Kotiselvitys

Kotiselvityksen lukutilaisuus viime maanantaina oli hieman yllättävä. Päätöksen ja valheiden osalta se ei tietenkään yllättänyt, mutta monta muuta asiaa jäi mietityttämään enkä siksi voinut heti kirjoittaa tapaamisesta tänne. Oli pakko käyttää useita päiviä tapaamisen analysointiin, enkä vieläkään tunne olevani ihan valmis.

Päätös oli tietenkin kielteinen, perustuen HOITAMATTOMAAN masennukseen. Joopa joo. Terveystietokappaleessa mainittiin, että keskeytin terapiani kesken masennuksen hoitamisen vastoin Pelan pyyntöä, mikä on myös ihan suora valhe. He vaativat, että terapia lopetetaan heti, kun masennus ja siihen johtaneet syyt on siellä käsitelty. Ja koska ne oli käsitelty jo yli vuosi ennen kuin kyseinen pyyntö Pelalta tuli, lopetin terapiani YHTEISYMMÄRRYKSESSÄ terapeutin kanssa. En lopettanut hoitoa kesken enkä äkillisesti, vaan olimme terapeutin kanssa yhtä mieltä asioista.

Kuulemma se, että jotkin maat hyväksyvät psyykelääkkeitä käyttäviä hakijoita ei vaikuta mitenkään suomalaiseen systeemiin. Sosiaalityöntekijät, varsinkin aluejohtaja, vetosi koko ajan lautakunnalta tulleisiin kiristyneisiin vaatimuksiin. Luin nämä vaatimukset netistä jo aikaisemmin, kuten olen lukenut myös adoptiolain moneen kertaan. Missään ei mainita, että suomalaisten tulisi olla tarkempia psykologisisssa ongelmissa kuin kansainväliset vaatimukset ovat. Pelkkää itsekeksittyä valhetta jälleen.

Toisaalta selvitys oli joitakin erikoisia sanavalintoja lukuun ottamatta varsin positiivinen meitä kohtaan. Korjautimme muutamia sanavalintoja (mieheni nykyisyys on hyvällä pohjalla, minulla taas tulevaisuus näyttää valoisalta jne). Jotenkin myös aluejohtaja ei ollut yhtä kuoreensa vetäytyvän kakaramainen kuin aiemmissa tapaamisissa, vaan ehkä pari kommenttiamme pääsi jopa läpi ymmärrykseen saakka. Ainakin tuli hyvin selväksi, että hän ei todellakaan tiedä, mitä terapia tarkoittaa ja mitä siellä tehdään. Hän toisti aiemman kommenttinsa (samalla pyytäen anteeksi edellisen kerran käyttämäänsä äänensävyä) siitä, että jos ei selviä adoption odotuksesta ilman terapiaa, ei voi selvitä äitiydestä. Tähän minä olisin voinut muotoilla paremmankin vastauksen, mutta toivottavasti jotain vastauksestani jäi itämään hänen mieleensä. Sanoin jotenkin niin, että ei ole kyse selviämisestä sinänsä, vaan minun mielestäni aivan kaikkien pitäisi käydä terapiassa lähes koko ajan, se tekisi hyvää ja auttaisi ihan tavallisessa arjessa. Järkevämpää olisi ollut sanoa, että ei ole kyse selviämisestä terapian kanssa tai ilman, vaan että miksi tehdä asiat vaikeasti, jos kerran helpompiakin tapoja on olemassa ja sitten vasta huomauttaa kaikkien terapiaan menosta. Jälkiviisautta.

Lukiessamme selvitystä olimme paikoitellen raivostumisen partaalla, paikoitellen nauroimme käsittämättömille sanavalinnoille. Tapaamisesta poistuimme erikoisen neutraalilla mielialalla. Sosiaalityöntekijämme painotti moneen kertaan, että lautakunta lukee kotiselvityksen kanssa rinnakkain terapeutin lausuntoja sekä meidän vastinettamme kotiselvitykselle. Ja vastineen me todellakin kirjoitamme. Saamme korjatun version kotiselvityksestä näillä näkymin alkuviikosta, jolloin viimeistelemme oman vastineemme ja paperit lähtevät lautakuntaan. 

Lautakunnassa päätöksenteko kestää 2-3 kuukautta, mikäli sieltä ei tule lisäselvityspyyntöjä. Sinänsä meidän asiaamme saattaisi auttaa, jos lautakunta pyytää lisäselvityksiä, joten tässä kohtaa asian viivästyminen ei haittaisi. Kysyimme mikä todennäköisyys on, että lautakunta päättää kotiselvityksen vastaisesti, mutta kuulemma sellaista tilastoa ei voi tehdä. Mikä on tietysti jälleen täyttä kukkua, sellainen tilasto olisi todella helppo tehdä, ehkä sellainen on olemassakin.

Yksi etappi on nyt täytetty, ehkä siksi on nyt lievän tyhjä olo. Vastineen kirjoitettuamme asia on poissa meidän käsistämme.

Uusimmat kuulumiset

Ei ole helppoa tämä elämä. Ristiriitaisissa tunnelmissa eletään edelleen.

Eilinen tapaaminen oli tavallinen neuvonnan jatkumistapaaminen sosiaalityöntekijän ja aluejohtajan kanssa. Käytiin läpi vanhemmuuteen liittyviä asioita, mutta vain liittyen omiin vanhempiimme. Puhuttiin meidän molempien lapsuudesta ja millaisia vanhempia meidän vanhempamme olivat ja mitä tapoja haluamme siirtää eteen päin ja niin edelleen. Meidän tulevasta vanhemmuudesta ja sen odotuksesta ei juuri puhuttu. Puhuimme varovasti välttäen kaikkia negatiiviseen vivahtavia sanoja emmekä olleet yhtä avoimia kuin olimme aiemmilla neuvontakerroilla olleet. Sehän tietysti tarkoitti, että kerta ei myöskään ollut meille mitenkään hyödyllinen, kuten aiemmat kerrat. Tämä oli puhtaasti työhaastattelu vanhemmuutta varten ja sujui tasaisen neutraalilla tavalla.

Kunnes päästiin tapaamisen loppuvaiheille. Melko lopussa aluejohtaja totesi, että emmehän me kuvittele neuvonnan jatkumisen tarkoittavan, että he kirjoittavat meille positiivisen kotiselvityksen. Josta päästiin.. noh, keskustelemaan hiukan vähemmän neutraalisti edellisen tapaamisen tunnelmasta ja lastenpsykiatri Sinkkosen ammattitaidosta liittyen aikuisten masennuksen uusimismahdollisuuksiin (jota ei ole, hän ei ole kirjoittanut aiheesta edes puolikasta artikkelia! Artikkeli/tutkimuksenteko on ainoat akateemisesti mitattavat viitteet ammattitaidosta. Ei kaikki voi olla ammattilaisia kaikessa ja Sinkkonen on käyttänyt aikansa lasten erilaisten asioiden tutkimiseen.)

Kävi selväksi, että aluejohtaja on päättänyt, että hänen puolestaan meille kirjoitetaan kielteinen kotiselvitys, mutta neuvonta on käytävä ensin loppuun, koska laki niin velvoittaa. Oma sosiaalityöntekijämme yritti toppuutella puhettamme ja vaikutti olevan eri mieltä aluejohtajan kanssa. En tiedä, onko eri mieltä ja mikä painoarvo hänen mielipiteellään tulee olemaan.

Nyt meidän pitää hankkia poliisilta tiedot poliisiasiain tietojärjestelmästä sekä hätäkeskustietojärjestelmästä. Mitä ne ikinä sitten tarkoittaakaan käytännössä.. Edes google ei tunnistanut tuota jälkimmäistä. Saati poliisilaitoksen sähköinen ajanvarausjärjestelmä. Näistä oli puhetta jo kuukausia aikaisemmin sosiaalityöntekijän kanssa, mutta ei voinut silloin jo antaa lomakkeita käteen, että oltaisiin voitu hoitaa asia. Ei tietenkään. Joten nyt odotellaan kolme kuukautta poliisin lomakkeita postilaatikkoon. Kuulemma vähintään se aika on hakijoilla mennyt noiden saamiseen. Saattaa mennä pidempäänkin eikä viimeistä neuvontakertaa järjestetä ilman näitä. Samaten uudet lääkärintodistukset on haettava, koska edelliset ehtivät vanhentua.

Uusi tapaaminen sovittiin helmikuun puoliväliin, mutta mikäli poliisilta ei ole tullut postia, siirtyy tapaaminen kauemmas. Siispä lääkärintodistusten kanssakaan ei ole mikään kiire, ne kannattaa hankkia viime tipassa.
Meidän täytyy myös päättää palveluntarjoaja, eli käytännössä kohdemaa, koska heidän kauttaan hakemukset lähtevät lautakuntaan. Sotketaan nyt soppaan vielä lisää ihmisiä ja heidän työpanostaan, vaikka aika turhalta se vaikuttaa. Ilo on tästä prosessista kaukana. Päällimmäisinä tunteina on vastenmielisyys työntekijöiden sokeaa epäoikeudenmukaisuutta vastaan sekä kiukku ja turhautuminen. Tästä ei paljoa kauniita kirjoja kirjoitella ja muistella hymysuin jälkikäteen "kuinka sinä tulit osaksi perhettämme".

Ei mitään kaunista sanottavaa

Jos olette adoptioneuvonnassa, tai hakeutumassa siihen ja kuulutte Etelä-Suomen aluetoimiston piiriin, älkää kertoko pienintäkään viittausta mihinkään mielialaan liittyvään. Ei sanaakaan! Vaikka teillä olisi ollut ohimenevä ahdistus koko perheenne kuoltua auto-onnettomuudessa ollessanne 3-vuotias, älkää kertoko sitä. Olkaa yhtä aurinkoa varsinkin aluejohtajan edessä.

Sain juuri kuulla, että on aivan yhdentekevää kuinka hyvin mennyt masennus, uupumus, väsymys, mielialan lasku, ahdistus tai paniikkihäiriö on hoidettu. Pelkkä tieto, että sellainen on joskus elämän aikana ollut saattaa riittää adoptioluvan epäämiseen. Ilmeisesti aluejohtajan sanalla on painoarvoa enkä voi mainita Etelä-Suomen aluejohtajasta yhtään positiivista asiaa. Tämän mielestä masennus tai muu mielialaan liittyvä asia voi hyökätä nurkan takaa yllättäen kimppuun ja muuttaa täysin toimivan ja yhteiskuntakelpoisen ihmisen sormien napsaisusta laitoshoitoa vaativaksi psykopaatiksi, joka on vaaraksi lapsilleen.

Uusi tiukennus johtuu Valviran uusista ohjeista. Ei ohjeissa käsketä hylkäämään kaikkia, mutta aluejohtaja on vainoharhaisen epäluuloinen kaikkea mielialaan liittyvää kohtaan ja jo valmiiksi epäreilu ja kohtuuton kohtelu todennäköisesti pahenee uusien ohjeiden myötä. Ihan sama mitä tutkimukset sanovat, mutu-tieto ja omat kuvitelmat merkitsevät.

Valmistaudun henkisesti adoptioprosessin loppumiseen tähän. Ja varoitan muita: älkää tehkö samaa virhettä, vaan pitäkää suunne kiinni! Menneet ongelmat eivät vaikeuta vanhemmuutta, jos ne on hoidettu kunnolla, kuten minun tapauksessani on. Mutta ne muuttuvat muuriksi sinun ja adoptiolapsesi välille Pelan käsittämättömän lapsellisten työntekijöiden vuoksi, jos niistä kerrot heille. Älä kerro.

Facebookin mammat

Olen viime aikoina viettänyt aikaa Facebookin kirpputoreilla. Erityisen ihastunut olen vaihtotoimintaan, jossa itselle turhan tavaran voi vaihtaa toisen tavaraan. Ylevässä kierrätysajatuksessa ei tosin aina pysytä, vaan usein tavara vaihtuu elintarvikkeisiin. Mikä on myös ihan sinänsä hyvä idea.

Se mikä tässä koko toiminnassa tökkii on ihmisten asenne, erityisesti kaksi osaa siitä. Ensimmäistä en nyt ala sen tarkemmin pohtimaan, kunhan mainitsen, että vauvalla ei ole sukupuolta! Todella rasittavaa, kun kaikki vaatteet, lelut, jopa syöttötuolit ja rattaat on sukupuolitettuja eikä vääränvärisiä tai -mallisia voi hankkia (vaikka saisi ilmaiseksi) meidän mussukalle. Jollei ilmoituksen jättäjä kerro otsikossa tuotteidensa sukupuolta sitä varmasti kysytään kommenteissa saman tien.

Toinen on olettamus, että kaikilla on lapsia. Vaihtotoiveena on hyvin usein vaippapaketti tai lastenruoka. Kun sitten haluan jonkin tuotteen ja kysyn tarkkoja ohjeita vaippojen ostamiseen, saan vastaukseksi poikkeuksetta "eikö teidän lapsi ole käyttänyt vaippoja kun et osaa ostaa niitä". Tai lastenruoasta tarkennuksia kysyessäni: "eikö teidän lapset syö näitä". No ei, meidän lapset ei käytä vaippoja eikä syö juuri tuota pilttilaatua kuin teidän lapsenne. Tai ehkä käyttääkin, mistä minä tiedän kun en ole vielä tavannut häntä. Miksi kukaan ei edes tässä vaiheessa kyseenalaista onko minulla tai ylipäänsä onko kaikilla Facebookissa lapsia? Miksi lähtökohta kaikkeen on aina äitiys?

Välillä kyllästyn tähän stereotypiamaailmaan ja mietin koko vaihtotoiminnan lopettamista, kunnes etusivulle ilmestyy kuva jostain kivasta sisustusesineestä, mitä en voi vastustaa.

Loputonta pohdintaa iästä ja palveluntarjoajista

Olen pitänyt tarkoituksellista lomaa adoptioajatuksien kehästä samalla kun viimeiset työkiireet painoivat päälle. Sosiaalityöntekijästä ei ole kuulunut mitään enkä usko kuulevani hänestä ennen elokuuta. Mieheni iän vuoksi tällainen puolen vuoden-vuoden viivästyminen adoptioneuvonnassa voi olla kohtalokasta; naurettava Suomen laki on määrää lapsen ja vanhemman väliseksi ikäeroksi enintään 45 vuotta. Monet maat hyväksyisivät vanhempiakin hakijoita, mutta täysin tarpeettomasti Suomi haluaa määräillä.

Ikäero tarkoittaa käytännössä sitä, että esim. Etelä-Afrikasta ei voida edes toivoa lasta. Sieltä kun tulee vain alle 3-vuotiaita. Yli 45-vuotiaat (luovutushetkellä!) saavat toivoa vain yli 4-vuotiaita. Todellisuudessa siis vanhemman ja lapsen ikäeroksi ei lasketa 45 vuotta vaan 42 vuotta, koska kaikki palveluntarjoajat sanovat, että toivotaan joko alle 3-vuotiasta tai alle 5-vuotiasta, millä tarkoitetaan 1-3-vuotiaita sekä 4-5-vuotiaita lapsia. Kun jonot ovat melkein maassa kuin maassa minimissään sen kolme vuotta meille todellakin tulee kiire, mikäli haluamme alle 3-vuotiaan lapsen.

Kävimme Pelan Filippiini-infossa tällä viikolla. Sieltä saa taas lapsia. Mieheni on kovasti innoissaan tästä vaihtoehdosta. Minä olen edelleen pohtimassa Etelä-Afrikan mahdollisuutta, siinä olisi paljon hyvää. Mutta yllämainitusta ikäsyystä joutunen luopumaan tästä haaveesta, kuten myös haaveesta pienestä lapsesta. Filippiineille pitää todistaa oma uskonnollisuutensa, mikä tuntuu hankalalta, mutta ei ylitsepääsemättömältä. Olen tainnut täällä joskus jo kirjoittaakin, että on hitusen vaikeaa löytää joku todistamaan viimeisen viiden vuoden säännöllisestä uskonnollisesta elämästä, kun on vaihtanut seurakuntaa ja kaupunkia lukuisia kertoja eikä kuulu mihinkään seurakunnan järjestöön.

Pela kontaktina ei kyllä tuntunut erityisen positiiviselta. Yhteyshenkilön vakiovastaus kysymyksiin oli "en tiedä". Olisi edes ollut "en tiedä, mutta otan selvää". Palveluntarjoajan näkökulmasta Helsingin kaupunki tuntuu ainoalta, joka osaa hoitaa hommansa hyvin. Jolla ei ole "en tiedä"-vastauksia tai joka ei katoa kiiredeinsä taakse ylityöllistettynä. Hänelle saa kuulemma varata oikein yksityistapaamisia, jos on jotain kysyttävää. Kysymys kuuluukin mikä painoarvo palveluntarjoajan toiminnalla on maapäätöstä tehdessä. Sitä on hirveän vaikea tietää etukäteen.

Lisää kohtuutonta byrokratiaa

Koska sitähän ei tässä prosessissa ole vielä tarpeeksi...

Alun perin haaveilin, että saisimme lähettää paperimme kohdemaahan vuoden 2015 alussa. Nyt pelkään, että emme edes vuoden 2016 alussa saa lähettää papereitamme. "Vuoden kestävä neuvonta" kestää ainakin puolitoista vuotta, jonka jälkeen adoptiolautakunta ottaa aikansa ja sitten paperit seisovat jossain laatikossa unohtuneena ennen kuin ne lähetetään kohdemaahan seisomaan laatikkoon.

Neuvontamme alkoi elokuussa 2013, mutta nyt kaikkien ylimääräisten vaatimusten vuoksi (mitkä johtuvat vain ja ainoastaan epäreiluudesta Pelan lääkärin taholta, tarkemmin lukuisissa aikaisemmissa postauksissani) vasta viides tapaamisemme mahdollisesti järjestyy elokuulle. Yhteensä tapaamisia tulee olemaan minimissään kuusi, mutta koska haluamme adoptoida kaksi lasta tullee tapaamisia olemaan 7-8. Mikä tarkoittaa, että neuvontamme päättyy aikaisintaan lokakuussa 2014, viimeistään maaliskuussa 2015, mikäli uusia hidasteita ei ilmesty. Todennäköisintä on, että 7. tapaaminen järjestyy tammikuulle joululoman jälkeen ja se tulee olemaan viimeinen tapaaminen. Mutta todennäköisyydet ovat tässä prosessissa muuttuneet lukuisia kertoja uusien vaatimusten myötä.

Saimme tietää seuraavan tapaamisen peruuntumisesta perjantai-iltapäivänä, mutta vietimme viikonlopun muiden ihmisten seurassa mökillä, joten ei ollut aikaa käsitellä asiaa kahden kesken. Nyt olemme päässeet puhumaan jonkin verran vihdoinkin. Koko lapsettomuutemmehan on minun syyni, fyysinen vika on pelkästään minussa ja adoptioprosessin mahdollinen loppuminen johtuu minusta (lapsettomuushoitojen aiheuttamasta kemikaalisesta viasta aivoissa sekä henkisestä kuormituksesta muutenkin). Periaatteessa olisi mahdollista, että mieheni voisi saada lapsia vaihtamalla puolisoa. Koko tämä rumba on kuitenkin enemmän lähentänyt meitä toisiimme kuin loitontanut.

Olemme myös jo lapsettomuushoitojen aikana miettineet mahdollisuutta jäädä kokonaan lapsettomaksi. Emme pidä sitä mahdottomana tulevaisuudenkuvana. Joiltakin osin pidän sitä ihan hyvänä visiona, joskin siihen liittyy paljon aiheita, jotka pitäisi käsitellä, jotta selviää esimerkiksi ärsyttävän serkun vaimon tapaamisesta.

Episodin opetus: älä kerro adoptioneuvonnassa menneistä  mielialaongelmistasi, parempi valehdella, piilottaa ja kaunistella kuin joutua tällaiseen kohtuuttomaan rääkkiin. Jollaista ei vaadita muilta adoptio-odottajilta lainkaan! Nykyiset, edelleen aktiiviset ja hoitamattomat mielialaongelmat asia erikseen, niistä pitää kertoa ettei tule ongelmia sitten lapsen kanssa.

Pieni ikäkriisinpoikanen

Täytin tuossa hiljattain 33 vuotta. Syntymäpäivä ei sinänsä aiheuttanut mitään erityisiä ajatuksia iästä, mutta sen läheisyys lienee vaikuttanut muihin ikään liittyviin kokemuksiin voimistavasti. (tämähän alkaa kuulostaa samalta kuin kymmenet adoptioaiheiset tutkimukset, joita olen viime aikoina lukenut)

Olen valmistumassa ja yrittänyt löytää töitä. Koska Suomen mahtavat päättäjät suuressa viisaudessaan ovat keksineet, että nuorisotyöttömyys on maamme suuri ongelma juuri nyt (mitä se ei tilastojen valossa ole, sen sijaan rahalle olisi käyttöä ihan muualla), he rahoittavat useita eri työpaikkoja ainakin minun alallani. Rahoituksen ehtona on, että palkattava on alle 30-vuotias. Tällaiset yli-ikäiset alanvaihtajat joutavat roskakoriin. Keskimäärin kymmenestä tarjolla olevasta paikasta olen pystynyt hakemaan yhtä tuon säännön vuoksi - ja siinäkin korostettiin, että mieluummin alle 30-vuotias mutta muidenkin hakemukset huomioidaan. Toinen vaihtoehto työpaikoissa on tietysti esimiestehtävät, joihin vaaditaan runsaasti alan työkokemusta, jota en ole ehtinyt kerryttää. Muuta työkokemusta edelliseltä alalta kyllä olisi, mutta sitä ei lasketa.

Toinen lähiaikojen ikään liittyvä asiani on sen sijaan positiivinen. Tavallaan. Kävin lääkärissä ja lääkäri aloitti puheensa näin: "olet siis 32-vuotias ja..." Koska olin täyttänyt 33 minun olisi tietysti pitänyt takertua asiaan ja korjata virhe, tosin ei sillä olisi ollut itse asian kanssa mitään tekemistä. Silti tunsin suurta iloa kun jätin korjaamatta ja hetken ajattelin olevani edelleen 32-vuotias. Eihän siinä ole mitään järkeä, mutta tekee hyvää ottaa ilo sieltä mistä sitä saa. Jostain syystä edelleen tätä kirjoittaessani asia saa minut hymyilemään. Ihan kuin olisin nuorentunut.

Adoptiota ajatellen olen myös huolestunut meidän molempien iästä. Mieheni lähenee uhkaavasti 40 ikävuotta. Mikäli saamme adoptioluvan tämän vuoden puolella ja pääsemme ensi vuoden alusta adoptiojonoon - mitä pidän melko realistisena nopeutena - mieheni ehtii täyttää 40 ennen kuin paperimme edes päätyvät kohdemaahan joskus ehkä vuonna 2016.

Omaa ikääni ajattelen lähinnä lapsen tulon jälkeen. Muut vanhemmat ovat taatusti nuorempia ja joudun taas jaksamaan samoja asioita, joiden kanssa olen kamppaillut yliopistossa ollessani. Olen aina liikkeellä väärään aikaan - ensin olin nuorin työpaikoilla, sitten vanhin yliopistossa, ja jälleen vanhin hiekkalaatikon reunalla. Kaipaan omanikäistäni seuraa! 10 vuotta on aikuisenakin iso ikäero, meillä on erilaiset lapsuuden kokemukset ja mielipiteet maailmasta. Totta kai viihdyn eri-ikäisten seurassa ja minulla on useitakin erittäin hyviä ystäviä 10 vuotta nuoremmissa sekä vanhemmissa, mutta ei juurikaan oman ikäisissäni. Kun en tapaa oman ikäisiäni oikein missään. Siksi tiheät "muistatteko sen ja sen"-keskustelut ovat osaltani aina pelkkää hymähtelyä tai nuorempien haaveet kuinka elämä tulee olemaan niin helppoa ja ennalta voi päättää vaikkapa lastenhankinta-ajan...

Pärjääminen ja heikkous

 http://vaestoliitonblogi.com/2014/01/01/lakkaa-parjaamasta-ja-ala-elaa/

Hieno teksti pärjäämisestä. Ikävä vain, että kommentteja kirjoittaneet olivat ymmärtäneet asian aivan väärin. Eihän ei-pärjääminen (kuten kommenteissa oli kirjoitettu) eli pärjäämättömyys tarkoita passivoitumista. Se tarkoittaa aktivoitumista avun hakuun, tarpeen huomaamista ja toimimista sen täyttämiseksi. Jotta saisi itselleen ja perheelleen paremman elämän. Kaikesta luovuttaminen ja passivoituminen on aivan eri asia. Luovuttamalla naamiosta saa itselleen uutta voimaa hakea apua ja ehkä aktivoituu toimintaan ”unettomasta unestaan” eli pärjäämiselämästä ja alkaa taas haaveilla paremmasta. Elämä saa lisää sisältöä jo naamion riisuessa ja antaessa itselleen oikeuden olla väsynyt ja heikko.

Pohdin samaa kuin Mirkku kirjoituksen kommenteissa:
Mirkku on 02/01/2014 10:22 am said:
Entä kun itse tajuaa tuon, mutta saa vastaukseksi “kyllä sinä pärjäät”, “aina on pärjätty”, “yritä nyt vain pärjätä” jne. Miten toimia silloin, jos avunpyytäjä jätetään yksin ja saatetaan jopa kehottaa pärjäämään yksin ja sinut määritellään heikoksi, koska pyydät apua? Miten voi näitä ymmärtämättömiä valistaa siinä tilanteessa? Onko ainoa auttaja jokin instituutio, jonne muutama muukin jonottaa?

Siinä saattaa menettää joitakin ihmisiä ympäriltään, jos uskaltautuu pyytämään apua. Kaikki kun eivät itsekään jaksa ja pärjäävät juuri ja juuri eikä heistä ole avuksi. Itsekin vetäydyin pahimman masennuksen aikana joistakin kavereista, koska en yksinkertaisesti voinut antaa heille mitään. Toisaalta on taas eri asia ne ihmiset, jotka koko ajan ottavat eivätkä koskaan anna takaisin – heitä jaksaa kun on itse kunnossa muttei silloin kun oma pärjääminen on heikoilla.

Minulla olisi niin paljon sanottavaa tästä aiheesta, mutta ajatus menee sekaisin yrittäessäni keskittyä täällä hälyn keskellä. Tunnen, että aihe on hyvin terapeuttinen minulle ja varmaan palaan siihen ainakin terapeuttini kanssa, ehkä tähän blogitekstiinkin kommentoiden.

Joskus voisi tapahtua vähemmän

Laho pää sählää taas urakalla. Unohdin maksaa eräpäivään (viime perjantai) mennessä Pelalle lääkäriluennon maksun. Mies soitti Pelaan kysyäkseen voidaanko vielä maksaa ja osallistua, mutta asiasta tietää vain yksi (1!) henkilö ja hän on töissä vain keskiviikkoisin.

Oikeasti, mitä hittoa? Miten Pela voi toimia niin, että joku, ihan mikä tahansa asia, on vain yhden henkilön takana? Ja vieläpä sellaisen, joka tekee yhden työpäivän viikossa. Niin typerää, että naurattaisi, jollei olisi näin tärkeästä asiasta kyse. Meillä on jo suunnitteilla mukava reissu Helsinkiin kaverin luo ja kissanhoito järjestetty, mutta tämän yhden pankkipäivän myöhästyminen maksussa saattaa perua koko menemisen. Jota emme kuitenkaan tiedä ennen keskiviikkoa kun tämä yksi henkilö suvaitsee tehdä taas töitä. Olen todella vihainen niin itselleni kuin Pelalle tästä.

Toinen unohdukseni koskee PASia. Minun piti soittaa polille tänään ja kysyä miten alkiot selvisivät sulatuksesta, mutta unohdin. Nyt saa jännittää huomiseen miten on käynyt, onko huomenna siirto vai ei. Olin tässä välissä anoppilassa vierailulla, joten en päässyt päivittämään tänne näistä uusimmista käänteistä.

Hommahan meni niin, että lähdimme perjantaiaamuna aikaisin matkaan kohti anoppilaa. Ajoimme minun vanhempieni kautta, jossa tein päivän ovulaatiotestin. Perjantai oli kierron 18. päivä eli ovulaatio oli reilusti myöhässä. Odotin kauhulla ovulaatiotestien tekemistä anoppilassa, siellä kun ei hirveästi ole omaa rauhaa edes vessassa - aina joku on oven takana odottamassa. Siksi testasin jo matkan varrella omilla vanhemmillani.

Testi oli epäselvä, joten tein toisenkin testin samasta purkista. Sekin oli epäselvä. Sekä kontrolliviiva että testiviiva olivat molemmissa testeissä haaleat ja oli epävarmaa olivatko ne saman väriset keskenään. Oli pakko viedä testit miehelle ja äitille katsottavaksi. Tulimme yhdessä siihen tulokseen, että enemmän oli ovulaation näköistä, joten soitin IVF-hoitajalle soittoaikaan. Sovimme, että alkiot sulatetaan nyt maanantaina ja siirto on perjantaina. Hän sanoi vielä tarkistavansa asian lääkäriltä ja soittavansa mikäli asiassa on muutoksia.

Minulta loppui akku puhelimesta kesken ajon eikä minulla ole autolaturia. Kun pääsimme perille oli jo liian myöhäinen ilta hoitajan puhelua ajatellen. Siispä en nyt tiedä oliko muutoksia tiedossa, mutta ainakaan tänään ei puhelin ole soinut, joten kai sitä on pidettävä hyvänä merkkinä.Sydän alkaa hakata villiä vauhtia pelkästä ajatuksesta, että huomenna on mahdollisesti viimeinen mahdollisuutemme raskauteen. Saati ajatuksesta, että koko siirtoa ei tapahdukaan, jos alkioille on sattunut jotain. Adoptiokaan ei etene kun vaan sählään luentomaksujen kanssa ja sen saakelin lääkärintodistuksen toimittamisen kanssa. Mikä idiootti ihminen voikaan olla vaikka kuinka yrittäisi parhaansa!

Matkailu avartaa monella tavalla

Kävimme lyhyellä reissulla ulkomailla 13-vuotiaan kummipojan kanssa kolmestaan. Laivalla minulta kysyttiin ketä odotan odottaessani miestä ja poikaa kahvilassa. Kysymys häkellytti minut hetkeksi – alanko kertoa tuntemattomalle kahvilatyöntekijälle asioita tarkemmin vai miten saisin kuvattua ketä odotan. Sanoin sitten, että odotan miestä ja poikaa. Kysyjä luonnollisesti tulkitsi tämän aviomieheksi ja omaksi lapseksi ja kohtelu muuttui heti. Silmänräpäys, ja sain kahvilassa aivan eri palvelua kuin olen koskaan ennen saanut. Olin muuttunut keski-ikäiseksi, todennäköisesti hitusen varakkaammaksi asiakkaaksi. Jäin miettimään muuttiko kohtelun se, että olin ”äiti” vai se, että hän arvioi ikäni ylemmäs teini-ikäisen pojan takia.

Sama tapahtui kulkiessamme turistikohteissa, meitä pidettiin perheenä. En korjannut erhettä, mikä saattoi olla virhe, koska aloin itsekin loppua kohden käyttäytyä ”perhemäisemmin”. Oma käytökseni alkoi ärsyttää itseäni enkä tiedä mitä kummipoika mahtoi ajatella. Uskaltaakohan enää lähteä meidän matkaan tämän jälkeen...

Jollakin tavalla laivalla olleet ylettömät lapsimäärät (olen aikaisemmin varmaan kulkenut eri laivoilla koska en muista ikinä nähneeni laivalla niin suurta määrää lapsiperheitä!) eivät häirinneet niin paljon kun itselläkin oli mukana lapsi, vaikkakin jo vanhempi. Kummipoika toimi hyvänä puskurina monessa lapsettomalle tiukassa paikassa. Löysin laivalta myös uusia paikkoja, joissa en ole koskaan käynyt, kuten pelihuoneen ja pallomeren. Minulle laivamatkustaminen on tähän asti ollut pubeja, yökerho, alkoholi ja hyttibileet. Tämä oli täysin uusi kokemus. Oikeastaan oli ihan mukavaa päästä edes pienesti kiinni tähän uuteen maailmaan, toisaalta se oli hirveän haikeaa nähdä vilahdus jostain, jota ei ehkä koskaan tule kokemaan kokonaisuudessaan.

Olotilajuttuja

Maanantaina kävin kolmannen kerran raskaustestissä labrassa. Hoitaja ihmetteli tilattua testiä ja kysyi onko tarkoitus selvittää olenko raskaana vai kuinka pitkään olen ollut raskaana. Sain tästä ilmeisen viattomasta kysymyksestä kimmokkeen pälpättää kaikki asiaan liittyvä hoitajalle. Eikä kyyneleet kohonneet silmiini kertaakaan! Ensimmäistä kertaa ikinä sain puhuttua lapsettomuudesta laajasti ja totuudenmukaisesti itkemättä.

Hoitaja kertoi, että hänen hyvä ystäväpariskuntansa oli juuri saanut suomalaisen adoptiovauvan - muutaman viikon ikäisen - viiden vuoden odotuksen jälkeen. Juttelimme siitä mikä mahdollisuus adoptoidessa olisi saada pieni vauva. En ole ihan varma haluanko adoptoida ihan pikkuista vauvaa, mutta se ei ollut kovin olennaista tuossa keskustelussa. Hoitaja myös heitti, että voihan käydä niin, että adoptiojonossa huomaakin olevansa raskaana. En voinut pidättää itseäni ja nauroin päin naamaa. Hoitaja hämmentyi, joten jouduin selittämään lisää.

Kohta viiden vuoden yrittämisen ja hoitojen jälkeen tämä epäonnistunut raskauteni on ainoa edes sinne päin ollut yritys. En pidä millään tavalla todennäköisenä, että tulisin luomusti raskaaksi. Jostain syystä hoitajan kertomus ystäväpariskunnastaan tuntui oudon lohduttavalta eikä ollenkaan ärsyttävältä kuten aina ennen. Tunnun vihdoin todella hyväksyneeni tämän elämänkohtalon. Välillä käy edelleen mielessä, että olisi mukavaa tuntea millaista on olla raskaana, mutta ne hetket ovat koko ajan harventuneet ja lyhentyneet. Sen sijaan äidiksi tulosta en ole luopunut. Haluan adoptoida liudan lapsia.

Lapsena kun maailma oli avoinna täynnä vaihtoehtoja kuvittelin, että synnyttäisin kaksoset ja adoptoisin kaksi lasta lisää perheeseeni. Neljä lasta olisi täydellinen luku. Jossain vaiheessa toive muuttui niin, että synnyttäisin yhden lapsen (tai edelleen ne kaksoset) ja adoptoisin yhden. Lopulta tämän vuoden helmikuussa adoptioinfossa suunnittelin adoptoivani sisarukset (yhden alle 2-vuotiaan ja tämän isosiskon iältään lähellä kouluikää). Nyt olen taas vaihtanut mieltä.

Ei ole kovin todennäköistä, että tämä haaveeni toteutuisi koskaan, mutta ainakin uskallan taas haaveilla lapsiin liittyen. Nyt olen taas päätynyt siihen neljään lapseen - kaksi tyttöä ja kaksi poikaa - kaikki adoptoituja. Etsimme edelleen sitä unelmiemme asuntoa ja asumme ahtaasti vuokralla. Viime viikonloppuna kävimme katsomassa yhtä asuntoa, jossa tämä neljän lapsen unelmani syttyi tosissaan eloon. Olen jo remontoimassa ullakkoa teini-ikäisille lapsillemme pienempien jakaessa huoneen meidän vanhempien huoneen vieressä. Tämä toki tekisi kyseisestä asunnosta nelikerroksisen ja vintille ei mene kunnollisia portaita (eikä sellaisten laittamiseen taida olla tilaa ylimmässä kerroksessa) mutta ei nyt anneta todellisuuden häiritä haaveitani.

Todellisuudesta puheen ollen käytännössä usean lapsen adoptoiminen on tehty hirveän hankalaksi. Kerralla voi adoptoida sisaruksia, mutta miten selviäisimme kolmen-neljän lapsen tulosta elämäämme kertarysäyksellä? Lapsista kaksi-kolme olisi kouluikäisiä tai lähellä sitä ja heidät olisi pakko laittaa kouluun olivat he valmiita sinne tai eivät. Miten pystyisimme tukemaan kaikkia heitä tasapuolisesti uudessa ympäristössä, uudella kielellä, kaikki vanhat haavat auki ammottaen? Samalla pitäisi huolehtia siitä pienimmästä sisaruksesta ja osata hoitaa monilapsisen perheen kotia (ja ilman vanhempainlomaakin vieläpä, kuulemma vanhemman lapsen adoptoivat eivät tarvitse vanhempainvapaata vaan lapsi pitää kotiuttaa palkattomalla vapaalla tai töistä käsin). Ihan ilman harjoittelua. Puhumattakaan siitä, että nämä vanhemmat lapset puhuisivat keskenään kieltä jota me emme osaa ja saisivat joukkovoimalla ties mitä asioita läpi ennen kuin me vanhemmat tajuaisimme edes silmää räpäyttää.

Aina on tietenkin vaihtoehto adoptoida ensin kaksi ja mennä uudestaan jonoon, mutta siinä ajassa ensimmäiset kaksi ehtivät tulla täysi-ikäisiksi ja me muuttaa vanhainkotiin ennen kuin toinen adoptio olisi saatu käsiteltyä.

Tällaisia ajatuksia kuitenkin pyörittelen päässäni tätänykyä. Maanantain testin tulos oli raskaushormoni 1 eli oikeaan suuntaan ollaan menossa. Tiputteluvuoto ei ole vielä tauonnut hetkeksikään, ilmeisesti mahaani mahtuu paljon verta. Mieliala on laskenut samaa tahtia kuin raskaushormoni, vaikka kuinka yritän pitää positiivisia ajatuksia mielessä. Kotoa poistuminen on muuttunut taas tuskalliseksi. Ensi viikolla käyn psykiatrin luona juttelemassa uuden lääkkeen mahdollisuudesta - edellinen on nyt lopetettu kokonaan kun sydän ei kestänyt mielialalle sopivaa annostusta. Epäilen etten saa lääkitystä kun mikään ei sovi yhteen nykyisten lääkkeiden sekä raskausmahdollisuuden kanssa. Raskaus pitää ottaa huomioon aina viimeiseen PASiin saakka. Tiedä sitten miten tämä olotila pitää hoitaa kuntoon, väitän yhä edelleen suuren osan tästä pahasta olosta johtuvan kemiallisesta epätasapainosta eikä se korjaannu juttelemalla psykologin kanssa. No, se on ensi viikon asia.

Labrakäynti

Kävin tänä aamuna labrassa kontrollissa raskaushormonista. Ei kiinnostanut tippaakaan ja jätin käynnin ihan viimeiseen hetkeen ennen kuin labra oli menossa kiinni – ehkä vähän toivoin etten ehtisi koko testiin tänään. Vituttaa.

Hoitaja soitti äsken. Arvo on noussut 40:neen. Jei, olen raskaana. (hän sanoi lakoniseen sävyyn mulkoillen maailmaa kiukkuisesti)
Kohdun limakalvo on tullut ulos voimalla perjantaista aina eiliseen saakka. Vasta tänään vuoto on tyyntynyt tiputteluksi. Vatsa pallottaa kuin pitäisi kaksi jumppapalloa sisällään. Myös jaloissa on nähtävissä nesteturvotusta lantiosta nilkkoihin. Olen tosi hehkeä näky hautajaiskuvissa viikonlopulta.

Vielä ei ole muuta tehtävissä kuin kontrolloida arvoa. Maanantaina uudestaan labraan. Mikäli arvo jatkaa nousuaan asiaan pitää puuttua, mutta hoitaja piti vuodon vähenemistä hyvänä merkkinä. Olin jo niin ehtinyt tyytyä siihen etten koskaan kanna lasta. Olin sinut oman ruumiini kanssa ja luulin tietäväni missä ongelma on. Kuvittelin, että ongelmaan ei ole ratkaisua ja sillä hyvä. Miksen saanut olla omassa tyytyväisyydessäni edes tätä pientä hetkeä?

Nyt joudun taas kyseenalaistamaan kaiken alusta lähtien. Voisinko sittenkin saada lapsen kohtuuni, jos yritän vielä? Mitä tämä uusi toivo tarkoittaa, sitäkö että meidän pitäisi yrittää vielä yksityisellä vai kenties sitä, että minä sekä mieheni tulemme syyttämään minua luovuttamisesta liian aikaisin mikäli nyt luovutetaan? Siirtyykö adoptio, jos mieheni haluaakin vielä yrittää biologista lasta, joka on hänelle niin tärkeä ajatus?

Kannanko tällä hetkellä elävää vai kuollutta lasta sisälläni? Voinko sittenkään juoda sitä saunaolutta? Kasvaako ensimmäinen raskauteni jossain niin hankalassa paikassa, että se aiheuttaa lopulta pysyvää vahinkoa johonkin sisäelimeen? Joudunko kokemaan kaavinnan? Joudunko antamaan luvan sikiöni tappamiseen?
Ihminen ei ole kärsinyt tarpeeksi kun päästyään jalkeille vuoden pahasta unesta heti lykätään toinen alkamaan. No, oli kivat muutamat viikot leikkiä normaalia elämää.

Aika ajatella lapsia jälleen

...tai ainakin hoitoja.
Blogiin tuli vahingossa pitkähkö tauko, koska uuden lääkityksen aloittaminen vaati yllättävän paljon voimia.

Tässä blogihiljaisuuden aikana totuttelin elämäni ensimmäiseen mielialalääkkeeseen eikä aloitus sujunut kovin hyvin. Lääkkeen ei pitänyt väsyttää, mutta minä nukuin ensimmäisen puolitoista viikkoa melkein putkeen, pysyin kunnolla hereillä vain pari tuntia päivässä tiukasti keskittymällä. Väsymys onneksi helpotti elimistön tottuessa lääkkeeseen ja vaihdettuani lääkkeen ottoajan aamusta iltaan.

Ensimmäisen viikon jälkeen lääkkeen annostus nostettiin ja siitähän se riemu repesi. Olotila kyllä parani, mutta sydänpä ei tykännytkään muutoksesta. Lääke kun reagoi yhteen muun lääkitykseni kanssa. Taisin saada jonkun lievän sydänkohtauksen, ravasin sairaalassa  ja kärsin tykytyksistä ja närästyksestä. Annostus laskettiin takaisin alemmaksi mikä helpotti - joskaan ei kokonaan poistanut - sydänoireita. Samalla se myös laski mielialan takaisin alas ja itkuisuus jatkuu edelleen.
Jotta en pääsisi helpolla sain myös yhden reilun viikon mittaisen hypomaanisen jakson, mikä todistaa maanis-depressiivisyyden puolesta.  

Kaiken lisäksi ilokseni endo on muistutellut itsestään yhä tihenevään tahtiin. En taaskaan enää tunne milloin on oikeasti vessähätä ja milloin se vain on endo painamassa virtsarakkoa. Asiaa ei auta, että lääkkeen myötä minulla on hirvittävä makeanhimo. Aiemmin voin pahoin noin 1/3 karkkipussillisen syönnistä ja tarvitsin suolaista korjaamaan tilanteen, nyt pystyn vetämään kevyesti karkkia, leivoksia ja makeaa juotavaa eikä suolaisen tarvetta tule lainkaan. Makeanhimo tarkoittaa hiilareita, mikä taas tarkoittaa vatsaturvotusta, mikä taas vuorostaan pahentaa endo-alavatsakipuja. Viime päivinä liika makeansyönti (itsehillintäni on jo miinuksen puolella eli totaalisen olematon) on johtanut ilmeisesti sokerihumalatilaan - en muuten tiennyt aiemmin sellaisen olemassa olosta. Tämän mieheni päätteli, koska minulla on ollut selkeitä krapulan oireita useana iltana. Krapulassa minun tekee mieli appelsiinimehua muttei mikään määrä sen juomista helpota janoa ja päätä särkee.

Kaiken tämän keskellä en ole halunnut ajatella lapsettomuusasiaa. Ainoa mitä olen miettinyt on adoptiohaaveesta luopuminen, koska mieheni ei vieläkään ole lämmennyt ajatukselle. Mielessä kävi myös opiskeluiden keskeyttäminen kokonaan (vaikka niistä puuttuukin enää gradu, jonka aiheesta edelleen pidän ja olen kiinnostunut sen tekemään kunhan jaksaisin keskittyä asiaan) ja alan vaihtaminen perhepäivähoitajaksi. Älkää kysykö mistä tämä päätön idea syntyi, en tiedä. En ole haudannut ajatusta toistaiseksi vaan pidän sen b-suunnitelmana.

Nyt pitää pikku hiljaa ajatukset siirtää takaisin lapsettomuuteen ja alkaa huolehtia ensi viikon suunnittelukäynnistä polilla. Minä en odota tulevalta hoitokierrolta muuta kuin ajan- ja rahanhaaskausta. Pelkään, että he puuttuvat kasvaneeseen vatsaani  - jonka toivon olevan enimmäkseen turvotusta eikä läskiä, kun en ennenkään ole ollut taipuvainen vyötärön kasvattamiseen. Toisaalta pelkään mitä uudet hormonihoidot tekevät muutenkin sekavalle mielentilalleni. Kaiken kaikkiaan odotan tulevaa suunnittelukäyntiä pelolla ja epävarmuudella.

Ja jatkan blogin kirjoittamista näissä synkissä merkeissä.

On yritetty joo

Laskinpa tuossa mielenkiinnosta mitä meidän lapsen yrittämisaikamme tekisi kuukausissa, kun se tuntuu olevan tähdellistä seurata yrityskiertoja. Me olemme "virallisesti" yrittäneet lasta nyt 53 kuukautta, joista 37 tosissaan ovulaatiotestien tai hoitojen avustuksella. Välissä on ollut taukoja leikkauksen, punktion ja muuten vaan levon takia. Ennen virallisemman "haluamme lapsen-päätöksen" tekemistä jo leikittelimme ajatuksella emmekä käyttäneet säännöllistä ehkäisyä, mutta sitä en laskenut tähän.

Yli neljä vuotta on siis kulunut siitä, kun mieheni totesi olevansa valmis isäksi ja kuvitteli sen tapahtuvan ilmeisesti nappia painamalla. Neljä vuotta sitten nämä nyt tapahtuneet asiat olivat vain painajaisiani. Niin se aika kuluu.

Pitäisikö ihmisen jossain vaiheessa tajuta milloin lopettaa kun mitään ei kerran tapahdu?

Piinapäivien edetessä

Tunteet on heitelleet puolelta toiselle ja olen kirjoittanut lukuisia julkaisukelvottomia blogitekstejä viime viikon aikana. Päätin nyt poiketa kertomaan viimeisimmät kuulumiset lyhyen yksinkertaisesti ilman runoilua.

Olen ollut nyt jo jonkin aikaa sairaslomalla, mutta en tiedä mitä tehdä opintojen kanssa. Sairaspäivärahalla ei saa opiskella ollenkaan, tai niin ainakin tulkitsin Kelan nettisivuilta ja erilaisilta keskustelupalstoilta. Minulle olisi kuitenkin hyvä pitää kiinni maailmasta edes vähäsen ja opiskella muutama kurssi. Muutenhan ei ole syytä poistua kotiovesta ulos koskaan. Opintotukea en voi nostaa, koska en saa tarpeeksi opintopisteitä. Siispä vaihtoehtona olisi olla saamatta rahaa lainkaan loppuvuosi. En jaksa tehdä päätöksiä.

Sairaslomalla olen mielenterveydellisistä syistä. Lääkärit ja oma psykologimme selvittävät olenko ihan vain masentunut vai kenties maanis-depressiivinen, joten vielä en ole saanut mitään lääkkeitä. Toivon lääkkeiltä suuria; nopeaa helpotusta tähän jatkuvaan uupumukseen ja toivottomuuteen. Samalla pelkään varsinkin rauhoittavien lääkkeiden sivuvaikutuksia, minulla on pelkästään huonoja kokemuksia niistä. En halua oksentaa puoliunisena vessassa kaiket yöt ja roikkua yliväsyneenä päiviä.

Masennuksen harmaaseen arkeen tuli omituinen muutos viime viikonloppuna. Olen lauantaista asti tuntenut vierasta positiivisuutta. Se tuli täysin yhtäkkiä eikä siihen liity mikään yksittäinen asia. Yhtäkkiä tavallisen hokemani "elämä on paskaa" jälkeen tulinkin ajatelleeksi, että ei se elämä olekaan ihan niin paskaa. Tunne hämmensi minut täysin, en enää muistanut miltä tuntuu olla positiivinen. Olen sitä mieltä, että tunne johtuu kemikaalisesta hyökkäyksestä aivoihini. Toisin sanoen raskaushormonit saavat minut ajattelemaan positiivisia ajatuksia. Psykologi oli kanssani samaa mieltä, että näin voi tosiaan käydä kun satuin näkemään hänet käytävällä polilla tänään. Nyt vaan peukut pystyssä toivotaan, että Olento pysyy sisälläni ja kehittyy aktiivisesti. Perjantaina verikokeeseen.

Hormonihoitojen pitkäaikaisvaikutukset

Mitä vaikutuksia näistä hoidoista voi olla aivoihin pidemmällä aikavälillä? Olen miettinyt asiaa jo jonkun aikaa. Viime vuoden joulukuussa alkanut ja tämän vuoden maaliskuussa päättynyt hormoniton kauteni jätti jälkensä olotilaani. Synkkyys tuolla jaksolla ei ollut yhtä syvää ja äkillistä kuin edellisellä hoitokerralla, mutta se kesti pidempään eikä valoisia hetkiä ollut yhtä paljon.  Enkä toipunut pätkästä yhtä hyvin kuin ensimmäisellä kerralla olin toipunut kahden kuukauden hormonittomuudesta.
   
Väitän, että nyt kokemani masennus alkoi tuolloin ja on hitaasti pahentunut tähän nykyiseen tilaan. Väitän myös, että masennukseni on osittain biologista, aivojen muutoksista johtuvaa. Ja ne muutokset johtuvat Procrenin liian pitkästä käytöstä. Googlettelin tutkimuksia aiheesta ja löysinkin useita. Ohessa linkki yhteen abstraktiin, jonka perästä löytyy lista muita tutkimuksia.

Tähdellisin tieto minulle oli pitkäaikaisvaikutustutkimukset. Muutamissa tutkimuksissa (ks. molemmat linkit) oli rotilta poistettu munasarjat ja seurattu miten niiden aivot reagoivat hormonihoitoon. Niillä rotilla, joille hormonihoito aloitettiin heti munasarjojen poiston jälkeen tai 3 kuukauden sisällä ei tullut pysyviä muutoksia aivoihin. Sen sijaan rotilla, joilla hormonihoidot aloitettiin 5 tai 10 kuukautta poiston jälkeen muutokset olivat pysyviä eikä hormonihoito enää vaikuttanut mitenkään aivojen rakenteeseen. Painotan nyt vielä, että tässä tutkittiin nimenomaan ennenaikaista hormonipuutosta, ei vaihdevuosien normaalia hormonien vähenemistä.

En jaksanut kahlata läpi kovin montaa tutkimusta, joten minulta jäi löytämättä tieto onko aivomuutoksilla yhteyttä masennukseen. Maallikkojärkeni sanoo, että se on mahdollista, koska sukupuolihormonit vaikuttavat samaan aivonosaan kuin mielihyvähormonit. Sen sijaan löysin jotain pelottavampaa. Rottatutkimuksissa havaittiin, että yhtäkkinen pitkä hormoniton aika aiheuttaa oppimisvaikeuksia. Tiedon vastaanotto, käsittely ja varastointi eli kognitiiviset kyvyt heikkenivät. Kyvyt heikkenivät kaikilla, mutta mikäli hormonihoito aloitettiin heti tai kolmen kuukauden päästä taidot palasivat ennalleen tai lähes ennalleen. Tutkimuksissa löydettiin myös linkki aivojen ikääntymiseen nopeammin kuin kuuluisi ja dementian syntyyn.

Toisin sanoen en suosittele suorittamaan tenttejä ennen kuin kehossa on taas hormoneja. Pelottavaa tässä on ehdottomasti tuo ”lähes ennalleen”. Tutkimuksissa, joita löysin oli tutkittu vain ajanjaksoja heti, 3 kk, 5 kk ja 10 kk päästä munasarjojen poistosta. Tämä jättää vielä hämäräksi missä kohtaa 3 ja 5 kuukauden päästä hormonit pitää aloittaa, jotta säästyy aivovaurioilta ja onko ajankohta kenties henkilökohtainen eikä yleistettävissä. Entä jos minä olin liian kauan ilman hormoneja eikä aivoni enää koskaan palaa ennalleen? Olen laittanut opiskeluvaikeuteni masennuksen piikkiin, mitä jos kykyni opiskella onkin kadonnut ja masennus on alitajuinen seuraus siitä? Eikä asiaa voi enää korjata!

Raskauden pelot

Lupailin jo aikaa sitten kirjoittaa aiheesta, mutta en ole saanut aikaiseksi miettiä asiaa. Vime PASissa juttelin lääkärin kanssa peloistani ja oletuksistani siitä miksi alkio ei kiinnity ja kasva kohdussani.

Olen jo pidempään ajatellut, että ehkä olen viallinen kun en saa pidettyä alkiota sisälläni. Ettei se kiinnity kohtuun koska kohdussa on jotain vikaa. Helsingin Sanomien kuukausiliitteessä oli juttu pariskunnasta, joka haki Venäjältä sijaissynnyttäjän, koska se on Suomessa kiellettyä toimintaa. Sain jutusta aiheen pohtia sijaissynnyttäjän tarvetta meidänkin kohdalla. Tässä vaiheessa hoitoja on selvää, että mikäli aikoisimme käyttää sijaissynnyttäjää olisi hänen etsintänsä aloitettava pian. Lakia ollaan mahdollisesti muuttamassa takaisin sijaissynnytykset sallivaksi, mutta aikataulu edes keskustelun aloittamiselle on vielä auki.

Aikaisemmin laki sanoi, että sijaissynnyttäjän tulee olla joku lähipiiristä. Meillä ei ole ketään läheistä, joka sopisi kriteereihin. Minulla ei ole sisaruksia ja mieheni sisko ei ole saanut lapsia. Kummankaan meistä äidillä ei ole kohtua enää. Paras ystäväni ja läheisimmät serkkuni ovat lapsettomia tai miespuolisia. Olen viime vuosina erkaantunut lapsia saaneista kavereistani niin hyvin etten voisi mennä heiltä yhtäkkiä kysymään näin isoa asiaa. Muutenkin ajatus siitä, että lapsi kasvaa jonkun tutun mahassa tuntuu aika epämiellyttävältä. Joku tuntematon olisi mukavampi – vaikka näen kyllä omat ongelmansa siinäkin vaihtoehdossa.

Koko pohdinta sijaissynnyttäjästä on hyvin hypoteettista ja ennenaikaista. Mikäli päädymme sijaissynnyttäjään hänet pitää löytää ulkomailta ennen kuin laki muuta sallii. Keskustelin tästä lääkärin kanssa. Olin jo alkanut pitää sijaista varteenotettavana vaihtoehtona, mutta lääkäri murskasi toiveeni. Lääkärin mukaan todennäköisempi vaihtoehto meidän epäonnistumisellemme tilastojen valossa on alkion kromosomihäiriöt. Kuulemma alkio saattaa kiinnittyä ja kehittyä ihan hyvin muutaman päivän kohdussa, mutta kehittää sitten jotain viallisia kromosomeja ja lakata sen myötä kehittymästä. Tälle ei voida mitään.

Toisin sanoen en voi tehdä yhtään mitään. En hankkia toista kohtua, joka olisi vastaanottavaisempi kuin omani, en syödä aineita mitkä edistäisivät kiinnittymistä tai alkion kehitystä. Joudun vain passiivisesti odottamaan mitä alkio päättää tehdä. Tämä saa minut tuntemaan itseni hirveän mitättömäksi ja merkityksettömäksi. En voi vaikuttaa mitenkään siihen saanko lapsia vai en.

Rauhaton mieli

En osaa nyt yhtäkkiä rentoutua saati nukkua. Olen käynyt läpi kaikki normaalisti minulla toimivat konstit unettomuuteen. Olen mielikuvitellut (välihuomautus: mielikuvitellut on paljon hauskempi sana kuin visualisoinut) jokaisen ruumiinosan rennoksi, ajatuksissani hyppinyt kukkaniityllä paljain jaloin, kuunnellut erilaisia rauhoittavia kappaleita, haistellut rauhoittavia tuoksuja, joogannut, meditoinut, hengittänyt syvään, käynyt aamuyön kävelylenkillä lämpimässä säässä (silloin kun ei sada ja tuule ulkona on todella kesäinen sää), juonut rauhoittavista yrteistä valmistettua teetä...

Ei tule uni eikä meteli pään sisällä lopu. En saa ajatuksia vaikenemaan edes meditoidessa kuin pieneksi hetkeksi kunnes ne palaavat entistä vaativampina. Eikä ne edes ole sellaisia ajatuksia joista pääsisi eroon tekemällä jotain. En siis ajattele, että ”pitää muistaa tehdä” vaan kaikenlaista sekalaista typerää. Kuten ”miksiköhän tuo varjo on tuon muotoinen” tai ”montakohan ötökkää näen jos nostan tuota kiveä”. Ja sitten veikkaan luvun, nostan kiveä ja lasken ne hiton ötökät. Eikä näistä ajatuksista ole koskaan mitään käytännön hyötyä, en saa uusia oivalluksia tai edistä järkeviä asioita.

Alkaa jo pää hajota siitä määrästä ristikoita, joita olen viime aikoina tehnyt. Mutta kun en osaa olla tekemättäkään. Ja tämä tilastoinnin määrä. Olen aina ollut mieleltäni melko järjestelmällinen ja lasken nopeasti taulukoita ja todennäköisyyksiä päässäni ihan huomaamattani. Esimerkiksi moottoritietä ajaessa teen automaattisesti tilastoja autojen merkeistä, kuskeista, aidan pylväiden väristä, kolarien todennäköisyyksistä eri tilanteissa... Tämä ei siis kuluta tietoista ajattelua juuri lainkaan vaan tapahtuu siinä sivussa huomaamatta. Mutta nyt tilastointi on mennyt pidemmälle. Se valtaa ison osan tietoisesta ajattelusta ja jostain syystä tunnen tarvetta tilastoida kaikenlaista turhaa. En pysty pysäyttämään itseäni kun keksin jonkun aiheen, kuten vaikkapa pölyhiukkasten erojen selvittely ollessani matkalla vessaan. Turhauttavaa!

Simpukka

Olen ottanut yhteyttä Simpukkaan nyt kolmesti eikä minua näköjään huolita yhdistyksen jäseneksi. Ensimmäisen kerran yritin jo pari vuotta sitten, laitoin pitkän tarinan Simpukan nettisivujen kautta. Mitään ei kuulunut, joten palasin asiaan muutaman kuukauden jälkeen ja kyselin missä vaiheessa mennään. Hiljaisuutta.

Jätin koko asian hetkeksi kunnes taas tämän vuoden alussa koin tarvetta liittyä yhdistykseen. Jälleen viestini jäi huomiotta. Ilmeisesti me emme kelpaa Simpukalle. Eihän kolme kyselyä eri aikoina voi kadota heiltä teknisistä syistä vaan syyn on oltava ihmisten välinpitämättömyys seurata omien nettisivujen jäsenhankintalomaketta sekä vastata sähköposteihin. Toinen vaihtoehto on, että vain meidän pyyntömme tuli hylätyksi jossain jäsenten valinta-operaatiossa. Olkoon koko yhdistys. Ajattelinpa vain jakaa tämän tiedon teidän lukijoiden kanssa, jos vaikka muilla on ollut samoja ongelmia.

Pakopaikka

Voimat on nyt aivan loppu. Psykologin mielestä voisi olla hyvä, jos aloittaisin jonkun mielialalääkityksen. Ehkä hän on oikeassa. Ehkä en jaksa nostaa itseäni tästä. Mutta kun inhoan lääkkeitä. Syön niitä jo nyt niin paljon päivittäin, ties mitä mömmöjä kehooni jää häiriköimään mikäli vielä kasvatan päivittäistä lääkemäärääni. Pitää kohta hankkia sellainen vanhojen ihmisten viikkodosetti, jonka jokaisen luukun täytän jännän värisillä pillereillä.

Huomaan noudattavani tänään vanhaa, jo lapsuudesta tuttua kaavaa paetakseni kaikkea tätä tuskaa ja väsymystä. Katson Agatha Christien elokuvia dvd:ltä. Lapsena uppouduin kirjaan, nykyasunnon metelöivien naapurien takia katson samat Hercule Poirotin vaiheet elokuvana. Ne ovat pakopaikkani. Turvalliset, tutut harmaat aivosolut eivät koskaan tuota pettymystä, vaan tuottavat aina onnellisen lopputuloksen. Maailma on mukavan mustavalkoinen ja kaikilla on oma, siveellinen roolinsa maailmassa. Pakopaikka. Rauha.

Pitäisi saada hankittua loputkin Hercule Poirot-elokuvat kokoelmiini.

Minulla ei ole sanoja purkaa tätä pahaa oloa. Haluaisin niin kovasti soittaa pianoa. Sekin lapsuudesta tuttu tapa - soittamalla olen aina saanut ilmaistua tunteita, joille en löydä sanoja. Saanut ikävyydet ulos itsestäni. Inhoan tätä pikkuruista, vitivalkoisen persoonatonta asuntoa, johon ei edes piano mahdu sisään!