Olen lähikuukausina pohtinut paljon identiteettiä – omaani
sekä tulevan lapsen. Huomatkaa termi ”tuleva” ”mahdollisen” sijaan. Nämä kaikki
ajat löytyvät tästä blogista, mutta tiivistän nyt kuitenkin tähän vuosien
pohdinnat. Vähän kuin välitilinpäätös.
Ehkä on ihan hyvä, etten koskaan sitten liittynyt
Simpukkaan. Lapsettomuusidentiteetti, jota oli tärkeä vaalia hoitojen aikana,
koska siitä sai lohtua ja vertaistukiryhmän täällä blogeissa, on lähes
kadonnut. Toki pystyn ymmärtämään hoidoissa käyviä hyvin ja näen muiden
lapsettomien ihmisten mahdollisen surun vaikkei asiasta olisi edes puhuttu.
Esimerkiksi lähipiirissäni on yksi jo eläkeikää lähestyvä lapseton pariskunta,
jota olen alkanut ymmärtää viime aikoina ihan eri tavalla kuin aikaisemmin. Enkä
pysty enää kevyesti hymähtelemään ystävien tulevaisuudenkuvitelmille, kuinka
”lapsia hankitaan silloin ja silloin kun on ensin tehty sitä ja tätä” ja
maailma on suunnittelua vaille valmiina kaikkien edessä. Mutta kaikki tuo ei
enää satuta.
Käväisin tyhjässä välitilassa ja olin epävarma
identiteetistäni. Millainen nainen voisin olla ilman kykyä synnyttää lapsia?
Kuinka suuri asia on menettää raskauden kokemus? Pohdin elämää ilman lapsia ja
kävin taistelua päässäni omasta tahdosta luopumisesta. Kun pystyin hyväksymään
ettei lapsensaanti ole oma valinta, vaan toiset saavat määrätä, moni asia alkoi
tuntua helpommalta. Jo hoitojen alussa oli vaikeaa antaa kontrolli lääkäreille.
He saivat määrätä milloin sain yrittää lasta eikä minulla ollut pienintäkään
sananvaltaa. En voinut sietää sitä. Adoptioon lähdettyämme pelkäsin pitkään,
että lääkärit eivät hyväksy meitä (minua) adoptiovanhemmiksi. Olin menettänyt
kykyni toivoa ja haaveilla, kun en itse voinut vaikuttaa asioihin mitenkään. Olin
kuin sivustaseuraaja omassa elämässäni, tunsin huutavani äänieristetyn laatikon
sisällä eikä kukaan kuullut tai välittänyt neuvotellessaan muiden kanssa minun
elämäni päätöksistä.
Kunnes tuli ihan tavallinen arkiaamu. Yhtäkkiä päähäni
pälkähti ajatus, että minusta tulee äiti. Prosessissa kestänee vuosia enkä voi
itse vaikuttaa nopeuteen, mutta ainakaan kukaan ei voi viedä minulta pois sitä
tosiasiaa, että olen matkalla äidiksi. Saman tien tuli tarve liittyä
Adoptioperheet ry:een. Sitä ennen yhdistys ei ollut tuntunut oikealta paikalta
minulle. Olisin myös lähtenyt paikkakunnan adoptioperheiden kerhoihin tai
muihin tapaamisiin, mutta en löytänyt sellaisia. Aloin ahmia
adoptiokirjallisuutta. Tämä hetki odotuksesta on kiihkeää toimintaa. Minä olen
adoptioprosessissa, minusta on tulossa osa adoptioperhettä. Minulla on uusi
identiteetti ja pidän siitä.
Pitkä ja kivinen tie, ei vielä loppuun kuljettu, mutta varmasti sen arvoinen. Tsemppiä, teille molemmille!
VastaaPoistaKiitos Helmi, pitkäaikainen tukijani!
Poista