Sisäinen rauha

Se iski yhtäkkiä kesken aivan tavallisen arkipäivän. Sisäinen rauha.

Jos nyt tarkkoja ollaan, niin onhan tässä jo vuosia tehty töitä pään sisällä oman elämäntilanteen hyväksymiseksi, eli ihan tyhjästä rauhallinen olo ei tullut. Mutta juuri sillä hetkellä eilen oivalluksen tullessa en ollut ajatellut aktiivisesti mitään muuta kuin juuri edessäni olevaa työtä. Siksi yhtäkkinen rentous tulevasta yllätti.

Olen jo aikaisemmin ollut varsin hyväksyvä sen suhteen, että en koskaan tule synnyttämään lasta. Lapseton loppuelämä ei myöskään tunnu erityisen pahalta, vaan ihan siedettävältä. Minua on suututtanut noin vuoden ajan se, että jäämme lapsettomiksi ennakkoluulojen vuoksi, emmekä "oikeasta" syystä. Kuten, että emme oikeasti olisi hyviä vanhempia, tai että olisi lapsen paras, jos minä vielä toipuisin paremmin masennuksestani. Vaan kun olen jo toipunut enkä ole koskaan ollut mikään itsemurhahimoinen, kaukana siitä. Mutta Pelan henkilökunnan ennakkoluulot ja asiantuntijuuden puute paperiemme käsittelyssä on johtamassa tuomioon. Se on suututtanut todella paljon enkä ole löytänyt keinoja turhautuneen kiukun purkamiseen kuin väliaikaisesti; kiukku on aina palannut mitä epäsopivimmissa hetkissä.

Eilen se sitten tapahtui. Ehkä alitajunta on koko ajan työskennellyt. Löysin sisäisen rauhan. Ymmärsin, että syyllä, miksi jäisimme lapsettomiksi ei ole merkitystä, vaan se on kohtalo. Me olisimme kasvattaneet tähän maailmaan yhden tai kaksi suvaitsevaista ihmistä lisää, mutta ehkä maailmaan tarvitaan nyt enemmän rasisteja ja ennakkoluuloisia ihmisiä suvaitsevaisuuden sijaan. Ajatus ei enää suututa, vaan olen päätynyt analyyttiseen pohdintaan siitä, mihin maailma on menossa ja miksi. Paikkani on tuttu ja turvallinen ulkopuolinen tarkkailija, joka ei arvota eikä muodosta mielipiteitä. Pidän siitä paikasta, se sopii minulle. Uteliaisuus maailmaa kohtaan on mielestäni mahdollista vain, jos irrottaa itsensä siitä sen verran, että pystyy näkemään monia näkökulmia ilman arvosokeutta. Tunteet sotkevat tätä, joten on mukava tuntea olevansa ilman suuria tunteita.

En ehkä ilmaise itseäni kovin hyvin nyt. Tiedän, että yleisesti tunteettomuus yhdistetään tunnekylmyyteen. Sitä en tarkoita. Tarkoitan, että tunteet voi kokea ja nähdä muissa, mutta ne eivät hallitse tilannetta enää. Ne ovat osa analyysia. Miksi tämä tilanne saa minut tuntemaan näin, mutta tuon ihmisen päin vastoin, mitkä ovat vaikuttavia tekijöitä tässä tunteessa. Tunnen usein surua nähdessäni maapalloa tuhottavan vaikkapa ylettömällä auton tyhjäkäynnillä.  Iloa voin tuntea nähdessäni kauniin maiseman. Ja samalla voin pohtia, miksi tuo ihminen kadulla ei pysähdy ihmettelemään auringonnousua, vaan kiirehtii eteen päin, tai miksi tuo keski-ikäinen nainen on niin vihainen, että se pitää purkaa tuntemattomaan kaupan kassaan. Pohdin näitä tuomitsematta heidän valintojaan. Ehkä kiireinen ihminen kadulla on niin kiinni ajatuksissaan tulevasta työpäivästä, tai tyttöystävän kanssa käydystä riidasta, ettei hänelle ole mahdollista nähdä ympäristöä juuri sillä hetkellä. Tai ehkä hän oli pysähtynyt ihailemaan maisemaa juuri kaksi minuuttia aiemmin kuin hän ohitti minut ja oli nyt myöhässä lääkäristä. Ehkä vihainen nainen kaupassa on juuri saanut huonoja uutisia, tai ehkä hän ei näe olevansa vihainen, koska on ollut sitä vuosia huonossa avioliitossa ja viha vain pursuu yli.

Ehkä aluejohtajalla Pelassa on itsellään ongelmia mielenterveyden kanssa, tai jollain hänen läheisellään, mikä saa hänet niin kovin ennakkoluuloiseksi ja kyvyttömäksi nähdä meidät yksilöinä edessään. Ehkä hän on niin kiireinen työssään, että hänellä menee sekaisin eri pariskunnat eikä hänellä ole kunnolla aikaa keskittyä yhden parin papereihin niin, että hän muistaisi lukemansa. Ei häntä pidä tuomita siitä. Tuskin hän on paha ihminen ja haluaa meille pahaa. Minä olen ollut "hyökkäystapaamisesta" asti puolustuskannalla enkä varmasti kovin positiivinen tapaamisissamme. Ja nyt on liian myöhäistä muuttaa omaa asennettaan. Jos Pelan työntekijät kykenisivät näkemään puolustavan käytökseni syyt itsessään ja omassa käytöksessään, minulla olisi vielä mahdollisuus, mutta en usko siihen. Ei heillä ole aikaa sellaiseen analyysiin, vaikka älyä olisikin. Heidän työnsä vaikuttaa liian täydeltä.

Meillä piti olla vielä yksi tapaaminen aiheesta terveyslomake, jonka jälkeen kotiselvitys piti lähettää meille sähköpostilla. Eli minulla olisi ollut vielä yhden tapaamisen verran aikaa muuttaa puolustavaa käytöstäni suvaitsevaisuuden, kärsivällisyyden ja positiivisuuden suuntaan. Mutta nyt saimme viestiä sosiaalityöntekijältä, että he ovat sählänneet aikataulujen kanssa ja tapaamisaikaa on muutettava. Ei se muutos vielä, vaan sosiaalityöntekijän toteamus, että tapaamisen aiheena on kotiselvityksestä puhuminen. Olemme jo oppineet, että Pela antaa huonot uutiset kasvokkain, eikä sähköpostilla. Laitoimme vielä varmistuksen, että onko todella terveyslomake-asia jätetty väliin, mutta sosiaalityöntekijä ei ole vielä ehtinyt vastaamaan. Me tulkitsimme viestistä, että heillä on kielteinen päätös valmiina, ja he haluavat käydä sen tekstin meidän kanssamme läpi tapaamisessa, jotta sinne ei jää muita asiavirheitä kuin heidän väärään perustuva mielipiteensä minun masennukseni sisällöstä.

Edes tämän kirjoittaminen ei saa minua tuntemaan vihaa, kiukkua tai muita suuria tunteita. Sisäinen rauha on ihmeellinen asia kun sen löytää. Antaa elämän mennä eteen päin tällaisenaan, ei tarvitse roikkua haaveissa, jotka on kiinni muiden ihmisten tekemisistä kuin itsensä. Minulla on paljon haaveita, jotka ovat kiinni omasta toiminnastani. Niistä yksi on juuri toteutumassa ja toinenkin on lähellä, kunhan teen työtä sen eteen. On aika edetä monien jähmettymisen vuosien jälkeen.

Vielä tämän vuoden puolella

Jotakin tapahtuu vielä tämän vuoden puolella. Melkein olin jo menettänyt uskoni edes siihen, että ennen vuoden vaihdetta kuulisin Pelasta.

Meille on sovittu tapaaminen 3.12. Pelan kanssa. Mieheni puhui sosiaalityöntekijän kanssa ja kaikesta kovistelustani ja analysointiyrityksistä huolimatta en tiedä mitä tapaaminen pitää sisällään. Mieheni kysyi onko käynti neuvonnan jatkuminen vai uusi suruvalittelu, johon sosiaalityöntekijä ei vastannut lainkaan. Hänen mukaansa kyseessä on "normaali käynti", mutta niin hän sanoi edellisestäkin käynnistämme, eikä siinä ollut mitään normaalia meidän näkökulmastamme. Joten normaali sosiaalityöntekijöille ei selvästikään tarkoita samaa kuin meille ja siten jättää täysin avoimeksi tulevan tapaamisen sisällön.

Sosiaalityöntekijä puhui myös tulevista puheenaiheista neuvonnassa, mikä antaisi ajatuksen neuvonnan jatkumisesta. Mutta toisaalta hän ei puhunut mitään juuri tulevasta kerrasta eikä meidän pidä valmistautua tapaamiseen lukemalla mitään. Olen täysin ristiriitaisissa tunnelmissa, viitteitä molempiin suuntiin on niin paljon. Siispä aion valmistautua pahimpaan ja jo etukäteen miettiä yksinkertaisia sanoja käytettäväksi aluejohtajan kanssa riidellessä, jotta hän ei sekoittuisi vaikeista sanoista ja vetäytyisi kuoreensa latelemaan henkilökohtaisia loukkauksia, kuten viime tapaamisella. Aion olla se ammattimainen aikuinen keskustelussa liikaa valtaa saaneen aivoiltaan kehittymättömän lapsen kanssa. Ehkä silloin saan keskustelun pidettyä järjellisellä tasolla, toisin kuin viimeksi aluejohtajan kanssa kävi. Viimeksi keskustelu yllätti minut, en ollut osannut valmistautua niin järjettömään käytökseen Pelan työntekijältä. Nyt tulen olemaan valmis, toivottavasti.

Ja jos kyseessä onkin ihan tavallinen neuvontakerta ja paikalla ei ole aluejohtajaa niin sehän on vain iloinen yllätys. Esitin sosiaalityöntekijällemme toiveen jo aikaisemmin, että mikäli neuvontamme jatkuu ja paikalle tarvitaan kaksi sosiaalityöntekijää se toinen ei olisi kyseinen aluejohtaja. Saa nähdä onko toisen työntekijän järjestäminen paikalle onnistunut - tällä paikkakunnalla kun ei ole kuin tämä yksi sosiaalityöntekijä ja ilmeisesti aluejohtaja on ainoa, joka matkustaa eri paikkakunnilla.

Kirjastossa

Olen tänään lukenut kymmeniä sivuja adoptiokirjallisuutta ja pääni on täynnä tulevaisuuden ajattelua. Käväisin kirjastossa palauttamassa osan kirjoista. Kuljin kadulla nenä kirjassa enkä koko reissuni aikana ajatellut muuta kuin adoption eri osa-alueita - odotusta, tulevaa lapsiperhe-elämää, hakumatkaa....

Olin niin uppoutunut pohdintoihini, että todellisuus pääsi hitusen hämärtymään. Kävelin kirjastossa lehtiosaston ohi. Pöytien äärellä istui useita ihmisiä lukemassa lehtiä. Yhdessä pöydässä istui kaksi tummaihoista nuorta, ehkä noin 18-vuotiaita. Tulin ajatelleeksi, että minun lapsellani voisi olla samanlainen lyhyt, kähärälle kääntynyt tukka kuin lehteä lukevalla pojalla. Ja samanlaiset mantelisilmät. Mietin, miltä tuntuisi pörröttää sellaisia hiuksia. Mietin, mitä poika ajattelisi, jos hänen äitinsä tulisi ja pörröttäisi hänen päätään täällä julkisessa tilassa.

Koska aivoni olivat niin omassa maailmassaan todellisuus häipyi ja kuvitelma astui sen tilalle. Ehkä nukahdin hetkeksi kesken kävelyn. Kuvittelin itseni viisikymppiseksi, vähän harmaantuneeksi naiseksi, joka lähestyy omaa poikaansa ja pörröttää hiuksia. Konkreettisesti näin itseni pörröttämässä pojan hiuksia siinä kirjaston pöydän ääressä ja pojan kääntyvän hymyilemään minulle. Havahduin kesken askelteni; olin leveällä käytävällä siirtynyt pari astetta lähemmäs pöytiä, tuijotin poikaa ja hymyilin leveästi. Aivan kuin olisin menossa kohti. En tietenkään mennyt. Poika ei katsonut minuun, tuskin edes huomasi, mutta hänen vieressään istunut tyttö tuijotti minua  hämmentyneen näköisenä. Olin varmasti melko typerän näköinen. Ohitin pöydän vilkaisematta sinne päin ja yritin pyyhkiä virnistystä naamaltani siinä kovin hyvin onnistumatta. 

Identiteetti

Olen lähikuukausina pohtinut paljon identiteettiä – omaani sekä tulevan lapsen. Huomatkaa termi ”tuleva” ”mahdollisen” sijaan. Nämä kaikki ajat löytyvät tästä blogista, mutta tiivistän nyt kuitenkin tähän vuosien pohdinnat. Vähän kuin välitilinpäätös.

Ehkä on ihan hyvä, etten koskaan sitten liittynyt Simpukkaan. Lapsettomuusidentiteetti, jota oli tärkeä vaalia hoitojen aikana, koska siitä sai lohtua ja vertaistukiryhmän täällä blogeissa, on lähes kadonnut. Toki pystyn ymmärtämään hoidoissa käyviä hyvin ja näen muiden lapsettomien ihmisten mahdollisen surun vaikkei asiasta olisi edes puhuttu. Esimerkiksi lähipiirissäni on yksi jo eläkeikää lähestyvä lapseton pariskunta, jota olen alkanut ymmärtää viime aikoina ihan eri tavalla kuin aikaisemmin. Enkä pysty enää kevyesti hymähtelemään ystävien tulevaisuudenkuvitelmille, kuinka ”lapsia hankitaan silloin ja silloin kun on ensin tehty sitä ja tätä” ja maailma on suunnittelua vaille valmiina kaikkien edessä. Mutta kaikki tuo ei enää satuta.

Käväisin tyhjässä välitilassa ja olin epävarma identiteetistäni. Millainen nainen voisin olla ilman kykyä synnyttää lapsia? Kuinka suuri asia on menettää raskauden kokemus? Pohdin elämää ilman lapsia ja kävin taistelua päässäni omasta tahdosta luopumisesta. Kun pystyin hyväksymään ettei lapsensaanti ole oma valinta, vaan toiset saavat määrätä, moni asia alkoi tuntua helpommalta. Jo hoitojen alussa oli vaikeaa antaa kontrolli lääkäreille. He saivat määrätä milloin sain yrittää lasta eikä minulla ollut pienintäkään sananvaltaa. En voinut sietää sitä. Adoptioon lähdettyämme pelkäsin pitkään, että lääkärit eivät hyväksy meitä (minua) adoptiovanhemmiksi. Olin menettänyt kykyni toivoa ja haaveilla, kun en itse voinut vaikuttaa asioihin mitenkään. Olin kuin sivustaseuraaja omassa elämässäni, tunsin huutavani äänieristetyn laatikon sisällä eikä kukaan kuullut tai välittänyt neuvotellessaan muiden kanssa minun elämäni päätöksistä.

Kunnes tuli ihan tavallinen arkiaamu. Yhtäkkiä päähäni pälkähti ajatus, että minusta tulee äiti. Prosessissa kestänee vuosia enkä voi itse vaikuttaa nopeuteen, mutta ainakaan kukaan ei voi viedä minulta pois sitä tosiasiaa, että olen matkalla äidiksi. Saman tien tuli tarve liittyä Adoptioperheet ry:een. Sitä ennen yhdistys ei ollut tuntunut oikealta paikalta minulle. Olisin myös lähtenyt paikkakunnan adoptioperheiden kerhoihin tai muihin tapaamisiin, mutta en löytänyt sellaisia. Aloin ahmia adoptiokirjallisuutta. Tämä hetki odotuksesta on kiihkeää toimintaa. Minä olen adoptioprosessissa, minusta on tulossa osa adoptioperhettä. Minulla on uusi identiteetti ja pidän siitä.

Kolmas adoptiotapaaminen

Aiheena oli menetykset. Katsoimme puolen tunnin videon lapsenhakumatkasta Thaimaassa 1990-luvulla. Mielenkiintoista nähdä millaista hakumatkalla saattaa olla. Häiritsi vain hirveästi adoptioäidin yksi lause: ”on käyty jo kaksi vuotta tätä prosessia ja odotettu lasta”. Kaksi vuotta! Pariskunnalla oli jo yksi biologinen lapsi ja he saivat toisen biologisen lapsen adoptiolapsen jälkeen. En tuntenut mitään erityistä sympatiaa pariskuntaa kohtaan heidän ah-niin-pitkästä-odotusajasta-voi-voi.

Sosiaalityöntekijän kanssa keskusteleminen menetyksistä sen sijaan oli todellakin hyödyllistä. Ensimmäistä kertaa käynti ei tuntunut pintaraapaisulta, vaan todella päästiin johonkin. Keskustelimme menetyksistä ylipäänsä ihmisen elämässä, kotitehtävistä, adoptiolapsen menetyksistä ja niiden käsittelystä adoptioperheessä, luetuista artikkeleista, aiheeseen liittyvästä kirjallisuudesta ja suruprosessin etenemisestä. Keskustelimme siitä, onko lapsettomuus käsitettävä menetyksenä vai ei. Sosiaalityöntekijä vaikuttaa mukavan fiksulta tyypiltä.

Kuvailin omaa tilaani parhaani mukaan käyttäen suruprosessin kaaviota apuna. Olin taas yltiörehellinen, vaikka olin sopinut itseni kanssa ennen tapaamista, että yritän kaunistella totuutta edes hiukan. En näköjään osaa. Kuinka en ole menettänyt äitiyttä, vaan osan naiseutta. Totta kai alkoi itkettääkin kesken puhumisen. Eihän se enää tunnu niin pahalta ja siedän raskaana olevia naisia ihan hyvin nykyään, mutta tahattomat tai tahalliset provokaatiot saavat edelleen suuttumaan. Netti tuntuu olevan niitä täynnä ja jostain syystä fb-seinälleni ilmestyy säännöllisen epäsäännöllisesti linkkauksia provokatiivisiin blogikirjoituksiin. Yritin myös parhaani mukaan selittää masennusdiagnoosiani oikein. Etten ole koskaan varsinaisesti inhonnut itseäni vajavaisena naisena, vaan enemmänkin ollut hukassa ja ylikuormitettu tietämättä tulevaa suuntaa. Samaan kasaan kertyi niin paljon asioita – monet hautajaiset lyhyen ajan sisällä, raskas ylipitkä hormoniton kausi ja epäonnistuneet hoidot, väliaikaisasuminen ja epätietoisuus ammatillisesta tulevaisuudesta ja niin edelleen. Kaikki se aika löytyy täältä blogista.

Sosiaalityöntekijä oli saanut lääkärinlausunnon vihdoin. Selvitykset somaattisesta terveydestä hyväksytty (JES!), vielä tarvitaan psykiatrinen lausunto mielenterveydestä. Laitoin lapsettomuuspsykologille viestiä asiasta, koska hän on ainoana seurannut koko hoitoprosessin ajan mielenterveyttäni. Sosiaalityöntekijä sanoi tapaamisemme lopuksi, että hän aikoo heidän neuvottelussaan suosittaa adoptiota meille. Hän ei näe mielenterveydessäni esteitä adoptiolle tapaamistemme perusteella. Se oli todella rohkaisevaa. Hänen mielestään ei tarvitse odottaa psykiatrin selvitystä jatkaaksemme prosessissa, vaan seuraava tapaamisaika sovittiin jo.

Seuraavaksi on vuorossa kotikäynti maaliskuussa. Silloin tarkastetaan kotiolot läpikotaisin ja keskustellaan parisuhteesta. En ole vielä aloittanut lukemaan uusia artikkeleja, selailin vain otsikot läpi. Vaikuttavat jälleen mielenkiintoisilta. Kysymykset parisuhteesta tuntuvat näin ensisilmäyksellä aika hankalilta vastata – ei siksi etteikö vastauksia sinänsä olisi helppo keksiä, mutta mitä kaikkea haluaa sosiaalityöntekijälle paljastaa. Parisuhde tuntuu niin intiimiltä, kahden väliseltä asialta, ettei siitä tekisi mieli kertoa varsinkaan meitä arvioivalle taholle.

Ensimmäinen adoptiotapaaminen takana

Niinhän siinä taas kävi, että pelkäsin liikoja. Joskin se pelkoni aihe on edelleen olemassa, mutta sosiaalityöntekijän tapaaminen vähän helpotti. Enää prosessi ei ole kasvoton ja tiukka byrokratia. Lääkärintodistukseni ei ollut saapunut Pelaan. Ärsyttävää kaiken sen vaivan jälkeen. Lisäksi minun pitäisi vielä erikseen hakea sisätautilääkäriltä lausunto sydämeni hyvinvoinnista, tai toimittaa heille paperit aikoinaan tehdyistä tutkimuksista. Eli nyt kiireellä tutkimaan vielä purkamattomia pakkauslaatikoita, jos jostain sattuisi käteen 10 vuotta vanhat paperit.

Lääkärintodistuksen puuttumisen takia seuraava tapaamisaikamme on vasta marraskuussa. Heillä pitää olla aikaa tutkia lähettämäni lääkärintodistus. Vielä on siis mahdollista, että lääkäri estää papereita katsomalla tuloni äidiksi. Tässä välillä järjestetään Helsingissä lääkäriluento adoptiolasten sairauksista, jonne ilmoittauduimme heti. Luentoja järjestetään vain kahdesti vuodessa, joten haluan käydä sen nyt mahdollisimman pian tuli jatkosta mitä tahansa. Jotenkin minulle on tärkeämpää miettiä kunnolla lasten sairauksia, varsinkin erityistarpeisten lasten kuin esimerkiksi kohdemaata. Tiedän, että kohdemaa pitää myös päättää ajoissa, mutta kun itselleni sillä ei oikein ole merkitystä. Pitänee valita maa adoptioprosessin sujuvuuden kannalta.

Tämä ensimmäinen tapaaminen oli ihan miellyttävä. Tiedämme nyt sosiaalityöntekijästä ja hänen taustastaan, mikä tekee olon luottavaisemmaksi. Tiedämme myös, mitä seuraava vuosi pitää sisällään adoptioneuvonnan suhteen. Jollain tavalla odotan jopa innolla keskusteluja sosiaalityöntekijän kanssa eri aiheista. Selvästikin masennuksen aikainen itseni piilottaminen on ohi kun oikein haluan päästä puhumaan itsestäni. Saimme ensimmäiset tehtävät ja artikkelit mukaan. Tehtäviä on kuusi ja kaikki ne on niin laajoja, että voisi helposti kirjoittaa ainakin sivullisen tekstiä jokaiseen kysymykseen. Tulee karsimisongelma – mikä olisi olennaista tietoa ja pohdintaa adoptioprosessin kannalta?

Tuttavaperheen lapsi sairastui eivätkä he tulleetkaan meille täksi viikonlopuksi. Juuri kun olin psyykannut itseni seurustelemaan lapsen kanssa. Toisaalta saapahan lepoa pitkästä aikaa. Jos osaisi levätä eikä koko ajan kehittelisi päässään mitä kaikkea voisi tehdä tänä iltana lepäämisen sijaan.

Aika lopettaa lomailu

Lomailulla tarkoitan tässä tapauksessa lapsettomuusasioita. Alkaa olla aika suunnata ajatukset tulevaisuuteen pitkästä aikaa. Aivot ja kroppa ovat saaneet levätä kuukausia ja se on tehnyt todella hyvää. Tunnen olevani taas valmis taisteluun.

Tällä hetkellä eletään kierrossa ovulaation aikaa. En ole testannut, mutta tämä ovulaatio aiotaan hyödyntää. Viime kuukaudet olen vältellyt seksiä ovulaatioaikaan, jotta ei vahingossakaan voi jännittää menkkojen tuloa. Löysin laatikosta vanhentuneita ovulaatiotestejä, mikä on ärsyttävää rahanhukkaa. Voisikohan niitä vielä käyttää?

Seuraavien kuukautisten alkaessa soitan klinikalle ja varaan ajan PASiin. Toisin sanoen en pistä hirveästi toivoa ovulaatiolle ja spontaanille raskaudelle, mutta ei sen hyödyntämisessä mitään menetäkään. Harkitsin soittaa klinikalle jo edellisten kuukautisten aikaan, mutta en ollut kotona niiden alkaessa ja tuntui hankalalta alkaa järjestää aikaa kesken kesätyön. PAS kun pitää tehdä keskellä päivää eli se vaatii kokonaisen vapaapäivän.

PASin lisäksi ensimmäinen adoptiotapaaminen lähenee kovaa vauhtia. Se ehtii olla ennen kuukautisten alkua. Sekin painoi mielessä, kun mietin soitanko jo tässä kuussa klinikalle. Olisi ollut epämiellyttävää olla adoptiotapaamisessa tietämättömänä mitä omassa mahassa tapahtuu juuri sillä hetkellä. On mukavampi mennä sinne selkein ajatuksin tulevasta viimeisestä PASista. Okei, tuossa ajatusketjussa ei ole mitään järkeä nyt kun kirjoitin sen tähän ylös, mutta omassa päässä se tuntuu oikealta järjestykseltä.

Olin eilen ahkera ja laitoin professorille sähköpostia viimeisistä opinnoistani. Olen myös selvittänyt muita puuttuvia kurssejani, yhtä sivuainetta lukuunottamatta. Tunnen, että nyt minulla on voimia selvitä opinnoista loppuun. Olen myös kehitellyt yritysideaa jonkin aikaa. Aion työllistää itse itseni kunhan valmistun. En pysty sanoin kuvailemaan miten ihanalta tuntuu, kun aivot toimivat taas kuten pitääkin. Niin monta kuukautta, lähes kaksi vuotta, minulla oli muistamisvaikeuksia, hankaluuksia pärjätä arjessa, ahdistusta siitä etten kykene samaan kuin ennen.

Aloitan nyt elokuussa käymään terapiassa kahdesti viikossa, siitä tulee kallista mutta joskus pitää tuhlata rahaa voidakseen hyvin. Aion päästä eroon tästä masennuksesta niin lopullisesti kuin mahdollista. Sehän se on masennuksessa petollista - olo on hyvä nyt, mutta mikäli pohjalla olevia asioita ei selvitä kunnolla paha olo palaa yllättäen ja ehkä jopa pahempana. Minulla on nyt taistelutahtoa sekä -kykyä, joten on hyvä hetki käydä sotaan. Rankkoja termejä, mutta niin minä asian näen. Masennus saattaa palata joskus, mutta ei samoista aiheista eikä samalla voimakkuudella, siitä pidän huolen.

Adoptio alussa

Tällä viikolla meillä oli lupa soittaa sosiaalityöntekijälle ja sopia ensimmäisestä tapaamisesta. Ei ollut ihan helppo tavoittaa häntä kesken työpäivän niin, että oli tilaisuus puhua rauhassa. Yhteydenottoon menikin kaksi päivää ja neljä puhelua.

Meidän pitää toimittaa lääkärintodistukset molemmista nopeasti Pelaan. En ollutkaan ymmärtänyt, että myös miehestäni pitää olla oma terveystarkastus, vaikka hänellä ei ole mitään sairauksia eikä edes aistivikoja (joskus kyllä epäilen, että kuulossa on vikaa kun ei kuule mitä yritän puhua, mutta se vika voi olla myös aivoissa..). Soitin heti puhelun jälkeen IVF-hoitajalle ja pyysin nyt jo kolmannen kerran josko sieltä saisi paperit adoptiohakemusta varten. Lupasi toimittaa. Sosiaalityöntekijä sanoi, että heidän lääkäriään kiinnostaa eniten eliniänodote, ei sairaudet muuten.

Puhelu ei tippaakaan helpottanut pelkoani siitä, että meidät hylätään sairauksieni takia. Omasta mielestäni olen ihan hyvässä kunnossa; sydän pysyy kunnossa lääkkeillä, paino ei ole pysyvä olotila (tulee ja menee vuorotellen), endoleikkaukset todennäköisesti harvenevat ja teoriassa jopa loppuvat jossain elämäni vaiheessa eivätkä ne vie toimintakykyä moneksikaan päiväksi. Mutta paperilla kaikki näyttää ikävän pahalta eikä se Pelan lääkäri näe kuin paperit laskiessaan elänkö hänen mielestään tarpeeksi vanhaksi ollakseni äiti. Liian raakaa ja kylmää toimintaa!

Yritän sopeutua ajatukseen, että minusta ei ehkä koskaan tule äitiä. Olen jo elänyt adoptiolasteni kanssa monia hetkiä mielessäni, niistä luopuminen on vaikeaa. Onnistuin luopumaan jo lapsuudesta saakka haaveilemastani näystä minusta perheeni kanssa itse suunnittelemassani talossa. Tuskin tulee taloa (vaikka sen piirustukset onkin seisseet laatikossani yli 20 vuotta) eikä ainakaan niitä neljää lasta ja au pairia. Näky toistui usein, se toi lohtua suruihin, auttoi nukahtamaan, helpotti stressiä. Siitä luopuminen oli pitkä ja raskas prosessi. Luopumisessa auttoi uudet mielikuvat adoptiolasten kanssa elämisestä tässä juuri ostamassamme kodissa. Jos niistäkin pitää luopua mitä siihen voisi saada tilalle? Tyhjyys pelottaa. Jollakin se pitää saada täytettyä.

Tällä hetkellä aivoni kieltäytyvät yhteistyöstä kun yritän ajatella elämää kokonaan ilman lapsia. Jostakin pilkistävä suru on niin massiivista, etten halua edes yrittää kurkata voisiko seasta löytyä ratkaisevaa leivänmuruvanaa läpi surun. Uskoin typerästi olevani turvassa kun sain käsiteltyä pienen palan surua suhteessa menetettyyn raskauden mahdollisuuteen. Silloin se tuntui suurelta asialta ja vaikealta päästä yli. Kunnes pääsin ja näin etten ollut vielä edennyt kokonaisuuden käsittelyssä kuin mitättömän hiirenhypyn verran.

Yritän ajatella positiivisesti, että nyt sentään näen kokonaisuuden selkeämmin kuin aiemmin. Ainakin luulen ja haluan uskoa näkeväni. Minun on helpompaa luoda selviytymisstrategia, jos tiedän mitä vastaan taistelen. Tällä kertaa toivottavasti osaan tunnistaa omat reaktioni ja toimintatapani - ainakin olen analysoinut niitä loputtomasti oppiakseni ne - jotta voin muuttaa haitalliset ja väärään johtavat tavat tietoisesti ajoissa. Nyt saan myös apua ajoissa, kunhan pääsen aloittamaan viikottaisen terapian.

Saan mahdollisesti kuulla toteutuuko pelkoni jo elokuussa. Meillä on 23.8. ensimmäinen tapaaminen sosiaalityöntekijän kanssa. Mikäli ehdimme toimittaa lääkärien lausunnot ajoissa ja ne ovat riittävät Pelan lääkärille on hänen lausuntonsa ehtinyt valmiiksi tuohon päivään. Mikäli ei ole jännitys pitkittyy, mutta olemme kuitenkin viisastuneet adoptioprosessin etenemisestä yhden tapaamisen verran.

Kohta meillä ei

En tajua. Vaikka kuinka yritän, en tajua. Luen blogista toisensa perään kuinka pitäisi "nauttia kahdestaan olosta" koska kuulemma kohta meillä ei tehdä asioita hetken mielijohteesta, kuten lähdetä toiseen kaupunkiin, katsota elokuvia keskellä päivää, syödä aamiaista sängyssä ja jäädä lojumaan jne. Sitten kun se lapsi tulee, hoidoilla tai adoptiolla. Miksi lapsi estäisi nopeat liikkeet? Vaatiiko lapsi kuukausien aikataulutuksen ja siitä tiukasti kiinni pitämisen?

Ymmärryksen puutteeni taustalla on oma lapsuuteni. Niin kauan kuin muistan - muistikuvani ovat melko selkeitä ja runsaita elämästäni noin 2-vuotiaasta saakka - meidän perhe on tehnyt asioita hetken mielijohteesta. Lähdimme kylään noin sadan kilometrin säteellä sukulaisille ja tuttaville viiden minuutin varoitusajalla, jos sattui olemaan vapaata. Samaten meille saattoi soittaa ja ilmoittaa olevansa tulossa kylään. Kävimme äidin kanssa lähikaupungissa torilla tai vain ikkunaostoksilla ilman ennakkosuunnittelua. Hyppäsimme vain bussiin ja 45 minuutin päästä olimme kaupungilla.

Kouluikäisenä saatoin ystävän kanssa kesälomalla ehdottaa, että lähdetäänkö Lintsille, Särkänniemeen, läheiseen kotieläinpuistoon, käymään ajelulla Päijänteen ympäri, katsomassa entistä kotipaikkaa ja se saattoi hyvinkin toteutua. Suurin estävä tekijä hetken mielijohteille on aikuisen työn vaatima aika. Työtähän on tehtävä oli lapsia tai ei. Lapsen "vapaa-aikaa" rajoittaa mahdolliset päiväkerhot ja sitten joskus koulu, mutta vasta lukioiässä sitä voi verrata aikuisen työnteon viemään aikaan. Lapsi tarvitsee tarkat ruoka-ajat, mutta en ymmärrä miksi ne pitäisi toteuttaa kotona eikä matkan päällä. Mikään ei ole hauskempaa kuin pysähtyä tien varteen lämmittämään valmiiksi pakattu/kaupasta matkalla napattu ruoka kun nälkä iskee, paitsi ehkä ravintolassa käynti.

Hetken mielijohteet harvoin vaativat yöpymistä muualla kuin kotona. Teltassa viihtyy myös lapsi. Suomessa ei ole mikään ongelma löytää telttailupaikkaa veden ääreltä niin pesutkin hoituu. Hostelli/hotelli/leirintäalueen mökki voi edellyttää pientä joustoa kotioloihin verrattuna, mutta miksi se olisi yhtään sen hankalampaa lapsen kanssa kuin ilmankaan. Pidemmät matkat tehdään joka tapauksessa suunnitellusti. Matkaaminen lentokoneella on toki kalliimpaa kun lippuja pitää ostaa kolmelle-neljälle kahden sijaan, mutta autolla tai junalla liikkuminen sen sijaan ei juuri hintaa nosta. Minulle matkailu on elintärkeä henkireikä eikä päähäni mitenkään mahdu miksi siitä pitäisi luopua lapsen tultua. Matkojen rytmi ja tapa muuttuu sen mukaan mitä mukana olevat ihmiset haluavat kokea ja nähdä - olivat nämä ihmiset aikuisia tai lapsia. Mikäpä sen tylsempää kuin matkustaa aina samassa seurassa ja kangistua kaavoihinsa miten matkan toteuttaa.

Jos te lukijat olette sitä mieltä, että on asioita, joita ei enää voi tehdä lapsen saavuttua taloon kävisin mielelläni kommenteissa keskustelua asiasta. Sen myönnän, että rakastelu ympäri taloa hetken mielijohteesta vaikeutuu, mutta sehän ei tarkoita koko seksielämän loppumista, vain yhden toteutustavan. Haluaisin kuulla mitä "kohta meillä ei"-aiheita teillä on mielessänne pääasiassa siksi, että voisin keksiä hyvät perustelut miksi olette väärässä tai miten asian voisi muokata lapsiperheelle sopivaksi. Ajatusleikkiä ja tulevaisuuteen valmistautumista, ei millään pahalla tai henkilökohtaista.