torstai 30. syyskuuta 2010

Turvapaikkani

Olen ihmisriippuvainen. Tiedän se oikein hyvin, varsinkin kun yksi ystäväni on ottanut tavakseen huomautella asiasta. Olen miettinyt jo pidemmän aikaa miksi. Koin tänään ahaa-elämyksen asiasta. Ihmiset ovat turvapaikkani.

Turvapaikka on se tila tai olotila, johon paetaan, kun vastoinkäymiset käyvät liian suuriksi tai on muuten vain paha olla. Jokaisella on oma turvapaikkansa, tiedostettu tai tiedostamaton. Minä olen juuri tiedostanut omani sijainnin.

Ystäväni mielestä turvapaikka löytyy kotoa, äidin ja isän luota. Ystäväni listaa turvapaikoikseen tiettyjä paikkoja, joihin liittyy tiettyjä ihmisiä, mutta tärkeintä on hänen mukaansa tuntea olonsa kotoisaksi tilassa, ei ihmisten seurassa. Minulle paikalla ei ole väliä. Voin kokea turvallisen paikan melkeinpä vaikka keskellä kaupunkia, jos saan olla tietyn ihmisen kainalossa.

Kuka tahansa ihminen ei ole turvallinen. Aiemmin ajattelin, että tarvitaan vuosia, ennen kuin voin tuntea oloni turvalliseksi jonkun seurassa. Sittemmin olen pyörtänyt ajatukseni tavattuani yllättäviä ihmisiä. Kaikkein turvallisin paikka on oman miehen kainalossa ihan missä päin maailmaa tahansa. Siksi riidat tuntuvat erityisen pahoilta, koska samalla menetän turvapaikkani, johon vetäytyä.

Huomaan nyt tämän oivallukseni jälkeen etsineeni tiedostamattani jo vuosia toista turvapaikkaa. En pidä ajatuksesta olla riippuvainen vain yhdestä ihmisestä. Se antaa liikaa valtaa tälle ihmiselle. Nyt voin sanoa olevani tasapainoisemmassa tilanteessa. Olen yllätyksekseni osannut avautua melko uusille ihmisille elämässäni ja saanut heistä turvapaikan. Tämä ei vähennä mieheni tärkeyttä turvapaikkanani, enemmänkin helpottaa hänen taakkaansa ja parantaa suhdettamme.

En ole päässyt/joutunut (näkökulmasta riippuen) vielä kokeilemaan uudehkoja turvapaikkojani montaakaan kertaa. Mutta pelkkä niiden olemassaolo tuottaa paremman mielen ikävän iskiessä. Minulla on mahdollisuus paeta maailmaa niin halutessani, vaikka mieheni olisikin kaukana toisessa kaupungissa. Mutta mikään ei voita miehen kainalossa vietettyä viikonloppua, paitsi viikko tai kaksi.

keskiviikko 29. syyskuuta 2010

Ostoksilla

Käväisin eilen kaupassa nälkäisenä. Suuri virhe. Tein kauppalistan valmiiksi, jotta välttyisin heräteostoilta. Se toimii aina toisinaan, mutta ei tällä kertaa.

Rasvaisia ruokia onnistuin melko hyvin välttelemään, mutta lompakolle reissu tuli kalliiksi. Nälkäisenä ei jaksa käyttää aikaa ja etsiä sitä halvinta vaihtoehtoa pitkiltä hyllyiltä. Ostettava ruokamäärä myös tuppaa kasvamaan nälkäisenä. Kahden Yosan sijaan matkaan lähti kuusi erimakuista Yosaa, leivän päälle pelkän juuston sijaan kahta erilaista juustoa ja kasvisleikkelettä, joka ei myöskään ole tuote halvimmasta päästä mutta herkkua.

Himoitsin kaikkea näkemääni suolaista ruokaa ja päädyin ostamaan tiskiltä valmista perunamuusia (raskasta mutta edullista) ja kasvispihvin sekä fetasalaattia (oi sitä rasvan määrää!) illaksi. Tiskissä oli tarjolla myös rahkaa, joka sai veden kielelle, joten ostin maustamatonta, vähärasvaista rahkaa ja hedelmiä sen kanssa syötäväksi. Tässä pystyin sentään onnittelemaan itseäni: valitsin kevyemmän ja halvemman vaihtoehdon tiskin valmiin rahkan sijaan.

Suklaata olin aikonut ostaa jo kauppaan astuessani. Suklaalakkoni on pitänyt hyvin, olen syönyt suklaata vain hyvin pieniä määriä ennalta itselleni määrääminäni päivinä enkä ole repsahtanut kertaakaan. Olen kärsinyt päänsärkyni ja muut vieroitusoireet ja olo on jo alkanut helpottaa. Harmi vain, että sen yhden patukan sijaan ostin eilen pussillisen Amerikan pastilleja (suurta herkkua) ja levyllisen suklaata. En tiedä miten pystyn pidättelemään itseäni seuraavan viikon ajan, kun tiedän kaapissa olevan suklaata. Ainakaan tänä aamuna se ei onnistunut.

Nyt kaduttaa koko eilinen kauppareissu. Kaapissani on herkullista tuoretta kauraleipää, juusto vie kielen mennessään ja makean himoon on rahkaa ja monta Yosaa. Ja lompakkoni tyhjeni. Tuhlausmorkkis yhdistettynä ahmimismorkkikseen ei ole paras olotila.

tiistai 28. syyskuuta 2010

Mustaa, mustaa, violettia, mustaa...

Katselin vaatekaappini sisältöä yrittäessäni päättää mitä pukisin päälle. Löysin mustia hameita, mustia paitoja, mustia villatakkeja... Koko viime syksyn ja talven yritin ostaa värikkäitä vaatteita ja tuloksena oli yksi punaruudullinen hame, jota en osaa yhdistää minkään vaatteen kanssa ja yksi harmaa perushame. Värikkäitä kesämekkoja löysin, mutta ne kaikki ovat niin lyhyitä ja ohuita, ettei niitä voi kuvitellakaan pitävänsä alle 10 asteen lämpötiloissa.

Vaikka usein pukeutuessani en tunne oloani kauniiksi ja piiloutuminen mustiin on helppoa ja mukavaa, kaipaan myös värejä. Värit piristävät mieltä varsinkin näin syksyisin. Haluaisin pukeutumisellani viestittää pirteyttä ja iloista mieltä; se tekisi itsellekin paremman olon. Mistä löytäisin värikkäitä (värillisiä suhteessa mustaan ja harmaaseen), talveen sopivia hameita ja paitoja? Miten oppisin pukeutumaan pukeviin vaatteisiin, jotka tuntuisivat mukavilta ja lämpimiltä päällä? Haaste, jonka asetin itselleni vuosi sitten ei ole vielä ratkennut.

maanantai 27. syyskuuta 2010

Pikkuhuomioita XVI

Olin tänään yhden keikan töissä yli viikon sairastamisen jälkeen. Kurkkukipu on vain pahentunut päivä päivältä, joten jouduin tunnin opastuskierroksellani syömään aika monta kurkkupastillia saadakseni ääneni riittämään.

Kävin syömässä ennen töitä, noin puoli yhdeltä, mutta jo neljältä minulla oli kova nälkä. Väitän, perustuen tämän päiväiseen sekä aiempiin huomioihini, että kurkkupastillien runsas syöminen kiihdyttää ruokahalua. En tiedä mikä niissä sen tekee, mutta jos syö lyhyessä ajassa monta kurkkupastillia, on pian niiden syönnin jälkeen nälkä, vaikka olisi vasta syönyt.
Mikähän ainesosa pastilleissa sen tekee? Onkohan pastillimerkeillä väliä, tai mauilla? Ainakin sekä Mynthonin että Vicksin menthol-pastillit aiheuttavat nälkää. Olisikohan joku tehnyt aiheesta tutkimusta, pitääpä etsiä. Tai tehdä empiirinen tutkimus aiheesta itse.

torstai 23. syyskuuta 2010

If you can dream it...

Sairaana ollessa on tullut kanavasurffailtua päivän kuluksi. Yhtenä aamupäivänä yksi harvoista kanavista, joilla oli ohjelmaa oli Liv. Katsoin sieltä tulevaa ohjelmaa hetken. Vanessa Kurri haastatteli jotain miestä lasten leikkiessä vieressä. Se mikä ohjelmassa aiheutti tarpeen kirjoittaa tänne oli Vanessan paita. Siinä luki isolla ”if you can dream it, you can do it”.

Nähtyäni paidan alkoi suututtaa. Vaikka se oli oletettavasti tahatonta, paidasta tuli mieleen, että taas yksi ”täydellinen nainen” tyrkyttää maailmannäkemystään. Joku juuri sen paidan on ohjelmaan valinnut tietäen hyvin mitä mielikuvia iso teksti aiheuttaa. ”Minä olen täydellinen äiti, vaimo, minulla on unelmatyöni ja täydellinen ulkonäkö, joten saan moralisoida kaikkia muita, jotka eivät ole onnistuneet joka elämän osa-alueella yhtä loistavasti kuin minä pelkästään laiskuuttaan ja typeryyttään.” Kuka tahansahan saa lapsen vain unelmoimalla siitä. Jos ei, on vika omassa päänupissa.
(herkkähipiäisille huom. paidan aiheuttama mielikuva ei ole sama asia kuin mielipiteeni Vanessa Kurrin elämästä, josta en voi sanoa tietäväni yhtään mitään, saati pitäväni häntä millään asteikolla täydellisenä.)

keskiviikko 22. syyskuuta 2010

Laihdutus, osa 5

Huomasin etten ole muistanut viime aikoina päivittää tänne tekstiä laihdutusurakastani. Se johtuu siitä, että olin pitkään laihduttamatta. Elämässäni on ollut viime aikoina niin paljon keskeneräisiä projekteja ja ahdistusta niistä, etten kyennyt ajattelemaan epäonnistumistani laihduttamisessa. Suuri osa näistä projekteista on edelleen kesken, mutta olen opetellut muuttamaan asennettani suvaitsevammaksi itseäni kohtaan.

Laihdutukseni ei ole kesän mittaan edennyt mihinkään, olen ahminut jäätelöitä ja ruokaa niin paljon, että itsekin tajuan tehneeni suuren virheen. Tajusin sen jo syödessäni herkkuja, mutta en aina kyennyt estämään itseäni. Olen lihonut takaisin kaikki keväällä laihduttamani kilot. Positiivista tässä on, että en ole lihonut alkuperäisestä lähtöpainosta – joka oli joskus vuosi sitten. Eli tavallaan vuosi hukkaan vain yhden ahmimiskesän takia.

Nyt tuntuu, että voisin taas ottaa itseäni niskasta kiinni. Olen pienentänyt ruoka-annoksiani vähän kerrassaan, harventanut ruokailuvälejä ja lopettanut napostelun melkein kokonaan. Suklaata en ole syönyt yli viikkoon, mikä aiheuttaa päänsärkyä ja muita vieroitusoireita, mutta minä kestän. Tällä kertaa aion todella vierottua suklaasta ja alkaa pitää ainoastaan sallittuja suklaapäiviä. Välipaloikseni olen syönyt pakastettua mansikkaa. Tämän haittapuolena on se, että kesällä pakkaseen laitetut 10 kiloa on nopeasti syöty, jos päivittäin sieltä rasian ottaa. Mutta vain itse pakastetuissa mansikoissa ei ole lisätty mitään sokereita tai säilöntäaineita.

Tämä ruokakuurini on pitänyt nyt kotona ollessa hyvin. Olen saanut pienennettyä ruokailuni mielestäni hyvään tasoon. Vähän pelottaa mitä tapahtuu, kun paranen kuumeestani ja lähden taas opiskelemaan. Kun alan kuluttaa enemmän energiaa, riittääkö nyt totuttelemani ruoka täyttämään mahan? Miten jaksan pitkät opiskelupäivät ilman välipalaa? Olen kantanut laukussa usein kaurakeksiä, kun joudun olemaan toisinaan 10-14 tuntia menossa. Jos keksiä ei ole, houkutus sortua suklaaseen on todella suuri. Puhumattakaan järjettömästä nälästä, joka vaivaa kun pääsen illalla kotiin. Toisaalta keksi ei ole kevyimmästä päästä välipala. Mutta en pidä omenoiden kantamisesta laukussa, ne vain liiskaantuvat kirjojen alla. Banaanissa on kaloreita eikä sekään pysy liiskaantumatta. Mitään lusikalla syötävää ei ole järkevää yrittää kävellessä luennolta toiselle syödä. Siksi olen päätynyt hyvänmakuisiin Elovenan kaurakekseihin. Joskus ostan myös juotavan jogurtin tai muun juotavan välipalan, mutta ne eivät tunnu täyttävän yhtä hyvin kuin pureskeltava keksi. Jos keksisin ratkaisun pitkien päivien ongelmaan olisin taas askeleen lähempänä pysyvää painonhallintaa.

Urheiluharrastukseni on jämähtänyt myöskin. Kesällä tein niin pitkiä työpäiviä, etteivät voimat riittäneet enää Wii Fitillä pelaamiseen, saati lenkkeilyyn ulkona. Minulla ei edellenkään ole ketään kaveria, joka kiskoisi minut lenkille tai kuntosalille. Yksin ei tule lähdettyä. Tuli joskus ennen, mutta siihen vaaditaan paljon kovempaa itsekuria kuin minusta tällä hetkellä löytyy. Uin kyllä kesällä paljon, mutta en selvästikään tarpeeksi suhteessa syömieni jäätelöiden määrään.

Ensi viikonloppuna pitäisi kehdata mennä kylpylään, kun sinne on kutsuttu. Nolottaa jo etukäteen ajatus minusta uimapuvussa. Tykkään paljon uimisesta, mutta harrastan sitä vain järvissä ja meressä, jonne ei voi pällistellä miten liikun, kuten kylpylöiden kirkkaissa vesissä. Tekisi mieli jättää koko kylpyläreissu väliin, mutta tässä taas itsepäisyyteni nostaa päätään. Jos jokin on hankalaa ja pelottavaa, ja pään painaminen pensaaseen helppo vaihtoehto, en voi tehdä niin. Pelot pitää voittaa, elämä ei saa olla pelkojen hallitsemaa. Siispä rohkeasti vain kylpylään muiden katseltavaksi ja pilkattavaksi. Ja lisää laihdutusta!

Pikkuhuomioita XV

Meillä on sänky makuuhuoneessa niin, että mieheni nukkuu ikkunan lähellä ja minä oven puolella huonetta. Olen hyvin herkkä vedolle. Viime yönä nukuimme kokeeksi toistemme puolella. Ajattelin, että koska tuuletusluukku on kiinni, tarkenen nukkua lähellä ikkunaa.

Ensinnäkin koko yön olin pudota sängystä, kun ojentelin jalkojani kuvitellen mieheni olevan oikealla puolellani, mutta siellä olikin vain tyhjyyttä. Sen lisäksi heräsin aamulla hirvittävään kurkkukipuun ja jääkylmään ilmaan. Mielenkiintoista huomata miten paljon merkitystä on sillä nukkuuko 90 senttiä lähempänä vai kauempana ikkunasta. Nyt on ääni mennyt todisteeksi vedosta makuuhuoneessamme.

tiistai 21. syyskuuta 2010

Prinsessoja ja Vaaveja

Lähipiirissäni on nyt seitsemän vauvaa, kolme poikaa ja neljä tyttöä. Vanhimmat heistä ovat jo saaneet nimen, nuorin ei ole vielä päässyt sairaalasta kotiin. Tietääkseni muita ei ole raskaana eli pahin vauvabuumi on ohi tältä erää.

Luettuani tuoreiden vanhempien fb-viestejä ja heidän ystäviensä onnitteluja pisti silmääni yksi erikoispiirre. Miksi tyttövauvoista käytetään niin paljon nimitystä prinsessa tai rinsessa, mutta poikavauvoista hyvin harvoin prinssiä? Kukaan fb-teksteissä ei kirjoittanut pojista prinssinä, mutta vähintäänkin puolet kirjoitti tytöistä prinsessoina ja yksi tuore äiti on suorastaan nimennyt vauvansa rinsessaksi. Prinssiä tuntuu tapaavan vain lehtien kastetut-ilmoituksista, ei arjen sanankäytössä. Miksi?

Pojasta tunnutaan käyttävän toisinaan vain poika-sanasta väännettyjä versioita kuten poju tai muu vastaava tai sitten puhutaan vain vauvasta, vaavista. Alkaako sukupuolen korostus jo syntymästä? Miespuolinen on neutraali, sukupuoleton ”vauva”, naispuolisen sukupuoli taas pitää tuoda selkeästi esiin. Sisäistä feministiäni kuohuttaa.

perjantai 17. syyskuuta 2010

Pikkuhuomioita XIV

Mikähän siinä on, että käsilaukun pohjalle kertyy aina pikkuroskaa? Vaikka kuinka uuden laukun kanssa vannoo, että tämän pidän puhtaana enkä täytä kuiteilla pohjalle silti alkaa kertyä vakuuttava määrä pientä tavaraa ja puoliksi käytettyjen nenäliinojen palasia. Roskista nyt puhumattakaan; jos lähellä ei satu olemaan roskista luonnollinen paikka roskille on käsilaukku - aikomushan on heittää roskat pois heti tilaisuuden tullen. Sitä ei vain muista tehdä.

Aikaisemmin harrastin yhden käsilaukun taktiikkaa. Minulla oli aina kaikki tarvittava mukana laukussa. Sittemmin erinäisten laukkumäärien kerryttyä kaappiini olen alkanut vaihdella laukkuja melko tiuhaan. Joka päivä mietin erikseen minkävärinen laukku sopisi vaatetukseeni ja minkäkokoisen laukun tarvitsen sen päivän tavaroille. Opiskellessa on käytännöllistä omistaa monen kokoisia laukkuja.
Ongelma monessa laukussa on tavaroiden siirtely. Olen jo aikaa sitten ostanut pienen pussukan, joka sisältää kaikki meikit, peili, lääkkeet ja muut pikkutavarat, joita voi tarvita päivän mittaan. Mutta sen lisäksi erikseen pitää pakata huulirasva - koska sitä käyttää säännöllisesti - matkakortti bussiin, lompakko, kalenteri, puhelin, vesipullo, nenäliinoja, kurkkupastilleja, purkkaa, siteitä ja tamponeja, kyniä, päivän luentoja varten paperit ja kirjat, kamera, sateenvarjo ja niin edelleen. Suurin osa näistä tavaroista voisi seistä valmiina laukussa, jollei vaihtaisi laukkua niin usein.

Ja ongelmahan ei ole se, etteikö näitä tavaroita saisi vaihdeltua laukusta toiseen. Ongelma on se, että laukkujen pohjalla on niin paljon niitä kuitteja ja muita irtopapereita, lähmääntyneitä kurkkupastilleja, murskaantuneita pussista pudonneita purkkia, puoliksi syödyn välipalakeksin murenia ja unohtuneita muistilappusia, että olennaisten tavaroiden löytäminen ei ole ihan helppoa. Usein jokin tavara unohtuu väärään laukkuun ja juuri silloin sille olisi käyttöä. Se tuntuu olevan lakina kaikessa: kun unohdat tavaran kotiin, sitä kipeästi tarvitset.

Koskakohan keksitään hajoamattomat purkkapussit ja sellaiset kurkkupastillirasiat, jotka eivät aukea vahingossa laukun pohjalla, puhumattakaan repeämättömistä nenäliinoista? Olen miettinyt myös erillisen roskapussin kantamista laukussani, mutta tarpeeksi kestävää, pienikokoista pussia en ole löytänyt. Pienet muovipussit repeilevät, kangaspussia joutuisin pesemään jatkuvasti. Kangasnenäliinasta olen myös haaveillut, mutta sen käytössä on omat hankaluutensa varsinkin pahan nuhan aikaan.

keskiviikko 15. syyskuuta 2010

Hormonit sekaisin

Tein juuri havainnon itsestäni. Olen ihmetellyt, miksi joinakin kuukausina olen ennen menkkoja erityisen kiukkuinen ja masentunut ja toisina taas en. Luulin sen liittyvän hormonitasapainoon mutta sen epäsäännöllisyys häiritsi.

Olen viime aikoina joutunut asumaan satunnaisesti kahden naisihmisen kanssa. Silloin kun meillä sattuu olemaan menkat samaan aikaan tai toisen kuukautiset tulevat minun jälkeeni kaikki on normaalisti. Mutta heti kun toisella heistä on kuukautiset minun ovulaationi jälkeen ja ennen kuukautisiani, on elämä yhtä kärsimystä.

Tämän on pakko olla hormonijuttu, koska tunnen vatsassani, kuinka kuukautisten pitäisi alkaa hetkenä minä hyvänsä, olen hirveän kiukkuinen koko maailmalle ja samalla masentunut omasta surkeudestani. Mutta kuukautisiini on vielä viikko aikaa! Havaintoni kaipaa vielä varmistusta, mutta tuo selittäisi kaikki oudot ja poikkeavat tuntemukseni ja myös sen miksi niin tapahtuu vain joinakin kuukausina. En oleile naisten kanssa samassa asunnossa niin säännöllisesti eikä kiertomme ole niin samankaltaisia, että tuo tapahtuisi joka kuukausi tai edes joka toinen.

Ei tästä havainnosta ole kylläkään apua kiukkuisuuteen saati masennukseen. Tekee mieli vain hautautua kotiin ja nukkua, mutta en voi nukkua kun kaiket yöt kiukuttelen milloin millekin asialle tai ihmiselle mielessäni.

Edit: Miespuolinen ystäväni ei usko teoriaani, koska hän ei ole koskaan kuullut tästä. Yritin googlettaa löytääkseni tutkimustuloksia, mutta en keksi hyvää hakusanayhdistelmää.
Mutta tokihan te naislukijani tiedätte mistä teoriani on lähtöisin? Olette kai olleet leireillä tai muuten asuneet hiukan pidempiä aikoja naisten kanssa ja huomanneet sen vaikutuksen kuukautisiinne? Itselläni on hyvin heikko hormonitasapaino (paremman puutteessa, en tiedä miksi sitä kutsuisi) eli saan hyvin nopeasti, oikein osuessaan jopa viikon leirillä, vaikutteita muiden kuukautiskierrosta. Tämän olen tiennyt rippileiriltä asti. Uusi havaintoni liittyi näiden muiden oireiden - ärtyisyyden ja masennuksen - yhtymiseen tähän hormoniepätasapainoon.

tiistai 14. syyskuuta 2010

Seksikkyyttä

Kun tänne on nyt tullut kirjoiteltua paljon rinnoista niin ei sitä viitsi lopettakaan. Sattui silmääni uutinen latinotähden rinnoista. Hänen koon 75E rintansa ovat siis kuppikokoa isommat kuin omani ja ilmeisesti aidot. Näin ymmärsin nopean googletuksen perusteella.

Tähti sanoo tunteneensa olonsa aina seksikkääksi rintojensa kanssa. Hänellä on täytynyt olla joko mahtava vaatetyylitaju jo nuorena tai tehokas äiti - itselleni on hädin tuskin tähän ikään mennessä hahmottunut miten vääränkokoisista vaatteista saa siedettävän näköisiä päällä. Tosin minulta on puuttunut molemmat edellä mainitut sekä kyky ommella itse itselle oikeankokoisia vaatteita.

"Pukeutuminen on vaikeaa. Mitä tahansa puen ylleni, näytän stripparilta." sanoo Sofia Vergara.
Niinpä! Kun vaatteet tehdään pienille rinnoille isot yleensä pullottavat kaula-aukoista liikaakin. Korkeita kauluksia taas ei voi pitää näyttämättä idiootilta.

Olipa mukavaa tuntea hetken ajan samastumista naiseen, joka on ollut maailman seksikkäimpien naisten listalla 30 parhaan joukossa. Melkein kuin itsekin olisi seksikäs. Tai no ehkei nyt sentään liioitella.


perjantai 10. syyskuuta 2010

Jännitystä ilmassa

Vihdoin jotain konkreettista!
Nyt odotuksellamme on välietappi, aika lapsettomuustutkimuksiin tammikuun alkuun. Pikkuhiljaa voisi alkaa ottaa selville mitä ihmeen tutkimuksia he haluavat tehdä, jos lähettävän lääkärin mukaan varsinaiset tutkimukset on jo tehty eikä syytä lapsettomuuteen ole löydetty. Ainakin listasta löytyy vakuuttava määrä verikokeita. Ehkä minulla ei ole äitiyshormonia? Onkohan sellaista olemassa.. Aikovatko lääkärit vain tutkia lisää kuukausikaupalla eikä aloittaa hoitoja ennen kuin samat tutkimukset on kerrattu uudestaan ja uudestaan? Ehdinkö täyttää 40 ennen kuin hoidot aloitetaan?

Alkaa vähän pelottaa, että ehkä sittenkin endometrioosi on tehnyt tuhojaan. Positiivisen asenteen ylläpitäminen on melko haastavaa viikkojen ja kuukausien kuluessa ohi mitään tapahtumatta. Ja miksi sairaalan kyselylomakkeessa kysytään olenko ollut osastohoidossa tai toimenpiteissä ulkomailla, pääkaupunkiseudulla tai Pirkanmaalla vuonna 2005 tai sen jälkeen? Miksi juuri noissa kolmessa paikassa? Viimeksi endometrioosi leikattiin Helsingissä, olenko saanut sieltä jotain, joka tekee minusta ikuisesti lapsettoman? Kenelle voin purkaa raivoani, jos näin on? Kasvottomaan sairaalarakennukseen, ylityöllistettyihin työntekijöihin, huonoihin päättäjiin, joista kukaan ei henkilökohtaisesti ole syyllinen, mutta elämäni tuhoutuminen on kaikkien heidän syynsä?

Onko lapsettomuus elämän loppu? Tällä hetkellä tuntuu, että ainakin iso osa elämästä jää kokematta, jos ei koe äitiyttä. Adoptiohaaveeni jumittuivat mieheni kiivaaseen vastustukseen. Mitä tehdä, jos nämä pelot osoittautuvat todeksi?

torstai 9. syyskuuta 2010

Kolmoset

Juostuani vauvakutsuilta toisille alkaa jo mieli väsyä. Jotenkin turtunut olo. Jokainen vauva on suloinen, vanhemmat rasittavan hehkuttavia juuri oman lapsensa erityisyyttä. Vielä ainakin kaksi ystävääni on raskaana, synnytys kuukauden sisään.
Itselläni meni tämä kuukausi ”hukkaan”. Ovulaatio on suunnilleen nyt eikä miestä mailla halmeilla. Tapaamme vasta viikonloppuna ja silloin on liian myöhäistä. Odotusta, jatkuvaa turhauttavaa odotusta.

Katsoin eilen pitkästä aikaa Frendien uusintaa Subilta. Eilisessä jaksossa Phoebe on viimeisillään raskaana sisarensa kolmosista ja hänen mielialansa heittelevät laidasta toiseen. Hän ei haluaisi luopua lapsista, joista on tullut rakkaita odotuksen aikana. Edellisen kerran Frendejä katsoessani vuosia sitten tunsin myötätuntoa Phoebea kohtaan mutta en sen erityisempää samastumista. Eilen herkistyin kovin Phoeben tuntemuksille ja myötäelin parhaani mukaan. Toisaalta olin kateellinen, kun en itse ole saanut kokea raskautta, toisaalta voin pahoin ajatuksesta, että hänen täytyy luopua lapsista niiden synnyttyä.

Olen saanut päähäni, että tulen saamaan kolmoset, kun (!) tulen raskaaksi. Tästä näkökulmasta on hassua, että juuri kun olen ajatellut kolmosia Frendien uusinnat on Phoeben kolmosraskauden kohdalla ja satun katsomaan jakson. Jollakin kanavalla myös mainostettiin dokkaria identtisten kolmosten elämästä. En muista koskaan nähneeni ohjelmaa kolmosista ja juuri nyt sellainen tulee telkkarista. Jos olisi taikauskoinen, tuota voisi kutsua enteeksi.

keskiviikko 8. syyskuuta 2010

Pikkuhuomioita XIII

Nyt on olemassa myös hammastahna, joka ehkäisee ikääntymistä. En ennen sen mainosta tiennytkään, että hampaissakin on niin paljon ikääntymisen merkkejä, jotka pitää piilottaa ollakseen nuori/näyttääkseen nuorelta.

En ole ihan varma pitäisikö vain nauraa (kuten ensireaktioni oli) vai huolestua ienten vetäytymisestä ja alkaa tarkkailla niitä. Mainosten uhri, minäkö?

tiistai 7. syyskuuta 2010

Vaatteet tekevät naisen?

Vietin viikonloppua 19-30-vuotiaiden opiskelijoiden seurassa ja pohdin kysymystä miltä 30-vuotias näyttää tai miltä hänen pitäisi näyttää. Pitäisikö 30-vuotiaan näyttää erilaiselta kuin 20-vuotias tai 25-vuotias? Miksi? Entä onko kolmikymppisellä oltava erilainen vaatemaku kuin nelikymppisellä?

Kysymys ulkoisesta olemuksesta on ylipäänsä hankala, koska en ole koskaan ollut erityisen kiinnostunut vaatteista enkä meikeistä. En varsinkaan siitä, mitä toisilla on päällään. Toisaalta ulkoinen olemus on muutakin kuin pukeutuminen tai hiustyyli. Itse olen kulkenut baareissa satunnaisesti jo 16-vuotiaasta asti ja 18-20-vuotiaana oli tärkeää päästä baareihin, joissa oli ikärajana 24 – lähinnä koska Helsingissä oli siihen aikaan hyvin vähän paikkoja, joihin alle 20-vuotias ”laillisesti” pääsi. Eli olen vaatteistani huolimatta jo nuoresta asti ollut vanha, jos niin voi sanoa. Olemme pohtineet tätä joskus kavereiden kesken pääsemättä koskaan varsinaisesti lopputulokseen. Jokin itsevarmuus vaan huokuu toisista ihmisistä ja se tekee heistä portsareiden silmissä vanhoja. Toisaalta itse en koe olevani aina niin itsevarma, olen vain oppinut esittämään sellaista juurikin baarien jonoissa ja esiintymistilaisuuksissa.

Toisaalta nykyisin ei ole ollut tarvetta esittää itsevarmaa vaan päinvastoin olen yrittänyt tuoda esiin todellisen epävarmuuteni silloin, kun sellaista on. Olen kyllästynyt esittämään yhtään mitään kenellekään. Mutta toisaalta epävarmoja tilanteita onkin nykyään paljon vähemmän kuin 10 vuotta sitten. Ehkä olen sitten kasvanut ihmisenä ja aikuistunut.

Tämä pohdinta ei vie lähemmäs kysymystä miltä 30-vuotiaan pitäisi näyttää. Tunnen monia epävarmoja 30-vuotiaita ja itsekin olen sellainen joissakin tilanteissa. Pitäisikö se peittää ja esittää varmaa ja kaikenhallitsevaa aikuista? Pukeutua jakkupukuun aina uloslähtiessä vaikken ole uranainen? Vai onko jakkupuku liian vanhan naisen vaate, eihän 30-vuotias ole sama kuin 50-vuotias. Mitä sitten?

Olen huomannut pukeutuvani hyvin samalla tavalla kuin muutkin, nuoremmat, humanistinaiset yliopistolla. Tai oikeammin tultuani yliopistoon huomasin muiden pukeutuvan samalla tavalla kuin minä olin tottunut jo vuosia pukeutumaan. Paitsi että hameeni pituus on pidempi kuin keskimäärin täällä enkä osaa ostaa oikeanlaisia huiveja ja käyttää niitä oikealla tavalla näyttääkseni hyvältä. Mahani takia myös harrastan peitteleviä vaatteita toisten paljastan kaiken-tyylin sijaan. Mutta mitä se kertoo iästäni? Ei minusta yhtään mitään.

Joskus vuosia sitten keskustelin silloisen kämppikseni kanssa pukeutumisesta ja hänen mukaansa on hienoa, että vanhat naiset uskaltavat pukeutua räväkästi. Hän ihannoi muun muassa Aira Samulinia, joka niihin aikoihin käytti tanssiessaan pieniä ja värikkäitä ”teinivaatteita”. Samulinia oli lehdissä haukuttu aiheesta; lehtien mielestä hänen olisi pitänyt ilmeisesti istua neulomassa sukkaa shaali harteillaan. Itse en voi sanoa olevani kumpaakaan mieltä. Ihailen Samulinin rohkeutta ja voimaa mutta en välttämättä hänen vaatevalintojaan. Ymmärtäisin tämän kuitenkin olevan sen haetun ”näyttää ikäiseltään”-jutun ydin.
Mutta miten sen voisi muuntaa kolmikymppisiin? Ja mitä on tämän päivän teinivaatteet? En seuraa muotia enkä tunne kovin montaa teiniä tällä hetkellä, mistä minä voisin tietää pukeutuvani väärin ikäisekseni? Pitäisikö alkaa seurata epäkiinnostavaa aihetta vain, jotta osaa olla oikean ikäisen näköinen? Enpä usko, että jaksan.

perjantai 3. syyskuuta 2010

Uusi lukuvuosi, uudet opiskelijat

Uudet opiskelijat ovat saapuneet yliopistolle. Suoraan lukiosta tulleet ovat tänä vuonna tasan kymmenen vuotta minua nuorempia. Ajatus on masentanut minua useasti kesän mittaan. Mitä ihmeen yhteistä minä voin löytää näiden lapsien kanssa? Pitääkö minun tutustua heihin ylipäänsä? Jos vaan keskityn omiin juttuihini enkä puhu kenellekään?

Epäröinnistäni huolimatta löysin itseni tutustumisillasta. Minkä sitä ihminen sosiaalisuudelleen mahtaa. Ja sitä paitsi, minun pitää löytää yksi innokas fuksi, joka haluaa luovuttaa muistiinpanonsa peruskurssilta, joka minulta on suorittamatta, koska sen luennot menevät päällekäin toisen sivuaineeni kanssa.

Tutustumisillassa masentavinta oli erään uuden opiskelijan avautuminen. Hän oli minulle tuntematon, oli vain vieressäni juttelemassa ja jäätyämme hetkeksi kahden hän halusi alkaa analysoida tapaamiaan ihmisiä. Yritän lainata parhaan muistini mukaan hänen sanojaan:
”Täällä on niin paljon vanhoja ihmisiä. Sellasia kokeneita. Niin ku sä. Tiiätkö, elämänkokemusta jo takana. Mä täytin just vasta 20 enkä oo vielä ehtiny kokea paljoo mitään.”

Jaha. En ollut jutellut tämän ihmisen kanssa sanaakaan, hän pystyi päättelemään ”pitkän elämänkokemukseni” ainoastaan ulkokuoren perusteella. Eli näytän loputtoman vanhalta tuon ikäisen mielestä. Nyyh.