maanantai 28. huhtikuuta 2014

Linkkivinkki

Törmäsin ihan muita asioita etsiessäni Väestöliiton perheaikaa.fi-sivustolle. Etusivulta ei uskoisi, mutta sieltä löytyi myös adoptioon liittyvää materiaalia.

Erityisesti kiinnitin huomiota Jutut-sivuston (tällä hetkellä ylimpään) tekstiin. Se vaikuttaa bloginaloitukselta adoptioasioista, mutta koska sivusto on varsin sekava, en keksinyt miten sen linkkaisi linkkiluetteloon tai miten blogia pystyisi alkaa seuraamaan järkevästi joutumatta lukemaan jokaista Jutut-sivun tekstiä erikseen.

Kiinnostavia aiheita - en ehtinyt adoptiosta vielä tutustua mitä kaikkea sivulta löytyy, mutta videoiden otsikot kiinnostivat - muuten ihan kamala sivusto. Hyvä esimerkki siitä, miten tehdään epäselvä ja käyttäjävihamielinen nettisivu.

keskiviikko 16. huhtikuuta 2014

Jotain ihan muuta

Eilinen kiukunpurkaus auttoi, enää ei tunnu yhtään niin vihaiselta. Enemmänkin kaduttaa, että kirjoitin sanoiksi turhautuneen kiukkuni.

Iloisempiin asioihin.
Tässä kaiken ohella olen päässyt eroon osasta masennuksen aikaisista kiloistani. Lihoin silloin paljon, runsaasti enemmän kuin koskaan aikaisemmin. En ole erityisemmin laihduttanut nyt, varsinainen laihdutus tuntuu liian työläältä kaiken muun kiireen päälle. Mutta olen kiinnittänyt huomiota ruokani laatuun ja määrään sekä punninnut itseäni melkein säännöllisesti. Ajattelin, että olisi viisasta alkaa taas kirjaamaan tänne ylös tuloksia, jotta seurannasta tulisi säännöllisempää.

Verrattuna tammikuuhun olen pudottanut painostani viisi kiloa. Luulen, että kehoni ei ole tottunut tähän ylipainoon ja siksi ensimmäiset kilot lähtevät helpommalla. Kunhan pääsen lukuun, jossa olin ennen lapsettomuushoitoja veikkaan painon jämähtävän siihen ilman kovaa työtä. Sen aika ei vielä ole, ehdin kerätä voimia löysemmällä laihduttamisella ensin.

Juuri nyt suurin ongelma on, että viime kevään takit eivät mahdu päälle. Pitäisikö jatkaa talvitakilla, ostaa uusi takki vai kulkea pieni kevättakki auki hihoista vähän puristaen? Takit kun ei ole erityisen edullisia, mutta erittäin hyödyllisiä pyöräillessä kaupungin viimassa.

tiistai 15. huhtikuuta 2014

Lisää kohtuutonta byrokratiaa

Koska sitähän ei tässä prosessissa ole vielä tarpeeksi...

Alun perin haaveilin, että saisimme lähettää paperimme kohdemaahan vuoden 2015 alussa. Nyt pelkään, että emme edes vuoden 2016 alussa saa lähettää papereitamme. "Vuoden kestävä neuvonta" kestää ainakin puolitoista vuotta, jonka jälkeen adoptiolautakunta ottaa aikansa ja sitten paperit seisovat jossain laatikossa unohtuneena ennen kuin ne lähetetään kohdemaahan seisomaan laatikkoon.

Neuvontamme alkoi elokuussa 2013, mutta nyt kaikkien ylimääräisten vaatimusten vuoksi (mitkä johtuvat vain ja ainoastaan epäreiluudesta Pelan lääkärin taholta, tarkemmin lukuisissa aikaisemmissa postauksissani) vasta viides tapaamisemme mahdollisesti järjestyy elokuulle. Yhteensä tapaamisia tulee olemaan minimissään kuusi, mutta koska haluamme adoptoida kaksi lasta tullee tapaamisia olemaan 7-8. Mikä tarkoittaa, että neuvontamme päättyy aikaisintaan lokakuussa 2014, viimeistään maaliskuussa 2015, mikäli uusia hidasteita ei ilmesty. Todennäköisintä on, että 7. tapaaminen järjestyy tammikuulle joululoman jälkeen ja se tulee olemaan viimeinen tapaaminen. Mutta todennäköisyydet ovat tässä prosessissa muuttuneet lukuisia kertoja uusien vaatimusten myötä.

Saimme tietää seuraavan tapaamisen peruuntumisesta perjantai-iltapäivänä, mutta vietimme viikonlopun muiden ihmisten seurassa mökillä, joten ei ollut aikaa käsitellä asiaa kahden kesken. Nyt olemme päässeet puhumaan jonkin verran vihdoinkin. Koko lapsettomuutemmehan on minun syyni, fyysinen vika on pelkästään minussa ja adoptioprosessin mahdollinen loppuminen johtuu minusta (lapsettomuushoitojen aiheuttamasta kemikaalisesta viasta aivoissa sekä henkisestä kuormituksesta muutenkin). Periaatteessa olisi mahdollista, että mieheni voisi saada lapsia vaihtamalla puolisoa. Koko tämä rumba on kuitenkin enemmän lähentänyt meitä toisiimme kuin loitontanut.

Olemme myös jo lapsettomuushoitojen aikana miettineet mahdollisuutta jäädä kokonaan lapsettomaksi. Emme pidä sitä mahdottomana tulevaisuudenkuvana. Joiltakin osin pidän sitä ihan hyvänä visiona, joskin siihen liittyy paljon aiheita, jotka pitäisi käsitellä, jotta selviää esimerkiksi ärsyttävän serkun vaimon tapaamisesta.

Episodin opetus: älä kerro adoptioneuvonnassa menneistä  mielialaongelmistasi, parempi valehdella, piilottaa ja kaunistella kuin joutua tällaiseen kohtuuttomaan rääkkiin. Jollaista ei vaadita muilta adoptio-odottajilta lainkaan! Nykyiset, edelleen aktiiviset ja hoitamattomat mielialaongelmat asia erikseen, niistä pitää kertoa ettei tule ongelmia sitten lapsen kanssa.

lauantai 12. huhtikuuta 2014

Kirja: Adoptiomatka

Anna Pihlajaniemi, Adoptiomatka, 2011

Anna Pihlajaniemi on ammatiltaan toimittaja. Hän on tehnyt Meidän perhe-lehteen kaksi artikkeliakin lapsettomuudesta, toisen naisten näkökulmasta toisen miesten. Mieheni harkitsi osallistumista miesten lapsettomuudesta kertovaan juttuun, mutta päätyi kuitenkin pysymään hiljaisuudessa.

Pihlajaniemen kirja kertoo vuosista 2005–2009 päiväkirjamaisesti. Lapsettomuustaustan omaava kirjoittaja on helpompi samaistumisen kohde kuin Iljan äidiksi-kirjan Suvi Ahola. Toisaalta Adoptiomatka ei ole yhtä henkilökohtainen kuin Aholan teos. Toki Pihlajaniemikin kirjoittaa tunteista, myös niistä negatiivisista, mutta hän ei päästä lukijaa täysin päänsä sisään. Ymmärrän tämän hyvin, niin minäkin varmaan kirjoittaisin, mikäli tekisin kirjan omalla nimelläni.

Adoptiomatka kertoo nimensä mukaisesti adoption odotuksesta ja lopulta matkasta hakemaan tytärtä. Kirja päättyy perhe-elämän alkuun, joten lukija ei tiedä miten uusi äiti lopulta pärjää lapsensa kanssa. Näissä omaelämäkerrallisissa kirjoissa on se vika, että ne kertovat aina menneestä ajasta – vuoden 2005 tilanne ei ole enää ajankohtainen nykyadoptiota ajatellen. Jonot ja maat ovat jo ehtineet muuttua ennen kuin kirja meni painoon vuonna 2011. Siinä mielessä tätäkin kirjaa on luettava osittain historiateoksena sen kertoessa yksityiskohtia adoptioprosessista.

Pihlajaniemen kirja ei herättänyt minussa suuria tunteita puoleen eikä toiseen. Se oli sujuvuudessaan ihan miellyttävää luettavaa. Olin kirjoittajan kanssa monissa asioissa eri mieltä eikä hän aina perustellut valintojaan, mikä oli hiukan häiritsevää. Aivan kuin valinnat olisivat niin itsestään selviä, ettei niitä tarvitse perustella. En pidä itsestään selvyyksistä. Mutta olin kirjoittajan kanssa myös samaa mieltä ja pystyin ymmärtämään hänen lähtökohtiaan ja tunteitaan. Kirja on hyvää vertaistukea samassa tilanteessa oleville, siitä saa hiukan perspektiiviä omaan odotukseen, ettei ihan hautaudu yksinäisyyteen ja ala kuvitella vikoja itseensä odotuksen kestäessä kauan.

tiistai 8. huhtikuuta 2014

Artikkeli: Ikioma lapsi vieraasta maasta

Riitta Högbacka: Ikioma lapsi vieraasta maasta: yhteisyys ja erot kansainvälisissä adoptioperheissä


teoksessa Vieras perheessä, toim. Riitta Jallinoja 2009

Högbackan tieteellinen artikkeli adoptiolapsen ottamisesta perheeseen oli silmiä avaava. En ollut tullutkaan ajatelleeksi, että perheeseen sekä sukuun ottaminen tulee tapahtumaan tiettyjen rituaalien kautta. Ettei sukuun syntynyt lapsi ole yhtään sen enempää suvun jäsen kuin adoptoitu lapsi ennen kuin ”rituaalit” on käyty läpi. Artikkeli sai minut pohtimaan miten tietoisesti voin edistää ja huomioida lapsen sukuun ottamista erilaisissa tilanteissa.

Lisäksi artikkelin myötä pohdin ydinperhemallia ja sen joustavuutta suhteessa biologiseen äitiin. Olin ajatellut, että joka tapauksessa olisi hienoa tietää kuka äiti on, ehkä jopa tavata hänet. Mutta että kutsua häntä äidiksi…eikö se sana ole varattu minulle ja vain minulle? Huomaan olevani tässä asiassa liian kapeakatseinen. Minun on laajennettava käsitystäni perheen sisällöstä pois kulttuurisesta perhemallista, jossa on yksi äiti ja sillä hyvä. Biologinen äiti ei saa olla uhka omalle äitiydelleni. En koe häntä uhkana minua henkilökohtaisesti vastaan vaan ainoastaan äitiyttäni vastaan. Aivan kuin en olisi oikeasti äiti, jos jotain toistakin ihmistä kutsutaan lapseni äidiksi. Uskon, että osa epävarmuudestani katoaa lapsen kasvattamisen myötä. Silloinhan olen äiti ja toimin äitinä. Mutta kaikki mitä voin mielikuvissani tehdä asialle jo etukäteen on vain hyväksi niin itselleni kuin lapsellekin. Ja sille biologiselle äidille. 

maanantai 7. huhtikuuta 2014

Kirja: Iljan äidiksi

Suvi Ahola: Iljan äidiksi, 1999

Aholan kirja on kirjoitettu jo toistakymmentä vuotta sitten, eikä siitä siten voi vetää suoria vetoja nykyiseen adoptioprosessiin. Se on kuitenkin mielenkiintoinen henkilökuvaus Suvi Aholasta. Ahola on ammatiltaan toimittaja ja asuu Helsingissä kirjan kuvaamana aikana. Perheessä on kaksi biologista lasta ja kolmannen lapsensa he adoptoivat Venäjältä. Ilja on vammainen nelivuotias. Kirja kuvaa otsikon mukaisesti Suvin kasvua Iljan äidiksi.

Ahola ei ole erityisen empaattinen saati sympaattinen ihminen. Hänellä on suuria vaikeuksia asettua muiden ihmisten asemaan eikä hän myöskään kovin usein viitsi edes yrittää. Perhe matkaa Venäjälle useita kertoja muiden pariskuntien kanssa ja Ahola huomaa eroja heidän ja biologisesti lapsettomien pariskuntien välillä. Hän ei kuitenkaan ole kiinnostunut selvittämään miksi lapsettomat pariskunnat ajattelevat niin eri lailla kuin hän. Kirjasta käy selkeästi ilmi, että Aholan mielestä nämä pariskunnat eivät ole aikuisia, vaan vasta lapsia, koska he eivät ole vanhempia. Vasta kun on äiti yhtäkkiä mielipiteet muuttuvat järkevän aikuisiksi. Ja kuulemma on ”normaalia”, että ”perustaessaan oman perheen” (perhe= äiti, isä ja lapset, ei muita vaihtoehtoja) välit omiin vanhempiin viilenevät (jolleivat peräti katkea). Normaalius on Aholalle äärettömän tärkeää ja tiukasti määriteltyä. Siitä ei sovi poiketa.

”…kun ajattelen tuntemiani ihmisiä, joita pidän aikuisina – siis ympäristöstään ja itsestään vastuullisina, vakavasti otettavina, epäfanaattisina ja suhteellisuudentajuisina – heillä on poikkeuksetta lapsia.”
(ja tämähän ei johdu lainkaan siitä, että lapsiperheenä satut tuntemaan paljon muita lapsiperheitä sinkkujen tai lapsettomien parien sijaan. Saati siitä, että olet melko huono ihmistuntija koska et katsele ympärillesi vaan omaan napaasi – se käy hyvin ilmi kirjastasi.)

”Eräänä iltana hyvin myöhään hyvä amerikkalainen ystäväni soittaa ja kertoo saaneensa kaksoset. Olen riemuissani, sillä näitä lapsia on odotettu pitkään. Nyt saavat mielialalääkkeet, adoptioviritykset ja hormonihoidon suunnittelu viimein jäädä. JOS YSTÄVÄNI NYT MASENTUU, HÄNELLÄ ON SEKÄ KONKREETTINEN SYY että paljon työtä masennusta hälventämässä.”
(Korostus minun, ei kirjoittajan. Milloin helposti biologisia lapsia saava Ahola on saanut oikeuden maailmalta päättää, mikä on oikea syy masentua ja mikä ei?)

Läpi kirjan Ahola kirjoittaa Iljasta eri tavalla kuin muista lapsistaan. Koko ajan hän miettii pitäisikö lapsi ”lähettää takaisin”. Minun oli pakko pitää tauko kesken kirjan ja lukea välillä muuta, niin vihaiseksi tulin Aholan ajatustavasta. Hän oikein viljelee sanoja ”omat lapset ja Ilja”, ”olimme NORMAALI perhe ennen Iljan tuloa” ja niin edelleen erottaen Iljan omasta perheestään ja suomalaisuudesta jatkuvasti.

”Ilja ei todellakaan ole samanlainen kuin SUOMALAINEN neljä ja puoli-vuotias pikkupoika – he rupeavat Pohjois-Helsingissä yleensä jo pelaamaan sählyä tai jalkapalloa.”
(korostukset minun, ei kirjoittajan. Kun adoptoi vammaisen lapsen, syy vammaan on selkeästi siinä, että on syntynyt muualla kuin Suomessa. Eikä Ilja ole siis edelleenkään suomalainen, kuulu Aholan perheeseen. Suomalainen Ahola ei voi olla vammainen.)

Iljalla todetaan C-hepatiitti, hänestä tulee ÄITINSÄ MIELESTÄ ”saastunut lapsi” (suora lainaus). Adoptiotyöntekijät, lääkärit sun muut terapeutit Iljan elämässä sanovat, että ei ole lapselle hyväksi kertoa koko ajan ympäristöön, että hän on adoptoitu ja hänellä on C-hepatiitti. Ja mitä tekee äiti, lapsen ”suojelija”? Julistaa kaikille ventovieraille, etten minä tätä hirvitystä ole synnyttänyt, sillähän on hepatiittikin.

Kirjan lopussa perhe lähtee ilman Iljaa Iljan suosikkibändin konserttiin. Ei siinä mitään, valinta se on sekin ja ihan perusteltavissa. Silmiin pistää vain kohta, jossa Ahola opettaa vanhemmille lapsilleen, että valehtelu on ok. Iljalle kerrotaan, että muu perhe menee teatteriin kun Ilja jää hoitoon. Eikä tätä valehtelua tarvitse edes puolustella kirjassa, kuten monia muita ratkaisuja perustellaan pitkällisesti. Se on vain elämän faktoja, että välillä vähän valehdellaan omille lapsilleen yhdessä toisten lasten kanssa.

Jos olisin tiennyt minkälainen kirja on, olisin todennäköisesti jättänyt sen lukematta. Kirjassa pohditaan paljon muodonmuutosta Iljan äidiksi ja kehitystä tapahtuu. Minua lähinnä ihmetyttää miten ihminen tuollaisilla asenteilla on ylipäänsä päästetty adoptiojonoon. Henkistä kasvua löytyy muttei tarpeeksi. Edelleen kirjan lopussa kirjoittaja on minun silmissäni vastenmielinen ihminen. En lue Helsingin Sanomia, joten en tiedä mitään kirjoittajan toimittajanurasta enkä muusta kirjallisuudesta. En viitsinyt googlettaa lisätietoja. Ahola on rohkea uskaltaessaan kirjoittaa näin avoimesti omista ajatuksistaan ja hän kirjoittaa sujuvasti. Hänen puutteensa ihmisten ymmärtämisessä ja suuri tarve tuomita kaikki hänen normaaliudestaan poikkeavat ihmiset ja asiat tekee lukemisesta raivostuttavaa. Kirjan jälkeen oli sääli Iljaa ja inho Aholaa kohtaan päällimmäiset tunteet. Seuraavaksi tuli mieleen millaisiksi ovat Aholan vanhemmat lapset kasvaneet – hehän ovat jo aikuisia. Mahtavatko he siirtää seuraavalle sukupolvelle oppimiaan taitoja valehtelussa ja muiden ihmisten tunteiden huomiotta jättämisessä.

perjantai 4. huhtikuuta 2014

Pieni ikäkriisinpoikanen

Täytin tuossa hiljattain 33 vuotta. Syntymäpäivä ei sinänsä aiheuttanut mitään erityisiä ajatuksia iästä, mutta sen läheisyys lienee vaikuttanut muihin ikään liittyviin kokemuksiin voimistavasti. (tämähän alkaa kuulostaa samalta kuin kymmenet adoptioaiheiset tutkimukset, joita olen viime aikoina lukenut)

Olen valmistumassa ja yrittänyt löytää töitä. Koska Suomen mahtavat päättäjät suuressa viisaudessaan ovat keksineet, että nuorisotyöttömyys on maamme suuri ongelma juuri nyt (mitä se ei tilastojen valossa ole, sen sijaan rahalle olisi käyttöä ihan muualla), he rahoittavat useita eri työpaikkoja ainakin minun alallani. Rahoituksen ehtona on, että palkattava on alle 30-vuotias. Tällaiset yli-ikäiset alanvaihtajat joutavat roskakoriin. Keskimäärin kymmenestä tarjolla olevasta paikasta olen pystynyt hakemaan yhtä tuon säännön vuoksi - ja siinäkin korostettiin, että mieluummin alle 30-vuotias mutta muidenkin hakemukset huomioidaan. Toinen vaihtoehto työpaikoissa on tietysti esimiestehtävät, joihin vaaditaan runsaasti alan työkokemusta, jota en ole ehtinyt kerryttää. Muuta työkokemusta edelliseltä alalta kyllä olisi, mutta sitä ei lasketa.

Toinen lähiaikojen ikään liittyvä asiani on sen sijaan positiivinen. Tavallaan. Kävin lääkärissä ja lääkäri aloitti puheensa näin: "olet siis 32-vuotias ja..." Koska olin täyttänyt 33 minun olisi tietysti pitänyt takertua asiaan ja korjata virhe, tosin ei sillä olisi ollut itse asian kanssa mitään tekemistä. Silti tunsin suurta iloa kun jätin korjaamatta ja hetken ajattelin olevani edelleen 32-vuotias. Eihän siinä ole mitään järkeä, mutta tekee hyvää ottaa ilo sieltä mistä sitä saa. Jostain syystä edelleen tätä kirjoittaessani asia saa minut hymyilemään. Ihan kuin olisin nuorentunut.

Adoptiota ajatellen olen myös huolestunut meidän molempien iästä. Mieheni lähenee uhkaavasti 40 ikävuotta. Mikäli saamme adoptioluvan tämän vuoden puolella ja pääsemme ensi vuoden alusta adoptiojonoon - mitä pidän melko realistisena nopeutena - mieheni ehtii täyttää 40 ennen kuin paperimme edes päätyvät kohdemaahan joskus ehkä vuonna 2016.

Omaa ikääni ajattelen lähinnä lapsen tulon jälkeen. Muut vanhemmat ovat taatusti nuorempia ja joudun taas jaksamaan samoja asioita, joiden kanssa olen kamppaillut yliopistossa ollessani. Olen aina liikkeellä väärään aikaan - ensin olin nuorin työpaikoilla, sitten vanhin yliopistossa, ja jälleen vanhin hiekkalaatikon reunalla. Kaipaan omanikäistäni seuraa! 10 vuotta on aikuisenakin iso ikäero, meillä on erilaiset lapsuuden kokemukset ja mielipiteet maailmasta. Totta kai viihdyn eri-ikäisten seurassa ja minulla on useitakin erittäin hyviä ystäviä 10 vuotta nuoremmissa sekä vanhemmissa, mutta ei juurikaan oman ikäisissäni. Kun en tapaa oman ikäisiäni oikein missään. Siksi tiheät "muistatteko sen ja sen"-keskustelut ovat osaltani aina pelkkää hymähtelyä tai nuorempien haaveet kuinka elämä tulee olemaan niin helppoa ja ennalta voi päättää vaikkapa lastenhankinta-ajan...