Tällä viikolla meillä oli lupa soittaa sosiaalityöntekijälle ja sopia ensimmäisestä tapaamisesta. Ei ollut ihan helppo tavoittaa häntä kesken työpäivän niin, että oli tilaisuus puhua rauhassa. Yhteydenottoon menikin kaksi päivää ja neljä puhelua.
Meidän pitää toimittaa lääkärintodistukset molemmista nopeasti Pelaan. En ollutkaan ymmärtänyt, että myös miehestäni pitää olla oma terveystarkastus, vaikka hänellä ei ole mitään sairauksia eikä edes aistivikoja (joskus kyllä epäilen, että kuulossa on vikaa kun ei kuule mitä yritän puhua, mutta se vika voi olla myös aivoissa..). Soitin heti puhelun jälkeen IVF-hoitajalle ja pyysin nyt jo kolmannen kerran josko sieltä saisi paperit adoptiohakemusta varten. Lupasi toimittaa. Sosiaalityöntekijä sanoi, että heidän lääkäriään kiinnostaa eniten eliniänodote, ei sairaudet muuten.
Puhelu ei tippaakaan helpottanut pelkoani siitä, että meidät hylätään sairauksieni takia. Omasta mielestäni olen ihan hyvässä kunnossa; sydän pysyy kunnossa lääkkeillä, paino ei ole pysyvä olotila (tulee ja menee vuorotellen), endoleikkaukset todennäköisesti harvenevat ja teoriassa jopa loppuvat jossain elämäni vaiheessa eivätkä ne vie toimintakykyä moneksikaan päiväksi. Mutta paperilla kaikki näyttää ikävän pahalta eikä se Pelan lääkäri näe kuin paperit laskiessaan elänkö hänen mielestään tarpeeksi vanhaksi ollakseni äiti. Liian raakaa ja kylmää toimintaa!
Yritän sopeutua ajatukseen, että minusta ei ehkä koskaan tule äitiä. Olen jo elänyt adoptiolasteni kanssa monia hetkiä mielessäni, niistä luopuminen on vaikeaa. Onnistuin luopumaan jo lapsuudesta saakka haaveilemastani näystä minusta perheeni kanssa itse suunnittelemassani talossa. Tuskin tulee taloa (vaikka sen piirustukset onkin seisseet laatikossani yli 20 vuotta) eikä ainakaan niitä neljää lasta ja au pairia. Näky toistui usein, se toi lohtua suruihin, auttoi nukahtamaan, helpotti stressiä. Siitä luopuminen oli pitkä ja raskas prosessi. Luopumisessa auttoi uudet mielikuvat adoptiolasten kanssa elämisestä tässä juuri ostamassamme kodissa. Jos niistäkin pitää luopua mitä siihen voisi saada tilalle? Tyhjyys pelottaa. Jollakin se pitää saada täytettyä.
Tällä hetkellä aivoni kieltäytyvät yhteistyöstä kun yritän ajatella elämää kokonaan ilman lapsia. Jostakin pilkistävä suru on niin massiivista, etten halua edes yrittää kurkata voisiko seasta löytyä ratkaisevaa leivänmuruvanaa läpi surun. Uskoin typerästi olevani turvassa kun sain käsiteltyä pienen palan surua suhteessa menetettyyn raskauden mahdollisuuteen. Silloin se tuntui suurelta asialta ja vaikealta päästä yli. Kunnes pääsin ja näin etten ollut vielä edennyt kokonaisuuden käsittelyssä kuin mitättömän hiirenhypyn verran.
Yritän ajatella positiivisesti, että nyt sentään näen kokonaisuuden selkeämmin kuin aiemmin. Ainakin luulen ja haluan uskoa näkeväni. Minun on helpompaa luoda selviytymisstrategia, jos tiedän mitä vastaan taistelen. Tällä kertaa toivottavasti osaan tunnistaa omat reaktioni ja toimintatapani - ainakin olen analysoinut niitä loputtomasti oppiakseni ne - jotta voin muuttaa haitalliset ja väärään johtavat tavat tietoisesti ajoissa. Nyt saan myös apua ajoissa, kunhan pääsen aloittamaan viikottaisen terapian.
Saan mahdollisesti kuulla toteutuuko pelkoni jo elokuussa. Meillä on 23.8. ensimmäinen tapaaminen sosiaalityöntekijän kanssa. Mikäli ehdimme toimittaa lääkärien lausunnot ajoissa ja ne ovat riittävät Pelan lääkärille on hänen lausuntonsa ehtinyt valmiiksi tuohon päivään. Mikäli ei ole jännitys pitkittyy, mutta olemme kuitenkin viisastuneet adoptioprosessin etenemisestä yhden tapaamisen verran.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti