Kävin rentouttamassa itseäni opiskelijajuhlissa. Ja sosiaalistumassa, kypsyttää jo tämä eristäytyminen. Kuten useimmiten käy, ihmisten kanssa juttelemalla saa mukavasti perspektiiviä omaan vitutukseen. Tuntui ihmeen hyvältä, kun jonottaessamme kassalle moni ympärillä valitti kuinka ei selviä kursseistaan eikä jaksa millään. Muilla on ihan samoja ongelmia kuin minulla oli opintopisteitä tulossa sitten paljon tai vähän. Tulimme siihen yhteistulokseen, että marraskuu imee voimat ihmisistä. Se kaikkein synkin aika vuodesta eikä joulu (ja joululoma) ole tarpeeksi lähellä innostaakseen.
Tunnen olevani huono ihminen koska suoritan kurssejani viimeisellä hetkellä, mutta positiivisesti ajatellen en ole jättänyt kuin yhden kurssin aiemmin syksyllä kesken. Kaiken muun olen suorittanut ja vieläpä tasan aikataulussa, vaikkakin viimeisenä mahdollisena päivänä. Olen saanut aikaiseksi tänä syksynä monta opintopistettä, uusia ystäviä ja työelämän verkostoja, palan graduakin.
Juuri nyt kyllä tuntuu, että saattaa jäädä yksi parin opintopisteen essee tekemättä, kun en ehdi lukea siihen tarpeeksi kirjallisuutta ennen palautusta, mutta eipä sitä tiedä, jos innostun huomenna. Tämä ajatus luovuttamisesta on ahdistanut minua. Jotenkin tuntuu, että jos luovutan yhdestä menetän kokonaan kontrollin eikä mikään viimeisistä kursseistani valmistu. Tätä kirjoittaessani olen kuitenkin positiivisemmalla mielellä muistaen mitä olen jo saanut aikaan.
Luovuttaminen ja huonon ihmisen tunteet liittyvät myös lapsettomuuteen. Olen edelleen välinpitämättömyys-kannalla sen suhteen, ettei lasta tullutkaan nyt. On ihan ok jatkaa elämää kuten se on tähänkin asti jatkunut. Huonouden tunteeni liittyy tuleviin hoitoihin. Raivostuttaa, kun en voi tietää enkä saa itse päättää mitä ensi vuonna tapahtuu. Kaksi kaupunkia muodostavat sen suurimman ongelman, missä asun riippuu pitkälti myös hoidoista. Muut keskustelevat harjoittelupaikoistaan, minä en ole edes hakenut vaan istun ja odotan.
Näinköhän valmistun ikinä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti