Maanantaina kävin kolmannen kerran raskaustestissä labrassa. Hoitaja ihmetteli tilattua testiä ja kysyi onko tarkoitus selvittää olenko raskaana vai kuinka pitkään olen ollut raskaana. Sain tästä ilmeisen viattomasta kysymyksestä kimmokkeen pälpättää kaikki asiaan liittyvä hoitajalle. Eikä kyyneleet kohonneet silmiini kertaakaan! Ensimmäistä kertaa ikinä sain puhuttua lapsettomuudesta laajasti ja totuudenmukaisesti itkemättä.
Hoitaja kertoi, että hänen hyvä ystäväpariskuntansa oli juuri saanut suomalaisen adoptiovauvan - muutaman viikon ikäisen - viiden vuoden odotuksen jälkeen. Juttelimme siitä mikä mahdollisuus adoptoidessa olisi saada pieni vauva. En ole ihan varma haluanko adoptoida ihan pikkuista vauvaa, mutta se ei ollut kovin olennaista tuossa keskustelussa. Hoitaja myös heitti, että voihan käydä niin, että adoptiojonossa huomaakin olevansa raskaana. En voinut pidättää itseäni ja nauroin päin naamaa. Hoitaja hämmentyi, joten jouduin selittämään lisää.
Kohta viiden vuoden yrittämisen ja hoitojen jälkeen tämä epäonnistunut raskauteni on ainoa edes sinne päin ollut yritys. En pidä millään tavalla todennäköisenä, että tulisin luomusti raskaaksi. Jostain syystä hoitajan kertomus ystäväpariskunnastaan tuntui oudon lohduttavalta eikä ollenkaan ärsyttävältä kuten aina ennen. Tunnun vihdoin todella hyväksyneeni tämän elämänkohtalon. Välillä käy edelleen mielessä, että olisi mukavaa tuntea millaista on olla raskaana, mutta ne hetket ovat koko ajan harventuneet ja lyhentyneet. Sen sijaan äidiksi tulosta en ole luopunut. Haluan adoptoida liudan lapsia.
Lapsena kun maailma oli avoinna täynnä vaihtoehtoja kuvittelin, että synnyttäisin kaksoset ja adoptoisin kaksi lasta lisää perheeseeni. Neljä lasta olisi täydellinen luku. Jossain vaiheessa toive muuttui niin, että synnyttäisin yhden lapsen (tai edelleen ne kaksoset) ja adoptoisin yhden. Lopulta tämän vuoden helmikuussa adoptioinfossa suunnittelin adoptoivani sisarukset (yhden alle 2-vuotiaan ja tämän isosiskon iältään lähellä kouluikää). Nyt olen taas vaihtanut mieltä.
Ei ole kovin todennäköistä, että tämä haaveeni toteutuisi koskaan, mutta ainakin uskallan taas haaveilla lapsiin liittyen. Nyt olen taas päätynyt siihen neljään lapseen - kaksi tyttöä ja kaksi poikaa - kaikki adoptoituja. Etsimme edelleen sitä unelmiemme asuntoa ja asumme ahtaasti vuokralla. Viime viikonloppuna kävimme katsomassa yhtä asuntoa, jossa tämä neljän lapsen unelmani syttyi tosissaan eloon. Olen jo remontoimassa ullakkoa teini-ikäisille lapsillemme pienempien jakaessa huoneen meidän vanhempien huoneen vieressä. Tämä toki tekisi kyseisestä asunnosta nelikerroksisen ja vintille ei mene kunnollisia portaita (eikä sellaisten laittamiseen taida olla tilaa ylimmässä kerroksessa) mutta ei nyt anneta todellisuuden häiritä haaveitani.
Todellisuudesta puheen ollen käytännössä usean lapsen adoptoiminen on tehty hirveän hankalaksi. Kerralla voi adoptoida sisaruksia, mutta miten selviäisimme kolmen-neljän lapsen tulosta elämäämme kertarysäyksellä? Lapsista kaksi-kolme olisi kouluikäisiä tai lähellä sitä ja heidät olisi pakko laittaa kouluun olivat he valmiita sinne tai eivät. Miten pystyisimme tukemaan kaikkia heitä tasapuolisesti uudessa ympäristössä, uudella kielellä, kaikki vanhat haavat auki ammottaen? Samalla pitäisi huolehtia siitä pienimmästä sisaruksesta ja osata hoitaa monilapsisen perheen kotia (ja ilman vanhempainlomaakin vieläpä, kuulemma vanhemman lapsen adoptoivat eivät tarvitse vanhempainvapaata vaan lapsi pitää kotiuttaa palkattomalla vapaalla tai töistä käsin). Ihan ilman harjoittelua. Puhumattakaan siitä, että nämä vanhemmat lapset puhuisivat keskenään kieltä jota me emme osaa ja saisivat joukkovoimalla ties mitä asioita läpi ennen kuin me vanhemmat tajuaisimme edes silmää räpäyttää.
Aina on tietenkin vaihtoehto adoptoida ensin kaksi ja mennä uudestaan jonoon, mutta siinä ajassa ensimmäiset kaksi ehtivät tulla täysi-ikäisiksi ja me muuttaa vanhainkotiin ennen kuin toinen adoptio olisi saatu käsiteltyä.
Tällaisia ajatuksia kuitenkin pyörittelen päässäni tätänykyä. Maanantain testin tulos oli raskaushormoni 1 eli oikeaan suuntaan ollaan menossa. Tiputteluvuoto ei ole vielä tauonnut hetkeksikään, ilmeisesti mahaani mahtuu paljon verta. Mieliala on laskenut samaa tahtia kuin raskaushormoni, vaikka kuinka yritän pitää positiivisia ajatuksia mielessä. Kotoa poistuminen on muuttunut taas tuskalliseksi. Ensi viikolla käyn psykiatrin luona juttelemassa uuden lääkkeen mahdollisuudesta - edellinen on nyt lopetettu kokonaan kun sydän ei kestänyt mielialalle sopivaa annostusta. Epäilen etten saa lääkitystä kun mikään ei sovi yhteen nykyisten lääkkeiden sekä raskausmahdollisuuden kanssa. Raskaus pitää ottaa huomioon aina viimeiseen PASiin saakka. Tiedä sitten miten tämä olotila pitää hoitaa kuntoon, väitän yhä edelleen suuren osan tästä pahasta olosta johtuvan kemiallisesta epätasapainosta eikä se korjaannu juttelemalla psykologin kanssa. No, se on ensi viikon asia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti