torstai 30. toukokuuta 2013

Adoptio alussa

Tällä viikolla meillä oli lupa soittaa sosiaalityöntekijälle ja sopia ensimmäisestä tapaamisesta. Ei ollut ihan helppo tavoittaa häntä kesken työpäivän niin, että oli tilaisuus puhua rauhassa. Yhteydenottoon menikin kaksi päivää ja neljä puhelua.

Meidän pitää toimittaa lääkärintodistukset molemmista nopeasti Pelaan. En ollutkaan ymmärtänyt, että myös miehestäni pitää olla oma terveystarkastus, vaikka hänellä ei ole mitään sairauksia eikä edes aistivikoja (joskus kyllä epäilen, että kuulossa on vikaa kun ei kuule mitä yritän puhua, mutta se vika voi olla myös aivoissa..). Soitin heti puhelun jälkeen IVF-hoitajalle ja pyysin nyt jo kolmannen kerran josko sieltä saisi paperit adoptiohakemusta varten. Lupasi toimittaa. Sosiaalityöntekijä sanoi, että heidän lääkäriään kiinnostaa eniten eliniänodote, ei sairaudet muuten.

Puhelu ei tippaakaan helpottanut pelkoani siitä, että meidät hylätään sairauksieni takia. Omasta mielestäni olen ihan hyvässä kunnossa; sydän pysyy kunnossa lääkkeillä, paino ei ole pysyvä olotila (tulee ja menee vuorotellen), endoleikkaukset todennäköisesti harvenevat ja teoriassa jopa loppuvat jossain elämäni vaiheessa eivätkä ne vie toimintakykyä moneksikaan päiväksi. Mutta paperilla kaikki näyttää ikävän pahalta eikä se Pelan lääkäri näe kuin paperit laskiessaan elänkö hänen mielestään tarpeeksi vanhaksi ollakseni äiti. Liian raakaa ja kylmää toimintaa!

Yritän sopeutua ajatukseen, että minusta ei ehkä koskaan tule äitiä. Olen jo elänyt adoptiolasteni kanssa monia hetkiä mielessäni, niistä luopuminen on vaikeaa. Onnistuin luopumaan jo lapsuudesta saakka haaveilemastani näystä minusta perheeni kanssa itse suunnittelemassani talossa. Tuskin tulee taloa (vaikka sen piirustukset onkin seisseet laatikossani yli 20 vuotta) eikä ainakaan niitä neljää lasta ja au pairia. Näky toistui usein, se toi lohtua suruihin, auttoi nukahtamaan, helpotti stressiä. Siitä luopuminen oli pitkä ja raskas prosessi. Luopumisessa auttoi uudet mielikuvat adoptiolasten kanssa elämisestä tässä juuri ostamassamme kodissa. Jos niistäkin pitää luopua mitä siihen voisi saada tilalle? Tyhjyys pelottaa. Jollakin se pitää saada täytettyä.

Tällä hetkellä aivoni kieltäytyvät yhteistyöstä kun yritän ajatella elämää kokonaan ilman lapsia. Jostakin pilkistävä suru on niin massiivista, etten halua edes yrittää kurkata voisiko seasta löytyä ratkaisevaa leivänmuruvanaa läpi surun. Uskoin typerästi olevani turvassa kun sain käsiteltyä pienen palan surua suhteessa menetettyyn raskauden mahdollisuuteen. Silloin se tuntui suurelta asialta ja vaikealta päästä yli. Kunnes pääsin ja näin etten ollut vielä edennyt kokonaisuuden käsittelyssä kuin mitättömän hiirenhypyn verran.

Yritän ajatella positiivisesti, että nyt sentään näen kokonaisuuden selkeämmin kuin aiemmin. Ainakin luulen ja haluan uskoa näkeväni. Minun on helpompaa luoda selviytymisstrategia, jos tiedän mitä vastaan taistelen. Tällä kertaa toivottavasti osaan tunnistaa omat reaktioni ja toimintatapani - ainakin olen analysoinut niitä loputtomasti oppiakseni ne - jotta voin muuttaa haitalliset ja väärään johtavat tavat tietoisesti ajoissa. Nyt saan myös apua ajoissa, kunhan pääsen aloittamaan viikottaisen terapian.

Saan mahdollisesti kuulla toteutuuko pelkoni jo elokuussa. Meillä on 23.8. ensimmäinen tapaaminen sosiaalityöntekijän kanssa. Mikäli ehdimme toimittaa lääkärien lausunnot ajoissa ja ne ovat riittävät Pelan lääkärille on hänen lausuntonsa ehtinyt valmiiksi tuohon päivään. Mikäli ei ole jännitys pitkittyy, mutta olemme kuitenkin viisastuneet adoptioprosessin etenemisestä yhden tapaamisen verran.

perjantai 24. toukokuuta 2013

Plah näitä ongelmia

Olen nyt tehnyt ahkerasti töitä, jotta yksi projekti valmistuisi aikataulussaan ensi viikolla. Hyppäsin mukaan toisten jo vuoden ajan tekemään projektiin viimeisille viikoille ja tahti on ollut kiivas. Ensi viikolla pitäisi helpottaa kunhan kuukausi vaihtuu.

(Seuraavaksi ällöasioita) Minulla olisi kuulunut olla ovulaatio näillä main, ehkä sunnuntaina tai sen jälkeen. En testannut, mutta normaalin ovuloinnin sijaan olen vuotanut verta. Sellaista pikkutihnua, ruskeaa mönjää enimmäkseen. Normaalisti siis ovulaation aikaan valkovuoto kyllä kiihtyy, mutta se ei tuota näin paljon mössöä eikä tippaakaan ruskeaa saati punaista. En oikein tiedä mitä tästä pitäisi päätellä. Minulla ei ole muistini mukaan koskaan ollut tällaista välivuotoa. Eikä vatsa ole krampannut ovulaation merkiksi kuin kerran monta päivää sitten.

sunnuntai 19. toukokuuta 2013

Kohta meillä ei

En tajua. Vaikka kuinka yritän, en tajua. Luen blogista toisensa perään kuinka pitäisi "nauttia kahdestaan olosta" koska kuulemma kohta meillä ei tehdä asioita hetken mielijohteesta, kuten lähdetä toiseen kaupunkiin, katsota elokuvia keskellä päivää, syödä aamiaista sängyssä ja jäädä lojumaan jne. Sitten kun se lapsi tulee, hoidoilla tai adoptiolla. Miksi lapsi estäisi nopeat liikkeet? Vaatiiko lapsi kuukausien aikataulutuksen ja siitä tiukasti kiinni pitämisen?

Ymmärryksen puutteeni taustalla on oma lapsuuteni. Niin kauan kuin muistan - muistikuvani ovat melko selkeitä ja runsaita elämästäni noin 2-vuotiaasta saakka - meidän perhe on tehnyt asioita hetken mielijohteesta. Lähdimme kylään noin sadan kilometrin säteellä sukulaisille ja tuttaville viiden minuutin varoitusajalla, jos sattui olemaan vapaata. Samaten meille saattoi soittaa ja ilmoittaa olevansa tulossa kylään. Kävimme äidin kanssa lähikaupungissa torilla tai vain ikkunaostoksilla ilman ennakkosuunnittelua. Hyppäsimme vain bussiin ja 45 minuutin päästä olimme kaupungilla.

Kouluikäisenä saatoin ystävän kanssa kesälomalla ehdottaa, että lähdetäänkö Lintsille, Särkänniemeen, läheiseen kotieläinpuistoon, käymään ajelulla Päijänteen ympäri, katsomassa entistä kotipaikkaa ja se saattoi hyvinkin toteutua. Suurin estävä tekijä hetken mielijohteille on aikuisen työn vaatima aika. Työtähän on tehtävä oli lapsia tai ei. Lapsen "vapaa-aikaa" rajoittaa mahdolliset päiväkerhot ja sitten joskus koulu, mutta vasta lukioiässä sitä voi verrata aikuisen työnteon viemään aikaan. Lapsi tarvitsee tarkat ruoka-ajat, mutta en ymmärrä miksi ne pitäisi toteuttaa kotona eikä matkan päällä. Mikään ei ole hauskempaa kuin pysähtyä tien varteen lämmittämään valmiiksi pakattu/kaupasta matkalla napattu ruoka kun nälkä iskee, paitsi ehkä ravintolassa käynti.

Hetken mielijohteet harvoin vaativat yöpymistä muualla kuin kotona. Teltassa viihtyy myös lapsi. Suomessa ei ole mikään ongelma löytää telttailupaikkaa veden ääreltä niin pesutkin hoituu. Hostelli/hotelli/leirintäalueen mökki voi edellyttää pientä joustoa kotioloihin verrattuna, mutta miksi se olisi yhtään sen hankalampaa lapsen kanssa kuin ilmankaan. Pidemmät matkat tehdään joka tapauksessa suunnitellusti. Matkaaminen lentokoneella on toki kalliimpaa kun lippuja pitää ostaa kolmelle-neljälle kahden sijaan, mutta autolla tai junalla liikkuminen sen sijaan ei juuri hintaa nosta. Minulle matkailu on elintärkeä henkireikä eikä päähäni mitenkään mahdu miksi siitä pitäisi luopua lapsen tultua. Matkojen rytmi ja tapa muuttuu sen mukaan mitä mukana olevat ihmiset haluavat kokea ja nähdä - olivat nämä ihmiset aikuisia tai lapsia. Mikäpä sen tylsempää kuin matkustaa aina samassa seurassa ja kangistua kaavoihinsa miten matkan toteuttaa.

Jos te lukijat olette sitä mieltä, että on asioita, joita ei enää voi tehdä lapsen saavuttua taloon kävisin mielelläni kommenteissa keskustelua asiasta. Sen myönnän, että rakastelu ympäri taloa hetken mielijohteesta vaikeutuu, mutta sehän ei tarkoita koko seksielämän loppumista, vain yhden toteutustavan. Haluaisin kuulla mitä "kohta meillä ei"-aiheita teillä on mielessänne pääasiassa siksi, että voisin keksiä hyvät perustelut miksi olette väärässä tai miten asian voisi muokata lapsiperheelle sopivaksi. Ajatusleikkiä ja tulevaisuuteen valmistautumista, ei millään pahalla tai henkilökohtaista.

torstai 16. toukokuuta 2013

Kaikkea sitä...

Aloitin kesätyöt ja aloin heti olla kiireinen. Aivan normaalit 8 tunnin työpäivät tuntuvat loputtomilta. Tekeminen on hauskaa ja pidän työstä kovasti, mutta seitsemän kuukauden sairasloma on jättänyt jälkensä kestävyyteen. Ensimmäiset lämpimät päivät menevät hukkaan minussa, kun istun työpäivät sisällä, ajan autolla kotiin ja uuvahdan sohvalle tai sänkyyn.

Tänään kotiin saapuessani hain postin ja siellä odotti yllätyskirje. Näin jälkikäteen ajatellen olisi kai pitänyt odottaa, että mieskin ehtisi kotiin töistään ennen kirjeen avaamista. En odottannut, koska en odottanut kirjeen sisältöä vaan ihan muuta.

"Kiitos palauttamastanne perhelomakkeesta. 
Voitte ottaa yhteyttä 27.5.2013 alkaen
sosiaalityöntekijään ajan varaamiseksi
ensimmäiseen henkilökohtaiseen
tapaamiseen." 

Kun näin kirjekuoren kulmassa Pelastakaa Lapset-tekstin ja kuori oli niin ohut, että siellä on vain pyyntö toimittaa lääkärintodistukset ennen kuin hakemustamme käsitellään. Dam dam trallallaa... Adoptioprosessi on alkanut! 

Tanssahtelin pihalla muutaman askeleen luettuani kirjeen. Sehän siis luonnollisesti piti avata heti postilaatikolla. Nyt vaan jäitä hattuun. Vielä on todennäköistä, että ensimmäiset tapaamisajat annetaan elo-syyskuulle eikä touko-kesäkuulle. 
 

perjantai 3. toukokuuta 2013

Uusimmat kuulumiset

Saatiin netti toimimaan uudessa talossamme vihdoin, oli outoa olla monta päivää pelkän puhelimen netin varassa. Minulla ei ole mitään ongelmaa olla esim. mökillä monta viikkoa ilman nettiä, mutta arkena kotona ei mitään asioita pääse hoitamaan ilman nettiä. Ja muutossa hoidettavia asioita on paljon. Vielä kun saadaan pankkiasiat loppuun asti hoidettua, vakuutukset kilpailutettua, tavarat paikoilleen ja uudet kirjahyllyt hankittua on koti valmis adoptiotarkastukseen ja erityisesti adoptiolapsille. Hakemustamme ei ole vielä otettu käsittelyyn, joten aikaa järjestelyyn on vaikka kuinka.

Adoption etenemistä odotellessa kävin eilen lapsettomuuspolilla keskustelemassa viimeisestä PASista. Kerroin ällöveririekaleistani ja muista vatsaongelmistani lääkärille, katsottiin ultra – ei mitään erikoista – ja puhuttiin PASista. Pyysin PASin siirtoa syksyyn, mikä sopi lääkärille hyvin. Koska PAS tehdään luonnolliseen kiertoon voin soittaa IVF-hoitajalle kuukautisten alkamispäivänä itse valitsemanani kuukautena ja sovitaan follikkeliultrat sun muut tarpeelliset. Esitin pyynnön, että mikäli kävisi ihme ja molemmat munasolumme selviytyisivät sulatuksesta sekä olisivat hyvälaatuisia ne siirrettäisiin molemmat kohtuuni. Lääkäri oli epäileväinen tällaisen ihmeen toteutumisesta, mutta kirjasi toiveeni ylös.

Unohdin pyytää lääkäriltä paperit adoptiohakemuksen liitteeksi, vaikka suunnittelin etukäteen ne pyytäväni. Unohdin myös päivittää uuden osoitteen polille, nyt lasku lähtee vanhaan osoitteeseen. Voisikohan polille lähettää osoitteenmuutoskortin pelkällä nimellä ilman henkilötunnusta?

Odotan osittain innolla osittain kauhulla tulevaa kesää. Pitkä sairasloma teki hyvää, mutta työhönpaluu hirvittää monella tavalla. Jaksanko fyysisesti tehdä tarpeeksi, kestääkö hauraalta tuntuva mieleni esimerkiksi negatiivista palautetta asiakkailta mikäli koen palautteen epäreiluksi haukkumiseksi rakentavuuden sijaan? Mitä jos ei, joudunko jättämään työt kesken vai pystynkö palautumaan takaiskusta? Mitä voin pukea päälle töihin, kun olen viimeisen vuoden aikana lihonut niin paljon ettei mikään vaate näytä sopivalta saati tunnu mukavalta? Toisaalta olen innoissani siitä, että monen vuoden kahdessa kaupungissa asumisen jälkeen olen vihdoin miehen kanssa omassa kodissamme kahdestaan ja saan työpäivän jälkeen nähdä hänet ja purkaa pahan olon kainalossa tarpeen vaatiessa. Saan myös pianon luokseni, olen kipeästi kaivannut soittamista stressinhoitona.

Tällä hetkellä ruumiini sekä mieleni käy ylikierroksilla muuttotohinan vuoksi. En ole saanut tehtyä rentoutusharjoituksia kun keskittymiskyky on nolla. Minulla on ollut kuumetta viikonlopusta saakka ja se imee vähätkin voimani pois. Jokaista lihasta särkee. Taisin reväyttää lihaksen jossain vaiheessa kun erityisesti iltaisin jalkaa särkee niin etten pystynyt viime yönä edes nukkumaan ilman kunnon lääkearsenalia. Onneksi saan nyt viikonlopun levätä, fyysisesti. Opiskelu ei odota, joten joudun yhden työn palauttamaan sunnuntaina enkä ole vielä edes aloittanut sitä, mutta se on pientä kun vain yksi kurssi on menossa tällä hetkellä ja tuo tuleva viimeinen palautus.

Jotenkin tuntuu, että kyllä tästä selvitään. En pysty olemaan hymyilemättä ja tuntematta hyvää oloa siitä, että huomaan ajattelevani tulevaisuutta positiivisesti. Edellisestä kerrasta olikin jo liian kauan.