Aika lopettaa lomailu

Lomailulla tarkoitan tässä tapauksessa lapsettomuusasioita. Alkaa olla aika suunnata ajatukset tulevaisuuteen pitkästä aikaa. Aivot ja kroppa ovat saaneet levätä kuukausia ja se on tehnyt todella hyvää. Tunnen olevani taas valmis taisteluun.

Tällä hetkellä eletään kierrossa ovulaation aikaa. En ole testannut, mutta tämä ovulaatio aiotaan hyödyntää. Viime kuukaudet olen vältellyt seksiä ovulaatioaikaan, jotta ei vahingossakaan voi jännittää menkkojen tuloa. Löysin laatikosta vanhentuneita ovulaatiotestejä, mikä on ärsyttävää rahanhukkaa. Voisikohan niitä vielä käyttää?

Seuraavien kuukautisten alkaessa soitan klinikalle ja varaan ajan PASiin. Toisin sanoen en pistä hirveästi toivoa ovulaatiolle ja spontaanille raskaudelle, mutta ei sen hyödyntämisessä mitään menetäkään. Harkitsin soittaa klinikalle jo edellisten kuukautisten aikaan, mutta en ollut kotona niiden alkaessa ja tuntui hankalalta alkaa järjestää aikaa kesken kesätyön. PAS kun pitää tehdä keskellä päivää eli se vaatii kokonaisen vapaapäivän.

PASin lisäksi ensimmäinen adoptiotapaaminen lähenee kovaa vauhtia. Se ehtii olla ennen kuukautisten alkua. Sekin painoi mielessä, kun mietin soitanko jo tässä kuussa klinikalle. Olisi ollut epämiellyttävää olla adoptiotapaamisessa tietämättömänä mitä omassa mahassa tapahtuu juuri sillä hetkellä. On mukavampi mennä sinne selkein ajatuksin tulevasta viimeisestä PASista. Okei, tuossa ajatusketjussa ei ole mitään järkeä nyt kun kirjoitin sen tähän ylös, mutta omassa päässä se tuntuu oikealta järjestykseltä.

Olin eilen ahkera ja laitoin professorille sähköpostia viimeisistä opinnoistani. Olen myös selvittänyt muita puuttuvia kurssejani, yhtä sivuainetta lukuunottamatta. Tunnen, että nyt minulla on voimia selvitä opinnoista loppuun. Olen myös kehitellyt yritysideaa jonkin aikaa. Aion työllistää itse itseni kunhan valmistun. En pysty sanoin kuvailemaan miten ihanalta tuntuu, kun aivot toimivat taas kuten pitääkin. Niin monta kuukautta, lähes kaksi vuotta, minulla oli muistamisvaikeuksia, hankaluuksia pärjätä arjessa, ahdistusta siitä etten kykene samaan kuin ennen.

Aloitan nyt elokuussa käymään terapiassa kahdesti viikossa, siitä tulee kallista mutta joskus pitää tuhlata rahaa voidakseen hyvin. Aion päästä eroon tästä masennuksesta niin lopullisesti kuin mahdollista. Sehän se on masennuksessa petollista - olo on hyvä nyt, mutta mikäli pohjalla olevia asioita ei selvitä kunnolla paha olo palaa yllättäen ja ehkä jopa pahempana. Minulla on nyt taistelutahtoa sekä -kykyä, joten on hyvä hetki käydä sotaan. Rankkoja termejä, mutta niin minä asian näen. Masennus saattaa palata joskus, mutta ei samoista aiheista eikä samalla voimakkuudella, siitä pidän huolen.

Uusimmat kuulumiset

Saatiin netti toimimaan uudessa talossamme vihdoin, oli outoa olla monta päivää pelkän puhelimen netin varassa. Minulla ei ole mitään ongelmaa olla esim. mökillä monta viikkoa ilman nettiä, mutta arkena kotona ei mitään asioita pääse hoitamaan ilman nettiä. Ja muutossa hoidettavia asioita on paljon. Vielä kun saadaan pankkiasiat loppuun asti hoidettua, vakuutukset kilpailutettua, tavarat paikoilleen ja uudet kirjahyllyt hankittua on koti valmis adoptiotarkastukseen ja erityisesti adoptiolapsille. Hakemustamme ei ole vielä otettu käsittelyyn, joten aikaa järjestelyyn on vaikka kuinka.

Adoption etenemistä odotellessa kävin eilen lapsettomuuspolilla keskustelemassa viimeisestä PASista. Kerroin ällöveririekaleistani ja muista vatsaongelmistani lääkärille, katsottiin ultra – ei mitään erikoista – ja puhuttiin PASista. Pyysin PASin siirtoa syksyyn, mikä sopi lääkärille hyvin. Koska PAS tehdään luonnolliseen kiertoon voin soittaa IVF-hoitajalle kuukautisten alkamispäivänä itse valitsemanani kuukautena ja sovitaan follikkeliultrat sun muut tarpeelliset. Esitin pyynnön, että mikäli kävisi ihme ja molemmat munasolumme selviytyisivät sulatuksesta sekä olisivat hyvälaatuisia ne siirrettäisiin molemmat kohtuuni. Lääkäri oli epäileväinen tällaisen ihmeen toteutumisesta, mutta kirjasi toiveeni ylös.

Unohdin pyytää lääkäriltä paperit adoptiohakemuksen liitteeksi, vaikka suunnittelin etukäteen ne pyytäväni. Unohdin myös päivittää uuden osoitteen polille, nyt lasku lähtee vanhaan osoitteeseen. Voisikohan polille lähettää osoitteenmuutoskortin pelkällä nimellä ilman henkilötunnusta?

Odotan osittain innolla osittain kauhulla tulevaa kesää. Pitkä sairasloma teki hyvää, mutta työhönpaluu hirvittää monella tavalla. Jaksanko fyysisesti tehdä tarpeeksi, kestääkö hauraalta tuntuva mieleni esimerkiksi negatiivista palautetta asiakkailta mikäli koen palautteen epäreiluksi haukkumiseksi rakentavuuden sijaan? Mitä jos ei, joudunko jättämään työt kesken vai pystynkö palautumaan takaiskusta? Mitä voin pukea päälle töihin, kun olen viimeisen vuoden aikana lihonut niin paljon ettei mikään vaate näytä sopivalta saati tunnu mukavalta? Toisaalta olen innoissani siitä, että monen vuoden kahdessa kaupungissa asumisen jälkeen olen vihdoin miehen kanssa omassa kodissamme kahdestaan ja saan työpäivän jälkeen nähdä hänet ja purkaa pahan olon kainalossa tarpeen vaatiessa. Saan myös pianon luokseni, olen kipeästi kaivannut soittamista stressinhoitona.

Tällä hetkellä ruumiini sekä mieleni käy ylikierroksilla muuttotohinan vuoksi. En ole saanut tehtyä rentoutusharjoituksia kun keskittymiskyky on nolla. Minulla on ollut kuumetta viikonlopusta saakka ja se imee vähätkin voimani pois. Jokaista lihasta särkee. Taisin reväyttää lihaksen jossain vaiheessa kun erityisesti iltaisin jalkaa särkee niin etten pystynyt viime yönä edes nukkumaan ilman kunnon lääkearsenalia. Onneksi saan nyt viikonlopun levätä, fyysisesti. Opiskelu ei odota, joten joudun yhden työn palauttamaan sunnuntaina enkä ole vielä edes aloittanut sitä, mutta se on pientä kun vain yksi kurssi on menossa tällä hetkellä ja tuo tuleva viimeinen palautus.

Jotenkin tuntuu, että kyllä tästä selvitään. En pysty olemaan hymyilemättä ja tuntematta hyvää oloa siitä, että huomaan ajattelevani tulevaisuutta positiivisesti. Edellisestä kerrasta olikin jo liian kauan.

Kesäkuulumisia

Palasimme juhannuslomalta eilen. Onpa mukavaa olla kotona taas! Ehkä vähän oli myös nettiä jo ikävä, vaikka päivät täyttyivätkin mukavasta tekemisestä ilmankin konetta.

Kuukautiset katsoivat parhaaksi alkaa etuajassa tällä kertaa, keskellä lomaa. Poikkeuksellisesti en saanut aamulla mitään ennakkovaroitusta, vaan kipu ja vuoto alkoivat keskellä päivää täydellä voimalla. En muista onko näin käynyt koskaan ennen. Siinä meni sitten loppupäivä ja seuraava päivä kivuissa.

Parin lomapäivän pilaaminen oli ikävä juttu, mutta kaikkein ärsyttävintä aikaisissa kuukautisissa on seuraavan kierron ajankohdan muuttuminen. Lähden pienelle reissulle yksin ensi viikolla ja olin laskenut, että ovulaatio tapahtuu matkan jälkeen. Nyt kun kierto alkoi 3-5 päivää etuajassa, oletan ovulaation ajankohdan siirtyvän saman verran. Mikäli kierto on tasainen, ovulaatio tapahtuu 14.-16. kierron päivä eli juuri kun olen reissussa. Miten voi olla niin huono tuuri ettei voi suunnitella edes neljän päivän matkaa sen osumatta ovulaatioaikaan? Raivostuttavaa.

Eikä tässä vielä kaikki. Kotiinpaluu matkalta tarkoitti tenttikirjan aloittamista elokuun tenttiä varten. Tenttiin on kaksi kirjaa, joista toista en ehtinyt hakea kirjastosta ennen sen sulkeutumista kesäksi. Ajattelin, että luen toisen kirjan nyt heinäkuussa ja haen toisen sitten heti elokuun alussa. Tänä aamuna valmistelin itselleni selviytymispaketin omalle takapihalle, jotta voisin syventyä kirjaan eikä tarvitsisi ravata sisällä. Kaikki oli hyvin kunnes avasin kirjan. Olen erehdyksessä ottanut kirjastosta saman kirjailijan väärän kirjan. Kirjan nimissä on eroa ainoastaan yksi sana. Miksi joku neropatti on halunnut nimetä kaksi eri kirjaa lähes identtisillä nimillä?!

Saan siis pitää vapaapäivän tänään tenttiluvusta. Elokuun kaksi ensimmäistä viikkoa tulevat olemaan tuskaiset, kun luen kahta kirjaa tenttiin samalla kun olen töissä. Lisäksi ainoa viikonloppuvapaa töistä on viikkoa ennen tenttiä, silloin en ajatellut käyttää aikaani kotona tenttikirjan kanssa. Tekisi mieleni jättää koko tentti väliin, mutta miten sitten selitän Kelalle puuttuvat viisi opintopistettä.. Inhoan opiskella puolihuolimattomasti kiireessä vain saadakseni valtavan opintotukeni. Tentin joutuu joka tapauksessa uusimaan, koska en voi saada hyvää arvosanaa kirja viikossa-lukutahdilla. Hirveästi lisätyötä pelkän Kelan typerien, epärealististen sääntöjen takia.

Kuukautisia odotellessa

Kuukautisten olisi pitänyt alkaa tänään. Verenvuodon sijaan olen viettänyt aikaa oksentaen. Nyt paha olo alkaa olla ohi, mikä ei ole tyypillistä oksennustaudille. Yksi miinus kaksi on tunnetusti vauva.

Odottelen vielä huomiseen ennen kuin kovasti huolestun kuukautisten puuttumisesta. Sen jälkeen pitää odottaa maanantaihin, jotta pääsen lähiapteekkiin ostamaan uusia raskaustestejä. Vai pitäisiköhän käväistä keskustassa joka päivä auki olevassa apteekissa.. Ainakaan tämän päivän sateinen ja tuulinen sää ei kyllä houkuttele lähtemään liikkeelle. Mutta huomenna asiaa voisi jo harkita. Miten nuo raskaustestit on aina loppu kun niitä kaipaa, vaikka kuinka ostaisi isoja kasoja varastoon?

Sillä välin elämä jatkuu kuin mitään erikoista ei olisi tapahtumassa. Kesäsuunnitelmat edistyy; lennot on varattu ja maksettu pienelle kesämatkalle ystäviä katsomaan ja pääosa lomasta vietetään oman mökin ympäristössä marjoja keräillen. Viimevuotisia mustikoita on edelleen pakkasessa, joten tänä vuonna kerätään vähän vähemmän, mutta mansikoita haetaan se 10 kg mansikkatilalta ja ahomansikoita kerätään niin paljon kuin ehditään. Mustaherukka- ja puolukkamehut on myös lopussa ja tänä vuonna haluan herukoita pakkaseenkin.

Lakkasuolle en taida tänä vuonna ehtiä, kun kesätyö alkaa jo heinäkuun puolella ja vie koko loppukesän. Ehkä mies voisi aktivoitua ja käväistä soilla ilman minua.. Karpalot sen sijaan aion ostaa torilta tänäkin vuonna, niiden keräämiseen ei kärsivällisyys riitä. Tyrnit ja omenat saadaan loppukesästä appivanhempien pihalta. Hilloa pitää keittää vähän enemmän tänä vuonna ettei ihan lopu kesken. Puolukoita omat vanhempani keräävät aina liikaa, kun niitä on niin helppo kerätä, joten pakko ei ole ehtiä niitä itse keräämään. Ai niin ja vadelmat, nekin lienee kypsiä mökkeilyn aikaan.

Siinäpä ne tärkeimmät kesäsuunnitelmat. Ehkä vähän yksioikoista, mutta ainakin rauhallista. Lisäksi pitää käydä kesätenteissä, edistää gradua ja miettiä hyviä selityksiä Kelalle kun syksyllä taas kyselevät puuttuvien opintopisteiden perään. Yritin kyllä kovasti saada tarpeeksi kasaan, mutta pari pistettä jäi puuttumaan kun en saanut yhtä esseetä millään valmiiksi ajoissa.

Omituiset hormonit

Kaikki on sekaisin. Mistään ei tule mitään järkevää. Olen päässäni kirjoittanut kymmeniä blogitekstejä, kertonut tänne mitä minulle kuuluu, mutta kun istun koneelle en saa mitään aikaiseksi. Ongelmia on myös opiskelun kanssa. Istun luennoilla enkä saa yhtäkään ajatusta päähäni. Kopioin luennoitsijoiden tekstejä ja toivon, että kirjoittamani herättävät jotain ajatuksia sitten, kun on aika tehdä oppimispäiväkirja tai lukea tenttiin. Normaalisti muistiinpanoni vilisevät omia sivukommentteja, joista on helppo tehdä oppimispäiväkirja, koska keskityn parhaiten kuunnellessani. Nyt pää on tyhjä.

Tarkemmin sanottuna pää ei ole tyhjä. Se on täynnä kiukkua. Kiukulle ei ole varsinaisesti kohdetta, kaikki ärsyttää. Olen myös saanut taas lukuisia finnejä. Muutenkin olen alkanut huomata, että minussa on jarrutuspiikin oireita päivä päivältä enemmän. Vaikka kaiken pitäisi olla normaalia. Olen odotellut kuukautisten alkamista nyt jo useamman päivän, rintojen arkuus ja alavatsakivut ovat viitanneet siihen suuntaan. Viimeistään tänään niiden pitäisi laskujen mukaan alkaa. Mutta mitä ihmettä nämä oireet ovat?

Ovulaatiota emme tietoisesti tässä kierrossa hyödyntäneet, koska kuulemma tarvitsen lepoa stimulaation jälkeen. Ensi kierto on sitten eri asia, pitää ottaa hyöty irti näistä endottomista kuukausista. En millään jaksa tuhlata aikaani sen uskomiseen, että endo ei palaisi jossain vaiheessa – mahdollisesti jopa vuoden sisään pääsen taas katselemaan ultrassa uutta kasvustoa. Mikäli pääsen PASiin ja ultraan vuoden sisään. Skeptismi puskee päälle väkisin, kun kaikkea aina siirrellään typerillä tekosyillä kuitenkin.

Olen harkinnut ajan varaamista psykologille, mutta en saa aikaiseksi. Tympii sekin. Mieheni mielestä olen masentunut ja tarvitsen ammattiapua. Mutta kun sinne psykologille meno vaatii jo aikamoiset voimat, ei siellä tule sitten kerrottua niitä masentavimpia ajatuksia. Siis tarkoitan, että kun saa aikaiseksi lähteä kotoa ulos ja pyöräillä kolmisen kilometriä, on jo niin pirteänä ettei mieltä saa millään suunnattua niihin masentaviin asioihin vaan kaikki onkin ihan ok. Mutta kun pääsee kotiin, voi rauhassa väsyä ja itkeä kenenkään näkemättä.  Voi linnottautua kotiin koko päiväksi, jos siltä tuntuu. Pelkkä lähteminen vaatii niin suuren ponnistuksen, että ei se katoa perille päästyä. Kun takaisin kotiinkin on jaksettava polkea samalla energialla. Joskin ihan viime aikoina olen ollut niin kiukkuinen, että jopa kaverit on huomanneet sen piilotteluyrityksistä huolimatta. Ehkä saisin kiukkuenergialla mentyä sinne psykologillekin?

Yksi vuorokausi

Klo 8.00 Synarelan sumutus
Klo 8-9 pahoinvointia
Klo 9-10 aamupuuhat ja lähtö yliopistolle
Klo 10-16 luentoja ja seminaareja

Klo 16.00 Synarelan sumutus
Klo 16-17 pahoinvointia
Klo 17-19 päivän aktiiviaika tehdä gradua, luentopäiväkirjoja, maksaa laskuja ym.
Klo 19.00 Puregonin piikitys
Klo 19.30 päivän tärkein ateria
Klo 20-24 väsynyttä tuijottelua ja aivotonta olemista

Klo 24.00 Synarelan sumutus
Klo 24-01 pahoinvointia
Klo 01-08 Unta tai kieriskelyä sängyssä naapuria kuunnellen

Huomista ultraa ja uusia ohjeita odotellessa.
Ai miten niin elämä pyörii yhden asian ympärillä?

Blogiongelmia ja kuulumisia

Jostain syystä en ole saanut uusia tekstejä enkä kommentteja julkaistua muutamaan päivään. Unelma-tekstini sain julkaistua, mutta siihenkin tuli väärä kellonaika - julkaisin sen yöllä unettomana ja menin heti julkaisun jälkeen toista blogia lukemaan. Toisessa blogissa Unelma-teksti oli sivupalkin mukaan julkaistu 9 tuntia sitten, vaikka vasta minuuttia aiemmin olin saanut sen valmiiksi. Tänään sain ensimmäiset omat kommentit vihdoin läpi bloggerin seulan. Ehkä blogger päätti, että tekstini on niin huonoja etteivät läpäise julkaisukynnystä.

Joka tapauksessa tekstini olisi olleet vain "ajattomia" pikkuhuomioita, ei mitään erityistä asiaa. Täällä kärsitään edelleen samoista vaivoista kuin viime tekstissä ja oksentelu syömisen päätteeksi alkaa olla enemmän vakio kuin harvinaisuus. Nukkuminen on vaikeutunut entisestään. Eilen kypsyin koko hommaan ja ahmin herkkuja herkkujen perään vaikka vatsa oli piukeana ruuasta. Enkä oksentanut vaan helpotin oloa lopuksi yrttiteellä. Joku protesti vatsan dominointia kohtaan. Vatsa kosti yöllä järjettömällä kipukohtauksella eikä kävely tai mikään asento tuonut helpotusta.

En eilen uskonut, että voisin kokea enää kovempaa kipua, mutta niin se vaan yöllä koveni kuitenkin. Tuntui siltä, että nahkaan repesi pari uutta raskausarpea turvotuksen tuloksena. Ei kohta ole alamahassa enää tilaa arville enkä ole vielä ehtinyt siihen raskauskohtaan lainkaan. Onpahan valmiiksi venytetty iho. Luotan siihen, että huominen Toilax-hoito vie tämän turvotuksen ja pahan olon mennessään ja pääsen paremmassa kunnossa leikkaukseen.

Leikkauksen vaatimat järjestelyt on nyt tehty, mieheni on töissä toisella paikkakunnalla, joten jään sairaalaan yhdeksi yöksi vaikka olisinkin kotiutuskunnossa leikkauksen päälle. Ystäväni tarjoutui kyllä majoittamaan minut luokseen ensimmäiseksi yöksi - sairaalastahan ei pääse jollei ole yön ajan aikuista seuraa - mutta en pidä ajatuksesta olla kipeänä vieraissa nurkissa. Haluan valittaa kovaan ääneen, röyhtäillä ja piereskellä hiilidioksidia elimistöstäni pois estoitta ja löhnöttää epämääräisissä asennoissa sohvalla välittämättä mitä paikallaolevat ajattelevat. Toinen ystäväni tulee hakemaan minut sairaalasta, ilmoitin varmuuden vuoksi, että pitää varautua hakemiseen torstaina, perjantaina ja maanantaina ettei hän täytä kalenteriaan täpötäyteen (kuten on tapansa). Ja torstai-iltana mies tulee kotiin hoivaamaan!

On ollut vapauttavaa puhua leikkauksesta ystävien kesken. Ja estopiikityksen oireistakin jossain määrin. Olen saanut huomata tuen merkitysen ihan uudella tavalla. Jotkut ihmiset ovat harvinaisen hyviä ilmaisemaan sanoin tukensa ja myötätuntonsa. Itse en osaa samaa, vaan yritän antaa tekojen puhua puolestaan - josta syystä olen kokenut samantyylisille ihmisille kertomisen helpommaksi. En osaa ilmaista sanoin, kuinka kiitollinen olen avusta ja koen, että sanoin itseään ilmaisevat ihmiset kaipaavat sanallista kiitostakin. Sellaisen "keksiminen" niin, että se toisi esiin taustalla olevan vahvan tunteen on aikaaviepää ja hankalaa. Tunnen oman puheeni jäävän aina vaillinaiseksi ja miettimiseen käytetty vaiva tuntuu liian raskaalta. On helpompaa olla sanomatta ja luottaa tekoihin, jotka taas tulevat automaattisesti.

Nyt pitää vielä uusia kirjaston gradukirjat (ikuisuusprojekti, kun laina-aika on 14 päivää ja sakko 2e/kirja/päivä), pakata ruuat, vaihtaa kaupunkia, viedä auto ystävälle, käydä seminaarissa, osallistua verkkokurssin keskusteluun, pakata sairaalatarvikkeet (olennaisimmat on tietysti kirja ja puhelin latureineen!) ja tyhjentää vatsa. Sitten olen valmis leikkaukseen ja yöhön sairaalassa. ..Vai onkohan jotain tärkeää unohtunut..

Valmistautumista ja yrttejä

Nyt on muutettu väliaikaiseen asuntoon, etsitty urakalla uutta kotia, laitettu vanha myyntiin, nähty kavereita, käyty labrassa, vastattu hoitajalle lukuisiin leikkausta koskeviin ennakkokysymyksiin, järjestetty kokouksia ja verkkokurssin velvollisuuksia niin ettei mahdollisesti venyvä sairasloma haittaisi ryhmätyöskentelyä (miksi en pääse opiskelijajärjestötoiminnasta eroon vaan aina innostun lähtemään hallituksiin ja kuka idiootti keksi sen verkkokurssinkin tähän ottaa?) ja siinä ohessa vähän opiskeltukin. Ja juotu paljon teetä.

Vatsa hajoaa. Tuntuu, että endo on ottanut taas uuden kasvuspurtin viime piikityksen jälkeen. Tai se on vaihtanut paikkaa lähemmäs virtsarakkoa. Pidempään istuminen on ollut hankalaa jo aiemminkin, mutta nyt tuntuu jo lyhyen istumisen jälkeen kova vessahätä. Kun sitten menen vessaan, ei nestettä todellisuudessa ole niin paljon kuin vatsa kuvitteli. Vatsaa myös turvottaa koko ajan ja jokainen syöminen kivistää ikävästi ensin ylämahassa, myöhemmin alamahassa. Ihan kuin ruuansulatus olisi puoliteholla yhtäkkiä. Mittasin turvotusta, vyötärön ympärysmitta muuttuu keskimäärin 20 senttiä leveämmäksi, joskus enemmänkin. Päätä siinä sitten mitä vaatteita käyttää, että mahtuisi turpoilemaan muttei tippuisi päältä ennen turvotusta.

Eikä nuo tuskat rajoitu enää istuvaan asentoon. En voi nukkua lempiasennossani kyljellään puoliksi mahan päällä, vaan ainoat siedettävät asennot on selällään tai puolittain kyljellään nallen tukiessa vatsaa alhaalta päin. Muuten pitää yölläkin ravata vessassa. Huomasimme myös ikäväksemme, että seksikin on vaikeutunut tämän takia. Jollen pääse ajoissa vessaan, kuten joskus öisin, päivällä luennolla tai pitkää matkaa ajaessa, paine tuntuu nousevan kurkkuun ja alkaa oksettaa. Selkeästi tämä jotenkin liittyy ruuansulatusjärjestelmään ja pelkään tietysti sitä huonointa vaihtoehtoa – että endo olisi levinnyt suoleen ja siitä joudutaan poistamaan pätkä. Toivon, että se vain ”irrallisena” möykkynä painaa suolta, mikä aiheuttaa nämä tuntemukset.

Aikaisemmin varsinkin ”Kuningattaren kevennys”-yrttitee auttoi turvotukseen ja ruuansulatuksen tuskaiseen olotilaan, mutta tällä viikolla ei mikään ole tuntunut auttavan. Lisäneste teen muodossa tuntuu jopa pahentavan tilaa, mikä on uusi ja huolestuttava piirre. Jos en voi enää juoda edes teetä enkä syödä, mitä sitten?

Jotta tämä ei menisi pelkäksi valittamiseksi, loppuun yrttiteemainos. Olen vuosia käyttänyt tuota yllämainittua teetä, se auttaa kun on syönyt vähän liikaa ja maha tuntuu halkeavan ahmimisen seurauksena. Se helpottaa kipua ja ylimääräistä turvotusta todella nopeasti. Kunhan muistaa hauduttaa tarpeeksi pitkään ja lämpimällä vedellä kuuman sijaan ettei polta yrttejä. Itse haudutan 10 min. ja juon sen mieluusti melkein kädenlämpöisenä, en kuumana, mutta se lienee makukysymys. Persiljan takia en uskalla juoda teetä kauhean usein, vain pahimpiin olotiloihin.

Yllä olevasta linkistä pääsee tutustumaan muihinkin Savonlinnan Yrttipaja Oy:n tuotteisiin, joiden fani ja suurkuluttaja olen. Kaikkia yrttejä ei jaksa kerätä tai kasvattaa itse. Teeladuissa on useita vatsaa auttavia sekoituksia, olen kokeillut niistä vain Kuningattaren kevennystä sekä Pitopöydän juhlajuomaa, josta en havainnut apua ruuansulatukseen. Luulen, että itselleni sopii parhaiten tuohon käyttöön fenkolinsiemen-persiljayhdistelmä. Haluan kuitenkin varoittaa blogin aiheeseen liittyen: joissakin yrteissä on vahva voima ja ne saattavat sekoittua lapsettomuushoitojen lääkkeiden kanssa, muista lääkityksistä nyt puhumattakaan. Esimerkiksi Kehäkukkaa en varmuuden vuoksi itse käytä sisäisesti ja noista teesekoituksista suhtaudun epäillen Hovineidon Harmonia-sekoitukseen.

Korostan nyt vielä: suosittelen tutustumaan kaikkiin yrtteihin, joita aiot käyttää yhdessä minkä tahansa lapsettomuudenhoidossa käytettävän aineen kanssa ja kysymään lääkäriltä. Huomaa, että on eri asia mikä osa kasvista käytetään ja millä tavalla (haudutettuna, keitettynä, raakana, murskattuna, ulkoisesti, sisäisesti, jonkun toisen yrtin kanssa yhtä aikaa..). Yrteistä on apua, mutta joistakin niistä voi olla myös haittaa varsinkin pidempään säännöllisesti käytettynä. (huomaa linkin sivustolla kirjallisuus-luettelo tarkemman tiedon etsimiseen)

Kevyt - Takaisin ruotuun

Nyt on useita päiviä ahmittu mitä sattuu, itketty, saatu energiapuuskia, muutettu asunnosta toiseen, suututettu kaverit ja jätetty koulutehtäviä tekemättä. On aika saada taas ote elämään. Ajattelin aloittaa syömisten tasaamisella ja koulutehtävien tekemisellä. Kaverisuhteet taisin pilata typeryyksissäni enkä tiedä miten saisin ne takaisin tai onko minulla energiaa yrittääkään.

Ajattelin varata psykologille ajan ensi viikolla. Masennus uhittelee nurkan takana, vaatii liikaa energiaa pelkkä liikkeelle lähteminen. Vielä ei olla yhden asunnon onnellisessa tilanteessa, vaan pitää raahata itsensä tenttiin huomiseksi toiseen kaupunkiin vielä tänä iltana. Ja olla puolityhjässä asunnossa yksin ilman verhoja. Paitsi jos pimeässä kiinnittäisin ensin verhonipsut ja perään verhot; lamppuja kun ei katossa vielä ole kuin keittiössä. Ahdistava ajatus.

Mutta iloisempiin aiheisiin: löysin herkullisen kuuloisen porkkanakakkureseptin netistä. Joskin kommenteissa osa sanoo tätä hedelmäkakuksi eikä porkkanakakuksi. En ole ehtinyt nyt leipoa, mutta ajattelin kokeilla kakkua kunhan saan kaikki leipomistarvikkeet siististi yhteen asuntoon.

Mietin aineksia suomeksi, mitä mieltä olette voisiko ainekset kääntää ja soveltaa näin?

1 appelsiini (josta kakkuun 3 rkl mehua ja se raastettu kuori, mikä ei mene kuorrutukseen)
140g rusinoita
1,25 dl öljyä (ohjeessa rapsi, meille tutumpi rypsi)
230g jauhoja (ohjeessa puolet kokojyväjauhoja)
3 tl leivinjauhetta TAI 2 tl soodaa (ja ylimääräinen ripaus munanvalkuaisen sekaan)
1 tl jauhettua kanelia
140g tummaa muscovadosokeria (onnistunee tavallisellakin sokerilla, vähän eri makuista tulee)
280g porkkanaraastetta (noin 400g kuorimattomia porkkanoita)
2 kananmunaa (1 valkuainen erikseen)

Kuorrutus:
100g kevyttä tuorejuustoa suoraan jääkaapista
100g Quark (googletin tätä, sanakirjan mukaan sen on maitorahka, mutta keskustelujen mukaan tuorejuusto, jota ei myydä Suomessa tuolla nimellä. Lähin vastaava voisi olla Philadelphia, ehkä myös muut vastaavat tuorejuustot. Toisaalta maitorahka keventäisi kuorrutusta mukavasti.)
3 rkl tomusokeria
½ tl raastettua appelsiinin kuorta
1,5 tl sitruunamehua

Ajattelin kokeilla maitorahkan kanssa tuleeko kuorrutuksesta liian vetistä. Jos sekoittaa varovasti voisi onnistua. Kuorrutus kevenee huomattavasti kun juustoa vähentää. Loppuohje löytyy siis linkin takaa, en katsonut tarpeelliseksi kääntää sitä suomeksi. Tulin myös ajatelleeksi, että appelsiinimehu voisi olla hyvää myös ihan pelkästään rahkan kanssa syötynä, tuollainen pari ruokalusikallista notkistaa rahkaa jo kummasti. Sekaan voi sitten laittaa appelsiinin paloja.

Uutisia

Lääkäri soitteli eilen. He ovat päättäneet leikata endon pois ennen hoitojen jatkamista. Vielä ei ole tietoa hoitojonosta ja pääsenkö mahdollisesti johonkin väliin kiireettömiä leikkauksia ennen. Lääkärini tekee parhaansa, jotta hoitojonosta päättävät leikkaava lääkäri ja ketkä lie muut ottaisivat minut mahdollisimman pian leikkaukseen.

Mitään tietoja ei ole, mutta sain toiveen leikkauksen mahdollisesta tapahtumisesta jo kuukauden päästä. Pitkä aika odottaa tosin sekin, mutta vähemmän kuin kuusi kuukautta, jota pelkään. Procrenia halutaan ylläpitää leikkaukseen asti. Nykyinen piikki on voimassa enää reilun viikon, sen jälkeen on pakko mennä apteekkiin kalliille ostoksille. Kamalinta tässä on kuitenkin näiden sivuoireiden sietäminen. En tiedä miten parisuhde ja erityisesti ystävyyssuhteet kestävät yhä pitenevän ajan mielialanvaihteluitani. Lääkäri onneksi puhui jostakin hoidosta, joka vähentäisi sivuoireita. Siihen aletaan kunhan tiedetään milloin leikkaus on eikä lääkäri vielä selittänyt asiaa sen tarkemmin.

Leikkausta odotellessa sain yhden tehtävän itsekin. Soitin kahteen sairaalaan, joissa minulle tehtiin edelliset leikkaukset ja tilasin niiden paperit. Toivottavasti tulevat pian. Oli ihan mukava ajatus, että sain itse tehdä jotain nopeuttaakseni tapahtumia. Lääkärit halusivat vanhat tiedot, jotta näkisivät mitä on odotettavissa tulevassa leikkauksessa.

Huonoa tässä odotuksessa on sivuoireiden lisäksi kevään epävarmuus. Olin ennalta varautunut alkuvuoden lyhyeen sairaslomaan ottamalla vain pakolliset kurssit aikatauluuni. Tarkoitukseni on nyt helmi-maaliskuun aikana lisätä lukujärjestykseen uusia, hauskankuuloisia kursseja, joita tarvitsen lähinnä Kelaa varten sekä omaksi iloksi. Mutta nytpä en tiedäkään milloin sairasloma on tulossa ja kuinka pitkäksi aikaa. On typerää aloittaa kursseja ja nähdä niiden eteen vaivaa, jos en pystykään suorittamaan niitä loppuun. Jos en saa opintopisteitä, Kela vie opintotuet.

Jos en ole kunnossa, myös pakolliset kurssit jäävät suorittamatta enkä saa gradua tehtyä kuten oli tarkoitus tänä keväänä. Gradun edistymisestä riippuu kahden seminaarin opintopisteet sekä yksi muu kurssi. Olin olevinani ovela, kun sidoin useamman kurssin samaan aiheeseen – muka vähemmän työtä innostavan aiheen parissa. Gradu vain on vähän työläämpi kuin joku luentokurssi tentteineen, siinä pitää tehdä muutakin kuin vain ilmestyä paikalle saadakseen valmista. Entä miten käy kevään seminaarin, joka tänä vuonna pidetään Saksassa?

Ahdistaa. Inhoan epätietoisuutta ja epävarmuutta.

ps. Sipsi ja suklaa on ystäviä. Vaaka ei. Joten tällä viikolla ei ole Kevyt-projektia tässä huushollissa. Uusin voimin ensi viikolla.

Kevyt - Viikon 3 tulokset

Tämän viikon avainsana on jälleen ollut kiire. Muita tätä viikkoa värittäneitä sanoja ovat netittömyys ja oman ajan puute. Luennot alkoivat kovalla ryskeellä eikä minulla ole asuntoa opiskelupaikkakunnalla. Asuin siis kaverin luona koko viikon enkä kehdannut kaverin koneella blogia päivitellä. Olin hyvin lyhyitä ajanjaksoja yksin viikon aikana. Olisi varmasti vaatinut selittelyjä myös miksi luen lapsettomuusblogeja, joten jätin suosiolla koko aiheen viikoksi.

Eilen sentään muistin punnita itseni. Olen laihtunut viime viikon aikana 500g. Ihan hyvä tulos. Kävin lenkillä kolmena päivänä muutaman kilometrin lumihankikahlausta. Aika vähän tuli yleisesti syötyä, kun päivät oli taas pitkiä – pahimpana päivänä piti olla auton ratissa kuudelta aamulla (eli herätys puoli viisi) ja vasta kahdeksan maissa illalla pääsin kaverin luo ja sain päivän toisen aterian eteeni välipalat mukaanlaskettuna. Toisaalta yhtenä päivänä herkuttelin omenapiirakalla ja muffinssilla.

Tämä viikonloppu pitäisi käyttää pakkaamiseen. On aika heittää hyvästit tälle hyvin palvelleelle asunnolle ja muuttaa kokonaan asumaan yhdelle paikkakunnalle. Odotan innolla muutosta, olen kurkkuani myöten täynnä tätä väliaikaiselämää ja matkustamista. Toisaalta olemme viihtyneet asunnossa hyvin monia vuosia ja se on meidän ensimmäinen yhteinen kotimme. Pääkaupunkiseutua ei tule ikävä. Täällä on tylyimmät ihmiset, mitä olen mistään päin maailmaa tai Suomea löytänyt ja olen asunut tai vieraillut useissa paikoissa.

Tätä muuttoa tehdään vielä pitkään, joten saatte todennäköisesti kuulla asiasta monesti. Siinä on paljon työtä, kun käy läpi vuosien aikana kertyneitä tavaravarastoja ja siirtelee niitä uusiin väliaikaisvarastoihin odottamaan ”oikean” asunnon löytämistä. Vaikka muutammekin nyt vihdoin samalle paikkakunnalle puolisoni kanssa, on tuleva asunto vielä väliaikainen, koska emme ole löytäneet sopivaa ostettavaa asuntoa vielä. Mikä esine on tarpeellinen tai tunnearvoltaan niin suuri, että se pitää säilyttää? Mille esineille voisi löytää uuden kodin, minkä voisi heittää pois? Mitkä esineistä ovat niin tarpeellisia, että niitä ei voi vielä pakata? Mitä tarvitsemme uudessa kodissa ja mitä voi viedä varastoon odottamaan suurempaa omaa kotia?

Ainakin pakkaaminen ja siivoaminen on kuluttanut kaloreita ja varmasti tänäkin viikonloppuna niin tapahtuu. Ruuaksi meillä on kaksi kattilallista kahta eri versiota keittoa odottelemassa jääkaapissa. Molemmat on tehty juureskeiton reseptillä, toinen on soseutettu ja siihen lisättiin Valion kolmen juuston kerma, toista ei soseutettu vaan siihen lisättiin makkaraa (jonka voi tietenkin itse päättää sisältääkö makkara lihaa vai ei). Molemmista tuli herkullista ja keskenään aivan erilaista, vaikka niissä on sama pohja ja samat mausteet.

Ai niin, viime viikon Junnan haasteeseen vastasin lauantaina saunassa tekemällä kokovartalokuorinnan ja hemmottelemalla ihoa ja mieltä rentouttavilla tuoksuilla. Ja kun nuo miehen isot kädet hieroo ihoa niin paljon mukavammin kuin omat, terävät kynnet ja minisormet, on apu aina tervetullutta. Se oli niin mukavaa viimeksi, että taidan toistaa käsittelyn tänäänkin saunassa.

Kevyt - Ja vähän muutakin

Syöminen on ongelma. En osaa syödä oikein. Tai siis osaan, mutten osaa. Tiedän mitä olisi hyvä syödä ja mitä ei. Tiedän järkevien annoskokojen rajat. Osaan mitata oikean määrän ruokaa kullekin päivälle. Tiedän ja osaan soveltaa runsasta teoriatietoa hyvinsyömisestä. Käytännön toteutuksessa on kuitenkin ongelma.

Se ongelma on huono suunnittelu. Kaikki sujuu ihan hyvin niin kauan, kun käyn itse kaupassa suunnitellun kauppalistan ja ajan kanssa. Lisäksi minun pitää olla kotona, jotta suunnitelma toimii. Heti kun tulee joku muutos; mies käy kaupassa työmatkalla ilman minua tai en ole kotona vaan kaverin luona viikon, on ruokavalioni kaaoksessa. En osaa suunnitella niin hyvin, että osaisin sanoa kaiken mitä tuoda kaupasta ja saada miehen heräteostot vähäisemmiksi kun en ole valvomassa mitä kärryyn ilmestyy. Hänen kauppareissunsa kun ei ole suunniteltuja, vaan hän saattaa soittaa kaupasta tarvitsenko jotakin ja pitäisi sitten äkkiä keksiä mitä puuttuu.

Tämä valitus tuli ajankohtaiseksi tänä aamuna. En jaksanut viikonloppuna panostaa tämän viikon ruokiin, oli kiire kaikessa muussa puuhassa. Mies kyllä ehdotteli kaupassakäyntiä, mutta se jäi silti. Tänä aamuna vaihdoin viikoksi paikkakuntaa ilman eväitä. Sehän luonnollisesti tarkoittaa sitä, että olen ollut hereillä puoli viidestä aamulla ja syönyt puolikkaan omenan. En ehdi, kun pitää ajaa tuntikausia, käydä labrassa lapsettomuuspolia varten (kuinka muka voisin yhtäkkiä saada AIDSin jostakin vuoden kuluessa?), asettua kaverin luo viikon tavaroineni ja rynniä luennolle. Hyvä alku opiskelukeväälle.

Siispä kaikesta tiedosta huolimatta päädyn näännyttämään itseäni nälkään. En tosin tunne nälkää, se on joku outo sivuoire tuosta vatsakivusta, jonka toinen piikitys toi. Tänä aamuna oli itse asiassa pahoinvointia, en oksentanut mutta lähellä se kävi. Vatsa kurisee nyt muttei kerro aivoille nälän tunteesta. Huomaan nälän vain tästä heikotuksesta ja väsymyksestä. Ajatus kulkee hitaammin kuin yleensä (jopa parin jättiteekupillisen jälkeen) ja lopulta alkaa huimata.

Vatsakipu muuten on lieventynyt ikäväksi juilimiseksi, pärjään jo ilman lääkkeitä. Kiukunpuuskat palasivat viikonloppuna, mutta itkukohtaukset ovat pysyneet toistaiseksi poissa. Hikoilu on pahentunut, mutta sitä esiintyy harvemmin. Hassua miten eri tavalla sitä voi reagoida samaan lääkkeeseen; viime maaliskuussa oireet menivät ihan eri rataa kuin nyt.

Pakko astuu elämään, taas

Pakko tehdä tehtävä valmiiksi ennen perjantaita, pakko ehtiä käydä läpi ja pakata nämä tavarat. Pakko maksaa nuo laskut, pakko kirjoittaa nämä tekstit. Aika loppuu kesken eikä apua löydy. Kaikki on tehtävä itse. Pakko.

Ensimmäinen opiskelukurssi on alkanut. En muistanut, että se alkaa näin aikaisin ja ahdistuin sähköpostiviestistä, jossa kerrottiin ensimmäisen tehtävän aikaraja. Deadlineja ei saa ylittää tai putoaa kurssilta, joka viikko on kirjoitettava 2-4 sivua viikosta riippuen, luettava 100 sivua tai kuunneltava kaksi tuntia esitelmiä ja luettava niiden päälle 50 sivua. Miksi ihmeessä lähdin tuollaiselle hullulle kurssille? Miksei erittäin kiinnostavaa aihetta voitaisi opettaa vähemmän ahdistavalla tavalla? Suoritanko raskaan kurssin vai aloitanko kevään luovuttamalla?

En haluaisi tehdä kumpaakaan, en luovuttaa enkä suorittaa. Haluaisin, kuten suunnittelin, vielä tämän viikon keskittyä palkkatyöhön ja kodin siivoamiseen. Tämän päivän olen kuitenkin melkeinpä vain istunut ja ahdistunut. Hokenut noita pakkolauseita mielessäni. Miksi aina tällaisessa tilanteessa mieli jotenkin sulkeutuu enkä saa mitään aikaan? Yksinkertainen tavaroiden lajittelu on yhtäkkiä mahdotonta, tekstien lukeminen ja niistä kirjoittaminen hankalaa kun ei ymmärrä lukemaansa millään.

Luopumalla kurssista helpottaisin suorituspaineita ja eläisin tämän viikon helpommin. Mutta se olisi huono ennen loppukeväälle. Pitäisi osata valita kurssinsa niin, että ei joutuisi liian työn vuoksi luopumaan niistä. Mielenkiinnottomuus on eri asia.

Ahdistusta ei auta jälleen kerran keskeytyneet yöunet surkean huoltoyhtiömme takia. Odotan niin innolla poismuuttoa tästä asunnosta. Kokonaisia yöunia ja huoltoyhtiötä – tai talonmiestä – joka pitäisi talon asukkaita asiakkaina tai edes ihmisinä eikä pelkästään työnsä häiriötekijöinä. Olen alkanut miettiä muuttoa kauas maaseudulle, kilometrien päähän lähimmästä asutuskeskuksesta, ettei tarvitsisi kuunnella peräkkäin jokaisen naapuritalon sekä teiden aurauksia, hiekotuksia, lehtipuhaltimia, juhlia, juoppoja, riitoja... Voisin ihan hyvin hankkia traktorin ja hoitaa itse aurauksen siihen aikaan kun se minulle paremmin sopii. Nytkin joudun kahlaamaan hangessa omassa pihassani huonon huoltoyhtiön surkean työn takia, vaikka joudunkin heräämään omituisiin aikoihin traktorin meteliin ja vilkkuvaloihin lähes joka yö ja kaiket päivät kuuntelemaan samaa puuhaa naapurien pihoilta.

Palatakseni sivupolulta ahdistukseeni; nämä lapsettomuushoidot lisäävät sitä suunnattomasti. Kun ei voida osoittaa viikkoa jolloin tulen olemaan toimintakyvytön punktion vuoksi, en voi suunnitella mille kursseille menisin. Juuri samaan aikaan alkaa pari luentokurssia ja yhdestä on tentti, kun minulla on ehkä punktioaika. Ärsyttää elää epävarmuudessa niin monella elämän osa-alueella. Mikään ei tunnu olevan omassa hallussa tai päätäntävallassa. Olisi edes yöunet omassa vallassa mutta ei!

Joulu tulla jolkottaa, kuten sanonta kuuluu

Opiskelut on tehty, seuraavan kerran niistä pitää huolehtia loppiaisen jälkeen. Olin saanut arvosanan yhdestä ärsyttävästä esseestä, jota en millään uskonut saavani valmiiksi: 4! Eli toiseksi korkein. Itse arvioin tekstin yhdeksi surkeimpia räpellyksiäni ja pelkäsin etten pääse edes läpi. Ihan mukava joululahja.

En millään voi uskoa, että joulu on noin lähellä. Mihin tämä viikko oikein on kadonnut? Yksi joululahja on vielä viimeistelyä vailla valmis, tänä jouluna on tullut käsitöitä tehtyä runsaasti. Äidin joululahja on kesken, koska menin hukkaamaan langat. Jotain taas niin epätodellista alkaa kirjoa kokonaista ison pöydän pöytäliinaa lahjaksi ja sitten paria päivää ennen joulua hukata langat. Väriä ei oikein ole järkevää vaihtaa kesken kuvion, joten pitää käyttää loppupäivä pienenpienen lankakerän etsintään.

Pienestä takaiskusta huolimatta on kivaa kun joulu tulee. Aatto vietetään serkkujen parissa vanhempieni luona – lapsikaaosta kylläkin, mutta odotan silti innolla. Ollaan niin monet vuodet vietetty joulua vain neljästään: minä, mieheni ja minun vanhempani. Vaihtelu tekee erittäin hyvää mukavien ihmisten seurassa. Tapaninpäivänä nähdään sitten lisää serkkuja, tätejä ja setiä, mutta toiselta puolelta sukua. Joista kenelläkään ei ole pieniä lapsia.

Eli rauhalliset pyhät tulossa ja sitä kaivataankin. Miehelläni on ollut rankka syksy töissä (mistä johtuen se tupakkaepisodi) eikä hänellä ole ylimääräisiä vapaita käytettäväksi jouluna. Hoitojen järjestäminen eri paikkakunnalla kuin työpaikka on tarkoittanut miehelleni useita yksittäisiä vapaapäiviä vuoden mittaan ja se kostautuu nyt vapaapäivien vähyydessä. Viimeiset vapaat pitää säästää alkuvuoden hoitoihin.

Postiluukusta on tipahdellut päivittäin joulukortteja. Tykkään lähettää ja saada kortteja. Tänä vuonna on toistaiseksi tullut kaksi valokuvaa, jotka olisi voinut olla tulemattakin. Toinen nyt vielä menettelee, olemme kyseisen kaveripariskunnan kanssa melko paljon tekemisissä ja heidän lapsensa on meille tuttu. Mutta se toinen on samalta iänikuiselta serkulta, en ole pysynyt laskuissa kuinka mones joulu peräkkäin sama naama nauraa kortissa. He ovat varmaan tehneet joskus kolme-neljä vuotta sitten valmiiksi kasan kortteja ja nyt lähettelevät niitä joka joulu. Ainakaan minusta kuvissa ei ole ollut mitään eroa.

Kyseinen pariskunta on yksi elämämme rasittavimmista ja järjestämme menomme mummolaan aina kun pystymme niin, etteivät he ole paikalla. Itseään suojellakseen on viisainta poistaa elämästä ahdistusta aiheuttavat ihmiset, joskin sukuaan ei kokonaan pääse pakoon. Tässä pariskunnassa ei ole kyse pelkästään lapsista ja niiden ylenpalttisesta kehumisesta, en ole koskaan tullut toimeen serkun vaimon kanssa. Niskakarvat nousee pystyyn aina kun joudun kuuntelemaan kovaäänisiä, itseään tyrkyttäviä ja –kehuvia ihmisiä. Joten mitä muuta voi kortista päätellä, kuin samaa itsensä tyrkyttämistä ja ”erinomaisuuden” osoittamista: me olemme onnistuneet siinä missä te olette epäonnistuneet ja tässä todiste.

Niin niitä jouluisia aatoksia. Taidanpa keitellä pienen määrän piparitaikinaa niin saa asuntoon tuoksua ja itselle herkkua. Pipareiksi asti en sitä paista, taikina on parempaa. Jospa laittaisi vähän joululauluja soimaan taustalle..

Viimeinen pinnistys ennen joululomaa

Väännän tässä parhaillaan viimeistä esseetä tältä vuodelta. Sen palautus on tänään ja mietin kovasti onko minulla varaa ottaa arvosanan alennus ja palauttaa essee päivän myöhässä huomenna vai pinnistelenkö vielä tänään 14 000 merkkiä kasaan. Kirjoittaminen ei ole ongelma, väsymystä aiheuttaa pakollisten lähteiden lukeminen tarpeeksi tarkkaan jotta niitä saisi tehokkaasti lainattua esseessä. Olisin niin parempi kirjoittaja kun saisin vain vetäistä otsikon mukaista soopaa ilman liian runsasta lähdepohjaa. On meinaan jäänyt muutama artikkeli lukematta.

Procren-piikkikin alkaa pikkuhiljaa vaikuttaa. Vatsakipuja ei ole enää taukoamatta, mutta edelleen päivittäin. Kivut ovat myös koventuneet ja pahimmillaan ne jumittavat selän eikä vasen jalka tahdo pysyä alla kovan kivun aikaan. Vain makuuasento auttaa silloin, jos sekään. Huomaan ottavani huonot asiat rankemmin kuin normaalisti tekisin, mutta vielä en ole tyhjänpäiväisten itkunpurskahtelujen vaiheessa. Ehkä vaikutukset ei tällä kertaa olekaan niin vahvoja kuin viime kerralla? Vielä on toki aikaista sanoa, mutta aina voi toivoa.

Minua vaivaa valtavasti yksi pikku asia. Ehkä se ei ole pikku asia, ehkä se on jättikokoinen, kaiken ratkaiseva asia. Mieheni on alkanut polttaa tupakkaa. Hän tupakoi säännöllisesti tavatessamme, mutta jätti tupakan seurustelun alettua ja nikotiinipurkkakin jäi käytöstä jokunen vuosi sitten. Huomasin purkan käytön loputtua satunnaisesti mieheni haisevan tupakalta, mutta se oli niin harvinaista etten välittänyt. Nyttemmin hajua on ollut yhä useammin ja kyselin siitä mieheltäni mutta aina oli joku epäuskottava selitys. Lopulta otin asian puheeksi ihan kunnolla. Mieheni ei tietääkseni ole koskaan ennen valehdellut minulle, joten suhteelle tämä on iso juttu. En kirjoittanut siitä sen kummempia tänne, koska ajattelin sen olevan vain suhteen sisäinen juttu eikä muuta.

Mutta. Liian myöhään tajusin, että tupakanpoltto vaikuttaa lastenhankintaan. Se tuli mieleeni vasta, kun jostakin blogista viikkoja sitten luin tupakanpolton lopettamisesta. Periaatteessa mieheni sperma todettiin hyväksi testeissä ennen vakituisen tupakanpolton uudelleenaloittamista. Spermassa kuitenkin oli suuri määrä huonosti liikkuvia ja epämuodostuneita siittiöitä, sen vain korvasi 12-kertainen määrä spermaa keskivertoon verrattuna. Luin erilaisista tutkimuksista, että tupakointi nimenomaan lisää siittiöiden epämuodostumia, joskin osa vaikutuksesta voi korjaantua 2-3 kuukaudessa tupakoinnin lopettamisesta.

Viime IVF:ssä minulta saatiin yli 20 munasolua, joista 13 oli hedelmöityskuntoisia. Näistä viisi hedelmöittyi ja lopulta vain kaksi oli siirtokuntoisia. Mielestäni aika pieni prosenttiluku ollakseen periaatteessa hyväkuntoisella spermalla ja munasoluilla tehtyä. Mitä jos luku pienenee, kun spermassa onkin enemmän epämuodostuneita siittiöitä tupakoinnin takia? Onko rahojen tuhlaaminen vähiin hoitomahdollisuuksiin typerää kun itse pilaa omia mahdollisuuksiaan omalla toiminnallaan? Olen hirveän vihainen miehelleni enkä tiedä miten pääsisin tästä vihasta yli. Hän ei halua lopettaa tupakointiaan. Ei vaikka järkeilen, esitän faktoja, anon, pyydän ja vetoan. Onko tupakointi siis tärkeämpää kuin minä, parisuhteemme ja mahdollinen lapsensaanti? Haluaisin ymmärtää, mutta mieheni ei osaa perustella toimintaansa.

Onko liikaa vaadittu selkeät perustelut miksi hän haluaa sabotoida vähiä mahdollisuuksiamme saada lasta? Ylireagoinko asiaan hormonittomassa olotilassani, ehkä en näe asioita tarpeeksi selkeästi juuri nyt? En pysty itse tietämään mikä on ylireagointia ja mikä asiallista huolestumista tässä aiheessa. Pyydän, kertokaa mielipiteenne. (Mieheni, jos kommentoit laita nimesi perään eikä anonyymina please.)

Ovulaatiota pukkaa

Mieheni on saanut minut taas uskomaan, että ovulaatiolla on jotain väliä. Muutenkin mieliala on kohonnut näin joulun lähestyessä ja synkimmän syksyn väistyessä jouluvalojen tieltä. Siispä yritämme taas.

Juuri nyt vatsaa nipistelee ihan ovulaatiomaisesti. Laskin, että osuu tarkalleen oikeaan kierron aikaan (totta kai, kun ei ole PASia tai muutakaan hoitoa tässä kierrossa). En ole tehnyt ovulaatiotestiä, niitä olisi vielä laatikossa, jos tänään iskee kiinnostus. En kyllä keksi mitä hyötyä siitä olisi: yritämme joka tapauksessa tänään kunhan mies tulee töistä kotiin ja huomenna olemme taas eri paikkakunnilla, joten yritykset jäävät siihen tältä viikolta sanoi testi mitä tahansa.

Tässä yrittämisessä on jotain hauskaakin. Enkä nyt tarkoita seksin hauskuutta, vaan yrittämisen hauskuutta. Teemme jotain jälleen yhdessä lapsen saamiseksi. Ehkä se yhdessä tekeminen on vähän unohtunut minun juostessani lääkäreissä yksikseni. Miestähän ”tarvittiin” viimeksi maaliskuussa, jonka jälkeen myös lopetimme luomulapsen yrittämisen ja ovulaatiokyttäämisen. Tai minä lopetin ja kävin läpi suruni.

Ainakin minusta tuntuu, että olemme tässä kierrossa taas parantaneet parisuhdettamme ottamalla vauvan saannin yhteiseksi projektiksi uudestaan. En ole tätä oivallusta vielä jakanut mieheni kanssa enkä tiedä hänen tunteitaan, vasta tänä aamuna aloin miettiä asiaa. Onhan se koko ajan ollut yhteinen projekti, mutta käytännössä kaikki työ on ollut vain minun harteillani ja miehen rooli on olla pelkästään taustatukena. Luomulapsessa miehelläkin on aktiivinen rooli, varsinkin kun hän tietää ovulaatioajat ja noudattaa niitä.


Miehen mieleen tunkeutumista

Alan ymmärtää logiikkaa hoitojen vastustuksessa. En nyt puhu kenestäkään henkilöstä, vaan yleisesti naisten ja miesten eroista. Oma mieheni ei hoitoja vastusta sinänsä, mutta hänkään ei osaa oikein toimia hoitojen aikana. Miehet ovat yleisesti se aktiivinen osapuoli monessa mielessä. He toimivat ja osoittavat sen kautta tunteensa, tarpeensa ja tietonsa. Vastapainona naisten tapana on puhua ja osoittaa sitä kautta samat asiat. Lapsettomuushoitojen aikana miehille annetaan kovin pieni rooli siementen jakajana; johon moni ei edes koe pystyvänsä ilman naisen apua kotioloissa – onhan se koppi sairaalassa aika ankea.

Toisin sanoen miehellä on hoidoissa yksi käytännön tehtävä ja sitäkään hän ei välttämättä pysty suorittamaan ilman naista. Vähemmästäkin turhautuu! Toinen miehen tehtävä on olla naisen tukena, mutta siinä ei varsinaisesti ole mitään käytännön tekemistä. Ei ole selkeitä ohjeita, että kun nainen kärsii, hakkaa viisimiljoonaa halkoa niin kaikki on paremmin, tai pidä varastossa suklaalevyjä ja anna yksi naisen käteen niin itku loppuu. Varsinkin ensimmäisellä hoitokerralla mies lienee neuvoton, kun nainenkaan ei osaa varautua siihen mitä tuleman pitää.

Erityisesti langat käsissään pitävät miestyypit ovat varmasti kauhuissaan jo ennen hoitoja. Kontrollin menettäminen toisille on raskasta. Hoitohenkilökunta ottaa vastuun ja oikeuden päättää tapahtumien kulusta (mikä on ollut itselleni todella tiukka paikka) ja nainen hoitaa suurimman osan työstä. Mies ei välttämättä edes tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu. Joten miksi hän olisi kiinnostunut ja kiinni hoidoissa kuten nainen on?

Ja koska mies ei kanna lasta yhdeksää kuukautta, saattaa mies pelätä ettei kiinny lapseen ollenkaan, kun ei ole sitä ollut oikeastaan tekemässä eikä saamassa. Kaikki on tapahtunut ilman häntä. Aivan kuin lapsi olisi jonkun toisen. Voin vain kuvitella miten nuo tunteet korostuu, jos käytetään luovuttajan siementä.

Itse koen, että tärkeintä on olla läsnä sekä hoidoissa että raskauden aikana. Ja tietysti syntymässä ja lapsen varhaisissa elinkuukausissa. Siitä se side syntyy, ei hedelmöityksestä. Kun on jakanut nämä kokemukset partnerinsa kanssa. Eihän kukaan isistä voi muuta raskauden aikana huolimatta siitä miten lapsi on saanut alkunsa. Päinvastoin, hoitojen läpikäyminen yhdessä voi olla yhdistävämpi ja mielekkäämpi kokemus kuin pelkkä satunnainen luomuhedelmöitys, jos ne niin haluaa ottaa vastaan.

Toimettomuuteen hoitojen aikana tarjoan ratkaisuksi itsetuntemuksen ja partnerin tuntemuksen kehittämistä molemmin puolin. Kun nainen osaa kertoa, mitä hän haluaa ja tarvitsee tarpeeksi konkreettisesti, mies osaa toimia. Mutta miehen on osattava kuunnella. Miehen on myös osattava tunnistaa omat tunteensa ja mahdollisen pahoinvointinsa syyt, jotta ne voi korjata. Nainen ei voi auttaa, jos mies ei itse tiedä miksi hän vastustaa hoitoja tai tuntee vastenmielisyyttä niitä kohtaan.

Nainen, auta miestäsi ja anna konkreettisia ohjeita eri tilanteisiin, miten miehen tulisi toimia. Älä hätistä häntä pois, vaan pyydä halia, läheisyyttä, kun siltä tuntuu. Pyydä sanallisesti, jotta miehesi ymmärtää mistä on kyse. Monet miehet arvostavat toimintaa, koita siis keksiä käytännön tekemistäkin. Itsetuntemus on tehokas työkalu parisuhteessa. Kun tiedät mitä haluat, osaat pyytää sitä niin konkreettisesti, että toinenkin osapuoli ymmärtää. Unohda vihjailut ja vinkit, ne voidaan tulkita väärin, josta nainen loukkaantuu ja mies ei ymmärrä miksi ja soppa on valmis.

Nyt pitäisi vielä itse osata noudattaa näitä oivalluksia jokaisessa tilanteessa oli oma olotila kuinka huono tahansa.

(tämä teksti perustuu yleisen kokemukseni lisäksi runsaaseen tutkimusmateriaaliin miehistä ja naisista antiikin Kreikasta tähän päivään, joita luen graduuni liittyen.)

Laihdutus, osa 38

Unohdinpa sitten käydä punnitsemassa itseni kun vielä olin vaakani kanssa samassa kaupungissa. Muutenkin viime aikoina stressattu pääni on unen puutteesta johtuen lakannut toimimasta sitäkään vähää mitä se vielä viikko sitten toimi. En kestä näitä tuulisia ja sateisia säitä, nukkuminen on ihan mahdotonta!

Viikonloppuna tuli ostettua toffeeta Lidlistä, niitä olen sitten pitkin viikkoa ahminut. Lisäksi olen korvannut muutaman aterian viikon aikana sipseillä. En ole ostanut sipsejä, niitä jäi yli yksistä juhlista ja jotenkin ne päätyivät minulle.. Toisaalta olen vastapainoksi korvannut jokusen aterian ateriapatukoilla ja niiden avulla välttänyt suklaan ostamisen kaupasta. Syy näihin korvaaviin aterioihin on ollut kiire ja väsymys. En ole jaksanut lähteä keittiöön asti tekemään ruokaa tai olen ollut niin pitkiä päiviä menossa, etten ole ehtinyt syömään kunnolla. Ateriapatukan olen syönyt kun on ollut ruoka-aikaan makeanhimo, sipsiä kun olen kaivannut suolaista.

Ylimääräisiä välipaloja en ole syönyt toffeiden lisäksi. Paitsi eilen, kun mieheni himoitsi joulutorttuja ja joulukuun alun kunniaksi niitä tekikin – kolme per naama! Mitäpä minä siinä voin muuta kuin syödä kolme joulutorttua; tortuthan on parhaimmillaan vähän lämpiminä, ne menettävät makuaan seistessään yönkin yli. Kyllä nyt kaduttaa.

Urheilu on ollut vähissä tällä viikolla. Liikuin autolla ne pari päivää, jotka kävin opiskelemassa, koska pyöräni oli jäänyt kaverin pihaan edellisellä viikolla enkä ehtinyt sitä hakemaan. Sen jälkeen olen istunut kirjoittamassa esseitä. Miten tämä syksy onkin näin täynnä esseitä, joiden kirjoittamista syvästi inhoan.

Katsoin eilen dokumenttia Teemalta, jossa oli mielenkiintoinen ajatus kuntoilusta. Pelkästään arkiliikunnalla voisi laihtua eikä ole pakko mennä kuntosaleille rehkimään. Tietysti sitä voi tehdä molempiakin ja laihtua enemmän. Kyseinen jakso löytyy Yle areenalta vielä muutaman päivän, taidanpa käydä katsomassa koko ohjelman myöhemmin tänään. Näin siitä vain lyhyen pätkän eilen sattumalta. (Huom! Linkki dokumenttiin toimii vain itsenäisyyspäivään saakka.)

Joka tapauksessa se kiinnostava tutkimus koski siis arkiliikuntaa. Koehenkilö tiskasi astiat käsin pesukoneen käytön sijaan, kokkasi ruokaa joka päivä (sen sijaan, että vaimo olisi tehnyt sen), kulki bussilla töihin oman auton sijaan, seisoi bussissa istumisen sijaan, kulki portaita aina kun se oli vaihtoehtona ja niin edelleen. Tällä tavalla hän kulutti noin 300 kilokaloria päivässä enemmän kuin aiemmassa elämäntyylissään, ihan ilman varsinaista aktiiviurheilua.

Tuotahan voisi kokeilla, joskaan en usko, että jaksan joka päivä osallistua kokkaamiseen, kun mieheni tekee sen niin paljon paremmin ja tehokkaammin kuin minä. Sen ainakin aion muistaa, että puhelimeen puhuessani en istu vaan liikun koko puhelun ajan. Se on oma keksintöni; olen huomannut, että laihimmat ihmiset lähipiirissäni liikkuvat tuollaista turhaa ympäriinsäkävelyä kotona joka päivä. Itselleni se on vieras ajatus, kun olen tottunut optimoimaan liikkumiseni ja toimittamaan samalla kertaa useita asioita, jottei tule turhaa pyörimistä ja rasitusta. Siksi kai olenkin niin lihava.

Se on tää marraskuu

Kävin rentouttamassa itseäni opiskelijajuhlissa. Ja sosiaalistumassa, kypsyttää jo tämä eristäytyminen. Kuten useimmiten käy, ihmisten kanssa juttelemalla saa mukavasti perspektiiviä omaan vitutukseen. Tuntui ihmeen hyvältä, kun jonottaessamme kassalle moni ympärillä valitti kuinka ei selviä kursseistaan eikä jaksa millään. Muilla on ihan samoja ongelmia kuin minulla oli opintopisteitä tulossa sitten paljon tai vähän. Tulimme siihen yhteistulokseen, että marraskuu imee voimat ihmisistä. Se kaikkein synkin aika vuodesta eikä joulu (ja joululoma) ole tarpeeksi lähellä innostaakseen.

Tunnen olevani huono ihminen koska suoritan kurssejani viimeisellä hetkellä, mutta positiivisesti ajatellen en ole jättänyt kuin yhden kurssin aiemmin syksyllä kesken. Kaiken muun olen suorittanut ja vieläpä tasan aikataulussa, vaikkakin viimeisenä mahdollisena päivänä. Olen saanut aikaiseksi tänä syksynä monta opintopistettä, uusia ystäviä ja työelämän verkostoja, palan graduakin.

Juuri nyt kyllä tuntuu, että saattaa jäädä yksi parin opintopisteen essee tekemättä, kun en ehdi lukea siihen tarpeeksi kirjallisuutta ennen palautusta, mutta eipä sitä tiedä, jos innostun huomenna. Tämä ajatus luovuttamisesta on ahdistanut minua. Jotenkin tuntuu, että jos luovutan yhdestä menetän kokonaan kontrollin eikä mikään viimeisistä kursseistani valmistu. Tätä kirjoittaessani olen kuitenkin positiivisemmalla mielellä muistaen mitä olen jo saanut aikaan.

Luovuttaminen ja huonon ihmisen tunteet liittyvät myös lapsettomuuteen. Olen edelleen välinpitämättömyys-kannalla sen suhteen, ettei lasta tullutkaan nyt. On ihan ok jatkaa elämää kuten se on tähänkin asti jatkunut. Huonouden tunteeni liittyy tuleviin hoitoihin. Raivostuttaa, kun en voi tietää enkä saa itse päättää mitä ensi vuonna tapahtuu. Kaksi kaupunkia muodostavat sen suurimman ongelman, missä asun riippuu pitkälti myös hoidoista. Muut keskustelevat harjoittelupaikoistaan, minä en ole edes hakenut vaan istun ja odotan.
Näinköhän valmistun ikinä.

Ylöspäin

Eilisestä on selvitty. Kuten eilen jo mainitsin, sain yllättäen naapurilta tukea ja apua. Olin masentunut, kipeä, kuumeessa eikä hengityskään kulkenut kunnolla tukkoisesta nenästä. Nenäliinoja kului kymmenittäin. En vielä aamulla hallinnut itkunpurskahtelujani lainkaan ja yrityksistäni huolimatta naapurin vanhempi nainen näki tilanteeni. Pakkohan se sitten oli totuus kertoa mikä vaivaa, yksinkertaistettuna tosin, koska hän ei puhu kovin hyvää suomea.

Asun siis opiskelija-asuntolassa ja täällä on hyvin eri-ikäisiä opiskelijoita ja kaikenlaisia muitakin asujia ympärillä. Meillä on omat huoneet, mutta yhteinen keittiö ja olohuone. En halunnut mennä keittiöön silmät itkusta turvoksissa ja vatsaakin särki eikä huvittanut syödä. Lähinnä oksetti ja huimasi, kun yritin nousta seisomaan. Naapurin mielestä minun kuitenkin piti syödä, joten hän toi minulle aamupalaa, lounasta sekä illalla vielä päivällistä. Hän antoi numeronsa ja käski soittaa heti jos tarvitsen jotain, ihan mitä tahansa. En kuitenkaan kehdannut alkaa soitella, vaan suunnittelin olevani syömättä illan, kun hän yllättäen tulikin oven taakse ruokatarjottimen kanssa.

Selvisin eilisestä nousematta sängystä muuta kuin vessaan. Täydellistä. Sain vain sääliä itseäni kunnes olo oli parempi. En tiedä naapurini nimeä, emmekä ole jutelleet ennen eilistä lainkaan, mitä nyt käytävässä tervehtineet. En odottanut häneltä tuota ystävällisyyttä, ja sitä kiitollisempi siitä olen. Mutta miten sen voisi korvata hänelle?

Tänään olin jo luennolla, joskin se oli aikamoinen koettelemus fyysisesti. Menin yliopistolle autolla ja pelkkä autolta mäen nouseminen ja yhden kerroksen raput uuvuttivat pahemmin kuin normaalipäivänä pyöräily kotoa yliopistolle. Oli silti pakko mennä, koska en halua menettää opintopisteitä läsnäolopakollisesta kurssista. Istuin sitten hikisenä ja puuskuttavana takarivissä ja vältin keskustelua huonosti toimivan flunssaääneni kanssa.

Mieliala on palannut mitä väliä-linjalle. Tällä kertaa todellakin tarkoitan mitä väliä. En jaksa olla surullinen. En jaksa pohtia mitä tein väärin, että taas kävi näin. Näin kävi ja sillä hyvä. Mitä väliä. Ihan sama. Jatkan samaa elämää, ei tarvitse tehdä muutoksia ja pohtia tulevaa. Ei kulu rahaa lastentavaroihin. Ihan sama.
Kunhan saan tämän flunssan hoidettua harkitsen suklaansyönnin vähentämistä taas. Juuri nyt silläkään ei ole merkitystä. Lihon tai en, mitä väliä. Seuraava hoidon suunnitteluaika polille on 15.12. eli yli kuukauden päästä. Polin joulutauko alkaa 19.12. ja kestää kolme viikkoa. Ehdin lihoa ja laihtua vielä monesti ennen kuin hoidot oikeasti taas alkavat, jos alkavat ollenkaan.

Kaikkea muuta paitsi laihdutusta

Tämän viikon laihdutus-teksti on lyhyt. Vaaka on toisessa kaupungissa, olen vain istunut ja syönyt.

Tympii, ahdistaa, ärsyttää. Motivaatio on kateissa kaikesta. Tavarat on hukassa, väärässä kaupungissa tai muuten vaan kadoksissa. Laita mies siivoamaan, et varmasti löydä tavaroitasi enää. Anteeksi rakas mieheni, mutta niin se juuri nyt on. Pienikin innostuksenpoikanen latistuu, kun tavaroita ei löydä niiden entisiltä paikoiltaan ja voimat kuluu turhaan etsimiseen. Ei se kovin kestävä innostus ole, kun laantuu niin herkästi, mutta sentään jonkinlainen.

Tällä viikolla on viimeiset palautuspäivät kahdelle kirjalliselle työlle sekä gradun luvulle. Olen joka päivä tehnyt jotakin, mutta en lähellekään tarpeeksi. Ei jaksa kiinnostaa eikä ole voimia. Väsyn nopeasti fyysisesti sekä henkisesti kirjoitustyöhön. Tuntuu, että ajattelu ja asioiden jäsentely tekstin muotoon on nyt liian vaikeaa. Normaalisti olen aika nopea kirjoittaja, joten en ole huolehtinut asiasta ennen kuin eilen illalla. Viikko on yli puolen välin ja tuotokseni alkutekijöissään.

Huolestuminen asioiden edistymisestä tarkoittaa, että asiat edistyy vielä hitaammin ja tunnen siitä huonoa omaatuntoa. Sitä taas lääkitsen syömällä. Kun alan ahdistua opiskelujen etenemisestä, en osaa enää yhtäkkiä toimia vaan lamaannun. Ei siinä ole mitään järkeä, mutta niin pääni toimii. En pidä kiireaikatauluista enkä deadline-tuskasta, kuten monet sanovat pitävänsä.

Eilen yritin innostaa itseni joululahja ja –korttiprojektiin, mutta askartelutarvikkeeni on siirretty johonkin mystiseen säilytyspaikkaan, joten innostus katosi. Yritin eilen myös innostua toisesta kirjoitustyöstäni, kun graduntekemisestä ei tullut mitään, mutta muistiinpanoni olivat hukassa. Ilmeisesti olen unohtanut osan muistiinpanoista väärään kaupunkiin, vaikka kuinka olin muka huolellinen pakatessani. Että se siitäkin sitten.

Paljon on tarjolla syitä miksi en ole saanut mitään aikaan. Oikea syy kaikkien noiden ongelmien taustalla on tämä vetämättömyys. Lihaksia särkee, toissapäiväisestä rintalihaksen särkemisestä ollaan edetty eilisen aikana kokonaisvaltaiseen lihaskipuun ja väsymykseen. Päätäkin alkoi särkeä yöllä enkä saanut nukuttua kunnolla. Harmittaa kun verenpainemittarikin on väärässä kaupungissa, haluaisin nähdä onko paineet nousussa.

Ärsyttää ettei opinnoista voi saada sairaslomaa, vaan työt on tehtävä tai jätettävä kurssit kesken eli jäätävä ilman opintopisteitä, käytännössä siis jäätävä ilman opintotukea. Opiskelu on tosi kivaa, ainoa ala josta ei saa olla sairaana. Jopa työttömät saavat sairaslomaa. Tai siis totta kai saan sairaslomaa, mutta mitäpä se parin päivän loma hyödyttää kun silti pitää saada samat opintopistemäärät suoritettua. Vasta kuukausien sairaslomalla on merkitystä. Ei saa sairastaa liian lähellä deadlinea, piste.

Mittasin kuumeen tässä kirjoittaessani tekstiä: 37,8. Se lienee yksi syy tähän voimattomuuteen. Olenkohan saanut flunssan vai onko kehon tulehdustilaan joku muu syy? Kurkkukipua, yskää tai suurempaa nuhaa ei ole. Ei kai vaan alkiolleni ole tapahtunut mitään?