http://vaestoliitonblogi.com/2014/01/01/lakkaa-parjaamasta-ja-ala-elaa/
Hieno teksti pärjäämisestä. Ikävä vain, että kommentteja kirjoittaneet olivat ymmärtäneet asian aivan väärin. Eihän ei-pärjääminen (kuten kommenteissa oli kirjoitettu) eli pärjäämättömyys tarkoita passivoitumista. Se tarkoittaa aktivoitumista avun hakuun, tarpeen huomaamista ja toimimista sen täyttämiseksi. Jotta saisi itselleen ja perheelleen paremman elämän. Kaikesta luovuttaminen ja passivoituminen on aivan eri asia. Luovuttamalla naamiosta saa itselleen uutta voimaa hakea apua ja ehkä aktivoituu toimintaan ”unettomasta unestaan” eli pärjäämiselämästä ja alkaa taas haaveilla paremmasta. Elämä saa lisää sisältöä jo naamion riisuessa ja antaessa itselleen oikeuden olla väsynyt ja heikko.
Pohdin samaa kuin Mirkku kirjoituksen kommenteissa:
Mirkku on 02/01/2014 10:22 am said:
Entä kun itse tajuaa tuon, mutta saa vastaukseksi “kyllä sinä pärjäät”, “aina on pärjätty”, “yritä nyt vain pärjätä” jne. Miten toimia silloin, jos avunpyytäjä jätetään yksin ja saatetaan jopa kehottaa pärjäämään yksin ja sinut määritellään heikoksi, koska pyydät apua? Miten voi näitä ymmärtämättömiä valistaa siinä tilanteessa? Onko ainoa auttaja jokin instituutio, jonne muutama muukin jonottaa?
Siinä saattaa menettää joitakin ihmisiä ympäriltään, jos uskaltautuu pyytämään apua. Kaikki kun eivät itsekään jaksa ja pärjäävät juuri ja juuri eikä heistä ole avuksi. Itsekin vetäydyin pahimman masennuksen aikana joistakin kavereista, koska en yksinkertaisesti voinut antaa heille mitään. Toisaalta on taas eri asia ne ihmiset, jotka koko ajan ottavat eivätkä koskaan anna takaisin – heitä jaksaa kun on itse kunnossa muttei silloin kun oma pärjääminen on heikoilla.
Minulla olisi niin paljon sanottavaa tästä aiheesta, mutta ajatus menee sekaisin yrittäessäni keskittyä täällä hälyn keskellä. Tunnen, että aihe on hyvin terapeuttinen minulle ja varmaan palaan siihen ainakin terapeuttini kanssa, ehkä tähän blogitekstiinkin kommentoiden.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Pikkuhuomioita. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Pikkuhuomioita. Näytä kaikki tekstit
sunnuntai 5. tammikuuta 2014
keskiviikko 5. kesäkuuta 2013
Se päivä tulee vielä
Jonakin päivänä onnistun. Kun tarpeeksi yritän saan illan jatkumaan pidemmälle eikä huominen tule liian pian. Hauska ilta ei lopu kesken. Pelottava, tylsä, hahmoton huominen siirtyy kauemmas kunhan jaksan valvoa pitkälle yöhön. Vasta nukahtaminen siirtää huomisen lähemmäs.
Vielä joskus onnistun. Ehkä se päivä on tänään.
Vielä joskus onnistun. Ehkä se päivä on tänään.
torstai 18. lokakuuta 2012
Julkkuspermaa?
Tähän Iltasanomien juttuun ei nyt vain ole mitään lisättävää. Huomatkaa kommentti, joka on saanut kymmeniä peukutuksia:
keskiviikko 18. huhtikuuta 2012
Pikkuhuomioita XL
Popcornien maustaminen on mukavaa kotonakin ja uusia kokeiluja on hauska tehdä. Suosittelen kuitenkin välttämään pippurin käyttöä popcornin mausteena. Paitsi jos tykkää kun nenää kutittaa ihan koko ilta tuntikausia ja monta ruokalajia popcornin syömisen jälkeen eikä kutitus helpota vaan pahenee mikäli nenää yrittää hieroa. Varsinkin, jos sormissa on popcornin syönnin jäljiltä lisää pippuria nenään hierottavaksi. Ja silmät, ne vasta onkin herkät ylimääräisille mausteille. Mutta kun kutitti silmäluomea!
Matto ei välttämättä arvostanut kovia aivastuksia, joita pippuri aiheutti. Siinä on nyt eilisen teetahran päällä kasa popcornin siemeniä; pussin suu osoitti vähän väärään suuntaan aivastuksen aikana.
"Kertun maustekokeilut osa 198 956" (vielä joskus onnistun!)
Matto ei välttämättä arvostanut kovia aivastuksia, joita pippuri aiheutti. Siinä on nyt eilisen teetahran päällä kasa popcornin siemeniä; pussin suu osoitti vähän väärään suuntaan aivastuksen aikana.
"Kertun maustekokeilut osa 198 956" (vielä joskus onnistun!)
tiistai 15. marraskuuta 2011
Pikkuhuomioita XXXIX
Matkustin tässä päivänä eräänä junassa usean tunnin matkan. Käytävän toisella puolella istui noin ikäiseni nainen vauva sylissään. Hänen vieressään ikkunan puolella istui nuori opiskelijatyttö, edessä torkkui pari miestä ja takana muutama nainen keskusteli töistään koko matkan. Jonkin aikaa välissämme istui kovasti jutteleva mies.
Jostain syystä minua pisti heti silmään tämän vauvanaisen toimet. Kaiketi koko vaunun olisi pitänyt ihastella hänen silmäteräänsä. Hän silmäsi ympärillä istuvat läpi, hyppyytteli lasta polvellaan ja jokelteli äänekkäästi, mutta kukaan ei noteerannut heitä. Huomionkipeäksi leikin teki naisen tapa vilkuilla ympärilleen katseella "katsokaa mikä aarre minulla on" eikä katsella vauvaansa jokellellessaan.
Siispä hän alkoi minulle juttelevan miehen kanssa juttusiin vessan sijainnista (joka oli suoraan selkämme takana yhden penkkirivin päässä, sokeakin olisi sen isot kyltit nähnyt). Lapsi ei selvästikään tarvinnut vessaa, joten juttu miehen kanssa kuivui kokoon nopeasti. Nainen oli silminnähden ärtynyt huomion puutteesta. Hän alkoi työntää lastaan vieressä istuvan opiskelijatytön syliin, johon tyttö vastasi melko kauhistuneella ilmeellä ja perääntymisellä. Yritys jäi siihen. Vauvakaan ei ideasta tykännyt, vaan alkoi vinkua.
Käytyään vaihtamassa vaipat vessassa vauvanainen yritti saada huomiota kävellessään uranaisten välistä käytävää takaisin penkilleen heilutellen vauvaa käsivarsiensa varassa. Jälleen katse oli naisissa, ei vauvassa. Lopputuloksena oli, että vauva melkein potkaisi yhtä takapenkin uranaisista päähän ja tämä huiskaisi pientä jalkaa kohden puolihuolimattomasti kuin hyttysiä huidotaan kesken keskustelun. Vauvanaisen ilme oli ehdottomasti näkemisen arvoinen hänen istuessaan takaisin penkilleen.
Loppumatkasta kävin hakemassa teetä vaunun etuosasta ja nainen huomasi tilaisuutensa tulleen. Koska välissämme ei enää istunut ketään, hän saattoi alkaa jutella teekupistani. Olisikin jutellut vain yleisesti teestä.. Mutta ei. Tässä vaiheessa vauva nukkui naisen sylissä. Nainen kyseli minulta mitä etuosasta teen luota löytyy ja samalla kuitenkin tuijotti vauvaansa ja hiplaili vauvan vaatteita. Klassinen liike, jota seuraamalla minun olisi kuulunut jatkaa keskustelua huomaamalla lapsi. En tietenkään tehnyt niin.
Vastattuani asiallisesti ja lyhyesti hänen kysymyksiinsä nainen kysyi samat asiat uudestaan, nyt nyökkäillen vihjailevasti nukkuvan vauvan puoleen. En ole ihan varma olisiko hän halunnut minun tarjoutuvan hakemaan hänelle teetä vai pitelemään vauvaa, jotta hän voisi itse hakea teensä. En tehnyt kumpaakaan enkä sanonut sanaakaan vauvasta. Jatkoin kirjani lukemista kun naisella ei selvästikään ollut mitään uutta sanottavaa teekupistani ja huvittuneena näin silmäkulmasta saman ärtyneen ilmeen kuin olin pitkin matkaa nähnyt. Ketään ympärillä ei kiinnostanut keskustella hänen vauvastaan.
Nainen poistui junasta pari asemaa ennen minua hyvin nopeasti. Nainen vain kaappasi vauvan ja tämän talvivaatteet ja paineli kohti eteistä. Eleistä ei jäänyt epäselväksi naisen matkan aikana ärtyneeksi muuttunut mieliala.
Jostain syystä minua pisti heti silmään tämän vauvanaisen toimet. Kaiketi koko vaunun olisi pitänyt ihastella hänen silmäteräänsä. Hän silmäsi ympärillä istuvat läpi, hyppyytteli lasta polvellaan ja jokelteli äänekkäästi, mutta kukaan ei noteerannut heitä. Huomionkipeäksi leikin teki naisen tapa vilkuilla ympärilleen katseella "katsokaa mikä aarre minulla on" eikä katsella vauvaansa jokellellessaan.
Siispä hän alkoi minulle juttelevan miehen kanssa juttusiin vessan sijainnista (joka oli suoraan selkämme takana yhden penkkirivin päässä, sokeakin olisi sen isot kyltit nähnyt). Lapsi ei selvästikään tarvinnut vessaa, joten juttu miehen kanssa kuivui kokoon nopeasti. Nainen oli silminnähden ärtynyt huomion puutteesta. Hän alkoi työntää lastaan vieressä istuvan opiskelijatytön syliin, johon tyttö vastasi melko kauhistuneella ilmeellä ja perääntymisellä. Yritys jäi siihen. Vauvakaan ei ideasta tykännyt, vaan alkoi vinkua.
Käytyään vaihtamassa vaipat vessassa vauvanainen yritti saada huomiota kävellessään uranaisten välistä käytävää takaisin penkilleen heilutellen vauvaa käsivarsiensa varassa. Jälleen katse oli naisissa, ei vauvassa. Lopputuloksena oli, että vauva melkein potkaisi yhtä takapenkin uranaisista päähän ja tämä huiskaisi pientä jalkaa kohden puolihuolimattomasti kuin hyttysiä huidotaan kesken keskustelun. Vauvanaisen ilme oli ehdottomasti näkemisen arvoinen hänen istuessaan takaisin penkilleen.
Loppumatkasta kävin hakemassa teetä vaunun etuosasta ja nainen huomasi tilaisuutensa tulleen. Koska välissämme ei enää istunut ketään, hän saattoi alkaa jutella teekupistani. Olisikin jutellut vain yleisesti teestä.. Mutta ei. Tässä vaiheessa vauva nukkui naisen sylissä. Nainen kyseli minulta mitä etuosasta teen luota löytyy ja samalla kuitenkin tuijotti vauvaansa ja hiplaili vauvan vaatteita. Klassinen liike, jota seuraamalla minun olisi kuulunut jatkaa keskustelua huomaamalla lapsi. En tietenkään tehnyt niin.
Vastattuani asiallisesti ja lyhyesti hänen kysymyksiinsä nainen kysyi samat asiat uudestaan, nyt nyökkäillen vihjailevasti nukkuvan vauvan puoleen. En ole ihan varma olisiko hän halunnut minun tarjoutuvan hakemaan hänelle teetä vai pitelemään vauvaa, jotta hän voisi itse hakea teensä. En tehnyt kumpaakaan enkä sanonut sanaakaan vauvasta. Jatkoin kirjani lukemista kun naisella ei selvästikään ollut mitään uutta sanottavaa teekupistani ja huvittuneena näin silmäkulmasta saman ärtyneen ilmeen kuin olin pitkin matkaa nähnyt. Ketään ympärillä ei kiinnostanut keskustella hänen vauvastaan.
Nainen poistui junasta pari asemaa ennen minua hyvin nopeasti. Nainen vain kaappasi vauvan ja tämän talvivaatteet ja paineli kohti eteistä. Eleistä ei jäänyt epäselväksi naisen matkan aikana ärtyneeksi muuttunut mieliala.
keskiviikko 19. lokakuuta 2011
Pikkuhuomioita XXXVIII
Olen tänä syksynä katsellut ihmisten kenkiä. Itselläni on joka syksy ongelmana mitä laittaa jalkaan. Tarkeneeko vielä kesäkengillä, tarvitseeko kumisaappaat, mitkä kengät sopivat hameen kanssa pidettäviksi?
Tänä syksynä olen halunnut pitkään kuvitella olevan vielä kesä. Kieltäydyin käyttämästä takkeja kunnes oli pakollista saada pyöräillessä jokin tuulenpitävä vaate. Jos liikun autolla, en edelleenkään käytä takkia. Kuljen myös kesäkengissä edelleen. Yleisesti alan käyttää talvikenkiä melko varhain lämpötilan laskettua alle kymmeneen – kuten nyt on ollut jo pidemmän aikaa - mutta tänä vuonna en vain millään halua luopua kesästä.
Tulokseni seurattuani naisten kenkiä on, että suuri osa käyttää jo talvikenkiä. Vain harvoilla on kesäkengät tai lenkkarit/converset. Lenkkarityyppisiä kenkiä ei koskaan näe hameen kanssa, ainakaan tänä syksynä. Monilla talvikenkien käyttäjillä on nilkkurit, jotka nyt periaatteessa onkin syksyyn sopivat ”väliaikakengät”, vaikka sopivatkin talviseen käyttöön myös ennen pahimpia pakkasia. Niiden paras puoli on mielestäni korot. Harvoissa kesäkengissä on järkevät korot, mutta syys- ja talvikengissä kyllä. Mikä sinänsä on melko epäloogista; kesällähän se olisi helpompi kulkea korkokengillä kuin talvella.
Oudointa tuloksissa on saappaiden runsaus. Niitä käytetään sekä kaikenpituisten hameiden että erilaisten housujen kanssa. Enkä nyt tarkoita kumisaappaita, vaan talvisaappaita. Paksuja, 40 asteen pakkaset kestäviä talvisaappaita. Ilmeisesti ne ovat nyt muotia, mutta silti. Ei voi olla mukavaa kulkea tässä säässä kuumissa saappaissa koko päivän. Jalka ei hengitä tippaakaan, toisin kuin osittain avoimissa nilkkureissa kesäkengistä nyt puhumattakaan. Lisäksi on aivan liian lämmin saappaille, jalan kuin jalan luulisi hikoavan tuskallisesti jo muutaman tunnin käytössä.
Jos saappaiden käyttöä pitäisi jotenkin ymmärtää voisin vielä jotenkin käsittää polven yläpuolelle jäävät hameet ja saappaat – yhdistelmän. Nihkeästi vielä menettelee pitkät hameet ja saappaat. Mutta ne housut. Sen lisäksi, että jalka tungetaan nahkakuoreen hikoamaan polveen saakka jalan seuraksi työnnetään vielä housunlahje viemään se viimeinenkin ilmatila. Ei voi olla mukavaa iltaisin ottaa kenkiä jalasta. Talvella varmasti oikein mukava systeemi, mutta nyt ei ole talvi. Lämpötila ei laske alle nollan edes öisin. Mikä ihmisiä vaivaa?
Tänä syksynä olen halunnut pitkään kuvitella olevan vielä kesä. Kieltäydyin käyttämästä takkeja kunnes oli pakollista saada pyöräillessä jokin tuulenpitävä vaate. Jos liikun autolla, en edelleenkään käytä takkia. Kuljen myös kesäkengissä edelleen. Yleisesti alan käyttää talvikenkiä melko varhain lämpötilan laskettua alle kymmeneen – kuten nyt on ollut jo pidemmän aikaa - mutta tänä vuonna en vain millään halua luopua kesästä.
Tulokseni seurattuani naisten kenkiä on, että suuri osa käyttää jo talvikenkiä. Vain harvoilla on kesäkengät tai lenkkarit/converset. Lenkkarityyppisiä kenkiä ei koskaan näe hameen kanssa, ainakaan tänä syksynä. Monilla talvikenkien käyttäjillä on nilkkurit, jotka nyt periaatteessa onkin syksyyn sopivat ”väliaikakengät”, vaikka sopivatkin talviseen käyttöön myös ennen pahimpia pakkasia. Niiden paras puoli on mielestäni korot. Harvoissa kesäkengissä on järkevät korot, mutta syys- ja talvikengissä kyllä. Mikä sinänsä on melko epäloogista; kesällähän se olisi helpompi kulkea korkokengillä kuin talvella.
Oudointa tuloksissa on saappaiden runsaus. Niitä käytetään sekä kaikenpituisten hameiden että erilaisten housujen kanssa. Enkä nyt tarkoita kumisaappaita, vaan talvisaappaita. Paksuja, 40 asteen pakkaset kestäviä talvisaappaita. Ilmeisesti ne ovat nyt muotia, mutta silti. Ei voi olla mukavaa kulkea tässä säässä kuumissa saappaissa koko päivän. Jalka ei hengitä tippaakaan, toisin kuin osittain avoimissa nilkkureissa kesäkengistä nyt puhumattakaan. Lisäksi on aivan liian lämmin saappaille, jalan kuin jalan luulisi hikoavan tuskallisesti jo muutaman tunnin käytössä.
Jos saappaiden käyttöä pitäisi jotenkin ymmärtää voisin vielä jotenkin käsittää polven yläpuolelle jäävät hameet ja saappaat – yhdistelmän. Nihkeästi vielä menettelee pitkät hameet ja saappaat. Mutta ne housut. Sen lisäksi, että jalka tungetaan nahkakuoreen hikoamaan polveen saakka jalan seuraksi työnnetään vielä housunlahje viemään se viimeinenkin ilmatila. Ei voi olla mukavaa iltaisin ottaa kenkiä jalasta. Talvella varmasti oikein mukava systeemi, mutta nyt ei ole talvi. Lämpötila ei laske alle nollan edes öisin. Mikä ihmisiä vaivaa?
torstai 6. lokakuuta 2011
25 faktaa
Rowan haastoi minut listaamaan 25 uutta faktaa itsestäni, joten täältä pesee. Kaikenlaisia sekalaisia mietteitä epämääräisessä järjestyksessä. Yritin keksiä mahdollisimman paljon uutta kerrottavaa, saattaa silti olla vähän tuttuakin asiaa.
1. En luota ihmisiin. Olen oppinut, että kaikki valehtelevat ja hyödyttävät vain itseään. Kaikkea mitä sanot voidaan ja tullaan käyttämään sinua vastaan tilaisuuden tullen. Yritän oppia luottamaan ihmisiin enemmän, löytää sopivan välitien luottamuksen ja epäluulon välillä pystyäkseni elämään ihmisten seurassa – ei yksinkään ole kivaa olla. Se vain on kauhean vaikeaa.
2. En kuulu mihinkään. Minulla ei ole kotikaupunkia eikä paikkaa, jossa tuntisin olevani kotona. Minulla on juuret enkä tunne olevani kokonaan irrallaan, mutta juuret eivät ole koti. Olen asunut usealla paikkakunnalla ympäri Suomen ja vähän ulkomaillakin enkä tunne olevani missään todella kotonani.
3. En kuulu mihinkään myöskään suhteessa ihmisryhmiin. Olen yli-ikäinen opiskelija, joka on liian vanha juhlimaan nuorten seurassa, mutta omanikäisten seurassa taas pitäisi aina keskustella työnteosta, talonrakentamisesta ja lapsista. Tietysti on päiviä, jolloin kuulun johonkin väliaikaisesti, mutta pidempiä aikavälejä ajatellen olen melko yksinäinen tässä mielessä.
4. Analysoin kaiken. Ihan kaiken. Ajattelen aina ennen kuin toimin, virheeni sattuvat ajatteluvirheestä tai puutteellisesta tiedosta, eivät ajattelemattomuudesta.
5. Olen teeaddikti. Tarvitsen vähintään yhden kupin teetä iltapäivisin, mielellään useamman pitkin päivää.
6. Yksi suosikkikirjailijani on Ellis Peters. Pidän paljon myös muun muassa Tove Janssonin, Agatha Christien, Boris Akuninin ja Edgar Allan Poen töistä.
7. Pidän pelaamisesta. Pelaan erilaisia tietokonepelejä sekä lautapelejä mielelläni. Yhteinen tekijä suurimmassa osassa pelejä on niiden tuoma sosiaalisuus ja uudet tuttavuudet.
8. Opin laskemaan sekä lukemaan kelloa pelaamalla pelikorteilla 3-vuotiaana.
9. Matematiikka on aina ollut helppoa, mutta tylsää. Pidin enemmän sen käytännön sovelluksista, kuten musiikin teoriasta ja arkkitehtuurista.
10. Minusta piti tulla sisustusarkkitehti, mutta en sitten lukion jälkeen edes hakenut alalle. En ole ihan varma miksen, mutta osasyynsä taisi olla silloisella matkustusinnollani. (ensimmäinen interrail-reissu sekä ensimmäinen Kanarian matka ilman aikuisia heti kirjoitusten jälkeen sai matkakuumeen päälle)
11. Sittemmin olen yrittänyt käydä jossakin uudessa maassa tai paikassa aina kerran vuodessa. Se ei ihan onnistu enää nyt opiskelijaksi alettuani ja näiden hoitojen viedessä viimeisetkin säästöt.
12. Luen paljon sarjakuvia. Suosikkini on Aku Ankka-lehti, missään muussa ei käytetä suomen kieltä yhtä kauniisti ja kekseliäästi. Arvostan tosin monia muitakin sarjakuvia sekä piirrosjäljen että kielensä vuoksi. Aina toisinaan etsin netistä sekä kirjastosta uusia tuttavuuksia, joihin ihastua.
13. Pidän kielistä ja yritän kehittää omaa kielitaitoani lukemalla nimenomaan sarjakuvia eri kielillä ja kuuntelemalla kieliä. Olen opiskellut ranskaa, saksaa ja japania, itsekseni harjoitan latinaa ja italiaa sekä yritän parantaa japaninkielen taitoani tällä hetkellä.
14. Haaveilen matkustavani Japaniin vielä jonain päivänä, kun rahavarat antavat myöten.
15. En voi sietää kahvia. En syö edes suklaata, joka maistuu ja tuoksuu liikaa kahvilta.
16. Muuten suklaa kuin suklaa on herkkuani.
17. Vaikeinta kasvissyöjänä olossa on salamipizzan hylkääminen. Vaikka olen ollut kasvissyöjä yli 10 vuotta, kaipaan silti välillä salamia.
18. Pidän satunnaisesti päiväkirjaa tuoksuista ja mauista, joita olen kokenut päivän mittaan.
19. Ostoksilla ollessa tärkeää on koskea esineitä, tuntea miltä kangas tuntuu tuotteessa, oltiin sitten huonekalukaupassa tai vaateostoksilla.
20. Uskon sokeutuvani jossain vaiheessa elämää. Minulla ei ole tähän mitään perusteita. Kuulo on tärkein aistini ja olen tietoisesti pyrkinyt kehittämään muitakin aisteja toimimaan arkipäivässä. Se on hauskaa puuhaa.
21. Vaikka musiikki on minulle tärkeää, en kuuntele mitään tietynlaista musiikkia. Valitsen musiikin aina puhtaasti tunteen perusteella, klassisesta metallimusiikkiin. Pidän myös hiljaisuudesta paljon enkä kaipaa aina taustamusiikkia.
22. Kävin kuvataidekoulua koko peruskoulun ajan. Pidän erityisesti savesta materiaalina. Viimeiset pari vuotta olen tykännyt käyttää vesivärejä töissäni. Teen käsilläni koko ajan jotain, usein on monta isompaa projektia eri materiaaleista yhtä aikaa kesken ja välissä teen pikkutöitä, kuten kortteja vesiväreillä.
23. Ennen uskoin, että kuulun 1800-luvulle. Pidän edelleen monista sen vuosisadan ajatuksista (lähinnä sanoisin 1810-1870-luvuista noin pyöreästi), mutta en haluaisi elää sitä aikaa.
24. Nykyisin menneistä ajoista intohimonani on 1940-luvun loppu eli aika toisen maailmansodan jälkeen Euroopassa. 1950-luvun puolivälin jälkeinen aika ei ole enää yhtään kiinnostavaa. Toinen historiallisen intohimoni kohde ovat aikakaudet jolloin samurait elivät Japanissa.
25. Kirjoja ei voi koskaan olla liikaa. Tällä hetkellä niitä on laatikoittain makuuhuoneen lattialla, koska meillä ei ole tarpeeksi hyllytilaa niille nykyisessä asunnossamme. Kerään erityisesti vanhoja dekkareita 1900-luvun alkupuoliskolta. Käytännössä se tarkoittaa, että ostelen divareista parin euron pokkareita ja aina kun raaskin, joitakin kalliimpiakin kirjoja.
1. En luota ihmisiin. Olen oppinut, että kaikki valehtelevat ja hyödyttävät vain itseään. Kaikkea mitä sanot voidaan ja tullaan käyttämään sinua vastaan tilaisuuden tullen. Yritän oppia luottamaan ihmisiin enemmän, löytää sopivan välitien luottamuksen ja epäluulon välillä pystyäkseni elämään ihmisten seurassa – ei yksinkään ole kivaa olla. Se vain on kauhean vaikeaa.
2. En kuulu mihinkään. Minulla ei ole kotikaupunkia eikä paikkaa, jossa tuntisin olevani kotona. Minulla on juuret enkä tunne olevani kokonaan irrallaan, mutta juuret eivät ole koti. Olen asunut usealla paikkakunnalla ympäri Suomen ja vähän ulkomaillakin enkä tunne olevani missään todella kotonani.
3. En kuulu mihinkään myöskään suhteessa ihmisryhmiin. Olen yli-ikäinen opiskelija, joka on liian vanha juhlimaan nuorten seurassa, mutta omanikäisten seurassa taas pitäisi aina keskustella työnteosta, talonrakentamisesta ja lapsista. Tietysti on päiviä, jolloin kuulun johonkin väliaikaisesti, mutta pidempiä aikavälejä ajatellen olen melko yksinäinen tässä mielessä.
4. Analysoin kaiken. Ihan kaiken. Ajattelen aina ennen kuin toimin, virheeni sattuvat ajatteluvirheestä tai puutteellisesta tiedosta, eivät ajattelemattomuudesta.
5. Olen teeaddikti. Tarvitsen vähintään yhden kupin teetä iltapäivisin, mielellään useamman pitkin päivää.
6. Yksi suosikkikirjailijani on Ellis Peters. Pidän paljon myös muun muassa Tove Janssonin, Agatha Christien, Boris Akuninin ja Edgar Allan Poen töistä.
7. Pidän pelaamisesta. Pelaan erilaisia tietokonepelejä sekä lautapelejä mielelläni. Yhteinen tekijä suurimmassa osassa pelejä on niiden tuoma sosiaalisuus ja uudet tuttavuudet.
8. Opin laskemaan sekä lukemaan kelloa pelaamalla pelikorteilla 3-vuotiaana.
9. Matematiikka on aina ollut helppoa, mutta tylsää. Pidin enemmän sen käytännön sovelluksista, kuten musiikin teoriasta ja arkkitehtuurista.
10. Minusta piti tulla sisustusarkkitehti, mutta en sitten lukion jälkeen edes hakenut alalle. En ole ihan varma miksen, mutta osasyynsä taisi olla silloisella matkustusinnollani. (ensimmäinen interrail-reissu sekä ensimmäinen Kanarian matka ilman aikuisia heti kirjoitusten jälkeen sai matkakuumeen päälle)
11. Sittemmin olen yrittänyt käydä jossakin uudessa maassa tai paikassa aina kerran vuodessa. Se ei ihan onnistu enää nyt opiskelijaksi alettuani ja näiden hoitojen viedessä viimeisetkin säästöt.
12. Luen paljon sarjakuvia. Suosikkini on Aku Ankka-lehti, missään muussa ei käytetä suomen kieltä yhtä kauniisti ja kekseliäästi. Arvostan tosin monia muitakin sarjakuvia sekä piirrosjäljen että kielensä vuoksi. Aina toisinaan etsin netistä sekä kirjastosta uusia tuttavuuksia, joihin ihastua.
13. Pidän kielistä ja yritän kehittää omaa kielitaitoani lukemalla nimenomaan sarjakuvia eri kielillä ja kuuntelemalla kieliä. Olen opiskellut ranskaa, saksaa ja japania, itsekseni harjoitan latinaa ja italiaa sekä yritän parantaa japaninkielen taitoani tällä hetkellä.
14. Haaveilen matkustavani Japaniin vielä jonain päivänä, kun rahavarat antavat myöten.
15. En voi sietää kahvia. En syö edes suklaata, joka maistuu ja tuoksuu liikaa kahvilta.
16. Muuten suklaa kuin suklaa on herkkuani.
17. Vaikeinta kasvissyöjänä olossa on salamipizzan hylkääminen. Vaikka olen ollut kasvissyöjä yli 10 vuotta, kaipaan silti välillä salamia.
18. Pidän satunnaisesti päiväkirjaa tuoksuista ja mauista, joita olen kokenut päivän mittaan.
19. Ostoksilla ollessa tärkeää on koskea esineitä, tuntea miltä kangas tuntuu tuotteessa, oltiin sitten huonekalukaupassa tai vaateostoksilla.
20. Uskon sokeutuvani jossain vaiheessa elämää. Minulla ei ole tähän mitään perusteita. Kuulo on tärkein aistini ja olen tietoisesti pyrkinyt kehittämään muitakin aisteja toimimaan arkipäivässä. Se on hauskaa puuhaa.
21. Vaikka musiikki on minulle tärkeää, en kuuntele mitään tietynlaista musiikkia. Valitsen musiikin aina puhtaasti tunteen perusteella, klassisesta metallimusiikkiin. Pidän myös hiljaisuudesta paljon enkä kaipaa aina taustamusiikkia.
22. Kävin kuvataidekoulua koko peruskoulun ajan. Pidän erityisesti savesta materiaalina. Viimeiset pari vuotta olen tykännyt käyttää vesivärejä töissäni. Teen käsilläni koko ajan jotain, usein on monta isompaa projektia eri materiaaleista yhtä aikaa kesken ja välissä teen pikkutöitä, kuten kortteja vesiväreillä.
23. Ennen uskoin, että kuulun 1800-luvulle. Pidän edelleen monista sen vuosisadan ajatuksista (lähinnä sanoisin 1810-1870-luvuista noin pyöreästi), mutta en haluaisi elää sitä aikaa.
24. Nykyisin menneistä ajoista intohimonani on 1940-luvun loppu eli aika toisen maailmansodan jälkeen Euroopassa. 1950-luvun puolivälin jälkeinen aika ei ole enää yhtään kiinnostavaa. Toinen historiallisen intohimoni kohde ovat aikakaudet jolloin samurait elivät Japanissa.
25. Kirjoja ei voi koskaan olla liikaa. Tällä hetkellä niitä on laatikoittain makuuhuoneen lattialla, koska meillä ei ole tarpeeksi hyllytilaa niille nykyisessä asunnossamme. Kerään erityisesti vanhoja dekkareita 1900-luvun alkupuoliskolta. Käytännössä se tarkoittaa, että ostelen divareista parin euron pokkareita ja aina kun raaskin, joitakin kalliimpiakin kirjoja.
tiistai 27. syyskuuta 2011
Pikkuhuomioita XXXVII
Keskustelimme huoneen sisustamisesta mieheni kanssa. Kyseinen huone on melko iso ja vietyämme sinne sängyn ja maton huone tuntui edelleen tyhjältä ja kaikuvalta. Mielestäni pelkät verhot eivät estä kaikumista ja tee huoneesta kodikasta.
Ehdotin huoneeseen sohvaa tyhjään tilaan. Sellainen on olemassa, siihen ei siis kuluisi rahaa. Mieheni mielestä sohvan vieminen asuntoon on typerää, koska sillä ei kuitenkaan istuta. Asukas tulee istumaan tupakeittiössään tv:n ääressä ja vain nukkumaan makuuhuoneessa.
Minä taas ajattelin, että käytettiin sohvaa istumiseen tai ei se on tärkeä huonekalu, koska se luo kodituntua ja poistaa kaikua. Mielestäni on tärkeää viihtyä myös makuuhuoneessa, vaikkei siellä kävisikään kuin nukkumassa. Itseäni ainakin ahdistaisi puolityhjä huone. Eikä se nyt täysin mahdotonta ole, etteikö sitä silloin tällöin käytettäisi istumiseen, mutta se ei olisi sen tärkein tehtävä tuossa huoneessa.
Jäin pohtimaan näköeroamme, jossa emme päässeet yhteisymmärrykseen. Mieheni mielestä sohvan funktio on, että sillä istutaan, ja jos sitä ei tulla pääasiassa käyttämään tuohon tarkoitukseen se on turha. Minusta taas kun oli valittavana tyhjyys tai jokin "rakennustarkoituksessaan vähän käytetty" huonekalu, sohva selkeästi puolusti paikkaansa tilassa. Kuka nyt puolityhjässä, kaikuvassa huoneessa haluaa asua?
En osaa hahmottaa miksi sohvaa pitäisi käyttää vain istumiseen, konkreettiseen käyttämiseen, eikä yllä mainittuihin muihin syihin istumisen sijaan tai ohessa itse istumisen ollessa vähäistä. Miksei huonekaluilla saisi olla pääasiallisina syinä olemassaoloonsa kuin konkretia ja se mihin käyttötarkoitukseen ne on rakennettu?
Ehdotin huoneeseen sohvaa tyhjään tilaan. Sellainen on olemassa, siihen ei siis kuluisi rahaa. Mieheni mielestä sohvan vieminen asuntoon on typerää, koska sillä ei kuitenkaan istuta. Asukas tulee istumaan tupakeittiössään tv:n ääressä ja vain nukkumaan makuuhuoneessa.
Minä taas ajattelin, että käytettiin sohvaa istumiseen tai ei se on tärkeä huonekalu, koska se luo kodituntua ja poistaa kaikua. Mielestäni on tärkeää viihtyä myös makuuhuoneessa, vaikkei siellä kävisikään kuin nukkumassa. Itseäni ainakin ahdistaisi puolityhjä huone. Eikä se nyt täysin mahdotonta ole, etteikö sitä silloin tällöin käytettäisi istumiseen, mutta se ei olisi sen tärkein tehtävä tuossa huoneessa.
Jäin pohtimaan näköeroamme, jossa emme päässeet yhteisymmärrykseen. Mieheni mielestä sohvan funktio on, että sillä istutaan, ja jos sitä ei tulla pääasiassa käyttämään tuohon tarkoitukseen se on turha. Minusta taas kun oli valittavana tyhjyys tai jokin "rakennustarkoituksessaan vähän käytetty" huonekalu, sohva selkeästi puolusti paikkaansa tilassa. Kuka nyt puolityhjässä, kaikuvassa huoneessa haluaa asua?
En osaa hahmottaa miksi sohvaa pitäisi käyttää vain istumiseen, konkreettiseen käyttämiseen, eikä yllä mainittuihin muihin syihin istumisen sijaan tai ohessa itse istumisen ollessa vähäistä. Miksei huonekaluilla saisi olla pääasiallisina syinä olemassaoloonsa kuin konkretia ja se mihin käyttötarkoitukseen ne on rakennettu?
lauantai 24. syyskuuta 2011
Pikkuhuomioita XXXVI
Keskustelimme aiemmin viikolla seminaarissa ruumiista ja siitä, mikä on osa ruumista ja mikä ei eri filosofien mukaan. Yksi keskustelun aihe oli hahmo tietokonepelissä, onko se osa omaa ruumista, kun peliin eläytyy ja liikuttaessaan hiirtä ei ajattele liikuttavansa hiirtä vaan henkilöhahmon kättä.
Varsinaiseen keskusteluun liittymättömästi tulin ajatelleeksi omaa ruumiskuvaa. Millaisena näen itseni? Peliä pelatessa, varsinkin jos pelaa samaa hahmoa pitkään, alkaa samaistua pelihahmoon. Pitää tämän ruumista ja kykyjä omina. Esimerkiksi minä olen lyhyt, mutta jos hahmoni pelissä on pitkä suhteessa muihin pelin hahmoihin, koen itsenikin hetkellisesti pitkäksi.
Hahmo on yleensä myös hyvä hyppimään eri tasojen välillä, vaikka niiden välimatka olisi pitkä. Itselläni on paha korkeanpaikan kammo. Minua huimaa hyppiessäni pelihahmolla enkä ole peleissä erityisen ketterä hyppijä juuri tuon huimauksen takia, mutta silti hypin, koska tiedän ettei putoaminen pelissä satuta minua itseäni. Miksi kuitenkin tunnen huimausta ja hetkellistä pelkoa hyppäämistä kohtaan? Aivan kuin unohtaisin, etten ole itse vaarassa hyppiessäni.
Joskus sitä unohtaa oman ruumiinsa niin totaalisesti, että ei muista olevansa tuplasti pelihahmoa leveämpi, vaan törmää esineisiin määrittäessään väärin oman mahtumisensa kapeasta välistä. Tai ei yletäkään korkealle, kun on muistanut pituutensa väärin. Se on mielenkiintoinen tunne.
Toisaalta mieleeni tuli anorektikot. Jos näkee jatkuvasti itsensä lihavana, ehkä ei näe samaa mitä toiset näkevät? Tarkoitan siis, että on erikseen laihuutta ihannoivat ihmiset, jotka näkevät anorektisen vartalon ihanteena, ja sitten on ihmisiä, jotka hakevat ”normaalipaksuista” vartaloa, mutta eivät näe sitä itsessään vaan näkevät olevansa jatkuvasti liian pyöreitä. Vaikka toisten silmissä he olisivat ylilaihoja.
Mahtaako samasta ”silmän huijauksesta” olla kyse, kun toisina päivinä oma ruumis näyttää peilissä ihan hyvältä tai jopa kauniilta (?) ja toisina päivinä se vain möllöttää vastaan rumana ja lihavana?
Varsinaiseen keskusteluun liittymättömästi tulin ajatelleeksi omaa ruumiskuvaa. Millaisena näen itseni? Peliä pelatessa, varsinkin jos pelaa samaa hahmoa pitkään, alkaa samaistua pelihahmoon. Pitää tämän ruumista ja kykyjä omina. Esimerkiksi minä olen lyhyt, mutta jos hahmoni pelissä on pitkä suhteessa muihin pelin hahmoihin, koen itsenikin hetkellisesti pitkäksi.
Hahmo on yleensä myös hyvä hyppimään eri tasojen välillä, vaikka niiden välimatka olisi pitkä. Itselläni on paha korkeanpaikan kammo. Minua huimaa hyppiessäni pelihahmolla enkä ole peleissä erityisen ketterä hyppijä juuri tuon huimauksen takia, mutta silti hypin, koska tiedän ettei putoaminen pelissä satuta minua itseäni. Miksi kuitenkin tunnen huimausta ja hetkellistä pelkoa hyppäämistä kohtaan? Aivan kuin unohtaisin, etten ole itse vaarassa hyppiessäni.
Joskus sitä unohtaa oman ruumiinsa niin totaalisesti, että ei muista olevansa tuplasti pelihahmoa leveämpi, vaan törmää esineisiin määrittäessään väärin oman mahtumisensa kapeasta välistä. Tai ei yletäkään korkealle, kun on muistanut pituutensa väärin. Se on mielenkiintoinen tunne.
Toisaalta mieleeni tuli anorektikot. Jos näkee jatkuvasti itsensä lihavana, ehkä ei näe samaa mitä toiset näkevät? Tarkoitan siis, että on erikseen laihuutta ihannoivat ihmiset, jotka näkevät anorektisen vartalon ihanteena, ja sitten on ihmisiä, jotka hakevat ”normaalipaksuista” vartaloa, mutta eivät näe sitä itsessään vaan näkevät olevansa jatkuvasti liian pyöreitä. Vaikka toisten silmissä he olisivat ylilaihoja.
Mahtaako samasta ”silmän huijauksesta” olla kyse, kun toisina päivinä oma ruumis näyttää peilissä ihan hyvältä tai jopa kauniilta (?) ja toisina päivinä se vain möllöttää vastaan rumana ja lihavana?
keskiviikko 14. syyskuuta 2011
Pikkuhuomioita XXXV
Mikä on aikuisuuden merkki? Ikä? Pituus? Työ tai opiskelu? Muutto pois vanhempien luota? Käytöstavat? Viinan juonti?
Olin eilen ystävän luona kylässä ja kanssamme iltaa istui ystävän serkku. Serkku on vasta muuttanut kotoa omaan opiskelija-asuntoon ja aloittanut tänä syksynä opiskelut yliopistossa. Ystäväni kutsui serkkua jollakin lapsuuden kutsumanimellä, josta serkku ei pitänyt, vaan sanoi ettei sitä saa koskaan käyttää eikä kertoa muille tuttaville ikinä. Vannotti lupaamaan ihan kuin lapsena oli tapana tehdä.
Tästä keskustelusta ystäväni päätteli, että ”pienestä serkusta on tullut aikuinen”. On hujahtanut pituudessa ohi, aloittanut yliopistossa eikä enää saa edes lapsuuden nimellä kutsua. Itselleni kyseistä keskustelua seuratessa tuli mieleeni, ettei kaverinikaan ole vielä ihan aikuistunut – nuori hänkin iältään – ja olin yllättynyt tästä erikoisesta lopputulemasta. Keskustelu muistutti korviini teinien sananvaihtoa. Pituuskasvu sattuu teini-iässä ja silloin on tärkeää, ettei vanhoja ”noloja” nimiä muisteta. Aikuisena nimet on lähinnä nostalgisia eikä niiden käytössä ole mitään vikaa.
Johduin pohtimaan kotiin polkiessani mikä sitten tekee aikuisen. Miksi en pitänyt kyseistä serkkua aikuisena, kun hänet tapasin nyt ensimmäistä kertaa. Luulen, että käytöstavat ja tyyli olla vaikuttivat asiaan. Huono ryhti, vähän itseään anteeksipyytelevä olemus ja kömpelyys liikkeissä sekä tapa puhua. Iästä viis, jos ihminen on epävarma itsestään ja se näkyy ulospäin joko yllä mainitulla tavalla tai itsensä ylikorostamisena, en pidä ihmistä ”kypsänä aikuisena”. (tästä sujuvasti päästään pohdintaan mitä kypsä aikuinen sitten tarkoittaa ja voiko ihminen olla joskus sellainen ja toisessa tilanteessa ei, mutta jätän sen aiheen toiseen kertaan.)
Olin eilen ystävän luona kylässä ja kanssamme iltaa istui ystävän serkku. Serkku on vasta muuttanut kotoa omaan opiskelija-asuntoon ja aloittanut tänä syksynä opiskelut yliopistossa. Ystäväni kutsui serkkua jollakin lapsuuden kutsumanimellä, josta serkku ei pitänyt, vaan sanoi ettei sitä saa koskaan käyttää eikä kertoa muille tuttaville ikinä. Vannotti lupaamaan ihan kuin lapsena oli tapana tehdä.
Tästä keskustelusta ystäväni päätteli, että ”pienestä serkusta on tullut aikuinen”. On hujahtanut pituudessa ohi, aloittanut yliopistossa eikä enää saa edes lapsuuden nimellä kutsua. Itselleni kyseistä keskustelua seuratessa tuli mieleeni, ettei kaverinikaan ole vielä ihan aikuistunut – nuori hänkin iältään – ja olin yllättynyt tästä erikoisesta lopputulemasta. Keskustelu muistutti korviini teinien sananvaihtoa. Pituuskasvu sattuu teini-iässä ja silloin on tärkeää, ettei vanhoja ”noloja” nimiä muisteta. Aikuisena nimet on lähinnä nostalgisia eikä niiden käytössä ole mitään vikaa.
Johduin pohtimaan kotiin polkiessani mikä sitten tekee aikuisen. Miksi en pitänyt kyseistä serkkua aikuisena, kun hänet tapasin nyt ensimmäistä kertaa. Luulen, että käytöstavat ja tyyli olla vaikuttivat asiaan. Huono ryhti, vähän itseään anteeksipyytelevä olemus ja kömpelyys liikkeissä sekä tapa puhua. Iästä viis, jos ihminen on epävarma itsestään ja se näkyy ulospäin joko yllä mainitulla tavalla tai itsensä ylikorostamisena, en pidä ihmistä ”kypsänä aikuisena”. (tästä sujuvasti päästään pohdintaan mitä kypsä aikuinen sitten tarkoittaa ja voiko ihminen olla joskus sellainen ja toisessa tilanteessa ei, mutta jätän sen aiheen toiseen kertaan.)
maanantai 12. syyskuuta 2011
Gothise.com - varoitus
Katselin tuossa blogini kävijätilastoja ja siellä on muutama tullut gothise.comista. Googletin asiaa ja löysin useamman blogin, joissa varoitetaan tuosta sivustosta. Siispä varoitan minäkin näin suomeksi.
Jos teillä näkyy tilastoissa gothise.com, älkää suotta menkö sivulle. Sieltä ei ole löytynyt yhtäkään blogilinkkiä, vaikka moni oli kirjautunut sivustolle ja yrittänyt löytää oman bloginsa (itse en tosin niin tehnyt, uskon tässä muita). He vain keräävät itselleen käyttäjiä huijaamalla. (suomen kielellä on kauhean vaikea puhua tietotekniikasta kun ei ole alan taitaja mutta ymmärtänette pointin?)
Sama asia ilmaistuna englanniksi yhdessä lukemistani blogeissa: "they just hack into your account and fuck with your shit to make it seem like you have views coming from there."
Eri asia tietysti on, jos pidätte "vaihtoehtoisesta Facebookista", jossa näyttäisi olevan monia hmm.. mielenkiintoisiin vaatteisiin pukeutuvia keski-ikäisiä henkilöitä. Sivun turvallisuus tuskin on kovin kummoinen ja itse en ainakaan aio sinne tietojani kertoa enkä varsinkaan blogini kautta siellä käydä - siitähän spammerit vain innostuisivat.
Jos teillä näkyy tilastoissa gothise.com, älkää suotta menkö sivulle. Sieltä ei ole löytynyt yhtäkään blogilinkkiä, vaikka moni oli kirjautunut sivustolle ja yrittänyt löytää oman bloginsa (itse en tosin niin tehnyt, uskon tässä muita). He vain keräävät itselleen käyttäjiä huijaamalla. (suomen kielellä on kauhean vaikea puhua tietotekniikasta kun ei ole alan taitaja mutta ymmärtänette pointin?)
Sama asia ilmaistuna englanniksi yhdessä lukemistani blogeissa: "they just hack into your account and fuck with your shit to make it seem like you have views coming from there."
Eri asia tietysti on, jos pidätte "vaihtoehtoisesta Facebookista", jossa näyttäisi olevan monia hmm.. mielenkiintoisiin vaatteisiin pukeutuvia keski-ikäisiä henkilöitä. Sivun turvallisuus tuskin on kovin kummoinen ja itse en ainakaan aio sinne tietojani kertoa enkä varsinkaan blogini kautta siellä käydä - siitähän spammerit vain innostuisivat.
maanantai 29. elokuuta 2011
Pikkuhuomioita XXXIV
Kävimme viikonloppuna katsomassa ukkia terveyskeskuksessa. Kesän alussa ukki laihtui valtavasti suolen ongelmien takia ja joutui siksi koko kesäksi terveyskeskukseen hoitoon. Nyt ukki oli jo niin hyväkuntoinen kuin 96-vuotias voi olla.
Sanoin kesän alussa ukille, että älä nyt enää laihdu, seuraavan kerran kun nähdään sinua ei enää tunnista jos laihdut olemattomiin. Nyt viikonloppuna sain tasan samat sanat ukilta minulle, hymyssä suin. Se lämmitti mieltä. Kukaan muu ei ole edes huomannut tai ainakaan kommentoinut laihtumistani kuin ukki. Oli aivan mahtavaa, että hän oli niin hyvässä kunnossa koko kesän jännityksen jälkeen miten miehelle käy, kun kerran pystyi vitsailemaankin alkukesän sanomisistani. Eikä muistissa ole takuuvarmasti mitään vikaa.
Ei siitä pääse mihinkään: vanhat naiset on hirveän pelottavia, mutta vanhat miehet mitä parhainta seuraa.
Sanoin kesän alussa ukille, että älä nyt enää laihdu, seuraavan kerran kun nähdään sinua ei enää tunnista jos laihdut olemattomiin. Nyt viikonloppuna sain tasan samat sanat ukilta minulle, hymyssä suin. Se lämmitti mieltä. Kukaan muu ei ole edes huomannut tai ainakaan kommentoinut laihtumistani kuin ukki. Oli aivan mahtavaa, että hän oli niin hyvässä kunnossa koko kesän jännityksen jälkeen miten miehelle käy, kun kerran pystyi vitsailemaankin alkukesän sanomisistani. Eikä muistissa ole takuuvarmasti mitään vikaa.
Ei siitä pääse mihinkään: vanhat naiset on hirveän pelottavia, mutta vanhat miehet mitä parhainta seuraa.
maanantai 22. elokuuta 2011
Pikkuhuomioita XXXIII
Minulla on huono näkö. Erityisesti ongelmanani on nähdä asioiden etäisyydet oikein ilman laseja tai vanhoilla laseilla. Jouduin kerran ajamaan vanhoilla laseilla autoa ja kyydissäni olleet olivat kauhuissaan kuinka lähelle menin edessä ajavia autoja, vaikka itse luulin olevani yhtä kaukana kuin normaalisti ajaessani.
Käytän sekä silmälaseja että piilolinssejä melko tasaisesti yhtä paljon. Jostain syystä lasien kanssa olen kömpelömpi kuin piilolinssien kanssa; törmäilen tavaroihin ja saan mustelmia kaatuilusta. Yhtäkkiä keksin miksi.
Laseilla näkee vain eteen päin. Niillä pitää katsoa suurin piirtein suoraan asioihin nähdäkseni niiden etäisyyden itsestäni. Sivuilla olevat esineet jäävät hämäriksi. Näen niiden olemassaolon, mutta en niiden etäisyyttä itseeni. Siksi törmäilen huonekaluihin ja kaadun portaissa, jollen todella katso miten syvä porrasaskelma on. Ja koska käytän välillä piilolinssejä, en koskaan ehdi oikeastaan tottua huonoon näköön laseilla, vaan jatkan törmäilyä aina vaihtaessani lasit päähän.
Tähän huomioon innoitti tällä kertaa kaatamani vesilasi, melkein kaatamani lasivitriini ja mustelma kämmenselässä tömäytettyäni sen jääkaapin ovenkahvaan – kaikki samana päivänä vaihdettuani piilolinssit silmälaseihin alle viikko sitten. Ja kaikki tapahtui sivusilmällä, katsoessani vähän tavaroiden ohi, mutta silti niiden ollessa näkökentässä.
Käytän sekä silmälaseja että piilolinssejä melko tasaisesti yhtä paljon. Jostain syystä lasien kanssa olen kömpelömpi kuin piilolinssien kanssa; törmäilen tavaroihin ja saan mustelmia kaatuilusta. Yhtäkkiä keksin miksi.
Laseilla näkee vain eteen päin. Niillä pitää katsoa suurin piirtein suoraan asioihin nähdäkseni niiden etäisyyden itsestäni. Sivuilla olevat esineet jäävät hämäriksi. Näen niiden olemassaolon, mutta en niiden etäisyyttä itseeni. Siksi törmäilen huonekaluihin ja kaadun portaissa, jollen todella katso miten syvä porrasaskelma on. Ja koska käytän välillä piilolinssejä, en koskaan ehdi oikeastaan tottua huonoon näköön laseilla, vaan jatkan törmäilyä aina vaihtaessani lasit päähän.
Tähän huomioon innoitti tällä kertaa kaatamani vesilasi, melkein kaatamani lasivitriini ja mustelma kämmenselässä tömäytettyäni sen jääkaapin ovenkahvaan – kaikki samana päivänä vaihdettuani piilolinssit silmälaseihin alle viikko sitten. Ja kaikki tapahtui sivusilmällä, katsoessani vähän tavaroiden ohi, mutta silti niiden ollessa näkökentässä.
keskiviikko 3. elokuuta 2011
Pikkuhuomioita XXXII
Aivojeni epäolennaisuuksien pohdiskelukeskuksessa olen pistänyt merkille, että useat asuntoni elämäni aikana ovat sijainneet lähellä pitkää siltaa.
Sillat ovat epämiellyttäviä. Kapeilla silloilla pelkkä yliajaminen huimaa, auton rengasmeteli sillan päällä on kovaa niin auton sisällä kuin kävelijöille ja silloilla tuulee jatkuvasti. Joskus kävellessä tai pyöräillessä tuulee niin paljon vastaan, ettei pysty kunnolla hengittämäänkään. Metelin ja tuulen lisäksi haittana on usein suurempi pakokaasun katku sillan kohdalla, mikä johtunee tuulen suunnasta. Meteliä lisää myös siltojen molemmissa päissä olevat katkokset asfaltissa, joihin autojen renkaat kuuluvasti osuvat. Ja kun puhutaan nelikaistaisesta autotiestä, jossa ajaa autoja jatkuvana jonona kaikilla kaistoilla, on meteli kova. Sillalla joutuu aina huutamaan tullakseen kuulluksi, vaikka heti sillan reunalla olisi kuinka leppoisaa ja kuulisi kuiskauksenkin.
Ihmetyksen aiheeni on muut ihmiset. Lähes aina (paitsi talvella) sillalla kulkiessa siellä näkee ihmisiä pysähtyneenä juttelemaan tai katselemaan maisemia tai kalastamassa. Kaikista mahdollisista paikoista, miksi joku haluaisi oleskella yhtään pidempään kuin on pakko tuollaisessa paikassa? Tämä mysteeri ei ole auennut minulle.
Sillat ovat epämiellyttäviä. Kapeilla silloilla pelkkä yliajaminen huimaa, auton rengasmeteli sillan päällä on kovaa niin auton sisällä kuin kävelijöille ja silloilla tuulee jatkuvasti. Joskus kävellessä tai pyöräillessä tuulee niin paljon vastaan, ettei pysty kunnolla hengittämäänkään. Metelin ja tuulen lisäksi haittana on usein suurempi pakokaasun katku sillan kohdalla, mikä johtunee tuulen suunnasta. Meteliä lisää myös siltojen molemmissa päissä olevat katkokset asfaltissa, joihin autojen renkaat kuuluvasti osuvat. Ja kun puhutaan nelikaistaisesta autotiestä, jossa ajaa autoja jatkuvana jonona kaikilla kaistoilla, on meteli kova. Sillalla joutuu aina huutamaan tullakseen kuulluksi, vaikka heti sillan reunalla olisi kuinka leppoisaa ja kuulisi kuiskauksenkin.
Ihmetyksen aiheeni on muut ihmiset. Lähes aina (paitsi talvella) sillalla kulkiessa siellä näkee ihmisiä pysähtyneenä juttelemaan tai katselemaan maisemia tai kalastamassa. Kaikista mahdollisista paikoista, miksi joku haluaisi oleskella yhtään pidempään kuin on pakko tuollaisessa paikassa? Tämä mysteeri ei ole auennut minulle.
maanantai 25. heinäkuuta 2011
Pikkuhuomioita XXXI
Lapsuuden naapurinmummo on kuollut.
En ole nähnyt häntä useampaan vuoteen muutettuani useamman tunnin ajomatkan päähän lapsuuden paikkakunnalta. Olen kylläkin ajanut hänen asuntonsa ohi joitakin kertoja, mutten ole pysähtynyt käymään kysymässä kuulumisia. Miksi en?
Kyseinen mummo on tänä kesänä pyörinyt mielessäni useampaankin kertaan jostain syystä. Olen miettinyt kehtaisiko mennä käymään näin pitkän ajan kuluttua, tunnistaisiko mummo minut vielä ja haluaisiko nähdä ylipäänsä. Suurin syyni vitkasteluun menemisessä oli se, että en ollut ihan varma asuuko mummo vielä samassa asunnossa, vai onko kenties siirtynyt vanhainkotiin. Jotenkin sen selvittäminen oli liian hankalaa. Emmekä ole olleet tänä kesänä siellä päin Suomea muutenkaan.
Nyt se on myöhäistä. Nyt on edessä enää hautajaiset myöhemmin tällä viikolla. Kaduttaa, ärsyttää ja turhauttaa. En saa mitään aikaiseksi, en edes useammassa vuodessa pääse katsomaan vanhaa ihmistä ja ehdi ”kiireisestä aikataulustani” järjestää paria tuntia toisen hyvälle.
Vanhat ihmiset ovat jotenkin pelottavia ja hankalia (ilman omaa syytään). Haluaisin tavata kaikkia ympärilläni olevia vanhoja ihmisiä useammin, mutta ensinnäkin kaikki heistä asuvat kaukana minusta ja vielä eri suunnilla keskenään, toiseksi en ikinä osaa jutella heidän kanssaan, kolmanneksi olen aina pelännyt vanhoja ihmisiä, joten en osaa olla luonteva heidän seurassaan. Minusta on mukavaa jutella vanhoista ajoista ja kuunnella muistelmia, mutta se muu jutustelu tämän päivän kolotuksista ja omista kuulumisistani on hankalaa. Puhumattakaan siitä, missä kaikessa vanhusta pitäisi auttaa kun kahvipöytää laitetaan. En ikinä tiedä mikä on oikea määrä apua ja mikä ärsyttää vanhusta. Vanhuksilla kun usein tuntuu olevan tarve selvitä asioista itse, näyttää meille nuoremmille etteivät ole vielä liian vanhoja elämään itsenäisesti, mutta toisaalta he todella tuntuvat tarvitsevan apuakin väsyessään nopeasti. Joko olen siis liian laiska kun en auta tarpeeksi tai liian tunkeileva kun autan liikaa.
Näistä täysin typeristä syistä jätän käymättä vanhusten luona, vaikka minulla olisi aikaakin ja ajaisin heidän asuntonsa ohi. Sukulaisvanhusten luona käyn ne ”viralliset visiitit” eli muutaman kerran vuodessa, mutta nuo naapurinmummot tahtovat jäädä unohduksiin, koska siellä ei ole pakko käydä. Tämäkin mummo oli minulle 15 vuotta läheisempi kuin oma mummoni ja silti jätin käymättä hänen luonaan yli viisi vuotta. Olen huono ihminen.
En ole nähnyt häntä useampaan vuoteen muutettuani useamman tunnin ajomatkan päähän lapsuuden paikkakunnalta. Olen kylläkin ajanut hänen asuntonsa ohi joitakin kertoja, mutten ole pysähtynyt käymään kysymässä kuulumisia. Miksi en?
Kyseinen mummo on tänä kesänä pyörinyt mielessäni useampaankin kertaan jostain syystä. Olen miettinyt kehtaisiko mennä käymään näin pitkän ajan kuluttua, tunnistaisiko mummo minut vielä ja haluaisiko nähdä ylipäänsä. Suurin syyni vitkasteluun menemisessä oli se, että en ollut ihan varma asuuko mummo vielä samassa asunnossa, vai onko kenties siirtynyt vanhainkotiin. Jotenkin sen selvittäminen oli liian hankalaa. Emmekä ole olleet tänä kesänä siellä päin Suomea muutenkaan.
Nyt se on myöhäistä. Nyt on edessä enää hautajaiset myöhemmin tällä viikolla. Kaduttaa, ärsyttää ja turhauttaa. En saa mitään aikaiseksi, en edes useammassa vuodessa pääse katsomaan vanhaa ihmistä ja ehdi ”kiireisestä aikataulustani” järjestää paria tuntia toisen hyvälle.
Vanhat ihmiset ovat jotenkin pelottavia ja hankalia (ilman omaa syytään). Haluaisin tavata kaikkia ympärilläni olevia vanhoja ihmisiä useammin, mutta ensinnäkin kaikki heistä asuvat kaukana minusta ja vielä eri suunnilla keskenään, toiseksi en ikinä osaa jutella heidän kanssaan, kolmanneksi olen aina pelännyt vanhoja ihmisiä, joten en osaa olla luonteva heidän seurassaan. Minusta on mukavaa jutella vanhoista ajoista ja kuunnella muistelmia, mutta se muu jutustelu tämän päivän kolotuksista ja omista kuulumisistani on hankalaa. Puhumattakaan siitä, missä kaikessa vanhusta pitäisi auttaa kun kahvipöytää laitetaan. En ikinä tiedä mikä on oikea määrä apua ja mikä ärsyttää vanhusta. Vanhuksilla kun usein tuntuu olevan tarve selvitä asioista itse, näyttää meille nuoremmille etteivät ole vielä liian vanhoja elämään itsenäisesti, mutta toisaalta he todella tuntuvat tarvitsevan apuakin väsyessään nopeasti. Joko olen siis liian laiska kun en auta tarpeeksi tai liian tunkeileva kun autan liikaa.
Näistä täysin typeristä syistä jätän käymättä vanhusten luona, vaikka minulla olisi aikaakin ja ajaisin heidän asuntonsa ohi. Sukulaisvanhusten luona käyn ne ”viralliset visiitit” eli muutaman kerran vuodessa, mutta nuo naapurinmummot tahtovat jäädä unohduksiin, koska siellä ei ole pakko käydä. Tämäkin mummo oli minulle 15 vuotta läheisempi kuin oma mummoni ja silti jätin käymättä hänen luonaan yli viisi vuotta. Olen huono ihminen.
maanantai 20. kesäkuuta 2011
Rumuus
Tulin tässä ajatelleeksi rumuutta ja kauneutta. Olen oikeastaan jo vuosia miettinyt mikä on kenenkin mielestä kaunista ja mikä ei. Viime aikoina pohdintani on osunut erityisesti pariskuntiin ja niiden muodostumisen periaatteisiin, koska olen katsonut tv-sarjoja, joissa pariudutaan tiheään.
Puhun nyt lähinnä kasvoista ja kehon kokonaisuudesta, en vaatevalinnoista, meikeistä, lihavuudesta tai laihuudesta.
Minulla on inhottava ja pinnallinen ajatus, että rumat ihmiset pitäisi liittää yhteen toisten rumien ihmisten kanssa ja kauniit kauniiden kanssa. Kun näen tosielämässä tai telkkarissa ruman suutelevan kauniin kanssa mietin mitä he toisissaan näkevät, miksi he ovat yhdessä. Toki saatan miettiä sitä kaikkien parien kanssa, mutta ulkonäön selkeä ero saa minut erityisen usein pohtimaan asiaa.
Järkeni sanoo, ettei pohdinnassani ole mitään mieltä. Ensinnäkin kaikilla ihmisillä on oikeus parisuhteeseen ja onneen kenen kanssa tahansa. Myös rumilla. Toiseksi rumuus on aina katsojan silmässä. Itse pidän esimerkiksi näyttelijä Sandra Oh:ta rumana (leuaton lattanaama), mutta hänet on listattu maailman kauneimpien joukkoon.
Kolmanneksi, pidän itseäni rumana ja silti koen ansaitsevani parisuhteen ja onnen siinä missä kuka tahansa muukin. Ja vieläpä komean mieheni kanssa.
Neljänneksi, rumuuteen ja kauneuteen vaikuttaa myös asenne ja ilmeet. Sama ihminen voi olla kaunis ja ruma riippuen miten ”kantaa itsensä”; onko hyvä ryhti, iloinen ilme, nyrpistynyt nenä pystyssä, ryhti lyhistynyt ja masentunut, pelokas, silmissä tuiketta vai ei. Ja niin edelleen.
Mistä omituinen ajatukseni ja lievä inhontunteeni rumiksi kokemiani ihmisiä kohtaan tulee? Olen pyöritellyt ajatusta päässäni ja olen päätynyt vain yhteen ratkaisuun (mikä ei kata kokonaisuutta, vaan on vasta alku). Huomaan pitäväni rumana liian itsevarmoja sekä liian epävarmoja ihmisiä. Erityisesti, jos näillä ihmisillä on kasvoissaan jokin piirre, josta en pidä, kuten liian iso nenä. Nyrpistelevät, itsekkäät ja töykeät ihmiset ovat rumia. Samaten kyyristelevät, kaikkea pelkäävät. Molemmat tunnetilat aiheuttavat sen inhontunteen sisälläni, eli kyse ei niinkään ole ulkonäöstä, vaikka sen siihen yhdistän.
Tässä on jälleen sisäisen kasvun paikka. Sitä huomaa olevansa niin keskeneräinen ihminen, kun vähänkin alkaa pohtia omien automaattisten ajatustensa ja tunteidensa lähteitä. Rumuus on yksi näkyvimmistä asioista, joita pitäisi jaksaa sietää, eikä aina kääntää katsettaan pois, kun Sandra Oh Greyn Anatomiassa suutelee vastanäyttelijäänsä.
Puhun nyt lähinnä kasvoista ja kehon kokonaisuudesta, en vaatevalinnoista, meikeistä, lihavuudesta tai laihuudesta.
Minulla on inhottava ja pinnallinen ajatus, että rumat ihmiset pitäisi liittää yhteen toisten rumien ihmisten kanssa ja kauniit kauniiden kanssa. Kun näen tosielämässä tai telkkarissa ruman suutelevan kauniin kanssa mietin mitä he toisissaan näkevät, miksi he ovat yhdessä. Toki saatan miettiä sitä kaikkien parien kanssa, mutta ulkonäön selkeä ero saa minut erityisen usein pohtimaan asiaa.
Järkeni sanoo, ettei pohdinnassani ole mitään mieltä. Ensinnäkin kaikilla ihmisillä on oikeus parisuhteeseen ja onneen kenen kanssa tahansa. Myös rumilla. Toiseksi rumuus on aina katsojan silmässä. Itse pidän esimerkiksi näyttelijä Sandra Oh:ta rumana (leuaton lattanaama), mutta hänet on listattu maailman kauneimpien joukkoon.
Kolmanneksi, pidän itseäni rumana ja silti koen ansaitsevani parisuhteen ja onnen siinä missä kuka tahansa muukin. Ja vieläpä komean mieheni kanssa.
Neljänneksi, rumuuteen ja kauneuteen vaikuttaa myös asenne ja ilmeet. Sama ihminen voi olla kaunis ja ruma riippuen miten ”kantaa itsensä”; onko hyvä ryhti, iloinen ilme, nyrpistynyt nenä pystyssä, ryhti lyhistynyt ja masentunut, pelokas, silmissä tuiketta vai ei. Ja niin edelleen.
Mistä omituinen ajatukseni ja lievä inhontunteeni rumiksi kokemiani ihmisiä kohtaan tulee? Olen pyöritellyt ajatusta päässäni ja olen päätynyt vain yhteen ratkaisuun (mikä ei kata kokonaisuutta, vaan on vasta alku). Huomaan pitäväni rumana liian itsevarmoja sekä liian epävarmoja ihmisiä. Erityisesti, jos näillä ihmisillä on kasvoissaan jokin piirre, josta en pidä, kuten liian iso nenä. Nyrpistelevät, itsekkäät ja töykeät ihmiset ovat rumia. Samaten kyyristelevät, kaikkea pelkäävät. Molemmat tunnetilat aiheuttavat sen inhontunteen sisälläni, eli kyse ei niinkään ole ulkonäöstä, vaikka sen siihen yhdistän.
Tässä on jälleen sisäisen kasvun paikka. Sitä huomaa olevansa niin keskeneräinen ihminen, kun vähänkin alkaa pohtia omien automaattisten ajatustensa ja tunteidensa lähteitä. Rumuus on yksi näkyvimmistä asioista, joita pitäisi jaksaa sietää, eikä aina kääntää katsettaan pois, kun Sandra Oh Greyn Anatomiassa suutelee vastanäyttelijäänsä.
perjantai 10. kesäkuuta 2011
Hiljaisuutta, pyydän
Olen ollut kotona nyt useamman viikon tekemässä töitä ja lukemassa tenttiin. Ihan kiva asunto, vähän ahdas, mutta muuten kotoisa, mukavat ulkoilumaastot ympärillä eikä kauppaankaan ole liian pitkä matka.
Joka ikinen päivä jossain lähellä rakennustyömaalla räjäytellään. Joka päivä kuuntelen varoituspiipitystä minuuttitolkulla, sitten ikkunalasit heiluvat kovasta räjähdysäänestä ja raivostuttava piipitys jatkuu vielä pari minuuttia sen jälkeen. Useita kertoja päivässä.
Joka ikinen päivä kuuntelen sotapoikien paukutteluleikkejä kello yhdeksästä aamulla kello yhteen tai kahteen iltapäivällä. On kuin ulkona olisi kova ukonilma, joka ikinen päivä.
Iltapäivällä nuo kaksi ”ukkosta” vaikenevat ja yläkerran naapuri aloittaa. Huonokuuloinen mummeli on ehkä pahin naapuri, mitä voin kuvitella. Telkkari pauhaa täysillä niin, että tiedän tarkalleen mitä ohjelmaa hän seuraa, jokaisessa asuntomme huoneessa. Jos hänellä sattuu puhelin soimaan kuulen kaiken mitä hän siihen puhuu; tiedän hänen terveydentilastaan ja mistä lie tuttavistaan ihan liian paljon asioita.
Ja koska tämä ei vielä riitä, sattuu päiviä kun lentokoneita kulkee päämme yli noin vartin välein kellon ympäri. Ne kulkevat matalalta, koska ovat laskeutumassa. Näinä mukavina öinä nukkuminen ei onnistu edes korvatulppien kanssa. Onneksi lentokoneet yleensä käyttävät toista reittiä.
Silloin tällöin on mahdollista, että asunnossamme on lähes hiljaisia hetkiä. Näinä hetkinä on takuuvarmaa, että surkeasti työnsä hoitava huoltoyhtiömme ilmestyy pihalle jonkin täysin hyödyttömän, mutta paljon melua pitävän laitteen kanssa tuhlaamaan aikaansa saamatta mitään oikeasti aikaiseksi. Aikaa he saavat kulutettua joskus jopa tunteja pikkuruiseen sisäpihaamme. Ja möykkä jatkuu. En voi istua lukemassa omalla pihallamme, koska tukehtuisin pakokaasuihin sisäpihalla jatkuvasti ajavien autojen tai huoltoyhtiön lehtipuhaltimen/ruohonleikkurin/asfaltinpesijän/hyödyttömännäköisen auton, joka vain ajaa ympyrää ikuisesti, toimesta.
Vakiolenkkeilykierroksellamme on metsäpätkiä, joissa voi kuvitella olevansa kaukana kaupungista, koska metsä vaimentaa liikenteen melun hetkellisesti. Mutta koska samaa metsää käyttää 90 000 muutakin kaupunkimme asukasta, voi olla varma ettei polulla saa olla minuuttia kauempaa yksin. Varsinkaan kauniina päivänä.
Kaipaan vain vähän hiljaisuutta ja rauhaa. Edes puoli tuntia päivässä, kunhan se olisi joka päivä.
Joka ikinen päivä jossain lähellä rakennustyömaalla räjäytellään. Joka päivä kuuntelen varoituspiipitystä minuuttitolkulla, sitten ikkunalasit heiluvat kovasta räjähdysäänestä ja raivostuttava piipitys jatkuu vielä pari minuuttia sen jälkeen. Useita kertoja päivässä.
Joka ikinen päivä kuuntelen sotapoikien paukutteluleikkejä kello yhdeksästä aamulla kello yhteen tai kahteen iltapäivällä. On kuin ulkona olisi kova ukonilma, joka ikinen päivä.
Iltapäivällä nuo kaksi ”ukkosta” vaikenevat ja yläkerran naapuri aloittaa. Huonokuuloinen mummeli on ehkä pahin naapuri, mitä voin kuvitella. Telkkari pauhaa täysillä niin, että tiedän tarkalleen mitä ohjelmaa hän seuraa, jokaisessa asuntomme huoneessa. Jos hänellä sattuu puhelin soimaan kuulen kaiken mitä hän siihen puhuu; tiedän hänen terveydentilastaan ja mistä lie tuttavistaan ihan liian paljon asioita.
Ja koska tämä ei vielä riitä, sattuu päiviä kun lentokoneita kulkee päämme yli noin vartin välein kellon ympäri. Ne kulkevat matalalta, koska ovat laskeutumassa. Näinä mukavina öinä nukkuminen ei onnistu edes korvatulppien kanssa. Onneksi lentokoneet yleensä käyttävät toista reittiä.
Silloin tällöin on mahdollista, että asunnossamme on lähes hiljaisia hetkiä. Näinä hetkinä on takuuvarmaa, että surkeasti työnsä hoitava huoltoyhtiömme ilmestyy pihalle jonkin täysin hyödyttömän, mutta paljon melua pitävän laitteen kanssa tuhlaamaan aikaansa saamatta mitään oikeasti aikaiseksi. Aikaa he saavat kulutettua joskus jopa tunteja pikkuruiseen sisäpihaamme. Ja möykkä jatkuu. En voi istua lukemassa omalla pihallamme, koska tukehtuisin pakokaasuihin sisäpihalla jatkuvasti ajavien autojen tai huoltoyhtiön lehtipuhaltimen/ruohonleikkurin/asfaltinpesijän/hyödyttömännäköisen auton, joka vain ajaa ympyrää ikuisesti, toimesta.
Vakiolenkkeilykierroksellamme on metsäpätkiä, joissa voi kuvitella olevansa kaukana kaupungista, koska metsä vaimentaa liikenteen melun hetkellisesti. Mutta koska samaa metsää käyttää 90 000 muutakin kaupunkimme asukasta, voi olla varma ettei polulla saa olla minuuttia kauempaa yksin. Varsinkaan kauniina päivänä.
Kaipaan vain vähän hiljaisuutta ja rauhaa. Edes puoli tuntia päivässä, kunhan se olisi joka päivä.
keskiviikko 1. kesäkuuta 2011
Kehoni on temppelini
Jälleen kerran Musta Heppa kuvaa osuvasti tämän hetken fiiliksiä.. Kehoni on temppelini joo.
Pikkuhuomioita XXX
Mikä on kansa? Kuka on kansa? Sanan käyttö on lisääntynyt eduskuntavaalien ansiosta. Sitä on alettu käyttää erilaisissa merkityksissä; se on tullut korvaamaan muita sanoja, mikä häiritsee ainakin omaa kielikorvaani.
”Kansan tahto” tuli esiin Perussuomalaisten voitossa. Puoluetta äänesti viidesosa suomalaisista ja se oli kolmanneksi suurin puolue – miten se on kansan tahto? Mistä lähtien kolmanneksi suurin puolue ja viidesosa äänestäjistä on määrännyt kansan tahdon? Puhumattakaan siitä, ettei kukaan koskaan määrittele mikä tai kuka on kansa ja onko tällä Kansalla oma, yhtenäinen tahtonsa ylipäänsä.
Esimerkiksi eräässä lehtijutussa haastateltu lääkäri sanoo ”nilkkatulehduksesta”:
"kansa kutsuu tulehdukseksi vaikkei se oikeasti sellainen olisi.."
Eli lääkärit eivät kuulu kansaan? Vielä aiemmin samassa yhteydessä olisi käytetty maallikko-termiä. Maallikko erottaa sanana selkeämmin ja vähemmän väheksyen asiaan vihkiytyneen lääkärin ja sairauksien terminologiasta tietämättömän muun alan taitajan.
Toinen ärsyttävä, nykyään usein näkyvä ”väärinkäyttö” sanalla kansa on kansanäänestys, jossa kansa saa sanoa painavan sanansa. Jossa kansan ääni kuullaan. Kansanäänestys voidaan oikeasti järjestää esimerkiksi ydinvoiman lisärakentamisesta, mutta tässä tarkoitan väärinkäytöllä sanan käyttöä yleisöäänestys-sanaa korvaavana. Milloin mikäkin ohjelma, kuten vaikkapa Big Brother, Tangomarkkinat, joissa yleisö saa äänestää, käyttää nykyisin sanaa kansanäänestys. Tokihan kaikki mahdolliset äänestysohjelmat keräävät koko kansan äänet, eivät pelkästään oman yleisönsä?
Sanalla kansa tuntuu olevan arvotus. Kansa on jotenkin tyhmä, kansanomainen viittaa nykyisin yksinkertaiseen, mihin tahansa huhuihin uskovaan ja faktaa fiktiosta erottamattomaan henkilöön. Mieleni tekisi kovasti tutkia milloin ”kansa” on yleisessä puheessa muuttunut pelkästään negatiiviseksi sanaksi. Vai onko sillä vielä positiivisia merkityksiä, kuten vaikkapa 1800-luvun nationalismin aikaan?
Typerä, liian lyhyt elämä, kun ei ehdi tehdä tutkimusta jokaisesta asiasta, joita tekisi mieli selvittää.
”Kansan tahto” tuli esiin Perussuomalaisten voitossa. Puoluetta äänesti viidesosa suomalaisista ja se oli kolmanneksi suurin puolue – miten se on kansan tahto? Mistä lähtien kolmanneksi suurin puolue ja viidesosa äänestäjistä on määrännyt kansan tahdon? Puhumattakaan siitä, ettei kukaan koskaan määrittele mikä tai kuka on kansa ja onko tällä Kansalla oma, yhtenäinen tahtonsa ylipäänsä.
Esimerkiksi eräässä lehtijutussa haastateltu lääkäri sanoo ”nilkkatulehduksesta”:
"kansa kutsuu tulehdukseksi vaikkei se oikeasti sellainen olisi.."
Eli lääkärit eivät kuulu kansaan? Vielä aiemmin samassa yhteydessä olisi käytetty maallikko-termiä. Maallikko erottaa sanana selkeämmin ja vähemmän väheksyen asiaan vihkiytyneen lääkärin ja sairauksien terminologiasta tietämättömän muun alan taitajan.
Toinen ärsyttävä, nykyään usein näkyvä ”väärinkäyttö” sanalla kansa on kansanäänestys, jossa kansa saa sanoa painavan sanansa. Jossa kansan ääni kuullaan. Kansanäänestys voidaan oikeasti järjestää esimerkiksi ydinvoiman lisärakentamisesta, mutta tässä tarkoitan väärinkäytöllä sanan käyttöä yleisöäänestys-sanaa korvaavana. Milloin mikäkin ohjelma, kuten vaikkapa Big Brother, Tangomarkkinat, joissa yleisö saa äänestää, käyttää nykyisin sanaa kansanäänestys. Tokihan kaikki mahdolliset äänestysohjelmat keräävät koko kansan äänet, eivät pelkästään oman yleisönsä?
Sanalla kansa tuntuu olevan arvotus. Kansa on jotenkin tyhmä, kansanomainen viittaa nykyisin yksinkertaiseen, mihin tahansa huhuihin uskovaan ja faktaa fiktiosta erottamattomaan henkilöön. Mieleni tekisi kovasti tutkia milloin ”kansa” on yleisessä puheessa muuttunut pelkästään negatiiviseksi sanaksi. Vai onko sillä vielä positiivisia merkityksiä, kuten vaikkapa 1800-luvun nationalismin aikaan?
Typerä, liian lyhyt elämä, kun ei ehdi tehdä tutkimusta jokaisesta asiasta, joita tekisi mieli selvittää.
perjantai 8. huhtikuuta 2011
Pikkuhuomioita XXIX
Tulin tässä ajatelleeksi elämäkertoja, kun kuulin ohimennen keskustelua elämäkertakirjasta kahvilassa. Nainen sanoi, että hänen lukemansa elämäkerta oli ”kaunis tarina”. Blogaaminen omasta elämästä on käytännössä samaa kuin elämäkerran kirjoittaminen. Tarinoiden kertomista omasta elämästä.
Mutta romaaneilla ja elämäkerroilla sekä blogeilla on yksi selkeä ero. Romaanit ovat todellisuuteen perustuessaankin jonkun kuvitelmaa, elämäkerrat ja oman elämän blogit totta (myöh. tekstissä puhun vain elämäkerroista mutta tarkoitan näitä molempia). Joku on elänyt ne hetket, joita kirjoituksessaan kuvaa. Vaikka sen kertoisi tarinamaisesti ja kauniissa muodossa, se on silti osa omaa elämää. Elämäkerran kirjoittamisesta menee pointti, jos alkaa keksimään tarinoita värittääkseen menneisyyttään. Oletettavasti joku niinkin tekee, mutta olkoon se oma lukunsa.
Voiko eletty elämä olla ”kaunis tarina”? Varsinkin, jos siitä kirjoitettua teosta on juuri ennen tätä lausahdusta kuvannut surullisimmaksi koskaan lukemistaan kirjoista. Voiko surullinen ja synkkä elämä olla oikeasti kaunista, vai onko se kirjoitettu niin hienoon kaunokirjalliseen muotoon ettei lukija enää koe kirjoittajaa oikeasti eläneeksi ihmiseksi? Vai onko lukijassa jotain vikaa, jos pitää toiselle oikeasti tapahtuneita onnettomuuksia ja ikävyyksiä kauniina tarinana?
Ja miten elämästä saa muotoiltua kauniin tarinan? Harvoin asiat sujuvat romaanin juonen mukaisesti loogisesti ja pitävät lukijan jännitystä yllä. Kaikkien elämässä on paljon tylsyyttä. Vastustan ajatusta, että kuuluisuuksienkaan pitäisi kirjoittaa elämäntarinaansa vain liuta onnistumisia tai suuria epäonnistumisia ja unohtaa ne tylsät ja tavalliset hetket välistä. Nehän ihmisestä tekevät inhimillisen ihmisen. Vastustan kauniita tarinoita. Elämäkertaa lukiessani haluan lukea oikeasta elämästä enkä elämän pohjalta muokattua tarinaa. Tiedostan kyllä, että jokaisen sekunnin kirjaaminen ei ole järkevää, mutta peräänkuulutankin tasapainoa arjen tylsyyden, loiston ja surkeuden välille. Fiktiokirjallisuus on kauniita tarinoita varten.
Mutta romaaneilla ja elämäkerroilla sekä blogeilla on yksi selkeä ero. Romaanit ovat todellisuuteen perustuessaankin jonkun kuvitelmaa, elämäkerrat ja oman elämän blogit totta (myöh. tekstissä puhun vain elämäkerroista mutta tarkoitan näitä molempia). Joku on elänyt ne hetket, joita kirjoituksessaan kuvaa. Vaikka sen kertoisi tarinamaisesti ja kauniissa muodossa, se on silti osa omaa elämää. Elämäkerran kirjoittamisesta menee pointti, jos alkaa keksimään tarinoita värittääkseen menneisyyttään. Oletettavasti joku niinkin tekee, mutta olkoon se oma lukunsa.
Voiko eletty elämä olla ”kaunis tarina”? Varsinkin, jos siitä kirjoitettua teosta on juuri ennen tätä lausahdusta kuvannut surullisimmaksi koskaan lukemistaan kirjoista. Voiko surullinen ja synkkä elämä olla oikeasti kaunista, vai onko se kirjoitettu niin hienoon kaunokirjalliseen muotoon ettei lukija enää koe kirjoittajaa oikeasti eläneeksi ihmiseksi? Vai onko lukijassa jotain vikaa, jos pitää toiselle oikeasti tapahtuneita onnettomuuksia ja ikävyyksiä kauniina tarinana?
Ja miten elämästä saa muotoiltua kauniin tarinan? Harvoin asiat sujuvat romaanin juonen mukaisesti loogisesti ja pitävät lukijan jännitystä yllä. Kaikkien elämässä on paljon tylsyyttä. Vastustan ajatusta, että kuuluisuuksienkaan pitäisi kirjoittaa elämäntarinaansa vain liuta onnistumisia tai suuria epäonnistumisia ja unohtaa ne tylsät ja tavalliset hetket välistä. Nehän ihmisestä tekevät inhimillisen ihmisen. Vastustan kauniita tarinoita. Elämäkertaa lukiessani haluan lukea oikeasta elämästä enkä elämän pohjalta muokattua tarinaa. Tiedostan kyllä, että jokaisen sekunnin kirjaaminen ei ole järkevää, mutta peräänkuulutankin tasapainoa arjen tylsyyden, loiston ja surkeuden välille. Fiktiokirjallisuus on kauniita tarinoita varten.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
Älkää hyvät miehet levitelkö siementä enään yhteenkään purkkiin tai tämä uhkakuva on todellisuutta."
Kyllä, seksi ja hedelmöitys eivät ole olemassa ilman toista.