tag:blogger.com,1999:blog-17222960813998684962024-02-21T02:14:23.244+02:00Hitaasti hyvä tulee?-Kerttu-http://www.blogger.com/profile/05405959494619169357noreply@blogger.comBlogger455125tag:blogger.com,1999:blog-1722296081399868496.post-20778058979841600542016-01-17T22:45:00.000+02:002016-01-17T22:45:10.468+02:00Tämä ei ole päivitysTämä on itselleni tarpeellinen avautuminen aiheesta endometrioosi ja alkanut vuosi.<br />
<br />
Pyörittelin asioita päässäni, kunnes muistin, että voin myös kirjoittaa ne tänne. Ensin vähän taustaa, jotta tekin, jotka eksytte tätä lukemaan pysytte kärryillä.<br />
Olen koko viime syksyn ajan yrittänyt poistaa milloin minkäkin aineen ruokavaliostani helpottaakseni vatsakipujani. Aina se hetkeksi auttoi, kunnes lopulta tuli päivä, jolloin kipuun ei auttanut enää mikään.<br />
<br />
Joulun vietin oksentaen ja ripuloiden. Kuten kaikki päivät siitä lähtien. Soittelin lääkäriin, kävinkin siellä, sain lähetteitä ja kutsuja kuukausien päähän. Soittelin lisää, menin päivystykseen, piinasin, jahtasin, rukoilin lääkäreiltä apua. Nyt vihdoin ja viimein minulla on tulossa leikkaus ensi viikolla. Ainakin toivottavasti. Neljäs endometrioosileikkaukseni.<br />
<br />
Kipu ja oireet on täsmälleen samat kuin ensimmäisen endometrioosini aikana, jolloin koko alavatsa oli peittynyt siihen. Siltikään lääkäri ei uskonut, että oireet voisivat johtua siitä, vaan testattiin keliakia (noin 100. kerran, negatiivinen edelleen) ja määrättiin närästyslääkettä (no ei närästä). Kivunhoitoon lääkäreillä on tarjota vain ja ainoastaan opiaattipohjaisia lääkkeitä, joita minä en voi käyttää. Ilman niitä he ovat avuttomia. Lisäksi minun on nyt aloitettava e-pillerit, jotta endon kasvu pysyy tulevaisuudessa kurissa. Vaikka olemme totutelleet ajatukseen kahdestaan elämisestä, loppuelämän e-pillereiden syönti tekee siitä erityisen todellista tässä ja nyt. Se ei tunnu helpolta.<br />
<br />
Kaikesta paskasta huolimatta päähäni pulpahtelee positiivisia puolia tästä kaikesta. Ja niistä halusin tulla tänne kirjoittamaan.<br />
<br />Koska vatsaa särkee koko ajan ja se on joka tapauksessa sekaisin, voin syödä ihan mitä haluan. Vatsaa sekoittavat ruoka-aineallergiat ja syksyllä koitetut ruoka-ainerajoitukset joutavat kaikki roskiin. Olen vapaa!<br />
<br />
Syömismäärä on pidettävä pienenä, koska "normaaliannoksen" syöminen aiheuttaa holtitonta oksentamista. Se tarkoittaa, etten ole joulun jälkeen tuntenut kylläisyyttä vielä kertaakaan. Siispä saan syödä mitä tahansa ilman omantunnontuskia, pienet määrät kun ei lihota!<br />
<br />
Samasta syystä ravintolassa käynti on muuttunut erityisen hauskaksi. En voi syödä kokonaista annosta, joten otan puolet annoksesta mukaan kotiin ja saan samalla rahalla kaksi herkullista ateriaa! Kävin yhtenä päivänä lounaalla ystävän kanssa ja ruokani oli erityisen maukasta. Vein annoksesta 3/4 kotiin ja jaoin sen iltaruuaksi mieheni kanssa. Näin pääsin jakamaan herkullisen ruokanautinnon kahden ihmisen kanssa. <br />
<br />
Pienten annosten syöminen on myös lisännyt ruuan mausta nauttimista. Siitä vähästä pitää ottaa kaikki irti. Melkein tekisi mieleni suositella muillekin tätä taktiikkaa. <br />
<br />
Ensi viikolla saan luvan kanssa pitää vapaata. Minun pitäisi tehdä töitä, hoitaa markkinointia, järjestellä ties mitä koko ajan, mutta kivun ja vessakäyntien väliin ei jää kovin montaa tehokasta työtuntia päivässä. Tekemättömät työt ahdistavat olemassa olollaan. Ei enää ensi viikolla! Leikkauksen jälkeen olen niin kipeä, että en millään voi tehdä töitä ja saan pitää aidosti lomaa. <br />
<br />
Leikkauksen jälkeinen aika on myös hemmotteluaikaa. Yhtäkkiä kavereita alkaa käydä kylässä piristämässä minua (ainakin näin on käynyt aiempien leikkauksien jälkeen). Pidän vieraista, mutta harvoin ihmisillä on arjessaan aikaa kyläillä tai kutsua kylään enkä viitsi tuppautua. Mutta sairasloman aikaan moni kaveri aktivoituu ja ilmestyy kylään. Ihanaa!<br />
<br />
Mieskin hemmottelee. Tekee erityisen hyviä ruokia (hyviähän ne aina on, mutta arjessa on paljon eineksiäkin) ja toteuttaa mielitekojani herkemmin. Ruokaa voi myös tilata kotiin paremmalla omalla tunnolla.<br />
<br />
Kivun ja kasvavan vatsan kanssa on ollut luvallista unohtaa pakolliset juoksulenkit kunnon ylläpitämiseksi juuri sopivasti pahimpien pakkasten aikaan. Olen melko varma, etten joka tapauksessa olisi lenkkeillyt pakkasilla ainakaan korttelinympärystä pidemmälle, mutta nyt siitä ei tarvitse kantaa huonoa omaatuntoa.<br />
<br />
Esittäminen on jäänyt kokonaan pois. Usein käydessäni kaupassa tai muualla ihmisten ilmoilla vedän vatsaa sisään tai yritän muulla tavoin olla mahdollisimman pieni. Seurassa yritän pääasiassa istua asiallisesti, jotta näyttäisin pienemmältä kuin olen. Vatsan kasvaessa melko äkillisesti joulun aikaan näytän siltä kuin olisin raskaana. Vyötärö ei siis ole levinnyt sivusuunnassa, ainoastaan eteen päin. Ja sitä on täysin mahdoton piilottaa vaatteilla tai vetää sisään kivun vuoksi. Siispä kuljen maha pystyssä ja reteästi. Koko asenteeni on muuttunut - minullehan ei vittuilla, täältä tullaan! Se on hauskaa! <br />
<br />
Olen myös antanut itselleni luvan kulkea paikkoihin autolla ja parkkeerata vähän lähemmäs. Aiemmin oli aina pakko säässä kuin säässä ja kaikessa kiireessä kulkea pyörällä/jalan/bussilla, kun eihän nyt autoa voi käyttää koska miljoona syytä. Ja jos autolla lähtee liikkeelle, se pitää parkkeerata hiukan kauemmas, jotta saa edes vähän liikuntaa ja/tai säästää parkkimaksuissa. Viime viikolla tein jopa niin rohkeasti, että parkkeerasin seurakuntatalon pihaan, jossa on muutama parkkipaikka varattu invalideille. Lähin "oikea" parkki olisi ollut usean korttelin ja yhden ylämäen takana. Tunsin itseni hirveäksi huijariksi, mutta myös helpottuneeksi, kun näin säästin inhottavan kävelymatkan. (Tiesin myös, että sinä iltana ei paikalla olisi paikkaa tarvitsevia, koska salissa ei ollut muita kuin meidän porukka paikalla.)<br />
<br />
Kipujani voitaisiin helpottaa opiaattipohjaisilla lääkkeillä, mutta ne aiheuttavat suurta tuskaa (ks. niiden käytöstä IVF-hoidoista kertovissa teksteissä tässä blogissa). Ainoa kipulääke, jota voin käyttää on Panadol. Viimeistään tämä siis todistaa, että minulla ei ole koskaan vaaraa jäädä huumeisiin koukkuun. Koska en saa niistä sitä hyvää tunnetta, mitä on tarkoitus vaan ainoastaan järkyttävän pahoinvoinnin ja päänsäryn. Olen joskus ajatellut, että ajatusten laajentaminen, tietoisuuden ohittaminen ja euforian löytäminen olisi mielenkiintoista kokea. Mutta minulla se kokemus ei voi tulla myrkyllisten huumeiden kautta, mistä olen kiitollinen. <br />
<br />
Tähän positiivisten puolien keksimiseen jää koukkuun. Melkein jopa unohtaa kuolemanpelkonsa.<br />
<br />-Kerttu-http://www.blogger.com/profile/05405959494619169357noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1722296081399868496.post-15897818713896015592015-08-26T11:29:00.000+03:002015-08-26T11:29:30.729+03:00Lyhyt päivitysLuovuimme adoptioprosessista kokonaan.<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
Tässä pääpiirteissään avun hakeminen ongelmaamme ja saamamme vastaukset: <br />Adoptioperheet ry ilmoitti, ettei voi ottaa asiaan kantaa, koska he ovat vain perheiden yhdistys eikä varat riitä hakijoiden ongelmiin.<br />
Kaupunki, joka tilaa adoptiopalvelun Pelalta, ei voi puuttua asiaan, jollei lomakkeessa ole selkeitä asiavirheitä. Niitähän on, mutta koska päätös on muotoiltu "meidän mielestämme sitä ja tätä" niin kaupunki ei voi sanoa siihen edes mielipidettään. Koska toisen mielipide on pyhä, perustui se mihin tahansa ja käytettiin sitä miten vain - vaikkapa päätöksen perusteluna. Minusta olisi ollut loogisempaa, että kaupungilla olisi oikeus puuttua tilaamansa palvelun laatuun vaatimalla perusteluita päätökseen. Ei pelkästään asiavirheiden korjaamiseen. Mutta ei. <br />Adoptiolautakunta on täysin hyödytön elin, jonka ainoa rooli on olla kulissina lainkiertämiselle.<br />
<br />
Siispä me luovuimme koko adoptioprosessista. Jäimme yksin ilman mitään tukea ja mitään mahdollisuutta päästä eteen päin. Jos olisimme rikkaita, voisimme haastaa Pelan tyypit oikeuteen. Meillä siis olisi ihan lainsuoma mahdollisuus tähän. Mutta emme ole rikkaita.<br />
<br />
Me köyhät vain hakkaamme päätä pöydänkulmaan ja narsisti porskuttaa tyytyväisenä työnsä tulokseen. Jotenkin tekisi mieli puuttua tähän epäoikeudenmukaisuuteen ja pelastaa meidän jälkeemme tulevat hakijat samalta tuskalta, mutta en tiedä miten. Hyviä ehdotuksia otetaan vastaan. Meidän kohdallamme on liian myöhäistä, mutta jos voin auttaa muita niin mielelläni niin tekisin.<br />
<br />
<br />
<br />-Kerttu-http://www.blogger.com/profile/05405959494619169357noreply@blogger.com9tag:blogger.com,1999:blog-1722296081399868496.post-57429992741493477062015-03-13T19:43:00.001+02:002015-03-13T19:43:27.571+02:00Tapaaminen PelassaKävimme Pelan toimistolla tapaamassa palvelunantajaamme. Paikalla oli kaksi henkeä, uusi työntekijä ja joku vanhempi pomotyyppi.<br />
<br />
Tulimme siihen tulokseen, että tämä pidempään Pelalla työskennellyt on aluejohtajan hyvä kaveri. Sen näki käytöksestä kirkkaasti kuin hehkulamppu. Sen sijaan emme tässä vaiheessa tiedä, mikä painoarvo hänellä olisi prosessimme kulussa. Nuorempi työntekijä olisi se varsinainen vastaava, mutta uutena työntekijänä hän ihan varmasti on altis ympäristönsä vaikutuksille - erityisesti ohjaavan pomonsa mielipiteille. Ja nämä mielipiteet eivät ole meidän puolellamme.<br />
<br />
He lupasivat selvittää, ottaako heidän kohdemaansa kielteisiä kotiselvityksiä vastaan. Ennen sitä mitään ei tapahdu meidän prosessissamme. Vanhempi työntekijä oli hyvin kielteinen meitä ja papereitamme kohtaan. Hänen mielestään meidän pitäisi vielä kuluttaa vuosia - ilmeisesti tyhjään koska toimenpide-ehdotuksia hän ei antanut - jotta kotiselvitys muuttuisi positiiviseksi. Me sanoimme suoraan, että tämä ei ole meistä kiinni, olemme yrittäneet kaikkemme ja hakeneet todistuksia todistusten perään, eikä mikään muuta narsistialuejohtajan mieltä. Käytimme kauniimpia sanoja kylläkin. En ymmärrä, mitä ajankuluttaminen auttaisi asiassa. <br />
<br />
On sekä lainvastaista, adoptio-odottajien oikeuksien vastaista että kohtuutonta, että kotiselvityksellä on suurempi merkitys kuin adoptiolautakunnan päätöksellä. Kaikkiin merkittäviin asioihin pitäisi olla valitusoikeus, mutta kotiselvitys ei virallisesti ole päätös, joten siitä ei saa valittaa. Silti se on lähestulkoon ainoa asia, jolla on mitään merkitystä koko adoptioprosessissa.<br />
<br />
Olen kysellyt tästä asiasta Adoptioperheet ry:stä. Kukaan ei ole vastannut. Olen tämän blogin yksityisviestien kautta saanut kuulla, että en ole ainoa asiasta yhdistykseltä apua pyytänyt ja ilman sitä jäänyt. Ja kun katsoo yhdistyksen toimintaa ja julkaisuja, onhan se selvää, että yhdistyksellä riittää energiaa vain valmiille perheille eikä meille hakijoille. Edes adoptiolakiuudistusehdotuksessa ei puhuta mitään hakijoiden aseman parantamisesta - miksi puhuttaisiinkaan, Pela vahvimpana äänenä menettäisi käytännössä ilmaiset tulonsa, jos kaikkien hakijoiden rahojen puolesta joutuisi oikeasti tekemäänkin jotain.<br />
<br />
Kyllä, olen vihainen enkä viitsi sensuroida sitä tästä blogista ollakseni poliittisesti korrekti. Tuulettamista varten tämä blogi on olemassa. <br />
Maailmassa on iso epäoikeudenmukaisuus, eikä kukaan tee sille mitään. -Kerttu-http://www.blogger.com/profile/05405959494619169357noreply@blogger.com6tag:blogger.com,1999:blog-1722296081399868496.post-52223884600070039292015-02-23T13:20:00.003+02:002015-02-23T13:20:42.794+02:00Lisää yllätyksiäSaimme juuri tietää, että saimme adoptioluvan tai emme, joudumme maksamaan 4500 euroa Pelalle. Jos saamme kielteisen päätöksen, rahasta mahdollisesti palautetaan noin puolet, jos ollenkaan.<br />
<br />
Palveluntarjoaja lähettää paperit lautakunnalle, siinä menee noin kaksi sekuntia. Kaikki paperit kun on jo kerätty valmiiksi. Ja tästä työstä me maksamme yli 2000 euroa, ehkä 4500 euroa? Aika kova tuntipalkka.<br />
<br />-Kerttu-http://www.blogger.com/profile/05405959494619169357noreply@blogger.com12tag:blogger.com,1999:blog-1722296081399868496.post-36161650601481294312015-02-12T09:43:00.000+02:002015-02-12T09:43:37.773+02:00KotiselvitysKotiselvityksen lukutilaisuus viime maanantaina oli hieman yllättävä. Päätöksen ja valheiden osalta se ei tietenkään yllättänyt, mutta monta muuta asiaa jäi mietityttämään enkä siksi voinut heti kirjoittaa tapaamisesta tänne. Oli pakko käyttää useita päiviä tapaamisen analysointiin, enkä vieläkään tunne olevani ihan valmis.<br />
<br />
Päätös oli tietenkin kielteinen, perustuen HOITAMATTOMAAN masennukseen. Joopa joo. Terveystietokappaleessa mainittiin, että keskeytin terapiani kesken masennuksen hoitamisen vastoin Pelan pyyntöä, mikä on myös ihan suora valhe. He vaativat, että terapia lopetetaan heti, kun masennus ja siihen johtaneet syyt on siellä käsitelty. Ja koska ne oli käsitelty jo yli vuosi ennen kuin kyseinen pyyntö Pelalta tuli, lopetin terapiani YHTEISYMMÄRRYKSESSÄ terapeutin kanssa. En lopettanut hoitoa kesken enkä äkillisesti, vaan olimme terapeutin kanssa yhtä mieltä asioista.<br />
<br />
Kuulemma se, että jotkin maat hyväksyvät psyykelääkkeitä käyttäviä hakijoita ei vaikuta mitenkään suomalaiseen systeemiin. Sosiaalityöntekijät, varsinkin aluejohtaja, vetosi koko ajan lautakunnalta tulleisiin kiristyneisiin vaatimuksiin. Luin nämä vaatimukset netistä jo aikaisemmin, kuten olen lukenut myös adoptiolain moneen kertaan. Missään ei mainita, että suomalaisten tulisi olla tarkempia psykologisisssa ongelmissa kuin kansainväliset vaatimukset ovat. Pelkkää itsekeksittyä valhetta jälleen.<br />
<br />
Toisaalta selvitys oli joitakin erikoisia sanavalintoja lukuun ottamatta varsin positiivinen meitä kohtaan. Korjautimme muutamia sanavalintoja (mieheni nykyisyys on hyvällä pohjalla, minulla taas tulevaisuus näyttää valoisalta jne). Jotenkin myös aluejohtaja ei ollut yhtä kuoreensa vetäytyvän kakaramainen kuin aiemmissa tapaamisissa, vaan ehkä pari kommenttiamme pääsi jopa läpi ymmärrykseen saakka. Ainakin tuli hyvin selväksi, että hän ei todellakaan tiedä, mitä terapia tarkoittaa ja mitä siellä tehdään. Hän toisti aiemman kommenttinsa (samalla pyytäen anteeksi edellisen kerran käyttämäänsä äänensävyä) siitä, että jos ei selviä adoption odotuksesta ilman terapiaa, ei voi selvitä äitiydestä. Tähän minä olisin voinut muotoilla paremmankin vastauksen, mutta toivottavasti jotain vastauksestani jäi itämään hänen mieleensä. Sanoin jotenkin niin, että ei ole kyse selviämisestä sinänsä, vaan minun mielestäni aivan kaikkien pitäisi käydä terapiassa lähes koko ajan, se tekisi hyvää ja auttaisi ihan tavallisessa arjessa. Järkevämpää olisi ollut sanoa, että ei ole kyse selviämisestä terapian kanssa tai ilman, vaan että miksi tehdä asiat vaikeasti, jos kerran helpompiakin tapoja on olemassa ja sitten vasta huomauttaa kaikkien terapiaan menosta. Jälkiviisautta.<br />
<br />
Lukiessamme selvitystä olimme paikoitellen raivostumisen partaalla, paikoitellen nauroimme käsittämättömille sanavalinnoille. Tapaamisesta poistuimme erikoisen neutraalilla mielialalla. Sosiaalityöntekijämme painotti moneen kertaan, että lautakunta lukee kotiselvityksen kanssa rinnakkain terapeutin lausuntoja sekä meidän vastinettamme kotiselvitykselle. Ja vastineen me todellakin kirjoitamme. Saamme korjatun version kotiselvityksestä näillä näkymin alkuviikosta, jolloin viimeistelemme oman vastineemme ja paperit lähtevät lautakuntaan. <br />
<br />
Lautakunnassa päätöksenteko kestää 2-3 kuukautta, mikäli sieltä ei tule lisäselvityspyyntöjä. Sinänsä meidän asiaamme saattaisi auttaa, jos lautakunta pyytää lisäselvityksiä, joten tässä kohtaa asian viivästyminen ei haittaisi. Kysyimme mikä todennäköisyys on, että lautakunta päättää kotiselvityksen vastaisesti, mutta kuulemma sellaista tilastoa ei voi tehdä. Mikä on tietysti jälleen täyttä kukkua, sellainen tilasto olisi todella helppo tehdä, ehkä sellainen on olemassakin.<br />
<br />
Yksi etappi on nyt täytetty, ehkä siksi on nyt lievän tyhjä olo. Vastineen kirjoitettuamme asia on poissa meidän käsistämme. <br />
<br />-Kerttu-http://www.blogger.com/profile/05405959494619169357noreply@blogger.com4tag:blogger.com,1999:blog-1722296081399868496.post-50894593123489688702015-01-20T10:45:00.000+02:002015-01-20T10:45:10.902+02:00Sisäinen rauhaSe iski yhtäkkiä kesken aivan tavallisen arkipäivän. Sisäinen rauha.<br />
<br />
Jos nyt tarkkoja ollaan, niin onhan tässä jo vuosia tehty töitä pään sisällä oman elämäntilanteen hyväksymiseksi, eli ihan tyhjästä rauhallinen olo ei tullut. Mutta juuri sillä hetkellä eilen oivalluksen tullessa en ollut ajatellut aktiivisesti mitään muuta kuin juuri edessäni olevaa työtä. Siksi yhtäkkinen rentous tulevasta yllätti.<br />
<br />
Olen jo aikaisemmin ollut varsin hyväksyvä sen suhteen, että en koskaan tule synnyttämään lasta. Lapseton loppuelämä ei myöskään tunnu erityisen pahalta, vaan ihan siedettävältä. Minua on suututtanut noin vuoden ajan se, että jäämme lapsettomiksi ennakkoluulojen vuoksi, emmekä "oikeasta" syystä. Kuten, että emme oikeasti olisi hyviä vanhempia, tai että olisi lapsen paras, jos minä vielä toipuisin paremmin masennuksestani. Vaan kun olen jo toipunut enkä ole koskaan ollut mikään itsemurhahimoinen, kaukana siitä. Mutta Pelan henkilökunnan ennakkoluulot ja asiantuntijuuden puute paperiemme käsittelyssä on johtamassa tuomioon. Se on suututtanut todella paljon enkä ole löytänyt keinoja turhautuneen kiukun purkamiseen kuin väliaikaisesti; kiukku on aina palannut mitä epäsopivimmissa hetkissä.<br />
<br />
Eilen se sitten tapahtui. Ehkä alitajunta on koko ajan työskennellyt. Löysin sisäisen rauhan. Ymmärsin, että syyllä, miksi jäisimme lapsettomiksi ei ole merkitystä, vaan se on kohtalo. Me olisimme kasvattaneet tähän maailmaan yhden tai kaksi suvaitsevaista ihmistä lisää, mutta ehkä maailmaan tarvitaan nyt enemmän rasisteja ja ennakkoluuloisia ihmisiä suvaitsevaisuuden sijaan. Ajatus ei enää suututa, vaan olen päätynyt analyyttiseen pohdintaan siitä, mihin maailma on menossa ja miksi. Paikkani on tuttu ja turvallinen ulkopuolinen tarkkailija, joka ei arvota eikä muodosta mielipiteitä. Pidän siitä paikasta, se sopii minulle. Uteliaisuus maailmaa kohtaan on mielestäni mahdollista vain, jos irrottaa itsensä siitä sen verran, että pystyy näkemään monia näkökulmia ilman arvosokeutta. Tunteet sotkevat tätä, joten on mukava tuntea olevansa ilman suuria tunteita.<br />
<br />
En ehkä ilmaise itseäni kovin hyvin nyt. Tiedän, että yleisesti tunteettomuus yhdistetään tunnekylmyyteen. Sitä en tarkoita. Tarkoitan, että tunteet voi kokea ja nähdä muissa, mutta ne eivät hallitse tilannetta enää. Ne ovat osa analyysia. Miksi tämä tilanne saa minut tuntemaan näin, mutta tuon ihmisen päin vastoin, mitkä ovat vaikuttavia tekijöitä tässä tunteessa. Tunnen usein surua nähdessäni maapalloa tuhottavan vaikkapa ylettömällä auton tyhjäkäynnillä. Iloa voin tuntea nähdessäni kauniin maiseman. Ja samalla voin pohtia, miksi tuo ihminen kadulla ei pysähdy ihmettelemään auringonnousua, vaan kiirehtii eteen päin, tai miksi tuo keski-ikäinen nainen on niin vihainen, että se pitää purkaa tuntemattomaan kaupan kassaan. Pohdin näitä tuomitsematta heidän valintojaan. Ehkä kiireinen ihminen kadulla on niin kiinni ajatuksissaan tulevasta työpäivästä, tai tyttöystävän kanssa käydystä riidasta, ettei hänelle ole mahdollista nähdä ympäristöä juuri sillä hetkellä. Tai ehkä hän oli pysähtynyt ihailemaan maisemaa juuri kaksi minuuttia aiemmin kuin hän ohitti minut ja oli nyt myöhässä lääkäristä. Ehkä vihainen nainen kaupassa on juuri saanut huonoja uutisia, tai ehkä hän ei näe olevansa vihainen, koska on ollut sitä vuosia huonossa avioliitossa ja viha vain pursuu yli.<br />
<br />
Ehkä aluejohtajalla Pelassa on itsellään ongelmia mielenterveyden kanssa, tai jollain hänen läheisellään, mikä saa hänet niin kovin ennakkoluuloiseksi ja kyvyttömäksi nähdä meidät yksilöinä edessään. Ehkä hän on niin kiireinen työssään, että hänellä menee sekaisin eri pariskunnat eikä hänellä ole kunnolla aikaa keskittyä yhden parin papereihin niin, että hän muistaisi lukemansa. Ei häntä pidä tuomita siitä. Tuskin hän on paha ihminen ja haluaa meille pahaa. Minä olen ollut "hyökkäystapaamisesta" asti puolustuskannalla enkä varmasti kovin positiivinen tapaamisissamme. Ja nyt on liian myöhäistä muuttaa omaa asennettaan. Jos Pelan työntekijät kykenisivät näkemään puolustavan käytökseni syyt itsessään ja omassa käytöksessään, minulla olisi vielä mahdollisuus, mutta en usko siihen. Ei heillä ole aikaa sellaiseen analyysiin, vaikka älyä olisikin. Heidän työnsä vaikuttaa liian täydeltä.<br />
<br />
Meillä piti olla vielä yksi tapaaminen aiheesta terveyslomake, jonka jälkeen kotiselvitys piti lähettää meille sähköpostilla. Eli minulla olisi ollut vielä yhden tapaamisen verran aikaa muuttaa puolustavaa käytöstäni suvaitsevaisuuden, kärsivällisyyden ja positiivisuuden suuntaan. Mutta nyt saimme viestiä sosiaalityöntekijältä, että he ovat sählänneet aikataulujen kanssa ja tapaamisaikaa on muutettava. Ei se muutos vielä, vaan sosiaalityöntekijän toteamus, että tapaamisen aiheena on kotiselvityksestä puhuminen. Olemme jo oppineet, että Pela antaa huonot uutiset kasvokkain, eikä sähköpostilla. Laitoimme vielä varmistuksen, että onko todella terveyslomake-asia jätetty väliin, mutta sosiaalityöntekijä ei ole vielä ehtinyt vastaamaan. Me tulkitsimme viestistä, että heillä on kielteinen päätös valmiina, ja he haluavat käydä sen tekstin meidän kanssamme läpi tapaamisessa, jotta sinne ei jää muita asiavirheitä kuin heidän väärään perustuva mielipiteensä minun masennukseni sisällöstä.<br />
<br />
Edes tämän kirjoittaminen ei saa minua tuntemaan vihaa, kiukkua tai muita suuria tunteita. Sisäinen rauha on ihmeellinen asia kun sen löytää. Antaa elämän mennä eteen päin tällaisenaan, ei tarvitse roikkua haaveissa, jotka on kiinni muiden ihmisten tekemisistä kuin itsensä. Minulla on paljon haaveita, jotka ovat kiinni omasta toiminnastani. Niistä yksi on juuri toteutumassa ja toinenkin on lähellä, kunhan teen työtä sen eteen. On aika edetä monien jähmettymisen vuosien jälkeen. <br />-Kerttu-http://www.blogger.com/profile/05405959494619169357noreply@blogger.com4tag:blogger.com,1999:blog-1722296081399868496.post-5242278519864803952014-12-31T11:54:00.000+02:002014-12-31T11:54:39.014+02:00Odotellaan...turhaan. Käsi ylös kenelle tämä tuli yllätyksenä: Pela liioitteli reilusti ja nyt odotellaan tyhjää.<br />
<br />
Poliisilta tuli meidän molempien rekisteritiedot postissa (kakkospostina jopa!) kahdessa viikossa pyynnöstä. Vein paperit jo ennen joulua Pelaan, mutta tulevaan tapaamisaikaan se ei vaikuta, edelleen odotellaan helmikuun puoliväliin... Kolme kuukautta, haistakoon kukkasen! Taitaa olla taas yksi keksitty tekosyy venyttää prosessia.<br />
<br />
<br />-Kerttu-http://www.blogger.com/profile/05405959494619169357noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1722296081399868496.post-1734297094118384782014-12-04T18:03:00.000+02:002014-12-04T18:03:47.435+02:00Uusimmat kuulumisetEi ole helppoa tämä elämä. Ristiriitaisissa tunnelmissa eletään edelleen.<br />
<br />
Eilinen tapaaminen oli tavallinen neuvonnan jatkumistapaaminen sosiaalityöntekijän ja aluejohtajan kanssa. Käytiin läpi vanhemmuuteen liittyviä asioita, mutta vain liittyen omiin vanhempiimme. Puhuttiin meidän molempien lapsuudesta ja millaisia vanhempia meidän vanhempamme olivat ja mitä tapoja haluamme siirtää eteen päin ja niin edelleen. Meidän tulevasta vanhemmuudesta ja sen odotuksesta ei juuri puhuttu. Puhuimme varovasti välttäen kaikkia negatiiviseen vivahtavia sanoja emmekä olleet yhtä avoimia kuin olimme aiemmilla neuvontakerroilla olleet. Sehän tietysti tarkoitti, että kerta ei myöskään ollut meille mitenkään hyödyllinen, kuten aiemmat kerrat. Tämä oli puhtaasti työhaastattelu vanhemmuutta varten ja sujui tasaisen neutraalilla tavalla. <br />
<br />
Kunnes päästiin tapaamisen loppuvaiheille. Melko lopussa aluejohtaja totesi, että emmehän me kuvittele neuvonnan jatkumisen tarkoittavan, että he kirjoittavat meille positiivisen kotiselvityksen. Josta päästiin.. noh, keskustelemaan hiukan vähemmän neutraalisti edellisen tapaamisen tunnelmasta ja lastenpsykiatri Sinkkosen ammattitaidosta liittyen aikuisten masennuksen uusimismahdollisuuksiin (jota ei ole, hän ei ole kirjoittanut aiheesta edes puolikasta artikkelia! Artikkeli/tutkimuksenteko on ainoat akateemisesti mitattavat viitteet ammattitaidosta. Ei kaikki voi olla ammattilaisia kaikessa ja Sinkkonen on käyttänyt aikansa lasten erilaisten asioiden tutkimiseen.)<br />
<br />
Kävi selväksi, että aluejohtaja on päättänyt, että hänen puolestaan meille kirjoitetaan kielteinen kotiselvitys, mutta neuvonta on käytävä ensin loppuun, koska laki niin velvoittaa. Oma sosiaalityöntekijämme yritti toppuutella puhettamme ja vaikutti olevan eri mieltä aluejohtajan kanssa. En tiedä, onko eri mieltä ja mikä painoarvo hänen mielipiteellään tulee olemaan.<br />
<br />Nyt meidän pitää hankkia poliisilta tiedot poliisiasiain tietojärjestelmästä sekä hätäkeskustietojärjestelmästä. Mitä ne ikinä sitten tarkoittaakaan käytännössä.. Edes google ei tunnistanut tuota jälkimmäistä. Saati poliisilaitoksen sähköinen ajanvarausjärjestelmä. Näistä oli puhetta jo kuukausia aikaisemmin sosiaalityöntekijän kanssa, mutta ei voinut silloin jo antaa lomakkeita käteen, että oltaisiin voitu hoitaa asia. Ei tietenkään. Joten nyt odotellaan kolme kuukautta poliisin lomakkeita postilaatikkoon. Kuulemma vähintään se aika on hakijoilla mennyt noiden saamiseen. Saattaa mennä pidempäänkin eikä viimeistä neuvontakertaa järjestetä ilman näitä. Samaten uudet lääkärintodistukset on haettava, koska edelliset ehtivät vanhentua.<br />
<br />
Uusi tapaaminen sovittiin helmikuun puoliväliin, mutta mikäli poliisilta ei ole tullut postia, siirtyy tapaaminen kauemmas. Siispä lääkärintodistusten kanssakaan ei ole mikään kiire, ne kannattaa hankkia viime tipassa.<br />
Meidän täytyy myös päättää palveluntarjoaja, eli käytännössä kohdemaa, koska heidän kauttaan hakemukset lähtevät lautakuntaan. Sotketaan nyt soppaan vielä lisää ihmisiä ja heidän työpanostaan, vaikka aika turhalta se vaikuttaa. Ilo on tästä prosessista kaukana. Päällimmäisinä tunteina on vastenmielisyys työntekijöiden sokeaa epäoikeudenmukaisuutta vastaan sekä kiukku ja turhautuminen. Tästä ei paljoa kauniita kirjoja kirjoitella ja muistella hymysuin jälkikäteen "kuinka sinä tulit osaksi perhettämme". <br />
<br />-Kerttu-http://www.blogger.com/profile/05405959494619169357noreply@blogger.com6tag:blogger.com,1999:blog-1722296081399868496.post-19842372843937355992014-10-30T12:47:00.000+02:002014-10-30T12:47:02.973+02:00Vielä tämän vuoden puolellaJotakin tapahtuu vielä tämän vuoden puolella. Melkein olin jo menettänyt uskoni edes siihen, että ennen vuoden vaihdetta kuulisin Pelasta.<br />
<br />
Meille on sovittu tapaaminen 3.12. Pelan kanssa. Mieheni puhui sosiaalityöntekijän kanssa ja kaikesta kovistelustani ja analysointiyrityksistä huolimatta en tiedä mitä tapaaminen pitää sisällään. Mieheni kysyi onko käynti neuvonnan jatkuminen vai uusi suruvalittelu, johon sosiaalityöntekijä ei vastannut lainkaan. Hänen mukaansa kyseessä on "normaali käynti", mutta niin hän sanoi edellisestäkin käynnistämme, eikä siinä ollut mitään normaalia meidän näkökulmastamme. Joten normaali sosiaalityöntekijöille ei selvästikään tarkoita samaa kuin meille ja siten jättää täysin avoimeksi tulevan tapaamisen sisällön.<br />
<br />
Sosiaalityöntekijä puhui myös tulevista puheenaiheista neuvonnassa, mikä antaisi ajatuksen neuvonnan jatkumisesta. Mutta toisaalta hän ei puhunut mitään juuri tulevasta kerrasta eikä meidän pidä valmistautua tapaamiseen lukemalla mitään. Olen täysin ristiriitaisissa tunnelmissa, viitteitä molempiin suuntiin on niin paljon. Siispä aion valmistautua pahimpaan ja jo etukäteen miettiä yksinkertaisia sanoja käytettäväksi aluejohtajan kanssa riidellessä, jotta hän ei sekoittuisi vaikeista sanoista ja vetäytyisi kuoreensa latelemaan henkilökohtaisia loukkauksia, kuten viime tapaamisella. Aion olla se ammattimainen aikuinen keskustelussa liikaa valtaa saaneen aivoiltaan kehittymättömän lapsen kanssa. Ehkä silloin saan keskustelun pidettyä järjellisellä tasolla, toisin kuin viimeksi aluejohtajan kanssa kävi. Viimeksi keskustelu yllätti minut, en ollut osannut valmistautua niin järjettömään käytökseen Pelan työntekijältä. Nyt tulen olemaan valmis, toivottavasti. <br />
<br />
Ja jos kyseessä onkin ihan tavallinen neuvontakerta ja paikalla ei ole aluejohtajaa niin sehän on vain iloinen yllätys. Esitin sosiaalityöntekijällemme toiveen jo aikaisemmin, että mikäli neuvontamme jatkuu ja paikalle tarvitaan kaksi sosiaalityöntekijää se toinen ei olisi kyseinen aluejohtaja. Saa nähdä onko toisen työntekijän järjestäminen paikalle onnistunut - tällä paikkakunnalla kun ei ole kuin tämä yksi sosiaalityöntekijä ja ilmeisesti aluejohtaja on ainoa, joka matkustaa eri paikkakunnilla. <br />
<br />-Kerttu-http://www.blogger.com/profile/05405959494619169357noreply@blogger.com4tag:blogger.com,1999:blog-1722296081399868496.post-50642177826166397542014-10-15T12:19:00.000+03:002014-10-15T12:19:06.606+03:00Ei mitään kaunista sanottavaaJos olette adoptioneuvonnassa, tai hakeutumassa siihen ja kuulutte Etelä-Suomen aluetoimiston piiriin, älkää kertoko pienintäkään viittausta mihinkään mielialaan liittyvään. Ei sanaakaan! Vaikka teillä olisi ollut ohimenevä ahdistus koko perheenne kuoltua auto-onnettomuudessa ollessanne 3-vuotias, älkää kertoko sitä. Olkaa yhtä aurinkoa varsinkin aluejohtajan edessä.<br />
<br />
Sain juuri kuulla, että on aivan yhdentekevää kuinka hyvin mennyt masennus, uupumus, väsymys, mielialan lasku, ahdistus tai paniikkihäiriö on hoidettu. Pelkkä tieto, että sellainen on joskus elämän aikana ollut saattaa riittää adoptioluvan epäämiseen. Ilmeisesti aluejohtajan sanalla on painoarvoa enkä voi mainita Etelä-Suomen aluejohtajasta yhtään positiivista asiaa. Tämän mielestä masennus tai muu mielialaan liittyvä asia voi hyökätä nurkan takaa yllättäen kimppuun ja muuttaa täysin toimivan ja yhteiskuntakelpoisen ihmisen sormien napsaisusta laitoshoitoa vaativaksi psykopaatiksi, joka on vaaraksi lapsilleen.<br />
<br />
Uusi tiukennus johtuu Valviran uusista ohjeista. Ei ohjeissa käsketä hylkäämään kaikkia, mutta aluejohtaja on vainoharhaisen epäluuloinen kaikkea mielialaan liittyvää kohtaan ja jo valmiiksi epäreilu ja kohtuuton kohtelu todennäköisesti pahenee uusien ohjeiden myötä. Ihan sama mitä tutkimukset sanovat, mutu-tieto ja omat kuvitelmat merkitsevät. <br />
<br />
Valmistaudun henkisesti adoptioprosessin loppumiseen tähän. Ja varoitan muita: älkää tehkö samaa virhettä, vaan pitäkää suunne kiinni! Menneet ongelmat eivät vaikeuta vanhemmuutta, jos ne on hoidettu kunnolla, kuten minun tapauksessani on. Mutta ne muuttuvat muuriksi sinun ja adoptiolapsesi välille Pelan käsittämättömän lapsellisten työntekijöiden vuoksi, jos niistä kerrot heille. Älä kerro. -Kerttu-http://www.blogger.com/profile/05405959494619169357noreply@blogger.com15tag:blogger.com,1999:blog-1722296081399868496.post-60341044155609339992014-10-03T16:52:00.000+03:002014-10-03T16:52:03.639+03:00Facebookin mammatOlen viime aikoina viettänyt aikaa Facebookin kirpputoreilla. Erityisen ihastunut olen vaihtotoimintaan, jossa itselle turhan tavaran voi vaihtaa toisen tavaraan. Ylevässä kierrätysajatuksessa ei tosin aina pysytä, vaan usein tavara vaihtuu elintarvikkeisiin. Mikä on myös ihan sinänsä hyvä idea.<br />
<br />
Se mikä tässä koko toiminnassa tökkii on ihmisten asenne, erityisesti kaksi osaa siitä. Ensimmäistä en nyt ala sen tarkemmin pohtimaan, kunhan mainitsen, että vauvalla ei ole sukupuolta! Todella rasittavaa, kun kaikki vaatteet, lelut, jopa syöttötuolit ja rattaat on sukupuolitettuja eikä vääränvärisiä tai -mallisia voi hankkia (vaikka saisi ilmaiseksi) meidän mussukalle. Jollei ilmoituksen jättäjä kerro otsikossa tuotteidensa sukupuolta sitä varmasti kysytään kommenteissa saman tien. <br />
<br />
Toinen on olettamus, että kaikilla on lapsia. Vaihtotoiveena on hyvin usein vaippapaketti tai lastenruoka. Kun sitten haluan jonkin tuotteen ja kysyn tarkkoja ohjeita vaippojen ostamiseen, saan vastaukseksi poikkeuksetta "eikö teidän lapsi ole käyttänyt vaippoja kun et osaa ostaa niitä". Tai lastenruoasta tarkennuksia kysyessäni: "eikö teidän lapset syö näitä". No ei, meidän lapset ei käytä vaippoja eikä syö juuri tuota pilttilaatua kuin teidän lapsenne. Tai ehkä käyttääkin, mistä minä tiedän kun en ole vielä tavannut häntä. Miksi kukaan ei edes tässä vaiheessa kyseenalaista onko minulla tai ylipäänsä onko kaikilla Facebookissa lapsia? Miksi lähtökohta kaikkeen on aina äitiys? <br />
<br />
Välillä kyllästyn tähän stereotypiamaailmaan ja mietin koko vaihtotoiminnan lopettamista, kunnes etusivulle ilmestyy kuva jostain kivasta sisustusesineestä, mitä en voi vastustaa. -Kerttu-http://www.blogger.com/profile/05405959494619169357noreply@blogger.com3tag:blogger.com,1999:blog-1722296081399868496.post-34391462562105074712014-09-09T21:23:00.000+03:002014-09-09T21:23:55.356+03:00Eihän tässä olekaan mitään hätääHyviä uutisia meille tiimalasi- sekä päärynävartaloisille ja pitkille ihmisille! <a href="http://www.hs.fi/terveys/Tutkimus+Vy%C3%B6t%C3%A4r%C3%B6n+ymp%C3%A4ryksen+pit%C3%A4isi+olla+korkeintaan+puolet+pituudesta/a1305871689486" target="_blank">Uuden mittarin mukaan </a>emme olekaan vaarassa kuolla ylipainon vuoksi. <br /><br />Vihdoin ja viimein tiede tunnustaa, että ei ole sama asia, mihin läskit kertyvät tai mihin pituuteen massa jakautuu. Koko ajan on tutkittu kuinka keskivartalolihavuus vaikuttaa elinten toimintaan ja tutkimuksissa puhutaan lähes järjestäen pelkästään keskivartalon ongelmista, mutta sillä ei ole mitään merkitystä kun lääkärin ainoa mittapuu (ainakin heillä kehen minä olen törmännyt) on typerä painoindeksi. Nyt idiooteimmallekin lääkärille on lykätä jotain konkreettista eteen, uusi mittari! Mittanauha vain käteen ja esittämään, että vyötärö-pituussuhde on ihanteellinen. <br /><br />Artikkelissa siis esitellään painoindeksin seuraksi vyötärö-pituussuhde-mittari. Vyötärön pitäisi olla puolet ihmisen pituudesta. Tällöin välttyy läskien tuomilta haitoilta elimiin. Minä olen 157cm pitkä, joten vyötärönympärykseni tulisi olla 78,5cm. Koska se on 79cm, voin olettaa, että lantiolle kertynyt ylipainoni ei taida ihan heti vaikuttaa elinajan odotteeseeni. Nyt vaan pitäisi enää löytää vaatteita, jotka mahtuvat päälle nykyiseen leveään lantiooni.. Ehkä siinä on kuitenkin syy pyrkiä laihduttamaan; nykyisen elämän helpottaminen ilman sen pidemmälle menevää agendaa. <br />-Kerttu-http://www.blogger.com/profile/05405959494619169357noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1722296081399868496.post-21401531338359350042014-08-21T17:53:00.000+03:002014-08-21T17:53:13.794+03:00Jotain tapahtuu!Pitkä hiljaisuus on ohi. Vihdoinkin. <br />Tapahtunut kesän aikana: kesäkuussa ei mitään, heinäkuussa ei mitään, elokuun alussa ei mitään. Laitoin sosiaalityöntekijälle viestiä 11.8., kun mitään ei ollut kuulunut. Sain vastauksen parin päivän päästä: <br />”<i>Sain lausunnon takaisin lääkäriltämme ja hän toivoi psykiatrimme ottavan vielä uudelleen kantaa asiaan luettuaan lausunnon. Otan asian uudelleen esille psykiatrin tapaamisessa 18.8.2014, eli ensi viikon maanantaina. Otan yhteyttä teihin tämän jälkeen.</i>”<br />Voi kiitos, kuinka mahtavaa! (kyllä, tämä oli sarkasmia.) Lääkärillä meni vain kolme ja puoli kuukautta tuon ”päätöksensä” väkertämiseen! <br /><br />Maanantaina odottelimme sitten yhteydenottoa siitä mitä psykiatri oli sanonut. Odotimme vielä tiistain ja keskiviikon, kunnes laitoin illalla taas viestiä sosiaalityöntekijälle. Tänä aamuna sain vastaukseksi kaksi tapaamisaikaehdotusta. Tapaamiseen on tulossa sosiaalityöntekijän pomo mukaan, jolloin saamme sanoa muutaman tarkkaan valitun sanan saamastamme kohtelusta heidän taholtaan. Koska tämä ei ole enää inhimillistä eikä edistä kenenkään etua. Puoli vuotta täysin hukkaan, koska heidän lääkärinsä ei välitä tehdä työtään. <br /><br />Tapaaminen on kuukauden päästä, siis vielä kuukausi odottelua. Olen epävarma siitä onko tapaamisen aiheena vain pomon tapaaminen vai myös seuraava neuvontakertamme. Kysyin sitä paluupostissa, mutta sosiaalityöntekijä ei ole vastannut siihen. Hän yleensä käsittääkseni lukee sähköpostit vain aamuisin, joten en odottanutkaan vastausta viestiini näin keskellä päivää. En myöskään ole luottavainen aikataulun pitävyydestä enkä siitä, että todella saisimme puhua pomon kanssa suumme puhtaaksi. Eiköhän jotain esteitä taas ilmaannu. Viimekerralla saadut tehtävät ja artikkelit vanhemmuudesta olivat todella kiehtovia ja olisin mielelläni keskustellut niistä hyvässä hengessä sosiaalityöntekijämme kanssa. Näinköhän se on mahdollista… <br /><br />Positiivisena puolena näen tässä suhteemme sosiaalityöntekijään. Hän on mielestäni ymmärtänyt minua hyvin tapaamisissamme ja lasken hänen edukseen sen, että meille ylipäänsä on järjestynyt uusi tapaaminen. Meistä ei ole luovutettu, vaan ainakin yritetään edistää prosessia myös siellä päässä tietyistä byrokraattiänkyröistä huolimatta. <br /><br />Blogia alan taas päivittää kun uutta tietoa sataa. Mieli on kyllä pitkin kesää kirjoitellut monenlaisia juttuja tänne, mutta ensin pidin tietoista taukoa koko adoptioasiasta ja sitten olin liian kiireinen töissä. Olen kesän mittaan tehnyt päässäni töitä hyväksyäkseni etten kelpaa adoptiovanhemmaksi, ihan vain varmuuden vuoksi ettei kolaus olisi niin suuri, jos sellainen ilmoitus tulee. Hitaasti hyväksyminen sopii minulle paremmin kuin yllättävä uutinen. Tästä lisää myöhemmin kun ehdin kirjoittamaan. <br />-Kerttu-http://www.blogger.com/profile/05405959494619169357noreply@blogger.com7tag:blogger.com,1999:blog-1722296081399868496.post-6969186867395451932014-06-03T11:12:00.002+03:002014-06-03T11:12:44.077+03:00Uutta tietoa prosessistammeLaitoin sosiaalityöntekijälle viestiä adoptioprosessimme etenemisestä. Silloin kun toukokuun tapaamisemme peruttiin oli vielä puhe, että lääkäri katsoisi terapeutin lausunnon toukokuussa ja ennen sosiaalityöntekijän kesälomaa voisimme varata uuden tapaamisen elokuulle – mikäli lääkäri hyväksyy lausunnon. <br /><br />Tietenkin se oli liian optimistista. Lääkäri ei ole vielä vilkaissutkaan papereitamme. Nyt ajatuksena on, että lääkäri ehtisi kesäkuussa päättää kelpaako lausunto vai ei. Sosiaalityöntekijä jää pian lomalle eikä palaa ennen elokuuta töihin. Siispä nopeinkin aikataulu tarkoittaa, että uusi tapaaminen voidaan vasta sopia elokuussa. Tai uudet vaatimukset seuraaville lausunnoille saapuvat meille elokuussa. Tai tieto, että adoptioprosessimme on päättynyt. Hyvää kesää vaan teillekin, te ihanat, myötätuntoiset ja toisia niin hellästi ajattelevat lääkärit. Kuka nyt kuukaudessa ehtisikään yhtä puolikasta A4:sta lukemaan, kun ei aihekaan ole yhtään tärkeä. <br /><br />Kumman puolesta lyötte vetoa: saammeko lisätietoa elokuussa vai onko tieto sama ”lääkäri käy lausunnon läpi elokuun aikana ja syyskuussa ehkä tiedetään jatkosta” ? Vai voisiko jostain ilmestyä kolmas odottamaton vaihtoehto? Mikä se voisi olla? Vetoja otetaan vastaan kommenteissa ja voittajien kesken arvotaan joku kiva palkinto (anonyymit laittakaa joku nimimerkki ehdotuksenne perään). Jotta tässä katastrofissa olisi jotain positiivistakin odotettavaa. <br />
<br />-Kerttu-http://www.blogger.com/profile/05405959494619169357noreply@blogger.com3tag:blogger.com,1999:blog-1722296081399868496.post-83350047229394672042014-05-31T07:45:00.000+03:002014-05-31T07:45:58.249+03:00Loputonta pohdintaa iästä ja palveluntarjoajistaOlen pitänyt tarkoituksellista lomaa adoptioajatuksien kehästä samalla kun viimeiset työkiireet painoivat päälle. Sosiaalityöntekijästä ei ole kuulunut mitään enkä usko kuulevani hänestä ennen elokuuta. Mieheni iän vuoksi tällainen puolen vuoden-vuoden viivästyminen adoptioneuvonnassa voi olla kohtalokasta; naurettava Suomen laki on määrää lapsen ja vanhemman väliseksi ikäeroksi enintään 45 vuotta. Monet maat hyväksyisivät vanhempiakin hakijoita, mutta täysin tarpeettomasti Suomi haluaa määräillä.<br />
<br />
Ikäero tarkoittaa käytännössä sitä, että esim. Etelä-Afrikasta ei voida edes toivoa lasta. Sieltä kun tulee vain alle 3-vuotiaita. Yli 45-vuotiaat (luovutushetkellä!) saavat toivoa vain yli 4-vuotiaita. Todellisuudessa siis vanhemman ja lapsen ikäeroksi ei lasketa 45 vuotta vaan 42 vuotta, koska kaikki palveluntarjoajat sanovat, että toivotaan joko alle 3-vuotiasta tai alle 5-vuotiasta, millä tarkoitetaan 1-3-vuotiaita sekä 4-5-vuotiaita lapsia. Kun jonot ovat melkein maassa kuin maassa minimissään sen kolme vuotta meille todellakin tulee kiire, mikäli haluamme alle 3-vuotiaan lapsen. <br />
<br />
Kävimme Pelan Filippiini-infossa tällä viikolla. Sieltä saa taas lapsia. Mieheni on kovasti innoissaan tästä vaihtoehdosta. Minä olen edelleen pohtimassa Etelä-Afrikan mahdollisuutta, siinä olisi paljon hyvää. Mutta yllämainitusta ikäsyystä joutunen luopumaan tästä haaveesta, kuten myös haaveesta pienestä lapsesta. Filippiineille pitää todistaa oma uskonnollisuutensa, mikä tuntuu hankalalta, mutta ei ylitsepääsemättömältä. Olen tainnut täällä joskus jo kirjoittaakin, että on hitusen vaikeaa löytää joku todistamaan viimeisen viiden vuoden säännöllisestä uskonnollisesta elämästä, kun on vaihtanut seurakuntaa ja kaupunkia lukuisia kertoja eikä kuulu mihinkään seurakunnan järjestöön. <br />
<br />
Pela kontaktina ei kyllä tuntunut erityisen positiiviselta. Yhteyshenkilön vakiovastaus kysymyksiin oli "en tiedä". Olisi edes ollut "en tiedä, mutta otan selvää". Palveluntarjoajan näkökulmasta Helsingin kaupunki tuntuu ainoalta, joka osaa hoitaa hommansa hyvin. Jolla ei ole "en tiedä"-vastauksia tai joka ei katoa kiiredeinsä taakse ylityöllistettynä. Hänelle saa kuulemma varata oikein yksityistapaamisia, jos on jotain kysyttävää. Kysymys kuuluukin mikä painoarvo palveluntarjoajan toiminnalla on maapäätöstä tehdessä. Sitä on hirveän vaikea tietää etukäteen.<br />
<br />
<br />-Kerttu-http://www.blogger.com/profile/05405959494619169357noreply@blogger.com12tag:blogger.com,1999:blog-1722296081399868496.post-31707817206978040272014-04-28T16:08:00.000+03:002014-04-28T16:08:03.865+03:00LinkkivinkkiTörmäsin ihan muita asioita etsiessäni Väestöliiton perheaikaa.fi-sivustolle. Etusivulta ei uskoisi, mutta sieltä löytyi myös adoptioon liittyvää materiaalia.<br />
<br />
Erityisesti kiinnitin huomiota Jutut-sivuston (tällä hetkellä ylimpään) <a href="https://www.perheaikaa.fi/jutut/lapsi-toiveissa/odotus/haaveena-lapset/" target="_blank">tekstiin</a>. Se vaikuttaa bloginaloitukselta adoptioasioista, mutta koska sivusto on varsin sekava, en keksinyt miten sen linkkaisi linkkiluetteloon tai miten blogia pystyisi alkaa seuraamaan järkevästi joutumatta lukemaan jokaista Jutut-sivun tekstiä erikseen.<br />
<br />
Kiinnostavia aiheita - en ehtinyt adoptiosta vielä tutustua mitä kaikkea sivulta löytyy, mutta videoiden otsikot kiinnostivat - muuten ihan kamala sivusto. Hyvä esimerkki siitä, miten tehdään epäselvä ja käyttäjävihamielinen nettisivu. -Kerttu-http://www.blogger.com/profile/05405959494619169357noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1722296081399868496.post-88927833638741610852014-04-16T11:16:00.000+03:002014-04-16T11:16:14.614+03:00Jotain ihan muutaEilinen kiukunpurkaus auttoi, enää ei tunnu yhtään niin vihaiselta. Enemmänkin kaduttaa, että kirjoitin sanoiksi turhautuneen kiukkuni. <br />
<br />
Iloisempiin asioihin.<br />
Tässä kaiken ohella olen päässyt eroon osasta masennuksen aikaisista kiloistani. Lihoin silloin paljon, runsaasti enemmän kuin koskaan aikaisemmin. En ole erityisemmin laihduttanut nyt, varsinainen laihdutus tuntuu liian työläältä kaiken muun kiireen päälle. Mutta olen kiinnittänyt huomiota ruokani laatuun ja määrään sekä punninnut itseäni melkein säännöllisesti. Ajattelin, että olisi viisasta alkaa taas kirjaamaan tänne ylös tuloksia, jotta seurannasta tulisi säännöllisempää.<br />
<br />
Verrattuna tammikuuhun olen pudottanut painostani viisi kiloa. Luulen, että kehoni ei ole tottunut tähän ylipainoon ja siksi ensimmäiset kilot lähtevät helpommalla. Kunhan pääsen lukuun, jossa olin ennen lapsettomuushoitoja veikkaan painon jämähtävän siihen ilman kovaa työtä. Sen aika ei vielä ole, ehdin kerätä voimia löysemmällä laihduttamisella ensin.<br />
<br />
Juuri nyt suurin ongelma on, että viime kevään takit eivät mahdu päälle. Pitäisikö jatkaa talvitakilla, ostaa uusi takki vai kulkea pieni kevättakki auki hihoista vähän puristaen? Takit kun ei ole erityisen edullisia, mutta erittäin hyödyllisiä pyöräillessä kaupungin viimassa.<br />
<br />-Kerttu-http://www.blogger.com/profile/05405959494619169357noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1722296081399868496.post-91308167483708230882014-04-15T11:44:00.001+03:002014-04-15T11:44:50.289+03:00Lisää kohtuutonta byrokratiaaKoska sitähän ei tässä prosessissa ole vielä tarpeeksi...<br />
<br />
Alun perin haaveilin, että saisimme lähettää paperimme kohdemaahan vuoden 2015 alussa. Nyt pelkään, että emme edes vuoden 2016 alussa saa lähettää papereitamme. "Vuoden kestävä neuvonta" kestää ainakin puolitoista vuotta, jonka jälkeen adoptiolautakunta ottaa aikansa ja sitten paperit seisovat jossain laatikossa unohtuneena ennen kuin ne lähetetään kohdemaahan seisomaan laatikkoon.<br />
<br />
Neuvontamme alkoi elokuussa 2013, mutta nyt kaikkien ylimääräisten vaatimusten vuoksi (mitkä johtuvat vain ja ainoastaan epäreiluudesta Pelan lääkärin taholta, tarkemmin lukuisissa aikaisemmissa postauksissani) vasta viides tapaamisemme mahdollisesti järjestyy elokuulle. Yhteensä tapaamisia tulee olemaan minimissään kuusi, mutta koska haluamme adoptoida kaksi lasta tullee tapaamisia olemaan 7-8. Mikä tarkoittaa, että neuvontamme päättyy aikaisintaan lokakuussa 2014, viimeistään maaliskuussa 2015, mikäli uusia hidasteita ei ilmesty. Todennäköisintä on, että 7. tapaaminen järjestyy tammikuulle joululoman jälkeen ja se tulee olemaan viimeinen tapaaminen. Mutta todennäköisyydet ovat tässä prosessissa muuttuneet lukuisia kertoja uusien vaatimusten myötä.<br />
<br />
Saimme tietää seuraavan tapaamisen peruuntumisesta perjantai-iltapäivänä, mutta vietimme viikonlopun muiden ihmisten seurassa mökillä, joten ei ollut aikaa käsitellä asiaa kahden kesken. Nyt olemme päässeet puhumaan jonkin verran vihdoinkin. Koko lapsettomuutemmehan on minun syyni, fyysinen vika on pelkästään minussa ja adoptioprosessin mahdollinen loppuminen johtuu minusta (lapsettomuushoitojen aiheuttamasta kemikaalisesta viasta aivoissa sekä henkisestä kuormituksesta muutenkin). Periaatteessa olisi mahdollista, että mieheni voisi saada lapsia vaihtamalla puolisoa. Koko tämä rumba on kuitenkin enemmän lähentänyt meitä toisiimme kuin loitontanut.<br />
<br />
Olemme myös jo lapsettomuushoitojen aikana miettineet mahdollisuutta jäädä kokonaan lapsettomaksi. Emme pidä sitä mahdottomana tulevaisuudenkuvana. Joiltakin osin pidän sitä ihan hyvänä visiona, joskin siihen liittyy paljon aiheita, jotka pitäisi käsitellä, jotta selviää esimerkiksi ärsyttävän serkun vaimon tapaamisesta.<br />
<br />
Episodin opetus: älä kerro adoptioneuvonnassa menneistä mielialaongelmistasi, parempi valehdella, piilottaa ja kaunistella kuin joutua tällaiseen kohtuuttomaan rääkkiin. Jollaista ei vaadita muilta adoptio-odottajilta lainkaan! Nykyiset, edelleen aktiiviset ja hoitamattomat mielialaongelmat asia erikseen, niistä pitää kertoa ettei tule ongelmia sitten lapsen kanssa. <br />
<br />-Kerttu-http://www.blogger.com/profile/05405959494619169357noreply@blogger.com4tag:blogger.com,1999:blog-1722296081399868496.post-2000034467323377822014-04-12T12:00:00.000+03:002014-04-12T12:00:06.957+03:00Kirja: AdoptiomatkaAnna Pihlajaniemi, Adoptiomatka, 2011<br /><br />Anna Pihlajaniemi on ammatiltaan toimittaja. Hän on tehnyt Meidän perhe-lehteen kaksi artikkeliakin lapsettomuudesta, toisen naisten näkökulmasta toisen miesten. Mieheni harkitsi osallistumista miesten lapsettomuudesta kertovaan juttuun, mutta päätyi kuitenkin pysymään hiljaisuudessa. <br /><br />Pihlajaniemen kirja kertoo vuosista 2005–2009 päiväkirjamaisesti. Lapsettomuustaustan omaava kirjoittaja on helpompi samaistumisen kohde kuin <a href="http://runslowly.blogspot.fi/2014/04/kirja-iljan-aidiksi.html" target="_blank">Iljan äidiksi-kirjan Suvi Ahola</a>. Toisaalta Adoptiomatka ei ole yhtä henkilökohtainen kuin Aholan teos. Toki Pihlajaniemikin kirjoittaa tunteista, myös niistä negatiivisista, mutta hän ei päästä lukijaa täysin päänsä sisään. Ymmärrän tämän hyvin, niin minäkin varmaan kirjoittaisin, mikäli tekisin kirjan omalla nimelläni. <br /><br />Adoptiomatka kertoo nimensä mukaisesti adoption odotuksesta ja lopulta matkasta hakemaan tytärtä. Kirja päättyy perhe-elämän alkuun, joten lukija ei tiedä miten uusi äiti lopulta pärjää lapsensa kanssa. Näissä omaelämäkerrallisissa kirjoissa on se vika, että ne kertovat aina menneestä ajasta – vuoden 2005 tilanne ei ole enää ajankohtainen nykyadoptiota ajatellen. Jonot ja maat ovat jo ehtineet muuttua ennen kuin kirja meni painoon vuonna 2011. Siinä mielessä tätäkin kirjaa on luettava osittain historiateoksena sen kertoessa yksityiskohtia adoptioprosessista. <br /><br />Pihlajaniemen kirja ei herättänyt minussa suuria tunteita puoleen eikä toiseen. Se oli sujuvuudessaan ihan miellyttävää luettavaa. Olin kirjoittajan kanssa monissa asioissa eri mieltä eikä hän aina perustellut valintojaan, mikä oli hiukan häiritsevää. Aivan kuin valinnat olisivat niin itsestään selviä, ettei niitä tarvitse perustella. En pidä itsestään selvyyksistä. Mutta olin kirjoittajan kanssa myös samaa mieltä ja pystyin ymmärtämään hänen lähtökohtiaan ja tunteitaan. Kirja on hyvää vertaistukea samassa tilanteessa oleville, siitä saa hiukan perspektiiviä omaan odotukseen, ettei ihan hautaudu yksinäisyyteen ja ala kuvitella vikoja itseensä odotuksen kestäessä kauan. <br />-Kerttu-http://www.blogger.com/profile/05405959494619169357noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1722296081399868496.post-48812895894395390642014-04-08T09:30:00.000+03:002014-04-08T09:30:03.730+03:00Artikkeli: Ikioma lapsi vieraasta maasta Riitta Högbacka: Ikioma lapsi vieraasta maasta: yhteisyys ja erot kansainvälisissä adoptioperheissä<br />
<br />
<br />
teoksessa Vieras perheessä, toim. Riitta Jallinoja 2009<br /><br />
Högbackan tieteellinen artikkeli adoptiolapsen ottamisesta perheeseen oli silmiä avaava. En ollut tullutkaan ajatelleeksi, että perheeseen sekä sukuun ottaminen tulee tapahtumaan tiettyjen rituaalien kautta. Ettei sukuun syntynyt lapsi ole yhtään sen enempää suvun jäsen kuin adoptoitu lapsi ennen kuin ”rituaalit” on käyty läpi. Artikkeli sai minut pohtimaan miten tietoisesti voin edistää ja huomioida lapsen sukuun ottamista erilaisissa tilanteissa. <br /><br />Lisäksi artikkelin myötä pohdin ydinperhemallia ja sen joustavuutta suhteessa biologiseen äitiin. Olin ajatellut, että joka tapauksessa olisi hienoa tietää kuka äiti on, ehkä jopa tavata hänet. Mutta että kutsua häntä äidiksi…eikö se sana ole varattu minulle ja vain minulle? Huomaan olevani tässä asiassa liian kapeakatseinen. Minun on laajennettava käsitystäni perheen sisällöstä pois kulttuurisesta perhemallista, jossa on yksi äiti ja sillä hyvä. Biologinen äiti ei saa olla uhka omalle äitiydelleni. En koe häntä uhkana minua henkilökohtaisesti vastaan vaan ainoastaan äitiyttäni vastaan. Aivan kuin en olisi oikeasti äiti, jos jotain toistakin ihmistä kutsutaan lapseni äidiksi. Uskon, että osa epävarmuudestani katoaa lapsen kasvattamisen myötä. Silloinhan olen äiti ja toimin äitinä. Mutta kaikki mitä voin mielikuvissani tehdä asialle jo etukäteen on vain hyväksi niin itselleni kuin lapsellekin. Ja sille biologiselle äidille. <br />-Kerttu-http://www.blogger.com/profile/05405959494619169357noreply@blogger.com3tag:blogger.com,1999:blog-1722296081399868496.post-14318109763386703632014-04-07T15:05:00.000+03:002014-04-07T15:05:03.315+03:00Kirja: Iljan äidiksiSuvi Ahola: Iljan äidiksi, 1999<br />
<br />
Aholan kirja on kirjoitettu jo toistakymmentä vuotta sitten, eikä siitä siten voi vetää suoria vetoja nykyiseen adoptioprosessiin. Se on kuitenkin mielenkiintoinen henkilökuvaus Suvi Aholasta. Ahola on ammatiltaan toimittaja ja asuu Helsingissä kirjan kuvaamana aikana. Perheessä on kaksi biologista lasta ja kolmannen lapsensa he adoptoivat Venäjältä. Ilja on vammainen nelivuotias. Kirja kuvaa otsikon mukaisesti Suvin kasvua Iljan äidiksi. <br /><br />Ahola ei ole erityisen empaattinen saati sympaattinen ihminen. Hänellä on suuria vaikeuksia asettua muiden ihmisten asemaan eikä hän myöskään kovin usein viitsi edes yrittää. Perhe matkaa Venäjälle useita kertoja muiden pariskuntien kanssa ja Ahola huomaa eroja heidän ja biologisesti lapsettomien pariskuntien välillä. Hän ei kuitenkaan ole kiinnostunut selvittämään miksi lapsettomat pariskunnat ajattelevat niin eri lailla kuin hän. Kirjasta käy selkeästi ilmi, että Aholan mielestä nämä pariskunnat eivät ole aikuisia, vaan vasta lapsia, koska he eivät ole vanhempia. Vasta kun on äiti yhtäkkiä mielipiteet muuttuvat järkevän aikuisiksi. Ja kuulemma on ”normaalia”, että ”perustaessaan oman perheen” (perhe= äiti, isä ja lapset, ei muita vaihtoehtoja) välit omiin vanhempiin viilenevät (jolleivat peräti katkea). Normaalius on Aholalle äärettömän tärkeää ja tiukasti määriteltyä. Siitä ei sovi poiketa.<br />
<br />
<i><span style="font-family: "Courier New",Courier,monospace;">”…kun ajattelen tuntemiani ihmisiä, joita pidän aikuisina – siis ympäristöstään ja itsestään vastuullisina, vakavasti otettavina, epäfanaattisina ja suhteellisuudentajuisina – heillä on poikkeuksetta lapsia.” </span></i><br />
(ja tämähän ei johdu lainkaan siitä, että lapsiperheenä satut tuntemaan paljon muita lapsiperheitä sinkkujen tai lapsettomien parien sijaan. Saati siitä, että olet melko huono ihmistuntija koska et katsele ympärillesi vaan omaan napaasi – se käy hyvin ilmi kirjastasi.) <br /><br /><i><span style="font-family: "Courier New",Courier,monospace;">”Eräänä iltana hyvin myöhään hyvä amerikkalainen ystäväni soittaa ja kertoo saaneensa kaksoset. Olen riemuissani, sillä näitä lapsia on odotettu pitkään. Nyt saavat mielialalääkkeet, adoptioviritykset ja hormonihoidon suunnittelu viimein jäädä. JOS YSTÄVÄNI NYT MASENTUU, HÄNELLÄ ON SEKÄ KONKREETTINEN SYY että paljon työtä masennusta hälventämässä.” </span></i><br />(Korostus minun, ei kirjoittajan. Milloin helposti biologisia lapsia saava Ahola on saanut oikeuden maailmalta päättää, mikä on oikea syy masentua ja mikä ei?) <br /><br />Läpi kirjan Ahola kirjoittaa Iljasta eri tavalla kuin muista lapsistaan. Koko ajan hän miettii pitäisikö lapsi<i><span style="font-family: "Courier New",Courier,monospace;"> ”lähettää takaisin”</span></i>. Minun oli pakko pitää tauko kesken kirjan ja lukea välillä muuta, niin vihaiseksi tulin Aholan ajatustavasta. Hän oikein viljelee sanoja <i><span style="font-family: "Courier New",Courier,monospace;">”omat lapset ja Ilja”</span></i>, <i><span style="font-family: "Courier New",Courier,monospace;">”olimme NORMAALI perhe ennen Iljan tuloa</span></i>” ja niin edelleen erottaen Iljan omasta perheestään ja suomalaisuudesta jatkuvasti. <br />
<br /><i><span style="font-family: "Courier New",Courier,monospace;">”Ilja ei todellakaan ole samanlainen kuin SUOMALAINEN neljä ja puoli-vuotias pikkupoika – he rupeavat Pohjois-Helsingissä yleensä jo pelaamaan sählyä tai jalkapalloa.”</span></i><br />(korostukset minun, ei kirjoittajan. Kun adoptoi vammaisen lapsen, syy vammaan on selkeästi siinä, että on syntynyt muualla kuin Suomessa. Eikä Ilja ole siis edelleenkään suomalainen, kuulu Aholan perheeseen. Suomalainen Ahola ei voi olla vammainen.) <br /><br />Iljalla todetaan C-hepatiitti, hänestä tulee ÄITINSÄ MIELESTÄ<i><span style="font-family: "Courier New",Courier,monospace;"> ”saastunut lapsi”</span></i> (suora lainaus). Adoptiotyöntekijät, lääkärit sun muut terapeutit Iljan elämässä sanovat, että ei ole lapselle hyväksi kertoa koko ajan ympäristöön, että hän on adoptoitu ja hänellä on C-hepatiitti. Ja mitä tekee äiti, lapsen ”suojelija”? Julistaa kaikille ventovieraille, etten minä tätä hirvitystä ole synnyttänyt, sillähän on hepatiittikin. <br /><br />Kirjan lopussa perhe lähtee ilman Iljaa Iljan suosikkibändin konserttiin. Ei siinä mitään, valinta se on sekin ja ihan perusteltavissa. Silmiin pistää vain kohta, jossa Ahola opettaa vanhemmille lapsilleen, että valehtelu on ok. Iljalle kerrotaan, että muu perhe menee teatteriin kun Ilja jää hoitoon. Eikä tätä valehtelua tarvitse edes puolustella kirjassa, kuten monia muita ratkaisuja perustellaan pitkällisesti. Se on vain elämän faktoja, että välillä vähän valehdellaan omille lapsilleen yhdessä toisten lasten kanssa. <br /><br />Jos olisin tiennyt minkälainen kirja on, olisin todennäköisesti jättänyt sen lukematta. Kirjassa pohditaan paljon muodonmuutosta Iljan äidiksi ja kehitystä tapahtuu. Minua lähinnä ihmetyttää miten ihminen tuollaisilla asenteilla on ylipäänsä päästetty adoptiojonoon. Henkistä kasvua löytyy muttei tarpeeksi. Edelleen kirjan lopussa kirjoittaja on minun silmissäni vastenmielinen ihminen. En lue Helsingin Sanomia, joten en tiedä mitään kirjoittajan toimittajanurasta enkä muusta kirjallisuudesta. En viitsinyt googlettaa lisätietoja. Ahola on rohkea uskaltaessaan kirjoittaa näin avoimesti omista ajatuksistaan ja hän kirjoittaa sujuvasti. Hänen puutteensa ihmisten ymmärtämisessä ja suuri tarve tuomita kaikki hänen normaaliudestaan poikkeavat ihmiset ja asiat tekee lukemisesta raivostuttavaa. Kirjan jälkeen oli sääli Iljaa ja inho Aholaa kohtaan päällimmäiset tunteet. Seuraavaksi tuli mieleen millaisiksi ovat Aholan vanhemmat lapset kasvaneet – hehän ovat jo aikuisia. Mahtavatko he siirtää seuraavalle sukupolvelle oppimiaan taitoja valehtelussa ja muiden ihmisten tunteiden huomiotta jättämisessä. <br />-Kerttu-http://www.blogger.com/profile/05405959494619169357noreply@blogger.com8tag:blogger.com,1999:blog-1722296081399868496.post-91708023454583505442014-04-04T12:33:00.000+03:002014-04-04T12:33:45.233+03:00Pieni ikäkriisinpoikanenTäytin tuossa hiljattain 33 vuotta. Syntymäpäivä ei sinänsä aiheuttanut mitään erityisiä ajatuksia iästä, mutta sen läheisyys lienee vaikuttanut muihin ikään liittyviin kokemuksiin voimistavasti. (tämähän alkaa kuulostaa samalta kuin kymmenet adoptioaiheiset tutkimukset, joita olen viime aikoina lukenut)<br />
<br />
Olen valmistumassa ja yrittänyt löytää töitä. Koska Suomen mahtavat päättäjät suuressa viisaudessaan ovat keksineet, että nuorisotyöttömyys on maamme suuri ongelma juuri nyt (mitä se ei tilastojen valossa ole, sen sijaan rahalle olisi käyttöä ihan muualla), he rahoittavat useita eri työpaikkoja ainakin minun alallani. Rahoituksen ehtona on, että palkattava on alle 30-vuotias. Tällaiset yli-ikäiset alanvaihtajat joutavat roskakoriin. Keskimäärin kymmenestä tarjolla olevasta paikasta olen pystynyt hakemaan yhtä tuon säännön vuoksi - ja siinäkin korostettiin, että mieluummin alle 30-vuotias mutta muidenkin hakemukset huomioidaan. Toinen vaihtoehto työpaikoissa on tietysti esimiestehtävät, joihin vaaditaan runsaasti alan työkokemusta, jota en ole ehtinyt kerryttää. Muuta työkokemusta edelliseltä alalta kyllä olisi, mutta sitä ei lasketa.<br />
<br />
Toinen lähiaikojen ikään liittyvä asiani on sen sijaan positiivinen. Tavallaan. Kävin lääkärissä ja lääkäri aloitti puheensa näin: "olet siis 32-vuotias ja..." Koska olin täyttänyt 33 minun olisi tietysti pitänyt takertua asiaan ja korjata virhe, tosin ei sillä olisi ollut itse asian kanssa mitään tekemistä. Silti tunsin suurta iloa kun jätin korjaamatta ja hetken ajattelin olevani edelleen 32-vuotias. Eihän siinä ole mitään järkeä, mutta tekee hyvää ottaa ilo sieltä mistä sitä saa. Jostain syystä edelleen tätä kirjoittaessani asia saa minut hymyilemään. Ihan kuin olisin nuorentunut. <br />
<br />
Adoptiota ajatellen olen myös huolestunut meidän molempien iästä. Mieheni lähenee uhkaavasti 40 ikävuotta. Mikäli saamme adoptioluvan tämän vuoden puolella ja pääsemme ensi vuoden alusta adoptiojonoon - mitä pidän melko realistisena nopeutena - mieheni ehtii täyttää 40 ennen kuin paperimme edes päätyvät kohdemaahan joskus ehkä vuonna 2016.<br />
<br />
Omaa ikääni ajattelen lähinnä lapsen tulon jälkeen. Muut vanhemmat ovat taatusti nuorempia ja joudun taas jaksamaan samoja asioita, joiden kanssa olen kamppaillut yliopistossa ollessani. Olen aina liikkeellä väärään aikaan - ensin olin nuorin työpaikoilla, sitten vanhin yliopistossa, ja jälleen vanhin hiekkalaatikon reunalla. Kaipaan omanikäistäni seuraa! 10 vuotta on aikuisenakin iso ikäero, meillä on erilaiset lapsuuden kokemukset ja mielipiteet maailmasta. Totta kai viihdyn eri-ikäisten seurassa ja minulla on useitakin erittäin hyviä ystäviä 10 vuotta nuoremmissa sekä vanhemmissa, mutta ei juurikaan oman ikäisissäni. Kun en tapaa oman ikäisiäni oikein missään. Siksi tiheät "muistatteko sen ja sen"-keskustelut ovat osaltani aina pelkkää hymähtelyä tai nuorempien haaveet kuinka elämä tulee olemaan niin helppoa ja ennalta voi päättää vaikkapa lastenhankinta-ajan... <br />
<br />-Kerttu-http://www.blogger.com/profile/05405959494619169357noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1722296081399868496.post-72268665392905234512014-03-28T15:38:00.000+02:002014-03-28T15:38:18.531+02:00Vihdoin uutisiaSosiaalityöntekijältä tuli viesti viimein tänä aamuna. Olemme edelleen adoptioprosessissa, mutta lisäselvityksiä vaaditaan.<br />
<br />
Minun pitää toimittaa terapeuttini tekemä lausunto, joss selvitetään hyvin perusteellisesti terapeutin mielipide minun henkisistä voimistani erilaisissa tilanteissa, mitä eteen saattaa tulla adoptiolapsen kanssa.<br />
<br />
Ei siinä mitään, toimitetaan viidesmiljoonas paperi adoptiolautakunnalle. Minua vain ärsyttää epäoikeudenmukaisuus. Olen lukenut paljon kirjallisuutta adoptioon liittyen, pohtinut itseäni ja löytänyt keinoja selviytyä tuhansista erilaisista vaihtoehdoista - ihan vain varmuuden vuoksi. Ymmärrän, että se pitää todistaa lautakunnalle. Mutta sitä en ymmärrä, miksi "terveiden" ei tarvitse todistaa mitään.<br />
<br />
Jos ei ole koskaan joutunut miettimään yhtään mitään itsestään ja kyseenalaistamaan omia toimintatapojaan, on väkisin joko reaktioiden tai lapsuudesta opittujen toimintatapojen noudattaja. Sehän on se kaikkein huonoin vaihtoehto vanhemmaksi! Miksi näiltä ihmisiltä ei vaadita käyntiä psykologin luona selvittämässä kestääkö pää adoptiovanhemmuuden tai lapsen odotuksen? Ja miksi se, että on jo selvinnyt vuosien lapsettomuushoitojen odotuksesta ei merkitse mitään, vaan edelleen pitää todistella kuinka hyvä odottaja on? <br />
<br />
Maailman epäoikeudenmukaisuus suututtaa!<br />
<br />-Kerttu-http://www.blogger.com/profile/05405959494619169357noreply@blogger.com2tag:blogger.com,1999:blog-1722296081399868496.post-14090747036700117052014-03-21T10:37:00.000+02:002014-03-21T10:37:03.505+02:00"Dear future mom"Video nimeltä <a href="http://www.bitno.net/mulitmedija/draga-buduca-mamo/#.Uytk6qh5M4U" target="_blank">"Dear future mom"</a>. Kosketti syvästi.<br />
<br />
<br />Itselleni aihe ei ole enää ajankohtainen sinänsä - olemme tehneet päätöksemme adoptiolapsen terveydentilasta. Halusin kuitenkin jakaa videon teille, jotka olette vielä yrittämässä raskautta tai mietitte adoptiolapsen terveydentilalomaketta. Vähän propagandaa ja tunteisiin vetoavuutta, mutta oikeasti asiallista asiaa ihmisiltä, jotka tietävät mitä todellisuus on. Luulen, että suurin osa tulevan lapsensa terveyttä pohtivista lähtee aika mutu-pohjalta ja vahvoin ennakko-oletuksin liikkeelle. <br />
<br />
<br />-Kerttu-http://www.blogger.com/profile/05405959494619169357noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1722296081399868496.post-42320837770156884602014-03-18T10:53:00.000+02:002014-03-18T10:53:15.622+02:00Tulisilla hiilillä<a href="http://runslowly.blogspot.fi/2014/03/pelottava-kotikaynti.html" target="_blank">Tärkeät miehet ovat kokoustaneet</a> eikä meille ole ilmoitettu mitään! <br />
Järki sanoo, että on vielä varhaista hätäillä, viesti saattaa tulla tämän päivän aikana. Tunteet huutaa kurkku suorana kauhusta eikä kuuntele järkeä. Tässä tuntee itsensä hyvin jakomieliseksi.<br />
<br />
Vanhempani kävivät<a href="http://runslowly.blogspot.fi/2014/03/isovanhemmat.html" target="_blank"> Pelan tapaamisessa</a> ja olivat hyvin tyytyväisiä sen antiin. He saivat paljon uutta tietoa; adoptioprosessi on heille vielä melko tuntematon, vaikka halua uuden oppimiseen onkin. Tärkeimpänä antina illalle he kuitenkin mainitsivat keskustelut muiden kanssa. He olivat puhuneet jo adoptiolapsen saaneiden isovanhempien sekä odottajien isovanhempien kanssa. Mikäli joku teistä lukijoista oli paikalla tai vanhempanne, kiitos kun jaoitte omat tarinanne vanhempieni kanssa.<br />
<br />
Minun viikkoni on kulunut kovin erilaisissa merkeissä. Kuluneet päivät voisi tiivistää loogis-matemaattiseen päättelytehtävään: mitä saadaan, kun yhdistetään kystaleikkaus, allergia rauhoittaville kipulääkkeille, ovulaatio kivuliaalta puolelta, noro-virus ja runsas verenvuoto? <br />
Vihjeeksi voin sanoa, ettei vastauksena ole "rauhalliset yöunet" tai "miellyttävä viikonloppu". <br />
<br />-Kerttu-http://www.blogger.com/profile/05405959494619169357noreply@blogger.com2