Se on kulkenut mukana jo niin pitkään, etten enää aina edes tunnista sitä. Kateus.
Olen siirtynyt omalla reitilläni askeleen eteen päin, mutta en tarpeeksi. En tunne enää niin suurta kateutta ystäviä ja sukulaisia kohtaan heidän lapsistaan. Pystyn sietämään raskausuutiset, näkemään tuntemattomien raskausmahoja kaupungilla. Tulen näistä vain surulliseksi, en enää vihaiseksi kateudesta. En jaksa enää vihoitella, suru on rauhallisempaa, yksityisempää.
Nyt kun yritän sisäistää ajatuksen ikuisesta lapsettomuudesta tunnen suurinta surua siitä, ettei meillä ole lähipiirissä yhtäkään lasta, jota paapoa. Onhan noita pieniä serkkuja pari, mutta he asuvat monen tunnin ajomatkan päässä emmekä ole heidän vanhempiensa kanssa niin paljoa tekemisissä ihan puhtaasti ajanpuutteen vuoksi. Joten lapset hädin tuskin tuntevat meidät. Lapsiperhekavereitakaan ei ole niin läheisiä. En ole enkä tule olemaan täti kenellekään. Kummilapset on kasvaneet jo isoiksi pojiksi.
Kateus on siirtynyt uuteen kohteeseen. Olen ollut pitkälti teini-iästä saakka kateellinen serkuilleni ja ystäville, joilla on sisaruksia. Nyt olen kateellinen tuttavien lapsille, joilla on sisaruksia ja serkkuja sekä kaikille ihmisille, joilla on joku lapsi läheisyydessään. Kaikille, joilla on sukulaisia. Tunnen, että oma sukuni on sammumassa kohdallani. Toki minulla on edelleen kymmenittäin serkkuja ja serkkujen lapsia, mutta muutimme niin kauas heistä kaikista, ettei ole tullut oltua yhteydessä kuin parin lapsettoman sinkun kanssa. Kaipaan sukua ympärilleni. En ole koskaan ennen tajunnutkaan, miten todella tarvitsen sukulaisia lähelleni.
Minäkin haluan sisaren pojan tai serkun tytön, joka tulee kylään. Jolle voin lukea satuja ja sekunnin kuvitella olevani itse äiti. Haluan laittaa lapsen nukkumaan, tapella hampaiden pesusta, etsiä matoja pihalta pienen ihmisen kanssa. Haluan ne muutamat sekunnit, joita kaikki muut tuntuvat saavan jonkun lapsen kanssa. Miksi en voi saada edes sitä? Miksi on pakko olla niin yksin?