonipistoksia joskus tammikuun puolen välin jälkeen.

Paremmin ei olisi voinut lääkärikäynti mennä. Saimme reseptit kouraan ja luvan heti piikittää. Toisin sanoen lääkkeet maksoivat meille 4,5 euroa yhteensä ja meillä on taas toivoa tulevasta. Toivoa tulevasta on myös siinä, että jos (JOS, ei kun) tämä hoito ei onnistuisi enää ei viivytellä kuten tänä vuonna vaan hoidot jatkuvat sujuvasti.

torstai 15. joulukuuta 2011

Laihdutus, osa 39

Kiirettä on pitänyt. Viime viikolla ihan kokonaan unohdin punnita itseni ja kirjoittaa siitä. Tällä viikolla olen vaihteeksi väärässä kaupungissa, joten punnitus ei onnistu tänäänkään. Ajattelin silti tehdä vähän tiliä herkutteluistani, jos se vaikka auttaisi pitämään kuria paremmin seuraavalla viikolla.

Pikkujoulukausi on päällä ja sen huomaa. Torttuja, pipareita, piparitaikinaa, joulusuklaata, glögiä, punaviiniä... Yhtenä pahimmista päivistä söin kolme joulutorttua illan aikana. Eikä liikuntaa nimeksikään, pyöräilykausi loppui jäisiin teihin ja olen nyt kävellyt lyhyet matkat tai ajanut autolla pidemmät. En tiedä uskaltaisinko edes mennä vaa’alle.

Tämän viikon alkupäivät olen juossut viimeisillä luennoilla ja kirjoittanut viimeisiä esseitä, joten olen muutaman aterian onnistunut korvaamaan ateriankorvikkeilla. Olen myös juonut paljon teetä naposteluvälipalojen syönnin sijaan. Toivon, että nämä vähän kompensoivat pikkujouluherkuttelua enkä olisi niin pelottavan paljon lihonut kun joskus ensi viikolla ennen joulua uskaltaudun punnitsemaan itseni.

Tein mellejä kavereille joululahjaksi ja tietenkin niitä tuli muutama itsekin syötyä siinä samalla ja mieli tekisi tehdä niitä lisääkin, tuli niin hyviä. Resepti on mummini reseptikirjasta, jonka sain perinnönjaossa yli kymmenen vuotta sitten. En tiedä miltä vuodelta ja mistä alkuperäinen resepti on peräisin, minulle se periytyi mummin itsensä kirjoittamana. Jos veikata pitäisi sanoisin reseptin olevan 1970-80-luvulta jostakin tomusokerimainoksesta tai keittokirjasta. Olin ihan unohtanut koko reseptin, en ole koskaan itse tehnyt noita, mutta muistan syöneeni niitä mummilla lapsena. Laitan tähän alkuperäisen reseptin ja itse tekemäni version, joka on sovellettu koska käytössä oli vain pienen lähikaupan valikoimat.

Minttumellit n.50 kpl
1pkt (225g) tomusokeria
1 valkuainen
5-6 tippaa piparminttuöljyä
75g taloussuklaata

Sekoita valkuainen tomusokerin joukkoon, mausta seos mintulla. Tiputa seoksesta lusikalla pyöryköitä öljyllä voidellulle voipaperille. Kun seos on jähmettynyt, koristele jokainen karamelli nokareella sulatettua suklaata.

Lähikaupasta ei löytynyt pipariminttuöljyä eikä taloussuklaata, joten korvasin öljyn mantelirouheella ja suklaana käytin Fazerin sinistä. Pienin paketti tomusokeria oli 500g, josta melleihin kului noin 250g eli enemmän kuin reseptissä sanotaan. Tein ensin kokeeksi muutaman löysemmän namun ennen kuin lisäsin tomusokeria ja mantelirouheen ja massasta tuli tosi tahmeaa ja kiinteää. Maun puolesta tykkäsin kyllä molemmista versioista, joskin löysempi olisi ollut parempaa sen mintun kanssa. Kaikki mellit kuivuivat tiiviiksi parissa tunnissa huoneenlämmössä ja pystyin lisäämään sulan suklaan päälle. Helppo ja edullinen karamelli, suosittelen konvehtien tilalle jouluksi.

ps. Tänään iltapäivällä vihdoin ja viimein uuteen hoidon suunnitteluun. Pitäkää peukkuja pystyssä, että kaikki menee hyvin! Kerron sitten huomenna mitä tapahtui.

lauantai 10. joulukuuta 2011

Surkeaa spermaa

Pistipä silmään uutinen sperman laadusta. Joku on tutkinut eri lajien spermoja ja löytänyt huonolaatuisimman sperman. Uutinen ei kerro tutkimuksen tieteellisistä kriteereistä sen enempää, mutta tutkimuksen luotettavuus ei ole tässä nyt olennaista.

Olennaista on, että tutkimuksen mukaan kaljurottien siittiöistä suurin osa oli epämuodostuneita. ”Siittiöiden päät saattoivat olla kutistuneita, kartiomaisia, venyneitä tai kaksipäisiä ja niissä saattoi olla outoja liuskoja. Kolmas poikkeava piirre oli siittiöiden liikkumatapa. Ainoastaan 1–15 prosenttia siittiöistä kykeni uimaan ollenkaan, ja vain yksi prosentti kykeni uimaan nopeasti.”

”Tutkimusta johtaneen Gerhard van der Horstin mukaan siittiöiden heikkous johtuu spermakilpailun puuttumisesta. Koska kuningatar valitsee parittelukumppanin itsevaltaisesti, koiraiden välillä ei vallitse mitään kilpailua, ja huonoillakin siittiöillä pärjää. Siittiöiden laadulla ei näyttänyt kuitenkaan olevan vaikutusta kaljurottien lisääntymiskykyyn. Kaikki koiraat kykenivät siittämään naaraan ja ne saivat terveitä jälkeläisiä.”

Kysymys kuuluukin: koska ihmisillä ei ole yleisesti kilpailua kenen siittiöt ehtivät hedelmöittämään ensin, eikö huonolaatuiseksi luokitellullakin spermalla pitäisi siis pärjätä ihmismaailmassakin?

torstai 8. joulukuuta 2011

Endometrioosi temppuilee taas

En osaa sanoin kuvailla miten ihanaa oli viime PASin aikaan, kun Lugeja syödessä kivut olivat poissa kokonaiset kaksi viikkoa. Eikä ne palanneet kertarysäyksellä, vaan hitaasti muistutellen itsestään silloin tällöin. Nautinto! Olisi kiinnostavaa kuulla onko kenelläkään teistä tällaisia ongelmia endon kanssa?

”Normaalin” ihmisen on vaikea kuvitella mitä on, kun joka päivä särkee eikä asialle voi itse juuri mitään. Teidän täytyy vain uskoa sanaani, kun kerron, että en tiedä mitään ihanampaa maailmassa kuin herätä kivuttomaan päivään. Sellaista ei ole sattunut elämässäni kovin montaa kertaa sitten lapsuuden ja pystyn muistamaan vuosien päähän mitä kaikkea olen saanut noina päivinä tehdyksi kun kipu ei ole rajoittanut liikkumistani.

Tuon kivuttoman kahden viikon jälkeen kivut ovat palanneet ja saavuttaneet jonkinlaisen kynnyksen eilen. Selvästi ovulaatio olisi tulossa vasemmalta, mutta endokin on vahvimmillaan siellä. Yhdistelmä ei ole mukava. Tänään olisi pikkujoulut ja huomenna koko päivän ekskursio opintoihin liittyen, mutta en tiedä pystynkö liikkumaan niin paljon. En osaa päättää duppaanko pään täyteen kipulääkettä ja lähden liikkeelle, vai jäänkö kotiin voivottelemaan. Molemmat menot olisivat varmasti hauskoja, mutta lähteminen on aina vaikeaa ja kivun kanssa on erityisen hankalaa suostutella itsensä liikkeelle. Viime yö meni unettomana tätä ongelmaa pohtiessani.

Pelkään, että koko- ja jokapäiväinen kipu on tehnyt taas paluun. Se alkoi olla jo sietämätöntä ennen PASia. Lääkärit ovat nähneet endon kehityksen, mutta yksikään heistä ei ole ehdottanut leikkausta. En tiedä miksi, vaikka olen yrittänyt kysyä. Siinä jälleen yksi epäselvä asia hoidoissamme. Voin tietysti heitellä arvauksia, kuten että leikkaus siirtää hoitoja, mutta sehän ei ole ollut lääkäreille ongelma aiemminkaan, päin vastoin. Heidän ehdottamansa hoito eli alkuvuodesta toteutettu kahden kuukauden hormoniestopiikitys korkeintaan vähän pienensi endoa hetkeksi, ei estänyt sen kasvua heti hormonilääkityksen alettua eikä vähentänyt kipuja merkittävästi.

Ensi viikolla pitää muistaa kysyä tuostakin asiasta ja kieltäytyä lähtemästä ennen kuin on vastaus kaikkiin kysymyksiin.

keskiviikko 7. joulukuuta 2011

Ovulaatiota pukkaa

Mieheni on saanut minut taas uskomaan, että ovulaatiolla on jotain väliä. Muutenkin mieliala on kohonnut näin joulun lähestyessä ja synkimmän syksyn väistyessä jouluvalojen tieltä. Siispä yritämme taas.

Juuri nyt vatsaa nipistelee ihan ovulaatiomaisesti. Laskin, että osuu tarkalleen oikeaan kierron aikaan (totta kai, kun ei ole PASia tai muutakaan hoitoa tässä kierrossa). En ole tehnyt ovulaatiotestiä, niitä olisi vielä laatikossa, jos tänään iskee kiinnostus. En kyllä keksi mitä hyötyä siitä olisi: yritämme joka tapauksessa tänään kunhan mies tulee töistä kotiin ja huomenna olemme taas eri paikkakunnilla, joten yritykset jäävät siihen tältä viikolta sanoi testi mitä tahansa.

Tässä yrittämisessä on jotain hauskaakin. Enkä nyt tarkoita seksin hauskuutta, vaan yrittämisen hauskuutta. Teemme jotain jälleen yhdessä lapsen saamiseksi. Ehkä se yhdessä tekeminen on vähän unohtunut minun juostessani lääkäreissä yksikseni. Miestähän ”tarvittiin” viimeksi maaliskuussa, jonka jälkeen myös lopetimme luomulapsen yrittämisen ja ovulaatiokyttäämisen. Tai minä lopetin ja kävin läpi suruni.

Ainakin minusta tuntuu, että olemme tässä kierrossa taas parantaneet parisuhdettamme ottamalla vauvan saannin yhteiseksi projektiksi uudestaan. En ole tätä oivallusta vielä jakanut mieheni kanssa enkä tiedä hänen tunteitaan, vasta tänä aamuna aloin miettiä asiaa. Onhan se koko ajan ollut yhteinen projekti, mutta käytännössä kaikki työ on ollut vain minun harteillani ja miehen rooli on olla pelkästään taustatukena. Luomulapsessa miehelläkin on aktiivinen rooli, varsinkin kun hän tietää ovulaatioajat ja noudattaa niitä.


Miehen mieleen tunkeutumista

Alan ymmärtää logiikkaa hoitojen vastustuksessa. En nyt puhu kenestäkään henkilöstä, vaan yleisesti naisten ja miesten eroista. Oma mieheni ei hoitoja vastusta sinänsä, mutta hänkään ei osaa oikein toimia hoitojen aikana. Miehet ovat yleisesti se aktiivinen osapuoli monessa mielessä. He toimivat ja osoittavat sen kautta tunteensa, tarpeensa ja tietonsa. Vastapainona naisten tapana on puhua ja osoittaa sitä kautta samat asiat. Lapsettomuushoitojen aikana miehille annetaan kovin pieni rooli siementen jakajana; johon moni ei edes koe pystyvänsä ilman naisen apua kotioloissa – onhan se koppi sairaalassa aika ankea.

Toisin sanoen miehellä on hoidoissa yksi käytännön tehtävä ja sitäkään hän ei välttämättä pysty suorittamaan ilman naista. Vähemmästäkin turhautuu! Toinen miehen tehtävä on olla naisen tukena, mutta siinä ei varsinaisesti ole mitään käytännön tekemistä. Ei ole selkeitä ohjeita, että kun nainen kärsii, hakkaa viisimiljoonaa halkoa niin kaikki on paremmin, tai pidä varastossa suklaalevyjä ja anna yksi naisen käteen niin itku loppuu. Varsinkin ensimmäisellä hoitokerralla mies lienee neuvoton, kun nainenkaan ei osaa varautua siihen mitä tuleman pitää.

Erityisesti langat käsissään pitävät miestyypit ovat varmasti kauhuissaan jo ennen hoitoja. Kontrollin menettäminen toisille on raskasta. Hoitohenkilökunta ottaa vastuun ja oikeuden päättää tapahtumien kulusta (mikä on ollut itselleni todella tiukka paikka) ja nainen hoitaa suurimman osan työstä. Mies ei välttämättä edes tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu. Joten miksi hän olisi kiinnostunut ja kiinni hoidoissa kuten nainen on?

Ja koska mies ei kanna lasta yhdeksää kuukautta, saattaa mies pelätä ettei kiinny lapseen ollenkaan, kun ei ole sitä ollut oikeastaan tekemässä eikä saamassa. Kaikki on tapahtunut ilman häntä. Aivan kuin lapsi olisi jonkun toisen. Voin vain kuvitella miten nuo tunteet korostuu, jos käytetään luovuttajan siementä.

Itse koen, että tärkeintä on olla läsnä sekä hoidoissa että raskauden aikana. Ja tietysti syntymässä ja lapsen varhaisissa elinkuukausissa. Siitä se side syntyy, ei hedelmöityksestä. Kun on jakanut nämä kokemukset partnerinsa kanssa. Eihän kukaan isistä voi muuta raskauden aikana huolimatta siitä miten lapsi on saanut alkunsa. Päinvastoin, hoitojen läpikäyminen yhdessä voi olla yhdistävämpi ja mielekkäämpi kokemus kuin pelkkä satunnainen luomuhedelmöitys, jos ne niin haluaa ottaa vastaan.

Toimettomuuteen hoitojen aikana tarjoan ratkaisuksi itsetuntemuksen ja partnerin tuntemuksen kehittämistä molemmin puolin. Kun nainen osaa kertoa, mitä hän haluaa ja tarvitsee tarpeeksi konkreettisesti, mies osaa toimia. Mutta miehen on osattava kuunnella. Miehen on myös osattava tunnistaa omat tunteensa ja mahdollisen pahoinvointinsa syyt, jotta ne voi korjata. Nainen ei voi auttaa, jos mies ei itse tiedä miksi hän vastustaa hoitoja tai tuntee vastenmielisyyttä niitä kohtaan.

Nainen, auta miestäsi ja anna konkreettisia ohjeita eri tilanteisiin, miten miehen tulisi toimia. Älä hätistä häntä pois, vaan pyydä halia, läheisyyttä, kun siltä tuntuu. Pyydä sanallisesti, jotta miehesi ymmärtää mistä on kyse. Monet miehet arvostavat toimintaa, koita siis keksiä käytännön tekemistäkin. Itsetuntemus on tehokas työkalu parisuhteessa. Kun tiedät mitä haluat, osaat pyytää sitä niin konkreettisesti, että toinenkin osapuoli ymmärtää. Unohda vihjailut ja vinkit, ne voidaan tulkita väärin, josta nainen loukkaantuu ja mies ei ymmärrä miksi ja soppa on valmis.

Nyt pitäisi vielä itse osata noudattaa näitä oivalluksia jokaisessa tilanteessa oli oma olotila kuinka huono tahansa.

(tämä teksti perustuu yleisen kokemukseni lisäksi runsaaseen tutkimusmateriaaliin miehistä ja naisista antiikin Kreikasta tähän päivään, joita luen graduuni liittyen.)

perjantai 2. joulukuuta 2011

Laihdutus, osa 38

Unohdinpa sitten käydä punnitsemassa itseni kun vielä olin vaakani kanssa samassa kaupungissa. Muutenkin viime aikoina stressattu pääni on unen puutteesta johtuen lakannut toimimasta sitäkään vähää mitä se vielä viikko sitten toimi. En kestä näitä tuulisia ja sateisia säitä, nukkuminen on ihan mahdotonta!

Viikonloppuna tuli ostettua toffeeta Lidlistä, niitä olen sitten pitkin viikkoa ahminut. Lisäksi olen korvannut muutaman aterian viikon aikana sipseillä. En ole ostanut sipsejä, niitä jäi yli yksistä juhlista ja jotenkin ne päätyivät minulle.. Toisaalta olen vastapainoksi korvannut jokusen aterian ateriapatukoilla ja niiden avulla välttänyt suklaan ostamisen kaupasta. Syy näihin korvaaviin aterioihin on ollut kiire ja väsymys. En ole jaksanut lähteä keittiöön asti tekemään ruokaa tai olen ollut niin pitkiä päiviä menossa, etten ole ehtinyt syömään kunnolla. Ateriapatukan olen syönyt kun on ollut ruoka-aikaan makeanhimo, sipsiä kun olen kaivannut suolaista.

Ylimääräisiä välipaloja en ole syönyt toffeiden lisäksi. Paitsi eilen, kun mieheni himoitsi joulutorttuja ja joulukuun alun kunniaksi niitä tekikin – kolme per naama! Mitäpä minä siinä voin muuta kuin syödä kolme joulutorttua; tortuthan on parhaimmillaan vähän lämpiminä, ne menettävät makuaan seistessään yönkin yli. Kyllä nyt kaduttaa.

Urheilu on ollut vähissä tällä viikolla. Liikuin autolla ne pari päivää, jotka kävin opiskelemassa, koska pyöräni oli jäänyt kaverin pihaan edellisellä viikolla enkä ehtinyt sitä hakemaan. Sen jälkeen olen istunut kirjoittamassa esseitä. Miten tämä syksy onkin näin täynnä esseitä, joiden kirjoittamista syvästi inhoan.

Katsoin eilen dokumenttia Teemalta, jossa oli mielenkiintoinen ajatus kuntoilusta. Pelkästään arkiliikunnalla voisi laihtua eikä ole pakko mennä kuntosaleille rehkimään. Tietysti sitä voi tehdä molempiakin ja laihtua enemmän. Kyseinen jakso löytyy Yle areenalta vielä muutaman päivän, taidanpa käydä katsomassa koko ohjelman myöhemmin tänään. Näin siitä vain lyhyen pätkän eilen sattumalta. (Huom! Linkki dokumenttiin toimii vain itsenäisyyspäivään saakka.)


Joka tapauksessa se kiinnostava tutkimus koski siis arkiliikuntaa. Koehenkilö tiskasi astiat käsin pesukoneen käytön sijaan, kokkasi ruokaa joka päivä (sen sijaan, että vaimo olisi tehnyt sen), kulki bussilla töihin oman auton sijaan, seisoi bussissa istumisen sijaan, kulki portaita aina kun se oli vaihtoehtona ja niin edelleen. Tällä tavalla hän kulutti noin 300 kilokaloria päivässä enemmän kuin aiemmassa elämäntyylissään, ihan ilman varsinaista aktiiviurheilua.

Tuotahan voisi kokeilla, joskaan en usko, että jaksan joka päivä osallistua kokkaamiseen, kun mieheni tekee sen niin paljon paremmin ja tehokkaammin kuin minä. Sen ainakin aion muistaa, että puhelimeen puhuessani en istu vaan liikun koko puhelun ajan. Se on oma keksintöni; olen huomannut, että laihimmat ihmiset lähipiirissäni liikkuvat tuollaista turhaa ympäriinsäkävelyä kotona joka päivä. Itselleni se on vieras ajatus, kun olen tottunut optimoimaan liikkumiseni ja toimittamaan samalla kertaa useita asioita, jottei tule turhaa pyörimistä ja rasitusta. Siksi kai olenkin niin lihava.

keskiviikko 30. marraskuuta 2011

Ai vauvoja vai?

Olemme viime aikoina keskustelleet yllättävän paljon lapsista ja niiden hankkimisesta mieheni kanssa. En ole ollut erityisen positiivisella mielellä tulevaisuuden suhteen, emme ole tähän päivään saakka onnistuneet luomusti eikä lääkärikään uskonut sen mahdollisuuteen minut tutkittuaan. En luota lääkäreihinkään; en uskalla toivoa hoitojen alkua ja mahdollisuutta ostaa lääkkeitä tämän vuoden puolella – se olisi liian humaania toimintaa meidän itsekeskeisiltä lääkäreiltämme.

Mieheni sen sijaan yllätti minut positiivisuudellaan. Hänen mielestään meillä on vielä mahdollisuus luomuraskauteen ja hän laskee kuukautiskiertoani, itse kun en enää ole viitsinyt pitkään aikaan. Mieheni on useimpina kuukausina tietoisempi ovulaatioajasta ja kuukautisten tulosta kuin itse olen. Tosin se liittyy myös siihen, että ainakin ensimmäisten seurusteluvuosien ajan mieheni tiesi ihan intuitiivisesti kierron kulun ja hänen fyysinen halunsa seksiin oli aina suurimmillaan ovulaation aikaan. Oletan, että hajuaistilla oli asian kanssa jotain tekemistä. Mielestäni tämä taito on vuosien aikana heikentynyt muttei kadonnut. Joten kiertoni seuraaminen on miehelleni melko normaalia puuhaa.

Tässä lähiaikoina on kuulunut vauvauutisia monesta suunnasta. Yhtenä päivänä jouduimme/pääsimme kuuntelemaan yhden kaverin valitusta imetysajasta ja katselemaan kännykästä kuvia uusimmasta tulokkaasta. Olin itse yllättävässä tapaamisessa nälkäinen ja valmiiksi kiukkuinen verensokerin alhaisuuden takia. Tuntui, että kohta katkeaa verisuoni päästä jollen saa kaveria vaikenemaan aiheesta. Mieleni teki alkaa rähjätä kovaan ääneen, että kehtaakin valittaa noin turhanpäiväisistä asioista. Tiedän, tärkeitä asioita oikeasti, mutta juuri sillä hetkellä kärsivällisyyteni oli nollassa. Mieheni pelasti tilanteen. Hän alkoi jutella vauvajuttuja kaverin kanssa jättäen minut taaemmas tuskailemaan omassa olossani niin ettei tarvinnut esittää ystävällistä naamaa ja keksiä järkeviä kommentteja kaverille.

Mies on myös hoitojen jatkamisen suhteen pirteämmällä mielellä kuin minä. Joskaan se ei kovin suuria vaadi. Puhuimme miten tulemme toimimaan vastaanotolla parin viikon päästä. Olin vielä aiemmin sitä mieltä, etten jaksa tapella vaan pysyn välinpitämättömyyskuoressani. Mieheni lupasi tapella. Nyt oloni parannuttua en enää tiedä mitä tehdä. Kerätä voimia tappeluun vai luottaa mieheni kykyyn esittää asiat tarpeeksi selkeästi ja nopeasti lyhyen lääkäriajan kuluessa.

Pelkoni mukaan lääkäriaika kuluu näin:

Ensin lääkäri kysyy kuulumisia emmekä saa järkevää sanaa suusta. Sitten keskustellaan tulevista hoidoista. Lääkäri sanoo, että hoitoja ei voida jatkaa nyt koska miljoona tekosyytä. Mieheni ottaa puheeksi tämän vuoden hoidon, haukkuu lääkärin huonosta tiedonkulusta ja epäpätevyydestä ja alkaa puhua monitumaisuudesta ja sen huomaamisesta. Lääkäri puolustautuu ja he puhuvat monitumaisuudesta kunnes hoitaja keskeyttää ja huomauttaa, että aika on kulunut, mitä sovitaan ensi vuodelle. Sovimme uuden ajan hoidon suunnitteluun johonkin toukokuulle.

Toiveideni mukaan lääkäriaika kuluu näin:

Alamme heti puhua miten koimme edelliset hoidot ja mitä voisi tehdä paremmin seuraavalla kerralla. Saamme sanoa suumme puhtaaksi lääkärin loukkaantumatta ja ottamatta asioita henkilökohtaisesti eli ei mene puolustuskannalle. Saamme kertoa lyhyesti kuinka tiedonkulku oli huonoa, kuinka asiat olisi voinut hoitaa jo tammikuussa eikä elokuussa kuten nyt kävi. Keskustelemme lääkärin kanssa miten saisimme enemmän munasoluja talteen seuraavalla kerralla. Olemme kaikki yhtä mieltä asioista eikä kiistoja synny. Emme jumita mihinkään yksityiskohtaan. Saamme reseptit seuraavaan hoitokertaan heti käteen ja aikataulu uuteen hoitoon on tiedossa sekä pitävä eikä minun tarvitse tuhlata aikaa ja rahaa turhiin käynteihin lääkärissä.

perjantai 25. marraskuuta 2011

Laihdutus, osa 37

Tämän viikon tulos vaa’alla yllätti: olen laihtunut 100g. Se oli yllätys, koska kuukautiset alkoi samaan aikaan eilen kun punnitsin itseni ja vuodon ensimmäiset päivät muuttavat minut palloksi ja nostavat painoa – se on nähty lukuisia kertoja. Mutta tällä viikolla nesteturvotuksesta huolimatta olen laihtunut. Odotan mielenkiinnolla ensi viikkoa, mitä vaaka näyttää ilman ylimääräistä nestettä.

Olen saanut syömiset aika hyvin kuriin tällä viikolla. Joskin suurin kiitos on ollut jatkuvan kiireen. Olen bussissa tai junassa istuessani syönyt Nutrilettin patukoita ja illalla jossakin juhlissa päivän ainoan kunnollisen ruuan, tai mennyt suoraan kotiin luennoilta ja kaatunut väsyneenä sänkyyn ilman ruokaa. Paitsi eilen, kun vuoto alkoi ja sain kauhen himon lettuihin. Mieheni myös ennakoi eilisen suklaanhimon ja osti suklaata. Hyvä mies.

Kun on himo johonkin ruokaan, sitä tulee tehtyä vähän ylimääräistä. Tässä tapauksessa tein lettutaikinaa neljälle hengelle ja pystyin itse syömään kolme lettua ennen ähkyä. Nyt on sitten valtava kasa lettuja odottamassa tämän päivän nälkää. Taidanpa syödä niitä aamupalaksi, lounaaksi ja päivälliseksi tänään. Letuista kun saa eri täytteillä niin erilaisia, ettei niitä kyllästy syömään pitkin päivää, kuten monelle ruualle käy. No niin, nyt tuli nälkä kun aloin miettiä lettuja. Omatekemää omenahilloa, pakasteesta mustikoita, ahomansikoita, vadelmia... Ja suolaisiin kolmea erilaista juustoa päällekäin ja mikroon.. Nam.

Urheilurintamalla on ollut taas aika hiljaista. Liikkuminen on rajoittunut hyötyliikuntaan, mikä kyllä on ollut kohtuullisen tehokasta. Olen nimittäin taas kuljettanut painavaa reppua monta päivää kunnes keskiviikkona reisilihakset oli niin kipeät etten tahtonut selvitä repun kanssa portaita ylös. Olen pyöräillyt ja kävellyt reppuni kanssa viikon mittaan useita kilometrejä.

Vaikka sanoinkin alussa, että ensi viikon tulos kiinnostaa kun turvotus lienee siihen mennessä loppunut, ottaen huomioon tulevat syömiset saattaa tulos olla +-0. Eilen ja tänään olen ollut erittäin huono liikkumaan, kun särkylääke ei millään saa pidettyä kipuja poissa. Vuotokin on todella runsasta ja vetistä tällä kertaa. Ei taida olla hemoglobiini toipunut edellisestä suuresta vuodosta. Mieleni tekee vain valmistella joululahjoja, katsoa tv-sarjoja ja syödä. Viikonloppuna ei ole luvassa sen kummempaa actionia, vasta alkuviikosta pitää taas saada itsensä liikkeelle muutamaksi päiväksi.

keskiviikko 23. marraskuuta 2011

Se on tää marraskuu

Kävin rentouttamassa itseäni opiskelijajuhlissa. Ja sosiaalistumassa, kypsyttää jo tämä eristäytyminen. Kuten useimmiten käy, ihmisten kanssa juttelemalla saa mukavasti perspektiiviä omaan vitutukseen. Tuntui ihmeen hyvältä, kun jonottaessamme kassalle moni ympärillä valitti kuinka ei selviä kursseistaan eikä jaksa millään. Muilla on ihan samoja ongelmia kuin minulla oli opintopisteitä tulossa sitten paljon tai vähän. Tulimme siihen yhteistulokseen, että marraskuu imee voimat ihmisistä. Se kaikkein synkin aika vuodesta eikä joulu (ja joululoma) ole tarpeeksi lähellä innostaakseen.

Tunnen olevani huono ihminen koska suoritan kurssejani viimeisellä hetkellä, mutta positiivisesti ajatellen en ole jättänyt kuin yhden kurssin aiemmin syksyllä kesken. Kaiken muun olen suorittanut ja vieläpä tasan aikataulussa, vaikkakin viimeisenä mahdollisena päivänä. Olen saanut aikaiseksi tänä syksynä monta opintopistettä, uusia ystäviä ja työelämän verkostoja, palan graduakin.

Juuri nyt kyllä tuntuu, että saattaa jäädä yksi parin opintopisteen essee tekemättä, kun en ehdi lukea siihen tarpeeksi kirjallisuutta ennen palautusta, mutta eipä sitä tiedä, jos innostun huomenna. Tämä ajatus luovuttamisesta on ahdistanut minua. Jotenkin tuntuu, että jos luovutan yhdestä menetän kokonaan kontrollin eikä mikään viimeisistä kursseistani valmistu. Tätä kirjoittaessani olen kuitenkin positiivisemmalla mielellä muistaen mitä olen jo saanut aikaan.

Luovuttaminen ja huonon ihmisen tunteet liittyvät myös lapsettomuuteen. Olen edelleen välinpitämättömyys-kannalla sen suhteen, ettei lasta tullutkaan nyt. On ihan ok jatkaa elämää kuten se on tähänkin asti jatkunut. Huonouden tunteeni liittyy tuleviin hoitoihin. Raivostuttaa, kun en voi tietää enkä saa itse päättää mitä ensi vuonna tapahtuu. Kaksi kaupunkia muodostavat sen suurimman ongelman, missä asun riippuu pitkälti myös hoidoista. Muut keskustelevat harjoittelupaikoistaan, minä en ole edes hakenut vaan istun ja odotan.
Näinköhän valmistun ikinä.

perjantai 18. marraskuuta 2011

Laihdutus, osa 36

Elämä on taas mitä on. En nyt jaksa olla erityisen innostunut, joskaan oloni ei myöskään muuttunut huonommaksi tänä aamuna huomatessani laihtuneeni viime viikkojakson aikana 200g. Onhan se paljon parempi kuin lihoa, mutta ei silti kovin kummoinen saavutus. Tiedän kaikenlaisia laihdutuskeinoja, en vain pysty toteuttamaan niitä tarpeeksi tehokkaasti.

Tämän viikon teema on ollut löhnöttää itsesäälin keskellä. Olen lintsannut luentoja, perunut menoja kavereiden kanssa, siirrellyt esseiden tekemistä hamaan tulevaisuuteen. Okei, en ihan kaikkia luentoja enkä kaikkia kavereita, mutta eiliseen asti kaikki. Eilen oli pakko raahautua (kirjaimellisesti) seminaariin, tai olisin saanut heittää hyvästit gradun erittäin tärkeälle kurssille ja sen opintopisteille. Seminaarin jälkeen jopa pyysin yhden kaverin kanssani kaupungille ja viihdyin tuntikausia hänen seurassaan. Tunsin itseni ensimmäistä kertaa tällä viikolla ihmiseksi.

Kuten arvata saattaa, isänpäivän kävelylenkin jälkeen en ole juurikaan liikkunut. Paitsi eilen, kun toin tavaraa toisesta asunnosta toiseen ja kuljin rinkkani kanssa aamulla, päivällä ja illalla yhteensä nelisen kilometriä. Rinkka painoi vaakani mukaan 11,5 kiloa ja käsilaukku kirjoineen 4 kiloa. Sain taas huomata, että kun on kiire luennolta toiselle ja matkaa reilut kaksi kilometriä, se koko matka sattuu olemaan ylämäkeä. Varasin matkaan 25 minuuttia, minulla meni aika tarkalleen puoli tuntia. Nyt särkee jalkapohjia (kuka käski laittaa uudet kengät jalkaan ilman pohjallisia?!) ja ongelmana on mitkä kengät eivät lisäisi kipua kun tänään lähden edelleen painavan kirja- ja tietokonelaukkuni kanssa luennoille.

Laihtumiseni johtunee kevyestä syömisestä tällä viikolla. Isänpäivän monen ruokalajin aterian jälkeen olen syönyt monena päivänä alkukeitoksi tehtyä keittoa pääruokana ja lähinnä juonut teetä kun näläntunne on yllättänyt. Se on kyllä saattanut pahentaa masentunutta olotilaani, kun verensokeri on ollut alhainen koko päivän ja voimat poissa. En välitä. Keskiviikkona sain sitten hirveän ahmikohtauksen. Minulle tuli täysin sietämätön suklaanhimo, siis ihan fyysinen kipu, joka helpotti saatuani suklaata. Sen jälkeen luonnollisesti himoitsin suolaista ja etukäteen viisaana olinkin pyytänyt miestäni tuomaan kaupasta suklaan lisäksi sipsiä. Mies taas etukäteen viisaana (mistä olenkin löytänyt noin fiksun miehen) osti pienen sipsipussin, mikä tyydytti suolaisen tarpeen muttei johtanut kohtuuttomaan ahmimiseen, kuten iso pussi olisi tehnyt.

Eilisen syömiset taas voi summata kahdella sanalla: makeaa ja paljon. Olin eilen liikenteessä yhteensä 16 tuntia. Olin tehnyt kotona pari eväsleipää, joiden lisäksi ostin aamupalaksi ison kupillisen makeaa teetä sekä pullan. En tiennyt, että luentojen väleissä (kahdesti) oli järjestetty kahvitarjoilu suklaisten muffinssien kanssa. Lounaaksi söin Nutrilettin ateriapatukan, koska en jaksanut rinkkani kanssa lähteä jonottamaan opiskelijaravintolaan. Patukan huono puoli oli sen makeus. Päivälliseksi vedin pari lasia viiniä, ilmaisia nekin. Makeaähky tuntuu vielä tänäkin aamuna. Tänään en kyllä syö enää yhtäkään muffinssia enkä juo makeaa teetä, vaan otan evääksi useampia leipiä ja pärjään niillä.

keskiviikko 16. marraskuuta 2011

Tunnelmia uupumuksen keskeltä

Viime päivien tunnelmat esitettynä kauniimmin ja selkeämmin kuin itse ikinä osaisin. Meinasin kaatua-sarjakuvablogista löydän lohtua sekä kateuden aiheita joka lukukerralla uusia.

tiistai 15. marraskuuta 2011

Pikkuhuomioita XXXIX

Matkustin tässä päivänä eräänä junassa usean tunnin matkan. Käytävän toisella puolella istui noin ikäiseni nainen vauva sylissään. Hänen vieressään ikkunan puolella istui nuori opiskelijatyttö, edessä torkkui pari miestä ja takana muutama nainen keskusteli töistään koko matkan. Jonkin aikaa välissämme istui kovasti jutteleva mies.

Jostain syystä minua pisti heti silmään tämän vauvanaisen toimet. Kaiketi koko vaunun olisi pitänyt ihastella hänen silmäteräänsä. Hän silmäsi ympärillä istuvat läpi, hyppyytteli lasta polvellaan ja jokelteli äänekkäästi, mutta kukaan ei noteerannut heitä. Huomionkipeäksi leikin teki naisen tapa vilkuilla ympärilleen katseella "katsokaa mikä aarre minulla on" eikä katsella vauvaansa jokellellessaan.

Siispä hän alkoi minulle juttelevan miehen kanssa juttusiin vessan sijainnista (joka oli suoraan selkämme takana yhden penkkirivin päässä, sokeakin olisi sen isot kyltit nähnyt). Lapsi ei selvästikään tarvinnut vessaa, joten juttu miehen kanssa kuivui kokoon nopeasti. Nainen oli silminnähden ärtynyt huomion puutteesta. Hän alkoi työntää lastaan vieressä istuvan opiskelijatytön syliin, johon tyttö vastasi melko kauhistuneella ilmeellä ja perääntymisellä. Yritys jäi siihen. Vauvakaan ei ideasta tykännyt, vaan alkoi vinkua.


Käytyään vaihtamassa vaipat vessassa vauvanainen yritti saada huomiota kävellessään uranaisten välistä käytävää takaisin penkilleen heilutellen vauvaa käsivarsiensa varassa. Jälleen katse oli naisissa, ei vauvassa. Lopputuloksena oli, että vauva melkein potkaisi yhtä takapenkin uranaisista päähän ja tämä huiskaisi pientä jalkaa kohden puolihuolimattomasti kuin hyttysiä huidotaan kesken keskustelun. Vauvanaisen ilme oli ehdottomasti näkemisen arvoinen hänen istuessaan takaisin penkilleen.

Loppumatkasta kävin hakemassa teetä vaunun etuosasta ja nainen huomasi tilaisuutensa tulleen. Koska välissämme ei enää istunut ketään, hän saattoi alkaa jutella teekupistani. Olisikin jutellut vain yleisesti teestä.. Mutta ei. Tässä vaiheessa vauva nukkui naisen sylissä. Nainen kyseli minulta mitä etuosasta teen luota löytyy ja samalla kuitenkin tuijotti vauvaansa ja hiplaili vauvan vaatteita. Klassinen liike, jota seuraamalla minun olisi kuulunut jatkaa keskustelua huomaamalla lapsi. En tietenkään tehnyt niin.

Vastattuani asiallisesti ja lyhyesti hänen kysymyksiinsä nainen kysyi samat asiat uudestaan, nyt nyökkäillen vihjailevasti nukkuvan vauvan puoleen. En ole ihan varma olisiko hän halunnut minun tarjoutuvan hakemaan hänelle teetä vai pitelemään vauvaa, jotta hän voisi itse hakea teensä. En tehnyt kumpaakaan enkä sanonut sanaakaan vauvasta. Jatkoin kirjani lukemista kun naisella ei selvästikään ollut mitään uutta sanottavaa teekupistani ja huvittuneena näin silmäkulmasta saman ärtyneen ilmeen kuin olin pitkin matkaa nähnyt. Ketään ympärillä ei kiinnostanut keskustella hänen vauvastaan.

Nainen poistui junasta pari asemaa ennen minua hyvin nopeasti. Nainen vain kaappasi vauvan ja tämän talvivaatteet ja paineli kohti eteistä. Eleistä ei jäänyt epäselväksi naisen matkan aikana ärtyneeksi muuttunut mieliala.

sunnuntai 13. marraskuuta 2011

Isänpäivähän se tänään

Olen edelleen mukavan turtuneessa tilassa. Olen tarkoituksella välttänyt tilanteita ja ajatuksia, jotka voisivat poistaa tämän tunnottomuuden mielestäni. Isänpäivä meni siinä missä kaikki isänpäivät elämässäni ennen tätä. Juhlittiin isääni.

Kokkasimme mieheni kanssa minun vanhemmilleni aterian ja leivoimme kakun. Päivä meni leppoisasti. Vasta kun vanhemmat olivat lähdössä tuli ongelma. Annoin loput kakusta heidän mukaansa, koska se oli isän kakku, oikeastaan se oli se lahja, jonka isäni tänä vuonna juuri minulta sai. Äitini protestoi kakun ottamista (kuten hän aina protestoi, jos me haluamme jotain heille antaa, päin vastoin hän aina kantaa meille kaikenlaista ruokaa ja tavaraa) sanoen, että onhan miehenikin isä. Tai ainakin melkein isä. Loukkaannuin kommentista aivan valtavasti. Se, että emme onnistu saamaan lasta ja olemme juuri menettäneet yhden tilaisuuden, ei tee miehestäni isää. Vanhempani tietävät hoidoista ja epäonnistumisesta.

Onnekseni vanhempani olivat tekemässä lähtöä eikä minun tarvinnut alkaa keskustella aiheesta. Sanoin vain tiukasti, ettei mieheni ole isä ja kakku on isän kakku, joten se lähtee meiltä pois ja sillä hyvä. Miten oma äiti voikin olla niin tunteeton sanoissaan.

Tuota yhtä lausetta lukuunottamatta olen ihan kunnossa. Olen lakannut suunnittelemasta elämääni ”mitä jos”-asenteella. Kun en usko edes hoitojen alkavan pitkään aikaan en voi kuvitella lastakaan kovin lähitulevaisuuteen. Ehkä sitten joskus parin vuoden päästä. En ole vielä luovuttanut lapsen mahdollisuudesta, vaan haluan sitä vahvasti, mutta suunnittelen tekemisiäni jopa vuoden päähän ilman lasta tai edes raskautta. Miksi suotta uskoa epätodennäköiseen. Sen sijaan mietin mitä voin suunnitella etteivät suunnitelmani häiritse hoitoja. Voinko hakea työpaikkaa eri alueelta kuin hoidot ovat? Miten se vaikuttaisi hoitoihin, jos muutamme toiseen kaupunkiin? Jos meidän pitäisi vaihtaa poliklinikkaa tai jos työpaikka on kaukana hoitopaikasta. Miten ehdin käydä hoidoissa työpäivinä, jos työmatka on pitkä. Voinko lähteä vaikkapa ulkomaille parin kuukauden työkeikalle keväällä, vai olisiko silloin juuri hoidot päällä.

Epätietoisuus se ahdistaa. Hoidot olisi ykkössijalla, mutta työpaikkoja pitäisi hakea nyt. Ratkaisuni on vaipua apatiaan. En hae töitä, istun vain ja odotan joulukuun puoliväliä ja kauhulla ensi vuotta. Kun en hae töitä, en tule saamaan rahaa enkä tiedä miten selviän ensi vuodesta. En jaksa välittää. Otan sitten lisää lainaa. Jos hoidot eivät jatku alkuvuodesta ja koko tämä työpaikoista luopuminen on turhaa, tulen todennäköisesti olemaan vielä kiukkuisempi lääkäreillemme kuin jo nyt olen. Tai sitten vaivun vain syvemmälle välinpitämättömyyteeni. En tiedä enkä välitä.

torstai 10. marraskuuta 2011

Laihdutus, osa 35

Ihmeiden aika ei ole ohi. Olen lihonut viime viikkoina vain 400g. Kaikki se syömismäärä, leivokset, jatkuva näläntunne ja urheilemattomuus eikä tuon enempää ole tullut takaisin. Nyt ostin jälleen ateriapatukoita ja aloitan suklaalakon niiden avustuksella. Jospa voisin ensi viikolla ihailla kuinka paljon olen laihtunut enkä kuinka vähän olen lihonut.

Hoitojen ja piinapäivien ajan en edes yrittänyt laihduttaa. Yritin vain vahtia syömisiäni sen verran, ettei ihan överiksi menisi, kuten helposti tapahtuu Lugejen kanssa. Selvittelin muuten syytä miksi Luget aiheuttaa niin kovaa nälkää enkä löytänyt aiheesta tutkimuksia, mutta löysin maallikkojärkeen käyvän selityksen. Monilla alan sivustoilla todetaan, että aivolisäkkeen toimintaa ei ole tutkittu tarpeeksi ymmärtääksemme miten eri hormonit vaikuttavat toisiinsa yleensäkin saati jos jonkun hormonin toimintaa häiritään. Lugesteronin tuoma keltarauhashormoni erittyy normaalisti aivolisäkkeestä, samaten nälkää kontrolloiva hormoni. Miksi ne siis eivät vaikuttaisi toisiinsa? Saisi joku lääketieteen tutkija innostua tästä ja alkaa tutkia lapsettomuushoidoissa olevien aivolisäkkeitä hoitojen eri vaiheissa.

Joka tapauksessa nyt Lugejen loputtua ja vuodon ollessa päällä liiallinen syöminen ja makeanhimo on jäänyt päälle. Erityisesti tämä leivosten himoitseminen on lihottavaa ja epänormaalia minulle. Olen tälläkin viikolla korvannut lounaita jättimuffinseilla ja syönyt iltapalaksi joulutortun. Kyllä, joulutorttukausi on alkanut ja niitä löytää jälleen juhlien tarjoiluista. Kontrollini on rajoittunut kahteen leivokseen päivässä; sekin tekee jo tuskaa pitää päätöksestä kiinni. Joskaan ihan joka päivä en syö leivoksia lainkaan, mutta silloin pitää olla kiireellistä tekemistä ettei ehdi ajatella syömistä.

Viime viikon flunssan ja masentuneen olotilan aikaan liikkumiseni oli hyvin rajoitettua. Sitä ennen vietin viikon kotona tietokoneen ääressä. Vasta tällä viikolla olen taas alkanut pyöräillä paikkoihin. Yllätyksekseni jaksan pyöräillä ihan hyvin paikasta toiseen enkä edes suuremmin hengästy. Kurkkukipuni ja viime aikaisen laiskuuteni perusteella oletin, että pienikin pyöräily tulee olemaan tuskaa, mutta niin sitä vaan on kunto noussut ettei pikku esteet kuten lievä flunssaisuus vaikuta mihinkään. Onnekseni loska ja jää on toistaiseksi pysynyt poissa ja pyöräilykausi on voinut jatkua.

Jumppaan en ole vieläkään uskaltautunut. Tai oikeastaan syynä on ollut myös kiireiset aikataulut opiskelussa, mutta on siinä pieni henkinen kynnyskin lähteä ryhmäliikuntaan mukaan tauon jälkeen. Olen maksanut koko vuodesta, joten pitäisi aktivoitua ja käyttää maksamiaan palveluita. Pelkkä syyskuussa jumpissa käynti ei vielä auta. Jos kokeilisi ensi viikolla..

tiistai 8. marraskuuta 2011

Vuoto

Olen kohta viikon vuotanut verta. Enkä puhu nyt mistään parista tipasta päivässä. En edes normaalikuukautisten vuotomäärästä päivässä.

Niitä verisiä riekaleita alkoi ilmestyä viime viikolla, kuten kirjoitin keskiviikkona. Sen jälkeen vuoto alkoi toden teolla pahentuen aina viikonloppuun asti. Viikonloppuna vuodin niin paljon, että huomaamattani sotkin puhtaat vaatteeni sekä tuolin jolla istuin alle tunnissa isosta siteestä huolimatta. Runsas vuoto jatkui kolmisen tuntia ja vähentyi sitten normaalitasolle eli siteiden vaihtoväliksi tuli puolen tunnin sijaan kolmisen tuntia.

Runsas vuoto jatkui sunnuntaina. En mennyt lääkäriin, koska oli viikonloppu enkä ollut kotona. Minua ei huvittanut pilata viikonloppua lähtemällä matkustamaan satojen kilometrien päähän näkemättä miestäni lainkaan – tämä kun oli taas aivan eri puolella maata kunnes sunnuntaina tapasimme. Vuoto vähenikin sunnuntai-iltaa kohden ja luulin oloni jo helpottavan.

Ikäväkseni sain huomata, että eilen vuoto taas jatkui aamulla. Ei ihan yhtä pahana kuin vielä viikonloppuna, mutta normaalina kuukautisvuotona. Vatsakivut ovat olleet myös tuskallisia, mutta eivät toisaalta ihan niin kovia kuin endon kanssa ennen PASia päivittäin oli. Olen melkeinpä odottanut milloin vatsakivut taas alkaa ja ihmetellyt niiden miedontumista. Ehkä vuodan nyt endoa ulos? Voisiko se toimia näin?

Ajattelin ettei tarvitsisi mennä lääkäriin, kun vuotoa kuitenkin on ollut vain viikon ja se on vähentynyt niistä suurista määristä. Tästä on tullut jo niin paljon ylimääräisiä kuluja, aina jokaisesta käynnistä se 28 euroa. Olen tuhlannut pelkästään elokuusta lähtien hoitojen ulkopuolisiin, mutta jollakin tavalla pakollisiin (oli se pakko sitten oikeasti tarpeellisuudesta tai lääkärien idiotismista johtuvaa, kuten ne turhat käynnit sisätautipolilla) yli 200 euroa. Minusta on melko säälittävää, että jouduin ottamaan lainaa saadakseni katon pääni päälle ja ruokaa suuhun eikä sekään raha riitä, kun kaikki kuluu lääkärimaksuihin.

Kiukkuisena tänä aamuna huomasin vuotomäärän jälleen kerran suurentuneen. Aloin jo pohtia miten voisin hoidattaa asiani opiskelijoiden terveydenhuollon kautta, jotta saisin ilmaista hoitoa. Se vain on ongelmallista, kun taidan tarvita gynekologin välineitä vuodon selvittämiseen ja kaikki tietoni lapsettomuushoidoista on julkisella puolella. Onnekseni nyt vuoto tuntuu päivän mittaan vähentyneen.

Toistaiseksi en ole huomannut olossani mitään erityistä vikaa, vaikka olen menettänyt runsaasti verta. Se johtunee korkeasta verenpaineestani; itse asiassa hetkellinen vuotaminen voi jopa tehdä ihan hyvääkin verenpaineelle, eikö? Parempi siis odotella ja katsoa josko vuoto vaikka loppuisi itsestään.

torstai 3. marraskuuta 2011

Ylöspäin

Eilisestä on selvitty. Kuten eilen jo mainitsin, sain yllättäen naapurilta tukea ja apua. Olin masentunut, kipeä, kuumeessa eikä hengityskään kulkenut kunnolla tukkoisesta nenästä. Nenäliinoja kului kymmenittäin. En vielä aamulla hallinnut itkunpurskahtelujani lainkaan ja yrityksistäni huolimatta naapurin vanhempi nainen näki tilanteeni. Pakkohan se sitten oli totuus kertoa mikä vaivaa, yksinkertaistettuna tosin, koska hän ei puhu kovin hyvää suomea.

Asun siis opiskelija-asuntolassa ja täällä on hyvin eri-ikäisiä opiskelijoita ja kaikenlaisia muitakin asujia ympärillä. Meillä on omat huoneet, mutta yhteinen keittiö ja olohuone. En halunnut mennä keittiöön silmät itkusta turvoksissa ja vatsaakin särki eikä huvittanut syödä. Lähinnä oksetti ja huimasi, kun yritin nousta seisomaan. Naapurin mielestä minun kuitenkin piti syödä, joten hän toi minulle aamupalaa, lounasta sekä illalla vielä päivällistä. Hän antoi numeronsa ja käski soittaa heti jos tarvitsen jotain, ihan mitä tahansa. En kuitenkaan kehdannut alkaa soitella, vaan suunnittelin olevani syömättä illan, kun hän yllättäen tulikin oven taakse ruokatarjottimen kanssa.

Selvisin eilisestä nousematta sängystä muuta kuin vessaan. Täydellistä. Sain vain sääliä itseäni kunnes olo oli parempi. En tiedä naapurini nimeä, emmekä ole jutelleet ennen eilistä lainkaan, mitä nyt käytävässä tervehtineet. En odottanut häneltä tuota ystävällisyyttä, ja sitä kiitollisempi siitä olen. Mutta miten sen voisi korvata hänelle?

Tänään olin jo luennolla, joskin se oli aikamoinen koettelemus fyysisesti. Menin yliopistolle autolla ja pelkkä autolta mäen nouseminen ja yhden kerroksen raput uuvuttivat pahemmin kuin normaalipäivänä pyöräily kotoa yliopistolle. Oli silti pakko mennä, koska en halua menettää opintopisteitä läsnäolopakollisesta kurssista. Istuin sitten hikisenä ja puuskuttavana takarivissä ja vältin keskustelua huonosti toimivan flunssaääneni kanssa.

Mieliala on palannut mitä väliä-linjalle. Tällä kertaa todellakin tarkoitan mitä väliä. En jaksa olla surullinen. En jaksa pohtia mitä tein väärin, että taas kävi näin. Näin kävi ja sillä hyvä. Mitä väliä. Ihan sama. Jatkan samaa elämää, ei tarvitse tehdä muutoksia ja pohtia tulevaa. Ei kulu rahaa lastentavaroihin. Ihan sama.
Kunhan saan tämän flunssan hoidettua harkitsen suklaansyönnin vähentämistä taas. Juuri nyt silläkään ei ole merkitystä. Lihon tai en, mitä väliä. Seuraava hoidon suunnitteluaika polille on 15.12. eli yli kuukauden päästä. Polin joulutauko alkaa 19.12. ja kestää kolme viikkoa. Ehdin lihoa ja laihtua vielä monesti ennen kuin hoidot oikeasti taas alkavat, jos alkavat ollenkaan.

keskiviikko 2. marraskuuta 2011

Romahdus

Onko millään mitään väliä? Elämä jatkuu samaa rataa, mikään ei koskaan muutu teit mitä tahansa. Istut yksin luennoilla, yksin kotona, ajat yksin kaupunkien väliä, vietät kuukaudesta yhteensä alle viikon miehesi luona, kaiken muun ajan olet yksin. Hittoako sellaisilla kavereilla tekee, joita voi tavata lounaalla kerran viikossa tai punaviinin ääressä kerran kuussa ja keskustella säästä. Jos aina kun yrität lähentyä jotakuta ja olla oma itsesi, se saa ihmiset pakenemaan luotasi.

Olen yrittänyt niin paljon. Taktiikoita, rehellisyyttä, konkreettista läheisyyttä (mikä ei ole luonnollista minulle), luottamusta, uskoa, toivoa, itseni muuttamista, itseni analysointia niin monelta näkökannalta kuin vain ikinä keksin, virheideni näkemistä ja niiden poistamista. Ja lopulta olen yksin. Olen vain niin huono ihminen, ettei kukaan kestä minua lähellään. Paitsi mieheni, joka on juuri tällä hetkellä satojen kilometrien päässä.

Tiesin raskaustestin tuloksen jo eilen illalla. Siteeseen oli tarttunut riekaileita, samanlaisia joita Rowan kuvaa blogissaan. Jos haluat tietää yksityskohtia, lue sieltä. Tiesin, ettei se voi olla normaalia raskauteen liittyvää. Elättelin silti vielä pienen pientä toivon ripaletta. Olinhan ollut niin varma monta päivää. En pystynyt nukkumaan juuri lainkaan viime yönä ja heräsinkin jo ennen kuutta tänä aamuna tekemään raskaustestin. Testi ei antanut pienintäkään haamuviivaa ja soitto polille puoli tuntia sitten vahvisti asian. Negatiivinen.

Seuraava askel on iltapäivällä alkaa pommittaa IVF-hoitajaa soittoaikana. Oletettavasti polilla keksitään taas uusia viivytyksiä ja syitä miksi hoitoja ei voida jatkaa. Ehkä pääsemme seuraavaan hoitoon joskus vuoden päästä, ehkä he ovat keksineet ettemme sovi lainkaan vanhemmiksi ja hoidot loppuvat tähän, mutta kuulemme päätöksestä ohimennen jotain kiertotietä vasta kahden vuoden viivyttelyjen jälkeen.

Sattuu niin paljon. En pysty lähtemään luennolle. Muutenkin olo on huono pahentuneesta flunssasta enkä pysty olemaan itkemättä. Nyt jos koskaan olen halauksen tarpeessa eikä minulla ole ketään, joka sen voisi minulle antaa. Kaunis päivä tänään, juuri sopiva itsesäälissä vellomiseen.

tiistai 1. marraskuuta 2011

Labrassa käyty

...mutta vastaus tulee vasta kahden päivän päästä!

Se laboratorio, johon edellisellä kerralla vereni lähetettiin ja vastaus tuli saman päivän aikana, ei ole enää auki. Laboratoriotoiminta on keskitetty johonkin helkatan kuuseen. Se tarkoittaa, että koska tulokseni ei ole merkitty kiireelliseksi, verinäyte lähtee hyvällä tuurilla tänään, huonolla tuurilla huomenna laboratorioon ja se käsitellään kunhan kiireellisiltä ehditään. Mitä hittoa! Jälleen yksi asia, jota eivät ole viitsineet kertoa minulle ajoissa. Luottamukseni lapsettomuuspolin lääkärien ja hoitajien ammattitaitoon laski jälleen. Se alkaa olla aika nollan pinnassa.

Sainpa taas itkukohtauksen kun kuulin tämän asian. Oli pakko kertoa miksi asia on niin järkyttävä etten ihan näyttäisi idiootilta. Jouduin rauhoittelemaan itseni ja siistimään silmäni ennen kuin uskalsin poistua huoneesta odotushuoneen läpi hissille. Hoitaja oli onneksi ymmärtäväinen ja lupasi pientä toivoa: jos laboratoriolla ei ole pahasti kiireellisiä tapauksia saattaa vastaukseni olla jo huomenna aamulla valmis.

Aion siis alkaa pommittaa poliklinikan vastaanottoa puheluilla heti huomenna aamusta. IVF-hoitajan soittoaika on huomenna vasta iltapäivällä, siihen asti en jaksa odottaa mahdollisuutta ehkä päästä läpi hoitajalle, ehkä ei. Jos tulos ei ole ihan aamusta tullut, teen oman raskaustestin kotona. Tekisi mieleni tehdä jo nyt, mutta se vaatisi apteekissa käyntiä ja testin ostoa enkä kuitenkaan luottaisi tulokseen, kun olen jo juonut pannullisen teetäkin tänä aamuna.

Eilen illalla siteeseen ilmestynyt kuivahtanut veri ja tänä aamuna sama ilmiö hiukan pelottaa. Toisaalta eilisen kovempi vatsakipu on tänään laantunut. Ainakin toistaiseksi. Miten ikinä selviän mahdollisesti jopa kaksi päivää kuulematta tuloksia?!

maanantai 31. lokakuuta 2011

Pelkoja

Tänä aamuna alkoi vatsakipu. Eilen illalla jo kramppasi kertaalleen, mutta koska se ei toistunut eikä jättänyt jälkeensä kipua, en välittänyt siitä.

Mutta tämä alavatsakipu on toista. Molempia reunoja viiltelee tasaiseen tahtiin. Liikkuminen pahentaa kipua. Aamulla olin vielä ihan varma, että tästä kehittyy kuukautiskipu ja vuoto alkaa päivän aikana. Nyt en ole enää ihan niin varma.

Tähän aamuun on kuulunut myös hurjat mielialavaihtelut. Suuttuminen ilman syytä tyhjälle on vaihdellut itkemiseen ja suruun ilman syytä. Tällaisia nopeita vaihteluita ja syviä tunnetiloja en ole tuntenut sitten alkuvuoden IVF:n. Nämä eivät kuulu normaaliin kuukautiskiertooni. Ärtyneisyys kuuluu, mutta se on tasaisen jäytävää olematta syvää ja ilman surun tunnetta.

Kävin pari tuntia sitten psykologin juttusilla ja opin taas uutta. Psykologi kuvaili juuri minun vatsakipuni. Hänen mukaansa se voi johtua siitä, että sikiö alkaa venyttää kohtua omiin tarpeisiinsa sopivammaksi ja silloin kohdun reunoilla tuntuu viiltävää kipua. Myös mielialaheilahtelut psykologi laittoi alkavan raskauden syyksi.

Huomaan käyttäneeni sanaa sikiö edellisessä kappaleessa, vaikka olen itselleni luvannut olla kiintymättä liikaa alkioon ennen kuin asiat on pidemmällä. Se liittyykin toiseen aamun oppiin: psykologin mukaan pudotus on aivan sama ja pettymys yhtä suuri oli sitten positiivinen hehkuttaja tai pettymyksiin varautuva.

En ihan täysin pysty uskomaan tuota, mutta voisihan sitä joissain asioissa yrittää. Ehkä pääsisin lähemmäs positiivisen elämän tavoitettani, jos lakkaisin tai vähentäisin varautumistani pahimpaan ja alkaisin enemmän nauttia hetkestä. Jos se pettymys on sama joka tapauksessa, varautuminen ja ilonsa hillitseminen vain tylsistyttää elämää. Ainakin nyt aion kokeilla teorian paikkansapitävyyttä täysin rinnoin ja uskoa olevani raskaana ensimmäistä kertaa elämässäni.

Mutta mistä tulee tämä huimaus, joka iskee jos en syö noin kahden tunnin välein jotakin pientä?
Yksi yö raskaustestiin.

sunnuntai 30. lokakuuta 2011

Tuntemuksia

Vielä kaksi yötä raskaustestiin. Meidän polilla on tapana, että käydään verikokeessa. Sen hyvänä puolena on, että ei tarvitse luottaa kotitestiin ja omaan tulkintaansa viivoista vaan saa selkeän ja varman vastauksen hoitajalta. Se on myös ilmaista, toisin kuin kotitestit. Haittapuolena on, että vaikka testi tehdään jo aamulla, vastauksen kuulee vasta iltapäivällä. Lisätunteja jännitystä. Toisaalta kun hoitaja soittaa tuloksen pääsee samalla heti sopimaan jatkosta eikä itse tarvitse erikseen ottaa yhteyttä poliin ja kertoa testin tulosta.

Mietin pitkään uskallanko sanoa tämän täällä etten vain jotenkin pilaa mahdollisuuksiani. Päädyin kuitenkin heittämään taikauskon nurkkaan ja luottamaan itseeni. Minä luulen, että olen raskaana. Kaikki viittaa siihen. Jos en ole, tulen romahtamaan ihan totaalisesti, koska en millään osaa kuvitella ettenkö olisi.

Tällainen sokea optimismi ei kuulu tapoihini ja se on aika pelottavaa. Miten voin olla niin varma raskaudesta? Miksi en saa ajateltua mitä käy, jos tulos onkin negatiivinen? Varaudun aina pettymyksiin, jotta ne tuntuisivat kevyemmiltä. Miksi en nyt pysty siihen? Onnekseni (?) sentään ajattelen vasta raskauden ensimmäistä kolmannesta ja vain vähän syntyvää lasta, enkä ole rynnännyt lastentarvikeostoksille tai muuta typerää. Aina on olemassa keskenmenon riski, johon pitää varautua henkisesti.

Olemme mieheni kanssa jo puhuneet mitä tulemme tekemään seuraavaksi tuli tästä lapsi tai ei. Emme ole kaikista yksityiskohdista samaa mieltä, mutta aikatauluista olemme. Mahdollisimman pian uusi yritys/toista lasta hankkimaan. Haluamme vähintään sen kaksi lasta, neljä olisi haaveissa. Itse isosta suvusta lähtöisin olevana ainoana lapsena olen tiukasti sitä vastaan, että lapsellamme ei olisi lainkaan sisaruksia. Lapsellemme kun ei tule yhtään serkkua ja se surettaa minua. Minulle serkut, yli 30 sellaista, ovat olleet tärkeä sisarusten korvike.

Huomaan katselevani lelumainoksia ihan toisella silmällä. Ensimmäistä kertaa elämässäni olen antautunut todelliseen haaveiluun lastenvaatemainoksen äärellä ja miettinyt omaa lasta. Mainokset eivät enää ole vinkkejä mitä ostaa kummilapsille, vaan voin miettiä omaa lastani, pientä ihmistä, jonka kiinnostuksen kohteet ja lahjatoiveet juuri minä tiedän parhaiten.
Vielä kaksi yötä raskaustestiin.

torstai 27. lokakuuta 2011

Kaikkea muuta paitsi laihdutusta

Tämän viikon laihdutus-teksti on lyhyt. Vaaka on toisessa kaupungissa, olen vain istunut ja syönyt.

Tympii, ahdistaa, ärsyttää. Motivaatio on kateissa kaikesta. Tavarat on hukassa, väärässä kaupungissa tai muuten vaan kadoksissa. Laita mies siivoamaan, et varmasti löydä tavaroitasi enää. Anteeksi rakas mieheni, mutta niin se juuri nyt on. Pienikin innostuksenpoikanen latistuu, kun tavaroita ei löydä niiden entisiltä paikoiltaan ja voimat kuluu turhaan etsimiseen. Ei se kovin kestävä innostus ole, kun laantuu niin herkästi, mutta sentään jonkinlainen.

Tällä viikolla on viimeiset palautuspäivät kahdelle kirjalliselle työlle sekä gradun luvulle. Olen joka päivä tehnyt jotakin, mutta en lähellekään tarpeeksi. Ei jaksa kiinnostaa eikä ole voimia. Väsyn nopeasti fyysisesti sekä henkisesti kirjoitustyöhön. Tuntuu, että ajattelu ja asioiden jäsentely tekstin muotoon on nyt liian vaikeaa. Normaalisti olen aika nopea kirjoittaja, joten en ole huolehtinut asiasta ennen kuin eilen illalla. Viikko on yli puolen välin ja tuotokseni alkutekijöissään.

Huolestuminen asioiden edistymisestä tarkoittaa, että asiat edistyy vielä hitaammin ja tunnen siitä huonoa omaatuntoa. Sitä taas lääkitsen syömällä. Kun alan ahdistua opiskelujen etenemisestä, en osaa enää yhtäkkiä toimia vaan lamaannun. Ei siinä ole mitään järkeä, mutta niin pääni toimii. En pidä kiireaikatauluista enkä deadline-tuskasta, kuten monet sanovat pitävänsä.

Eilen yritin innostaa itseni joululahja ja –korttiprojektiin, mutta askartelutarvikkeeni on siirretty johonkin mystiseen säilytyspaikkaan, joten innostus katosi. Yritin eilen myös innostua toisesta kirjoitustyöstäni, kun graduntekemisestä ei tullut mitään, mutta muistiinpanoni olivat hukassa. Ilmeisesti olen unohtanut osan muistiinpanoista väärään kaupunkiin, vaikka kuinka olin muka huolellinen pakatessani. Että se siitäkin sitten.

Paljon on tarjolla syitä miksi en ole saanut mitään aikaan. Oikea syy kaikkien noiden ongelmien taustalla on tämä vetämättömyys. Lihaksia särkee, toissapäiväisestä rintalihaksen särkemisestä ollaan edetty eilisen aikana kokonaisvaltaiseen lihaskipuun ja väsymykseen. Päätäkin alkoi särkeä yöllä enkä saanut nukuttua kunnolla. Harmittaa kun verenpainemittarikin on väärässä kaupungissa, haluaisin nähdä onko paineet nousussa.

Ärsyttää ettei opinnoista voi saada sairaslomaa, vaan työt on tehtävä tai jätettävä kurssit kesken eli jäätävä ilman opintopisteitä, käytännössä siis jäätävä ilman opintotukea. Opiskelu on tosi kivaa, ainoa ala josta ei saa olla sairaana. Jopa työttömät saavat sairaslomaa. Tai siis totta kai saan sairaslomaa, mutta mitäpä se parin päivän loma hyödyttää kun silti pitää saada samat opintopistemäärät suoritettua. Vasta kuukausien sairaslomalla on merkitystä. Ei saa sairastaa liian lähellä deadlinea, piste.

Mittasin kuumeen tässä kirjoittaessani tekstiä: 37,8. Se lienee yksi syy tähän voimattomuuteen. Olenkohan saanut flunssan vai onko kehon tulehdustilaan joku muu syy? Kurkkukipua, yskää tai suurempaa nuhaa ei ole. Ei kai vaan alkiolleni ole tapahtunut mitään?

keskiviikko 26. lokakuuta 2011

Rintakipua ja muita oireita

Tähän asti olen kohtuullisesti saanut pidettyä kurissa oireiden tarkkailuni, mutta eilen illalla en voinut enää olla pohtimatta asiaa. Jospa sittenkin näistä saisi vinkkejä alkavaan raskauteen? Järki sanoo, ettei se ole mahdollista, kaikki oireet on selitettävissä muillakin tavoilla, mutta ei sitä vain halua kuunnella.

Rintojani on pakottanut jo muutaman päivän, erityisesti eilen. Vasenta puolta jopa särki ikävästi. Kipu tuntui olevan lihaskipua, vähän samanlaista kuin joskus nuorena oli rintojen kasvaessa. Toisaalta se voisi olla myös kipua keuhkoissa, siinäkin tulee vastaavanlaista pakottavaa kipua ja hengitys on hankalaa. Keuhkokivuksi sen pitäisi kyllä mielestäni olla säännöllisempää ja kokoaikaista. Eikä minulla ole mitään yskääkään tai muita suurempi flunssan oireita ollut.

Sydänkipua se ei missään tapauksessa ollut, vaikka pidempään kestänyt kipukohtaus aiheuttikin lievää tykytystä. Tuo kova kipu siis aaltoili päivän mittaan ja satunnaisesti esti vasemman käden käyttämistä tai muuta liikkumista sohvalta. Toiveeni tietysti on, että kipu liittyy rintojen kasvuun. Itseni ja mieheni mielestä rinnat on kiinteytyneet ja suurentuneet. Ehkä ne valmistautuvat maidontuotantoon? Kuukautisia edeltävää rintojen arkuutta ei ole ollut.

Lukiessani muiden blogeista heidän oireistaan alkaa vatsaani särkeä ikävästi. Ehkä se on vain psykologista kipua ja pelkoa? Toisaalta jo tutuksi käyneitä kramppeja endon tienoilla ei ole ollut moneen päivään. Eikö sekin voisi olla vihje vauvasta? Normaalisti tähän aikaan kuukaudesta endo oikein riemastuu särkemään tauotta. Nyt ei mitään maininnan arvoista kipua.

Kolmas ”oireeni” on huimaus. Sekin voi johtua edelleen monista syistä, mutta on joka tapauksessa uutta. Jos syömisestä on kulunut liian pitkä aika, kuten aamuisin on, minua alkaa huimata. Jos en usko huimausta ja päänpyörimistä ja syö jotakin, alaspäin katsominen alkaa oksettaa. Normaalisti aamuisin minua oksettaa, ei huimaa eikä taatusti ole nälkä. Nyt nimenomaan olen nälissäni (kuten Luge-hoitoon minulla kuuluu) ja sen lisäksi huimaa. Olo helpottaa saatuani aamupalaa.

Koska sama huimaus tapahtuu päivällä, jos olen ollut pidempään syömättä, en usko sen johtuvan pelkästään Lugeista. Niiden oireisiin kuuluu huimaus, mutta vain 1-3 tuntia lääkkeen ottamisesta ja minä otan sitä ainoastaan iltaisin ennen nukkumaanmenoa. Joku epänormalius syömiseeni nyt liittyy. Ehkä sekin on alkavan raskauden merkki, tai sitten jokin puutostauti?

Kuusi päivää raskaustestiin.

maanantai 24. lokakuuta 2011

Oppia ikä kaikki

Nyt kun kolmatta kertaa aloitin keltahormonin olin ensimmäistä kertaa varautunut sen sivuoireisiin henkisesti. Pahin sivuoire, kuten olen lukuisia kertoja täällä sanonut, on nälkä. Ensimmäisellä kerralla vain lihoin enkä tajunnut asiaa. Toisella kerralla tajusin asian kesken kuurin, söin kohtuullisen täsmällisesti kellon mukaan ja kärsin nälkää. Tällä kertaa kaikki on toisin.

Olen löytänyt eroavaisuuden nälän tunteen ja vatsan tuntemusten välillä. Sitä on vaikea selittää varsinkin ihmisille, jotka eivät ole joutuneet miettimään aivojen ja vatsan eroa. Mieheni ei ymmärtänyt lainkaan. Yritän silti kirjoittaa asiaa auki tähän.

Aivoni lähettävät koko ajan viestiä, että olen nälkäinen. Ne myös reagoivat lähettämällä lieviä ilmoituksia verensokerin laskusta (eli tulen kiukkuiseksi), jos mistä tahansa syömisestä on kulunut yli tunnin. Paitsi jos minulla on jotain mielekästä tekemistä ihan joka sekunti. Pienikin tauko riittää kiukkuisuuteen. Onneksi se pysyy kohtuullisella tasolla eikä vastaa täysin oikeaa verensokerinlaskukiukkua ja korjaantuu ihan pienellä napostelupalalla, kuten palasella kurkkua.

Sen sijaan osaan nyt erottaa vatsan tuntemukset tuosta aivojen viestistä. Opin sen ahtamalla vatsani niin täyteen ruokaa, että se oli ähkyssä. Siis fyysisesti kipeytyi ruuasta. Aivojen mielestä minulla oli edelleen nälkä, mutta vatsa sanoi ettei sinne enää mahdu. Huomasin, että tunteen saa kun syö normaalin annoksen ruokaa, sen päälle salaattia tai marjoja sekä jonkun hyvän jälkiruuan. Eli pitää syödä sekä suolaista että makeaa, koska vaikka söisi toista kunnolla aina on tilaa sille toiselle.

Kun syön noin lounasaikaan tai iltapäivällä tuon ison ähkyn, vatsa pysyy ähkyssä pitkälle iltaan. Silloin pystyy olemaan välittämättä aivojen nälkäviestistä. Ähkyyn ei tarvita liian raskaita ruokia, jotka vain lihottaisivat. Salaatit ja marjat auttavat ja se normaali annos ruokaakin voi olla kohtuullisen kevyt. Himoitsen paljon erilaisia leivonnaisia, kuten viime kerrallakin, joten yritän yhden palan jotain sopivan vähärasvaista pullaa syödä päivittäin. Huomasin sen riittävän himon kattamiseen ähkyn seurana.

Vaikka syön määrällisesti paljon enemmän kuin normaalisti napostelemalla jotakin tiheään tahtiin, uskon silti tämän taktiikan olevan tehokkaampi ja vähemmän lihottava kuin jatkuva nälkä ja kellonkyttääminen. Silloin olo on huono koko ajan ja kun saa luvan syödä ei saa syömisestä nautintoa lainkaan. Enkä usko ruokamäärien olevan paljoa sen pienempi tuolla tavalla syödessä. Nyt se sama määrä vain jakaantuu tasaisemmin – yksi ähky ja pieniä naposteluja neljän-viiden isomman aterian sijaan.

Ihanaa, että sattui osumaan syysloma tälle ajalle. Olen kotona ja minulla on pakastin täynnä marjoja. Opiskelutyöt kyllä pitää ajatukset työnteossa eikä tule liikaa ajateltua ruokaa, ei tässä mitään vapaata pidetä. Ainoa haittapuoli on, että liikkuminen tulee tällä viikolla jäämään vähiin istuessani päivät koneella kirjoittamassa esseitä ja gradua.