perjantai 25. kesäkuuta 2010

lauantai 19. kesäkuuta 2010

Väsymys

En tiedä miten jaksaa noudattaa positiivisuusstrategiaani joka päivä. Maaliskuussa aloittamani tapa yrittää löytää positiivisia puolia huonoistakin asioista on saanut välillä huononkin päivän tuntumaan ihan hyvältä tai jopa kivalta. Tällä viikolla kaikki vain tuntuu hajoavan eikä voimat riitä positiivisuuden maskin ylläpitoon.

Kun lempiteekuppi hajosi korjauskelvottomiksi sirpaileiksi ja sitä siivotessa sain useamman viiltohaavan käsiini, kun uudet sukkahousut repesivät säärestä autosta noustessa juuri kun pääsin työpaikalle eikä aika riittänyt lähteä ostamaan uusia, kun mandariinit homehtuivat kaappiin pari päivää ostamisen jälkeen, kun vessassa huomasin etten ollut muistanut ostaa vessapaperia ja se loppui kesken, kun tentissä, josta olisi pitänyt saada hyvä arvosana tuli kysymys aiheesta josta en tiennyt mitään, kun kaadoin kiehuvaa vettä paljaalle iholleni kaatuessani teekupin kanssa, kun äiti soittaa ja kertoo kahden melko läheisen sukulaisen kuolleen samana päivänä ja niin edelleen. Pieniä asioita kertyneenä lyhyen ajan sisään. Ja jotta surkeus olisi täydellistä, juuri kun kaipaisin kipeästi lohduttavia halauksia ja kosketusta, mies on toisella paikkakunnalla koko viikon.

Tänään pitäisi työpäivän jälkeen mennä ystävien kanssa istumaan iltaa. Ennakko-odotuksena on, että olen se iloinen ja äänekäs keskustelija ja pidän yllä illan tunnelmaa, kuten useimmiten. Mutta kun tekisi mieli vain käpertyä kainaloon ja itkeä. Nähtäväksi jää saanko koottua maskin takaisin kasvoille vai romahdanko juotuani ensimmäisen oluen.

torstai 17. kesäkuuta 2010

Ovulaatiotesti

Asioiden hidasta kehitystä tuskaillessani eksyin googlettamaan ovulaatiotestin. Sitä kautta löysin kaipaamani kaupan: edullisia ovulaatiotestejä isoissa paketeissa. Onko jollakin kokemuksia Mammaksi-verkkokaupasta? En ole vielä tilannut sivuilta, mutta ajattelin kokeilla halvimpia liuskoja pienen paketin alkuun. Jos niitä on hankala käyttää, seuraavaksi tilaan puikkoja. Voin unohtaa oudot markettien 40e ovulaatiotestit ja kokeilla edullisemmin onko testistä mitään apua.

Masentavaa testissä on, että niitä sivuston mukaan kuluu yhden kuukauden aikana 5-6 kappaletta. Eli useampana päivänä pitää kytätä sopivaa olotilaa. Vasta nyt ymmärrän ne tv-ohjelmat, joissa (amerikkalainen) pariskunta yrittää saada lasta ja nainen rynnii vessasta tikun kanssa ja pariskunta harrastaa kiireesti seksiä, jonka jälkeen nainen nostaa jalat ylös. Toivottavasti meillä ei koskaan tule ihan niin epäromanttista yrittämistä, vaikka testejä alkaisinkin käyttää.
Toivo nostaa jälleen päätään sisälläni, vaikka yritän olla innostumatta. Ehkä testit ovatkin väylä lapsensaantiin ja heti tärppää kun niitä käyttää. Pessimisti minussa ei usko testien voimaan, mutta positivisti voittaa ja laitan testit tilaukseen saman tien.

sunnuntai 13. kesäkuuta 2010

Suru

Satuin tässä joku päivä sitten laittamaan radion päälle juuri kun juontaja sanoi, että "tänään on keskusteltu lapsista ja erityisesti lapsettomuudesta". Harmillista kyllä ehdin kuulla vain viimeiset kommentit aiheesta ajomatkani aikana. Niiden perusteella tulin siihen tulokseen, että aiemmin keskusteluissa oli ollut lähinnä syyllistäviä kommentteja lapsettomia kohtaan, aivan kuin kaikkien lapsettomuus olisi valintakysymys. Kuinka "lapset ovat taideteos jota vaalia".

Viimeinen puhelu oli niin koskettava, että melkein alkoi itkettää. Mies soitti ja halusi tuoda miesnäkökulman keskusteluun. Minusta se oli hienoa, että ei aina puhuta vain äidistä tai äidiksi haluavista, kyllä miehetkin haluavat lapsia. Vaikka tässä blogissa kerronkin paljon pelkästään omia ajatuksiani, kyllä tämä koko prosessi koskettaa miestänikin yhtä lailla. Hän ei vain koe samanlaista tarvetta purkaa tunteitaan kirjoittamalla kuten minä. Soittajamies kertoi kuinka pahalta tuntui, kun he eivät hoidoista huolimatta saaneet omaa lasta ja ovat nyt lakanneet yrittämästä. Silti häneltä, 45-vuotiaalta mieheltä, edelleen saatetaan kysyä tuleeko niitä lapsia. "Tulee surullinen olo kyselyistä", sanoi mies. Tässä kohtaa sydämeni uhkasi pakahtua.

Koska en voinut kesken työpäivän alkaa vollottaa valtoimenaan yritin olla ajattelematta surullista miestä, joka olisi halunnut olla isä. Sen sijaan aloin miettiä niitä jatkuvia kyselyitä ja vihjailuja, joiden kohteeksi minäkin olen joutunut vuosikausia. Suru vaihtui nopeasti kiukuksi. Erityisesti ärsyttää eräs serkun vaimo, jonka käsityksen mukaan kaikki ihmiset haluavat naimisiin ja lapsia - tässä järjestyksessä - ja ovat epäonnistuneita, jos eivät toteuta hänen elämänkuvaansa. Välttelen hänen näkemistään parhaani mukaan, mutta aina silloin tällöin satumme samoihin juhliin ja toistamme saman kuvion. Ensin ihaillaan naisen reipasta pikkupoikaa, onpa kasvanut sitten viime näkemän, sitten aletaan puhua olenko ehkä lihonut tuosta vatsan seudulta, ettei vain olisi yhtä reipas poika tulollaan. Ai ei vielä, no kyllä kai se kuitenkin ihan kohta kun sinulla tuota ikääkin alkaa jo kertyä. Minäkin jo tuon ikäisenä olin äiti. Ja on ne lapset niin ihania, mullistavat koko maailman ja kyllä se on naisen paras velvollisuus hankkia maailmaan noin reippaita poikia lisää ja sitten kun te saatte sen omanne vihdoin niin nämä voi leikkiä yhdessä. Ja niin edelleen. Toiselle sukulaispariskunnalle, joka on ollut yhdessä kohta 20 vuotta avoliitossa eivätkä he harkitse lapsia saati naimisiinmenoa tämä nainen hokee jatkuvasti, että koska te menette naimisiin, että voitte hankkia niitä lapsia. Onneni on se, että vaikka olen ylipainoinen, paino ei ole kertynyt vatsanseudulle. Voin siis esitellä kapeaa vyötäröä, jota korostankin sukulaisjuhlissa parhaani mukaan niin vältän utelut tulevasta vaavista.

Kyllä minullekin tulee uteluista surullinen olo. En minä tahallani ole epäkelpo ihminen, joka ei saa lapsia luonnollista kautta. Päivä päivältä 30-vuotispäiväni lähestyy eikä lapsi osoita saapumisenmerkkejä. Radioon soittaneelta mieheltä edelleen kysellään lapsista. Ajatus tuntuu todella pelottavalta. Kyselläänkö minultakin seuraavat 15 vuotta koska hankin lapsia? Jo melkein 10 vuotta sitä kuunnelleena ja lopen kyllästyneenä ajatus siitä, etten ole vielä edes puolessa välissä "kyselyikää" hirvittää. Jospa levittäisin sukulaisten keskuuteen juorun äkillisestä kuuroutumisestani. Ei todellakaan huvita jakaa näitä kipeitä asioita sukulaisten kanssa, vaikka se ehkä helpottaisikin kyselyjä. Tosin epäilen, että tämä edellä mainittu serkun vaimo ei tajuaisi selkeää puhettakaan, kun ei hän ole tajunnut sitä toisen sukulaispariskunnan kohdallakaan. Seuraavalle utelijalle tekisi mieleni sanoa suoraan, että "painu helvettiin esittelemästä omaa jälkikasvuasi ja täydellisyyttäsi, minua ei kiinnosta". Sen sijaan hymyilen ja muka naurahdan kohteliaasti kätkeäkseni tulossa olevat sanat ja vaihdan keskusteluseuraa niin pian kuin mahdollista.

keskiviikko 9. kesäkuuta 2010

Adoptoidako?

Olen tässä yksikseni pohdiskellut adoptoimista. Millaistakohan se olisi. Tietoni adoptoinnista rajoittuvat yhteen puolituttuun, joka haki lapsen Etelä-Afrikasta sekä amerikkalaisiin tv-sarjoihin. Molempien kertomukset kylläkin muistuttavat toisiaan hankaluudessaan ja projektin kestossa.

Olen ajatellut adoptiota riippumatta siitä saanko koskaan synnyttää lapsia. Minusta se vain tuntuu hyvältä ajatukselta. Ei kai sille mitään estettä ole onko omia lapsia vai ei, kun on kuitenkin koti mitä tarjota adoptiolapselle? Nyt kun asiaa miettii, jo lapsena leikeissäni oli mukana adoptoitu lapsi biologisten lasten lisäksi. En muista mistä sen olen keksinyt, mutta jotenkin niin vain kuului olla. Adoptoiminen tuntuu jotenkin hirveän luonnolliselta asialta.

Aiemmin ajatus adoptiosta on ollut sellainen joskus-sitten-tulevaisuudessa. Lähiaikoina se on iskenyt päähäni useasti. Mitä jos se ei olisikaan tulevaisuutta vaan nykyhetkeä? Miksi ei tutustuisi adoptioasioihin ja aloittaisi prosessia? Onko siihen jotain esteitä? Ainakin voisin käydä tutustumassa mitä tietoa netistä löytyy. No hyvä on, jos ensin puhuisi miehen kanssa..

tiistai 8. kesäkuuta 2010

Miksi oi miksi?

Silmieni väliin on ilmestynyt ryppy! Ensimmäinen suora otsaryppyni. Huomasin sen aamulla hiuksia laittaessa. Sen siitä saa, kun kulkee ilman aurinkolaseja kirkkaassa paisteessa ja joutuu siristelemään silmiä. Ei hyvä, ei ollenkaan hyvä.

Muistan kun lapsena pyysin vanhempiani rypistämään otsaa. Äidillä oli isot (tai ainakin lapsesta ne tuntuivat isoilta) suorat rypyt silmien välissä ja isällä taas vaakasuorat rypyt eikä yhtään suoraa ryppyä silmien välissä. Otsarypyt näyttivät hassuilta pienestä lapsesta. Nyt omassa naamassa rypyt eivät näytä yhtään hassuilta. Ja kun katsoo äitiä, ei hänenkään rypyt enää huvita. Enää hänen ei tarvitse kurtistella, rypyt näkyvät ihan itsestään. En halua samanlaisia ryppyjä silmieni väliin!

En ole tiennytkään olevani näin ryppykammoinen. Vasta ryppyjen ensimerkkien ilmaantuessa olen alkanut pelätä vanhentumisen vaikutuksia kasvoissani. En halua näyttää vanhalta, en ainakaan vielä kun koen olevani vasta elämäni alussa! Epäreilu ruumis kun ei ole sen ikäinen kuin koen olevani vaan joku ikäloppu kehäraakki.. (yhtäkkiä tämän kirjoitettuani tajuan mitä kauneusleikkauksiin menevät ihmiset mahdollisesti tuntevat. Outoa.) Ehkä lakkaan olemasta kauneusleikkausvastainen kunhan tarpeeksi tulee ryppyjä ja turvotuksia, joita ei voi peittää?

maanantai 7. kesäkuuta 2010

Ulkoilua

Kävin tänään luontoretkeilemässä ja nauttimassa aurinkoisesta päivästä meren rannalla. Mikä ihana nautinto onkaan hengittää raitista ilmaa ja vain olla, kaukana arjen kiireistä. Mieleen ei muistuneet tenttikirjat, esseet eikä työasiat.
Koiranputket ja niittyleinikit olivat vallanneet niityt, metsässä kielot tuoksuivat. Matkalla näimme myös monta oravaa, jotka tulivat uteliaina kurkkimaan olisiko meillä naposteltavaa. Ja pettyneinä poistuivat, kun ei ollut mitään tarjottavaa. Metsä oli täynnä kaikenlaisia lintuja ja linnunlaulua. Oloni rantakalliolla istuessa oli niin raukea ja rauhallinen, että jopa pari päivää kestänyt vatsakipuni rauhoittui ja unohdin hermoilla alkaako kuukautiset tällä viikolla vai ei.

Nyt kun katson ulos ilma seisoo, puutkin ovat aivan rauhassa käymässä illan lepoon. – Kokemus tosin sanoo, että rauhallisuus on tyyntä myrskyn edellä; ilma on iltaa kohden käynyt niin painostavaksi, että ukkosta lienee tiedossa. Toivottavasti tämä ei päde omaan elämääni vaan saan jäädä tähän rauhan olotilaan vielä hetkeksi..

keskiviikko 2. kesäkuuta 2010

Laihdutus, osa 4

Käväisin laihdutusyritykseni loppupunnituksessa viikonloppuna, vaikka en olekaan ehtinyt käyttää aikaa syömisen miettimiseen saati urheiluun. Ainoa urheilu, jota olen kolmen viime viikon aikana saanut on työpaikan kolmen kerroksen ravaaminen edestakaisin portaissa. Edes Wiitä en ole jaksanut pelata, iltaisin vain kaadun nukkumaan kun pääsen töistä.

En kuitenkaan halunnut jättää Nepalin kampanjan loppupunnitusta väliin, yksikin laihdutettu kilo on 15 euroa. Vähän pelotti mahtaako tuloksena olla kohonnut paino, mutta olen sentään laihtunut kolmisen kiloa kevään mittaan. Tuli hyvä olo ajatuksesta, että olen tienannut nepalilaisten avuksi 45 euroa. Olisinhan voinut yrittää enemmän mutta kun on sitä sun tätä tekosyytä. Väsyttää ajatuskin, että olisi pitänyt tarkkailla syömisiä paremmin, tai lähteä 10 tunnin työpäivän jälkeen lenkille. Huomattavasti helpompaa on ollut syödä töissä patonkia koneen ääressä, tai keittää vettä ja syödä nuudeleita päivästä toiseen. Ja kotiin päästyä joko tulla Hesen kautta tai olla syömättä ja vain nukkua ne viiden tunnin yöunet ennen seuraavaa työpäivää.

Opiskelijarytmiin tottuneena on ollut haastavaa jaksaa olla töissä viisi päivää viikossa aamusta iltaan. Tahti vielä koveni viime viikolla, nyt töissä menee viikonloputkin ja vapaata on luvassa vasta vähän ennen juhannusta. Toivon, että kova työnteko myös laihduttaa, kun napostelu on väkisin jäänyt vähemmälle ja tulee hyötyliikuntaakin enemmän kuin ennen. Ainakin se tietää rahaa pitkästä aikaa.

Nyt kun suuret juhlat töissä on vihdoin kunnialla saatu päätökseen mahdollisesti ehdin enemmän kirjoittelemaan tännekin. Vielä kun saan univelat nukuttua pois on maailma jälleen kaunis paikka. Eli nukkumaan heti kun tämä on kirjoitettu.

Tässä vielä linkki uutiseen koskien Nepalin lukutaitokampanjaa:
http://yle.fi/uutiset/kotimaa/2010/05/laihdutetut_kilot_muuttuvat_nepalilaisten_lukutaidoksi_1722502.html

tiistai 1. kesäkuuta 2010

Miehet, tekniikka ja idiotismi

Eilen tarvittiin kaksi miestä säätämään videoita, joita ei käytetä tämän päivän juhlissa. Valojen oikeaan kohdentamiseen tarvittiin myös kaksi miestä. Sillä aikaa minä tein yksin työt, jotka oli pakko tehdä juhlia varten. Miehillä meni säätämiseensä kaksi tuntia eli yhteensä neljä tuntia tehokasta työaikaa. Jos se olisi käytetty juhlan hyväksi, ehkä minun ei olisi tarvinnut olla eilen töissä 15 tuntia. Mutta eihän siivoamisessa, huonekalujen järjestelyssä ja koristeiden laitossa ole mitään yhtään niin miehistä kuin täysin turhassa videoiden säätämisessä.
Nyt, neljän tunnin yöunien jälkeen inhoni koko miessukupuolta kohtaan on melkoisen korkealla. Ja ei kun iloisena juhlistamaan miespäivänsankaria ja olemaan hyvä emäntä sadalle vieraalle!