perjantai 22. marraskuuta 2013

Suosituskirjesoppa

Jännä miten joka vuosi loppuvuoteen kertyy valtavasti tekemistä. Vuoden vaihtumista pitää jonkinlaisena välietappina elämässä, johon mennessä pitää tehdä sitä sun tätä valmiiksi. Monet opiskelukurssit päättyvät jouluun ja kurssien lopussa on yleensä tentti. Joululahjat sekä -kortit pitää saada valmiiksi, jouluruuat kokattua ja piparit leivottua. Lukuisia pikkujoulukutsuja satelee. Puhumattakaan marraskuun pimeydestä, miten se imee viimeisetkin voimat. Eipä siihen tarvitsisi kerätä vielä vapaaehtoisia "haluan saada tämän jouluun mennessä jotta voin levätä joululomalla"-aikatauluja.

Ystäväni ehdotti äkkilähtöä etelän lämpöön. Harmittaa etten voi lähteä. Muuten olisin jättänyt kaikki velvollisuudet viikoksi mielelläni, mutta yksi kurssi pidättelee minua kotona. Sellainen, jota olen yrittänyt suorittaa jo useamman vuoden, mutta kun siellä on läsnäolopakko ja edellisillä yrityksillä on aina päälle tullut lapsettomuushoito. Siispä nyt en anna minkään häiritä läsnäoloani tunneilla, jotta saan pakollisen kurssin pois päiväjärjestyksestä. Olisi se äkkilähtö silti houkutteleva.. 

Yksi ystävämme lähtee vuoden alussa vuodeksi pois Suomesta. Hän on auttanut hoitojemme aikana paljon; kuskannut autolla, kestänyt mielialaheilahtelut, lohduttanut kun on ollut tarvetta. Kukaan muu ystävistämme ei ole seurannut niin läheltä viime vuosien tapahtumia. Siksi halusimme juuri tältä ystävältä suosituskirjeen adoptiota varten. Muut suosituskirjeemme tulevat olemaan hieman kauempaa elämäämme seuranneilta.

Ongelman tässä muodosti se, että mikäli kaikki sujuu aikataulussa tarvitsemme suosituskirjeet ensi kesänä. Ja ystävä on toisella puolella maapalloa. Ohjeiden mukaan kirjeet pitää allekirjoittaa notaarin läsnäollessa. Ohjeemme kuitenkin olivat vuosien takaa, tuoreita emme ole saaneet koska emme ole vielä niin pitkällä adoptioprosessissa. Siispä laitoin viestiä sosiaalityöntekijällemme ja pyörittelimme asiaa ystävän, sosiaalityöntekijän ja minun kesken. Lopulta päädyimme siihen, että vielä on liian aikaista pyytää suosituskirjeitä, koska tuoreempi päiväys lähellä luvan saantia on parempi ja kirjeen sisältö riippuu kohdemaasta.

Minusta on aika omituista, että kohdemailla olisi erilaisia vaatimuksia kirjeen sisällöstä. Eikö sen ideana ole kehua ihmisiä hyviksi vanhemmiksi ja siinä se. Joka tapauksessa emme saa ystävän kirjettä notaarille, mutta sen pitäisi kelvata postitettuna. Kunhan ilmoitamme ystävälle viikkoja etukäteen, jotta hän ehtii suureen kaupunkiin postittamaan kirjeen. Inhottavaa vaivata häntä kesken matkan ja vaatia tekemään erikseen matka kaupunkiin vuoksemme. Olisi ollut mukavampi hoitaa asia pois ennen lähtöä. Mutta sosiaalityöntekijää on paras totella näissä asioissa.

perjantai 8. marraskuuta 2013

Toinen adoptiotapaaminen

Viime perjantaiaamuna kävimme toisessa tapaamisessa sosiaalityöntekijän kanssa. Lääkärinpaperini olivat vasta lähteneet heidän lääkärilleen – niitä kuulemma toimitetaan vain kerran kuussa tai jotain sellaista – joten en vieläkään viisastunut sen asian suhteen. Pelkoni hylkäämisestä helpotti sosiaalityöntekijän kanssa keskustellessa. Ei kadonnut, mutta helpotti.

Tässä tapaamisessa piirrettiin sukupuuta ja keskusteltiin lapsuudesta. Odotan mielenkiinnolla milloin tulevat ne kuuluisat vaikeat kysymykset. Toistaiseksi adoptioneuvonta on ollut pientä pintaraapaisua. Yhtään kotiläksyartikkelia tai niiden merkitystä saati niistä heränneitä kysymyksiä ei käsitelty tapaamisessa. Sukupuita ei ehditty piirtää kokonaan eikä keskustella perusteellisesti. Miten voisikaan kahdessa tunnissa puhua käytännössä neljästä suvusta ja kuudesta vuosikymmenestä elämää.

Ensi kerralla aiheena on menetykset. Lueskelin saamiamme artikkeleita; onhan niissä uusia näkökulmia ja tilastot kiinnostavat aina, mutta ei niissä mitään erityisen vaikeaa ole. Samoja asioita olemme jo puhuneet läpi ja pohtineet omalta kannaltamme pitkään ennen adoptioprosessia.

”Brodzinsky tutkijakollegoineen on korostanut, että adoptoidun lapsen kokemuksia voidaan parhaiten ymmärtää menetysten ja surukokemuksen viitekehyksestä käsin (1998).” 
 Lainaus Mirjam Kallandin artikkelista ”Menetysten läsnäolo vuorovaikutuksessa. Varhainen adoptio ja sen hoito”

Kohdassa puhutaan aikuisen, lapsena adoptoidun kokemuksista. Kuinka aikuiselle adoptoidulle ei ole merkitystä onko adoptoitu vauvana vai isompana lapsena, suru ja menetys ovat silti läsnä hänen elämässään. Onhan se totta, että adoptoitu lapsi on menettänyt elämän biologisten vanhempiensa kanssa ja mahdollisesti kärsinyt lastenkodissa, mutta minusta tuo yllä mainittu näkökulma on liian jyrkkä. Että aikuisen ihmisen koko elämä pitää edelleen käsitellä tutkimuksessa vain ja ainoastaan menetysten ja surukokemuksen kautta. Mihin jäi kaikki se hyvä mitä adoptiokoti lapselle tarjosi? Eikö ole mitään merkitystä sillä, että adoptoitu on elänyt sanotaan 20 vuotta adoptioperheessä kun pelkkä ensimmäisten kahden vuoden kokemus määrää koko asennoitumisen ihmiseen? Liian synkkää! Jos tutkimusta tehdään pelkästään surun lähtökohdasta saadaan vastaukseksi pelkkää surua eli ollaan itseään toteuttavassa kehässä.

Kotitehtäväkysymyksissä ärsytystä herättää kysymys ”Mitä lapsettomuus menetyksenä on sinulle merkinnyt?” Samaa käsitellään yllä lainatussa artikkelissa. ”Adoptiovanhemmaksi ryhtyminen tarkoittaa luopumista unelmasta saada oma lapsi…”
En voi olla ainoa ihminen maailmassa, joka ei ajattele noin! Silti artikkeleissa tarjotaan vaihtoehdoksi vain lapsettomuutta menetyksenä tai altruistista ajatusta lapsen auttamisesta parempiin oloihin. Ja kotitehtävissä tuhlataan viidestä kysymyksestä yksi kokonainen asian käsittelyyn. Eli sitä pidetään tärkeänä. En jaksa ymmärtää tuollaista näköalattomuutta.

Ei minun ole tarvinnut käsitellä lapsettomuutta menetyksenä. En ole menettänyt äitiyden mahdollisuutta. Olen joutunut käsittelemään naiseuden menetystä kun en kykene synnyttämään lasta. Olen surenut raskauden kokemuksen menettämistä. Olen iloinnut siitä etten joudu kohtaamaan pelkäämääni synnytystä ja imetystä. Olen käsitellyt vihaani asioiden viivästymistä ja oman kontrollin menettämistä kohtaan. Mielessä on käväissyt vaihtoehto ilman lapsia jäämisestä, mutta se on ollut helppo siirtää pois. Miksi ajatella jotain, mikä on ehkä edessä vasta vuosien päästä? Jos se edes koskaan tulee eteen. Vielä on täysi mahdollisuus saada lapsia, adoptioprosessi on vasta aluillaan.
En millään jaksa uskoa olevani ainoa, jonka mielestä geenien siirtämistä eteenpäin liioitellaan ja äitiyden kokemusta vähätellään esittämällä tuollaisia kysymyksiä tässä vaiheessa adoptioprosessia. Pelan asenne vanhemmuutta kohtaan korostaa vääriä asioita ja luo huonoja mielikuvia adoptiovanhemmuudesta. Ihan kuin adoptiovanhempi olisi jotenkin "vähemmän" äiti tai isä Pelan mielestä.  Ja sitten ihmetellään miksi adoptiovanhempi ei itse usko itseensä.


tiistai 22. lokakuuta 2013

Itkettää kuitenkin

Vaikka asiaa on käsitellyt jo pitkään ja viimeiseen PASiin pystyi suhtautumaan melko neutraalisti nyt itkettää silti. Me emme tule koskaan saamaan biologista lasta. Tuskallista tässä ei ole se, että geenit ei siirry eteen päin, vaan se, että en tule kokemaan raskautta, synnytystä, imetystä enkä pientä vauvaa. Jään paljosta paitsi.

Jos käy tuuri tulen kuitenkin kokemaan äitiyden adoption kautta. Sieltä vain tulee ehkä noin 2-3-vuotias lapsi, joten vauva-aika jää kokematta.

Eiköhän tämä suru ole vain hetkellinen isku. Suren pois kokematta jääneet asiat ja jatkan eteen päin. Ainakaan ei tunnu maailman lopulta nyt.

perjantai 18. lokakuuta 2013

Nipistely vatsassa

Viimeiset päivät Luge-hoitoa ennen raskaustestiä tiistaina. Alan olla ihan vainoharhainen vatsan nipistelyn suhteen. Olotila mahassa on muuttunut lukemattomia kertoja enkä enää tiedä mihin uskoa. Suurin osa nipistelystä alavatsassa johtunee ruuansulatuksesta - niin kuin jo aiemmin sanoin se ei ole ollut ihan kunnossa viime aikoina.

Vatsa on kestoturvoksissa. Sitä ei saa edes vedettyä sisään hengitystä pidättämällä. Heti kun vatsaa EI nipistele olen kauhuissani, että nyt siellä ei siis ole sitä alkiota. Heti kun sitä nipistelee asiat on hyvin. Kunnes nipistely yltyy kivuksi. Tänään vatsa on ollut kipeä. Mahtaako se tarkoittaa, että olen syönyt huonosti ja suoli temppuilee vai orastavia menkkakipuja? Vai alkion taistelun tiukinta vaihetta?

Kauhea ongelma: edessä on vapaa viikonloppu pitkästä, pitkästä aikaa. Ei tarvitse viihdyttää ketään eikä mennä minnekään, saa vain möllöttää kotona. Kunpa viikonloppu tuntuisi oikein pitkältä ja saisi rentouduttua kunnolla. Mutta sitten toisaalta: tule jo tiistai ja raskaustesti!

keskiviikko 16. lokakuuta 2013

Suurten tunteiden viikonloppu part 2

Pelan lääkäriluennolla viime viikonloppuna tuli juteltua joidenkin kanssaihmisten kanssa adoptioprosessista. Se oli minusta miellyttävää. Vihdoinkin saan olla avoin ympäristölle asioista, jotka minua mietityttävät. Juttelimme adoptiosta myös ystäväperheen kanssa myöhemmin illalla, mutta siitä ja avoimuusasioista lisää myöhemmin.

Lauantaiaamuna kun saavuimme Pelaan olimme matkustaneet useita tunteja ja minulla oli kova vessahätä. Jätimme takit ja painelin suoraan vessaan. Minulla on ollut nyt jonkun verran turvotusta tämän viimeisen PASin jälkeen ja erityisesti täyden rakon kanssa vatsa pallottaa tehokkaasti. Kulkiessani aulan läpi ihmisten seisoskellessa kahvikuppiensa kanssa tunsin lähes yksimielisen vihan tunteen tuijottavan mahaani. Missä tahansa muualla pyöristynyttä vatsaa katsotaan positiivisesti ja kannustavasti paitsi täällä. Se tuntui ihan mielettömän hyvältä! Tätä tunnetta en edes yritä selittää niille, jotka eivät tiedä mistä puhun, mutta uskoisin aika monen teistä lukijoista ymmärtävän. Minä kuulun joukkoon, en ole yksin eikä minun tarvitse peitellä tunteitani täällä! Vessasta tullessa vatsa oli tietysti pienempi ja yritin asetella vaatteet niin, että se näyttäisi muutenkin pienemmältä ja sain vapautuksen olosta vihankohteena.

Juttelin lounaalla ja jonkun kerran vessajonossa ihmisten kanssa adoptioasioista. Kaikki kenelle juttelin olivat prosessissaan pidemmällä kuin me – mikä oli ihan odotettavaa. Yksi pariskunta oli jo kotiselvitystä vaille valmiita. Oletin, että suurelle osalle lapsen terveyslomakkeen täyttö olisi se vaikein osuus ja niin se olikin monelle. Yllätyin positiivisesti, että emme kuitenkaan olleet ainoa pari kenelle adoption kohdemaan valinta on se kaikkein vaikein. Minusta oli mielenkiintoista huomata, että eräs nainen, joka sanoi terveyslomakkeen täytön olevan se vaikein juttu osoittautui myöhemmin sairaanhoitajaksi ammatiltaan. Olisi voinut kuvitella, että hänellä olisi ammattinsa puolesta enemmän tietoa saatavilla eri ongelmista. Tai ehkä hänellä on liikaa tietoa.

 Lapsen tausta- ja terveystietolomake sisältää aika omituisia kohtia – edelleen lääkäriluennon jälkeen ihmettelen niitä. Toisaalta ymmärrän kyllä, että kohdemaassa joku voi hylätä lapsensa mitättömistä syistä tai jokin pieni asia ollakin osa suurempaa syndroomaa, mutta silti. Tähän kohtaan tekisi mieli laittaa alaviite, jossa pohdin etiikkaa, moraalia ja länsimaista ylemmyydentunnetta liittyen äskeiseen lauseeseen ”hylätä lapsensa mitättömistä syistä”. Se on toisen blogitekstin paikka joskus myöhemmin. Se on totta, että kaikki pienetkin viitteet ovat tärkeitä kun yritetään selvittää onko kyseessä jokin isompi oireyhtymä, syndrooma, joka onkin tarkkaan harkittava. Mutta ei kai jokaista yksittäistä piirrettä voi syndrooman pelossa karsia pois? Miksei lomakkeessa ole raksia kohtaan ”hyväksyn maksimissaan kaksi minor-piirrettä” tai muuta vastaavaa?

Kohdat, joita ihmettelen lomakkeessa ovat minusta mitättömiä. Yhdessä olevat, puuttuvat tai ylimääräiset varpaat. Lääkärin mukaan harvoin osa mitään syndrooman oirekuvausta. Eivät haittaa elämässä mitenkään. Sama sormissa, paitsi jos puuttuu peukalo. Millainen ihminen laittaa näihin rastiksi muuta kuin hyväksyn? Poikkeava luomi/syntymämerkki näkyvällä paikalla. Pointtina ei siis ole ihosyövän riski poikkeavasta luomesta, vaan se, että luomi kehtaa olla näkyvällä paikalla. Diabetes. Suomalainen hoitojärjestelmä diabetekselle on loistava ja minusta vain laiskat ihmiset eivät hyväksy diabeteslasta. Laiskat siksi, että eivät jaksa perehtyä koko asiaan eli pelkäävät tuntematonta ja olettavat hoidon olevan liian hankalaa. Jos näin helppohoitoista vaihtoehtoa ei ole valmis ottamaan ei minusta silloin pidä edes harkita Special Needs-ohjelmaan liittymistä lainkaan. Kasvon piirteiden epämuodostuma, silloin kun se on pelkästään kosmeettinen eikä osa syndroomaa. Oikeasti tarvitaan erikseen tällekin kohta?

Näkö- ja kuulokyky. Hyvä on, syndrooman merkkinä huolestuttavia. Itsenäisinä ongelmina niin mitättömiä. Karsastus pilaa ulkonäköä, saattaa vaikuttaa syvyysnäköön muttei estä esimerkiksi autolla ajoa. Heikko näkökyky korjataan laseilla. Sokeus ei estä elämää eikä tee riippuvaiseksi vanhemmista loppuelämäkseen. Kuurous vielä vähemmän. Kuuroa ei edes tunnista kadulla vastaantullessa. Käytännössä kuurous vaikuttaa elämään lähinnä viittomakielen opetteluna ja ammatinvalinnan suhteen. Tietysti virallisten asioiden hoito on hitaampaa kun virkailijat (ja tavallisen koulun opettajat) harvoin osaavat viittomakieltä. Kotiin asennetaan tiettyjä apuvälineitä, esimerkiksi erilainen palohälytin kuin kuulevilla. Tekstiviestit ja sähköpostit ovat jo muutenkin korvanneet paljon puheluita.

Puhevaikeudet (änkytys, takeltelu). Mitä ihmettä nekin tekevät tässä lomakkeessa? Äiti HIV positiivinen, lapsi terve. Mahdollisesti lapsi pienikokoinen, ei muita haittavaikutuksia tiedossa, sanoi lääkäri. Voi ei, lapsi joka ei yllä ylähyllylle! Sivuhuomautuksena sanottakoon, että en yllä sinne itsekään. En edes keskihyllylle. Lapsi syntynyt raiskauksen seurauksena. Voi periä siittiöistä taipumuksen väkivaltaan, muita selityksiä ei lääkäri tähän keksinyt. Tässä törmätään siihen vanhaan kiistaan kumpi merkitsee enemmän – kasvatus vai perimä. Minä uskon, että molemmilla on vaikutusta, mutta itsereflektiolla (johon lapsi kasvatetaan) pystyy pitämään ”perintöään hallinnassa” – parempien sanojen puutteessa.

Käytin aika kärjistettyjä sanoja joissakin kohdissa, minkä oletan herättävän mielipiteitä lukijassa. Mitä mieltä te muut olette näiden asioiden mitättömyydestä adoptiota ajatellen?

sunnuntai 13. lokakuuta 2013

Suurten tunteiden viikonloppu part 1

Vaiherikas viikonloppu takana ja turvallisesti kotona ollaan. Olisi paljon kerrottavaa, mutta koitan jakaa asiani useampaan postaukseen eri päiville ettei tule maratonia. Kävimme siis eilen adoptioon liittyen lääkäriluennoilla Helsingissä ja samalla vierailimme ystäväperheen uudessa asunnossa. Perhe-elämästä lisää myöhemmin. Kuvittelen perustumatta mihinkään tietoon, että jotkut blogini lukijat olivat samalla luennolla kanssamme. En halua sen tarkemmin yksilöidä meitä enkä heitä, joten puhun jutteluista aika epämääräisellä tasolla – seuraavassa postauksessa.

Yleisvaikutelmani paikalle mennessämme oli hyvä. Todella pitkästä aikaa ja yleensäkin elämässäni harvoin vieraileva tunne iski ennen kuin mitään oli edes alkanut. Yhteenkuuluvuus. Emme olleet puhuneet kenellekään, pariskunnat ylipäänsä eivät juurikaan puhuneet toistensa kanssa alussa, mutta minulle tuli omituisen kotoisa olotila epämukavalla penkillä istuessani. Tähän porukkaan minä kuulun. Täällä ei tarvitse koko ajan teeskennellä olevansa itsevarma, nuori, välinpitämätön vauvakyselyistä jne. Se tuntui hyvältä.

Penkki oli kyllä tuskaisen epämukava. Jalkani eivät ylettäneet maahan kunnolla eikä paikalla ollut mitään kirjoitusalustoja – pelkkiä löpröjä konseptipapereita jaossa. Ei mitään mahdollisuutta nostaa jalkaa toisen päälle, jotta olisi saanut edes minimaalista tukea kirjoittamiselle. Mitä ilmeisimmin Pela kuvittelee paikalla olevan vain yli 180cm aikuisia (mieheni on 180 cm ja hänelläkin oli lieviä vaikeuksia tukemisen kanssa, mutta selviytyi juuri ja juuri tehtävästä). Taas näitä design-hienouksia, joiden suunnittelijoilta puuttuu näkemys loppukäyttäjästä. Kävi kyllä mielessä taloa katsellessa, että tähänkö ne tukieurot uppoaa. Sanottakoon lievennykseksi, että arkkitehtuuri on intohimoni ja katselin taloa ja sisustusta sinänsä positiivisella katseella. Minä ratkaisin istumisongelmani käyttämällä erillistä tukea jalkojen alla sekä selän takana. Silläkin tavalla istuminen oli epämukavaa ja muistiinpanojen teko hankalaa muttei sentään mahdotonta.

Ensimmäinen luennoitsijalääkäri oli 45 min. myöhässä luentonsa alusta. Sehän kuuluu asiaan, että epäkunnioittava käytös jatkuu työajan ulkopuolella? Ei siitä sen enempää enää. Kun lääkäri viimein saapui aiheena oli tarttuvat taudit. Hyvin informatiivista. Ei niinkään adoptioasioihin keskittynyt lääkäri, kertoi vain taudeista.

Seuraava lääkäri luennoi lounaan jälkeen. Tämä lääkäri kertoi heti itse adoptoineensa jo vuosia sitten kaksi lasta ja olevansa hyvin tiiviisti mukana adoptioasioissa nykyäänkin. Hän oli ammatiltaan lasten erikoislääkäri ja erikoistunut vastasyntyneiden tehohoitoon. Kävimme läpi lapsen tausta- ja terveystietolomakkeen kohta kohdalta, mikä oli erittäin hyödyllistä. Sitä etukäteen katsoessa monet käytetyt termit jäivät tuntemattomiksi, joten lääkärin selostus kohdista auttoi täyttämään lomaketta paremmin. Minä siis täytin lomakkeen ennen luentoa sekä luennon jälkeen ja katsoin mitä eroja vastauksiini tuli. Meidänhän ei tarvitse vielä lomaketta täyttää, joten virallinen versio voi olla taas jotain ihan muuta.

Lääkärillä oli tiukka asenne, jota hän ei peitellyt. Lähes jokaisessa kohdassa hän esitti oman mielipiteensä siitä onko kyseistä vaivaa poteva lapsi ”adoptiokelpoinen”. Toivon kovasti ettei kukaan luennolla ollut ottanut hänen mielipiteitään faktoina, koska ne olivat kärkkäät ja sinänsä hyvin perustellut. Mutta kenenkään mielipide ei ole koko totuus ja aina pitää olla muita lähteitä kuin yksi ihminen näin tärkeässä asiassa. Jos tilanne olisi ollut joku muu kuin adoptioluento olisin parissa kohdassa halunnut keskustella lääkärin kanssa hänen asenteestaan. Mutta tuolla ei ollut oikea aika eikä paikka viedä puheenaihetta syvemmälle.

Erityisesti teetti vaikeuksia pysyä hiljaa, kun lääkäri esitti totuutena kuinka kromosomit vain ja ainoastaan määräävät sukupuolen ja ulkoiset sukupuolielimet sekä hormonit tulee korjata vastaamaan kromosomeja. Lomakkeessa on ihan kohta genitaalialueen poikkeavuus. Ymmärrän, että halkio peniksessä on korjattava, jotta lapsi voi pissata ja saada ehkä lapsiakin sitten vanhempana. Mutta se epäselvä sukupuoli, josta lääkäri puhui. Argh! ”Poikaa, jolla testosteroni ei toimi, ei voida KORJATA vaan tämä pitää TEHDÄ tytöksi.” Ne sanavalinnat! Kuinka hän työssään tekee epäselvät sukupuolielimet omaaville vastasyntyneille (siis jossain päin Helsinkiä syntyneet vauvat) kromosomitestin ja sen mukaan leikkaa heti (!) genitaalialueen oikeanlaiseksi. Joskus kun tytöillä on liian iso klitoris tai kivekset sekä testosteronituotantoa muttei penistä. Tai pojilla liian pieni penis eikä kiveksiä. Mikä helvetti hän on päättämään sukupuolen lapsen sekä vanhempien puolesta! Juuri näitä lääkäreitä ja asenteita vastaan taistellaan monella rintamalla.

Se siitä paasaamisesta aiheesta. Mikäli jotakuta jäi mietityttämään sukupuolen määrittämisen problematiikka suosittelen käväisemään transtukipisteen sivuilla, josta saa paljon lisätietoa sekä linkkejä aiheeseen. 

tiistai 8. lokakuuta 2013

Raskaus nro7

PAS tehty. Molemmat munasolut selvisivät sulatuksesta. Olin esittänyt toiveen, että ne siirrettäisiin molemmat, mutta siirtoon mennessäni lääkäri ehdotti ettei siirretä kuin toinen niiden ison laatueron takia.

Olin jostain syystä älyttömän hermostunut siirtoon mennessäni. Varmaankin koska tämä on nyt se viimeinen mahdollisuus raskauteen. Ilmoittautumistiskillä hoitaja ei heti löytänyt minua varatuista ajoista. Hermostuin saman tien ja taisin koventaa ääntäni, koska lähellä istunut nainen kohotti päätään ja tuijotti hetken. Pelkäsin, että minulle oli unohdettu ilmoittaa ettei munasolut selvinneet sulatuksesta ja olin tullut turhan takia. Varattu aika löytyi onneksi henkilötunnuksella.

En viitsinyt alkaa kinata lääkärin kanssa siitä siirretäänkö molemmat vai vain toinen. Jos lääkärin mielestä toinen oli niin selkeästi huonolaatuisempi mikä minä olen vastaan sanomaan. Pidättelin lähinnä paniikkia kurkussani. Hermostuminen saa minut aina lörpöttelemään ja nytkin siinä haaroja levitellessäni höpöttelin mitä sylki suuhun toi niin etten edes tajunnut toimenpiteen olevan ohi ennen kuin hoitaja käänsi monitorin minua kohti ja näytti valkoiset pisteet kohdussani.

Etukäteen en hermoillut tätä siirtoa yhtään, eikä odotukseni olleet korkealla vielä paikalle mennessä, mutta nyt olen kauhusta kankea. Hyvä kun juuri ja juuri uskallan ottaa kissan syliin ettei mikään paina mahaa. Vielä kun tähän lisätään, että ruuansulatuksen kanssa on ollut ongelmia, joita en hoitanut pois ennen tätä siirtoa voin hyvällä syyllä syyttää itseäni mikäli raskaus ei onnistu. Mitenkähän käy mielenterveyden tällä menolla. Saakelin saakeli kun en saa otetta itsestäni!

maanantai 7. lokakuuta 2013

Joskus voisi tapahtua vähemmän

Laho pää sählää taas urakalla. Unohdin maksaa eräpäivään (viime perjantai) mennessä Pelalle lääkäriluennon maksun. Mies soitti Pelaan kysyäkseen voidaanko vielä maksaa ja osallistua, mutta asiasta tietää vain yksi (1!) henkilö ja hän on töissä vain keskiviikkoisin.

Oikeasti, mitä hittoa? Miten Pela voi toimia niin, että joku, ihan mikä tahansa asia, on vain yhden henkilön takana? Ja vieläpä sellaisen, joka tekee yhden työpäivän viikossa. Niin typerää, että naurattaisi, jollei olisi näin tärkeästä asiasta kyse. Meillä on jo suunnitteilla mukava reissu Helsinkiin kaverin luo ja kissanhoito järjestetty, mutta tämän yhden pankkipäivän myöhästyminen maksussa saattaa perua koko menemisen. Jota emme kuitenkaan tiedä ennen keskiviikkoa kun tämä yksi henkilö suvaitsee tehdä taas töitä. Olen todella vihainen niin itselleni kuin Pelalle tästä.

Toinen unohdukseni koskee PASia. Minun piti soittaa polille tänään ja kysyä miten alkiot selvisivät sulatuksesta, mutta unohdin. Nyt saa jännittää huomiseen miten on käynyt, onko huomenna siirto vai ei. Olin tässä välissä anoppilassa vierailulla, joten en päässyt päivittämään tänne näistä uusimmista käänteistä.

Hommahan meni niin, että lähdimme perjantaiaamuna aikaisin matkaan kohti anoppilaa. Ajoimme minun vanhempieni kautta, jossa tein päivän ovulaatiotestin. Perjantai oli kierron 18. päivä eli ovulaatio oli reilusti myöhässä. Odotin kauhulla ovulaatiotestien tekemistä anoppilassa, siellä kun ei hirveästi ole omaa rauhaa edes vessassa - aina joku on oven takana odottamassa. Siksi testasin jo matkan varrella omilla vanhemmillani.

Testi oli epäselvä, joten tein toisenkin testin samasta purkista. Sekin oli epäselvä. Sekä kontrolliviiva että testiviiva olivat molemmissa testeissä haaleat ja oli epävarmaa olivatko ne saman väriset keskenään. Oli pakko viedä testit miehelle ja äitille katsottavaksi. Tulimme yhdessä siihen tulokseen, että enemmän oli ovulaation näköistä, joten soitin IVF-hoitajalle soittoaikaan. Sovimme, että alkiot sulatetaan nyt maanantaina ja siirto on perjantaina. Hän sanoi vielä tarkistavansa asian lääkäriltä ja soittavansa mikäli asiassa on muutoksia.

Minulta loppui akku puhelimesta kesken ajon eikä minulla ole autolaturia. Kun pääsimme perille oli jo liian myöhäinen ilta hoitajan puhelua ajatellen. Siispä en nyt tiedä oliko muutoksia tiedossa, mutta ainakaan tänään ei puhelin ole soinut, joten kai sitä on pidettävä hyvänä merkkinä.Sydän alkaa hakata villiä vauhtia pelkästä ajatuksesta, että huomenna on mahdollisesti viimeinen mahdollisuutemme raskauteen. Saati ajatuksesta, että koko siirtoa ei tapahdukaan, jos alkioille on sattunut jotain. Adoptiokaan ei etene kun vaan sählään luentomaksujen kanssa ja sen saakelin lääkärintodistuksen toimittamisen kanssa. Mikä idiootti ihminen voikaan olla vaikka kuinka yrittäisi parhaansa!


keskiviikko 2. lokakuuta 2013

Mitä kettu sanoo?




En ole ikinä jakanut musiikkivideoita enkä usko jakavani niitä tämän jälkeen (okei, vannomatta paras), mutta tämä on pakko jakaa. Tästä tulee niin hyvä mieli ja haluan muidenkin saavan hyvän olon.

maanantai 30. syyskuuta 2013

Ultra

Kävin tänään ultrassa PASia varten. Normaalisti ovulaatio olisi juuri nyt, mutta kuten viime kierto myös tämä näyttää olevan myöhässä. Suurin munasolu on vasta 11mm kokoinen. Sen pitäisi olla ainakin 15mm ovuloidakseen. Siispä jatkan testien tekemistä ylihuomisesta alkaen kunnes ovulaatio näkyy ja voin soittaa IVF-hoitajalle. Taitaa käydä huonosti tämän ovulaation kanssa ja siirtoaika osua viikonloppuun. Niin ainakin pelkään.

Pitää tässä saman tien purkautua toisesta, jo pitkään ärsyttäneestä asiasta. Miksi lääkärit, joilla ei ole edes päivystyspotilaita välissä, kohtelevat asiakkaitaan niin tökerösti? Missä muualla on sallittua sopia jokin ajankohta tapaamiselle eikä sitten ilmesty paikalle yli puoleen tuntiin? Ja kun vihdoin tapaaminen sopii arvon lääkärille mitään anteeksipyyntöjä myöhästymisestä ei kuulu. Ei mitään kunnioitusta muita ihmisiä kohtaan. Maailman pitää pyöriä heidän mielitekojensa mukaan ja kun on varannut ajan lääkärille mihin tahansa erikoisalaan on varauduttava kokonaisella vapaapäivällä. Nyt odotin polilla ultraan 35 min., aikaisemmin korvalääkärille tunti 45 min. pääsyä ilman selityksiä saati anteeksipyyntöjä.

tiistai 17. syyskuuta 2013

Uutta yritystä

Vuoto alkoi eilen iltapäivällä eli tänään soitan taas IVF-hoitajalle ja sovitaan uudesta yrityksestä PASiin. Raivostuttava kestoflunssa särkee edelleen poskionteloissa enkä keksi millä tästä pääsisi eroon. Kaksi antibioottikuuria ja kaikki yrttitietämykseni on kokeiltu eikä mikään auta. Tähän vielä päälle kovat kuukautiskivut niin voitte kuvitella kuinka paljon töitä tuli eilen tehtyä ja lähdinkö pyöräilemään luennolle iltapäivällä. En ole myöskään soittanut flunssasta lääkäriin, koska en yksinkertaisesti jaksa lähteä terveyskeskukseen. Huomenna on pakko selviytyä ruotsin tunnille, sieltä ei saa olla pois tai menettää suoritusoikeuden.

Tässä kehossa on toisinaan - useimmiten - liian raskasta elää. Olen ajatellut kysyä lääkäriltä pääsisinkö suolistobakteeritutkimukseen, jos saisin viimeinkin selville miksi mahani on ollut niin rasittava lapsuudesta lähtien eikä mitkään ruokavaliomuutokset tunnu auttavan pidemmän päälle. Se on sitten tulevaisuuden juttu kun nyt ensin paranen tästä vuosikymmenen flunssasta.

keskiviikko 4. syyskuuta 2013

Ei suju ei

Tänään olisi sitten vihdoin se ovulaatio. Olin jo melkein varma ettei se tule ollenkaan. Soittaminen IVF-hoitajalle meni ihan sekavaksi, kun puhelinnumerolappunen oli hukassa.

Mies oli soittanut hoitajalle viimeksi, kun oma ääneni ei riittänyt puheluun. Ja totta kai hän oli hukannut ainoan lappuseni samalla (pitäisi kai kirjoittaa tiedot johonkin säilyvämpään muotoon kuten puhelimeen talteen). En muistanut päivystysaikoja enkä puhelinnumeroa ilman lappusta. Etsin koko asunnon ja voitte kuvitella miten kamalaa on hermostuksissaan penkoa pöydät, paperien välit, sängyn aluset, miehen vaatteiden taskut asunnon kahdessa kerroksessa melko kovassa kuumeessa. Pään laskeminen alas sai aikaan tuskallisia yskänpuuskia ja tukehtumista. Eikä lappusta löytynyt edes kiukkuisen miehelle suunnatun puhelun avullakaan.

Soitin sitten naistentautien polille. Olen soittanut sinne ennenkin näissä asioissa ja joka kerta hoitaja ottaa puheluni hyvin vastahakoisesti ja sanoo ettei pitäisi soitella siihen numeroon ja IVF-hoitajan päivystysajan ulkopuolella. Päätin sitten tänään selitellä miksi soitan siihen numeroon, mutta eihän ääni oikein riittänyt niin pitkiin selityksiin ja päädyin vain yskimään luuriin. Miten voikin yhtäkkiä unohtaa olevansa sairas ja suunsa avatessaan hetken ihmetellä miksei ääntä tule. Huoh.

Sain monen vaikeuden kautta (tiesittekö että olen syntynyt vuonna 03 elokuussa eli 08 enkä maaliskuussa eli 03 vuonna 81) jätettyä soittopyynnön IVF-hoitajalle. Tämä soittikin vähän ajan päästä ja siirsimme PASin ensi kuukauteen. Kuulemma flunssa ei haittaa raskautumista - mitä vähän ihmettelen - mutta antibiootit eivät ole erityisen hyvä juttu ja itsellekin on parempi, että kroppa on kunnossa. Tulisi liikaa jännitystä muuten. Syyttäisin vain itseäni, jos raskautta ei tapahtuisikaan.

Eli uutta soittoa sitten seuraavien kuukautisten alussa. Mitähän tällä ovulaatiolla tekisi, tuhlautui monta testiä tähän ja nyt tiedolla ei tee mitään? Seksi tässä kuumeessa tuntuu aika mahdottomalta ajatukselta.

tiistai 3. syyskuuta 2013

Ei mene kuten pitäisi

Piti olla ultra eilen aamulla. Samalla piti pyytää se hiton t-lomake lääkäriltä adoptiota varten, kun prosessi ei ilman sitä etene yhtä tapaamista pidemmälle. Mutta miksi asioiden pitäisikään mennä suunnitellusti, tylsä elämähän sellainen olisi vai mitä....

Aloitin kyllä ovulaation testaamisen viikonloppuna suunnitellusti. Ei ole näkynyt. Normaalisti ovulaatio on hyvin tasaisesti 14. päivä, korkeintaan päivän heitolla suuntaansa. Ei edes haaleaa viivaa ole tullut testiin ja eletään 15. päivää. Huomenna huolestun, jos jatkuu tätä rataa. En kyllä tiedä onko sillä ovulaatiolla väliä, kun en päässyt ultraan enkä tiedä tehdäänkö PASia ollenkaan tässä kierrossa oli ovulaatiota tai ei.

Olen sairaana. Tämänkin kirjoittaminen on hidasta ja tuskallista päälle. Olin töissä poskiontelotulehduksen kanssa ja söin antibiootteja. Kyllähän se uuvutti, mutta ajattelin, että jaksan viimeiset työpäivät. Niin jaksoinkin, mutta heti viimeisen päivän jälkeen olen ollut huonossa kunnossa. En muista sairastaneeni näin pahaa flunssaa kuin kerran seiskaluokalla ollessani. Kuume on noussut lähelle 39, ääni ei kulje, hengästyn lyhyestäkin puhumisesta, pyörryttää olla seisaallaan, tukehdun makuuasennossa, lihakset on jääneet jyrän alle, joka paikkaa särkee....

Siispä ultra peruttiin. Käskettiin kyllä seurata ovulaatiota ja soittaa sen tullessa, jotta voidaan sopia tehdäänkö PAS vai ei riippuen kunnostani. Ei näytä hyvältä. Kävin tänään lääkärissä hakemassa lisää antibioottia ja verikokeissa. Kysyin samalla lääkäriltä siitä t-lomakkeesta, vähän niin kuin varmuuden vuoksi, vaikka arvelinkin ettei sitä voi nyt kirjoittaa kun olen kipeänä. Eikä voinutkaan kun ei sairaana ole mitään hyötyä mittailla jotain verenpaineita sun muuta. Mutta olisi lääkäri voinut olla vähän ystävällisempi.

Eläkeikäinen, ei-mikään-laiha naislääkäri totesi kuullessaan meidän aikovan adoptoida, että "niillä on siellä pitkät jonot ja tiukat seulat, tuskin ne sinua huolii kun sulla on tota ylipainoakin. Nehän on tosi tarkkoja siitä." Loukkasi ihan käsittämättömästi! Lääkäri tosta vaan keksii asioista mitään tietämättömänä sanoa, että sen mielestä en kelpaa äidiksi kun olen niin lihava. Koska sehän ei ole Pelan kanta, vaan pelkästään tämän lääkärin. Josta tuli mieleeni, että ylipainoraja monissa maissa on kuulemma BMI 40, jota en ylitä, eli sen puolesta en niin pahasti enää pelkää. Suututtaa vieläkin lääkärin asenne.

perjantai 23. elokuuta 2013

Ensimmäinen adoptiotapaaminen takana

Niinhän siinä taas kävi, että pelkäsin liikoja. Joskin se pelkoni aihe on edelleen olemassa, mutta sosiaalityöntekijän tapaaminen vähän helpotti. Enää prosessi ei ole kasvoton ja tiukka byrokratia. Lääkärintodistukseni ei ollut saapunut Pelaan. Ärsyttävää kaiken sen vaivan jälkeen. Lisäksi minun pitäisi vielä erikseen hakea sisätautilääkäriltä lausunto sydämeni hyvinvoinnista, tai toimittaa heille paperit aikoinaan tehdyistä tutkimuksista. Eli nyt kiireellä tutkimaan vielä purkamattomia pakkauslaatikoita, jos jostain sattuisi käteen 10 vuotta vanhat paperit.

Lääkärintodistuksen puuttumisen takia seuraava tapaamisaikamme on vasta marraskuussa. Heillä pitää olla aikaa tutkia lähettämäni lääkärintodistus. Vielä on siis mahdollista, että lääkäri estää papereita katsomalla tuloni äidiksi. Tässä välillä järjestetään Helsingissä lääkäriluento adoptiolasten sairauksista, jonne ilmoittauduimme heti. Luentoja järjestetään vain kahdesti vuodessa, joten haluan käydä sen nyt mahdollisimman pian tuli jatkosta mitä tahansa. Jotenkin minulle on tärkeämpää miettiä kunnolla lasten sairauksia, varsinkin erityistarpeisten lasten kuin esimerkiksi kohdemaata. Tiedän, että kohdemaa pitää myös päättää ajoissa, mutta kun itselleni sillä ei oikein ole merkitystä. Pitänee valita maa adoptioprosessin sujuvuuden kannalta.

Tämä ensimmäinen tapaaminen oli ihan miellyttävä. Tiedämme nyt sosiaalityöntekijästä ja hänen taustastaan, mikä tekee olon luottavaisemmaksi. Tiedämme myös, mitä seuraava vuosi pitää sisällään adoptioneuvonnan suhteen. Jollain tavalla odotan jopa innolla keskusteluja sosiaalityöntekijän kanssa eri aiheista. Selvästikin masennuksen aikainen itseni piilottaminen on ohi kun oikein haluan päästä puhumaan itsestäni. Saimme ensimmäiset tehtävät ja artikkelit mukaan. Tehtäviä on kuusi ja kaikki ne on niin laajoja, että voisi helposti kirjoittaa ainakin sivullisen tekstiä jokaiseen kysymykseen. Tulee karsimisongelma – mikä olisi olennaista tietoa ja pohdintaa adoptioprosessin kannalta?

Tuttavaperheen lapsi sairastui eivätkä he tulleetkaan meille täksi viikonlopuksi. Juuri kun olin psyykannut itseni seurustelemaan lapsen kanssa. Toisaalta saapahan lepoa pitkästä aikaa. Jos osaisi levätä eikä koko ajan kehittelisi päässään mitä kaikkea voisi tehdä tänä iltana lepäämisen sijaan.

Jännittää ja vähän muutakin

En taida saada unta tänä yönä. Mitenkähän meidän käy aamulla Pelassa... Jotenkin iski nyt illalla, että todella vain muutaman tunnin päästä jotakin tapahtuu adoptioasiassa.

Mitä jos tapahtuu ikäviä? Miten selviän tuttavaperheen kestityksestä viikonlopun yli? En ole tavannut ystäväni naisystävää ja heidän lastaan varmaan vuoteen, viimeksi nähdessä lapsi oli vielä sylissä jokeltava versio. Ei mitään käsitystä mikä kehitysaste nyt on meneillään. Ystäväni tietää meidän hoidoista, toivottavasti hän osaa olla hienotunteinen viikonloppuna.

Kävin tänään apteekista hakemassa uusia vitamiineja. Olen syönyt nyt b-vitamiinia ja ajattelin vaihtaa välillä monivitamiiniin. Pyysin myyjäneidiltä sellaista purkkia, jossa olisi foolihappoa enemmän kuin peruspillereissä. Tämä otti saman tien käteensä purkin, jossa luki isoin kirjaimin RASKAUDEN JA IMETYKSEN AIKANA. Yritin kohteliaasti esittää, että olisiko toista vaihtoehtoa. Myyjä ei ymmärtänyt, vaan selitti kuinka tuo on se paras vaihtoehto purkeista foolihapon suhteen. Lopulta sanoin suoraan, että en halua purkkia, jossa on tuollainen teksti. Haluan jonkun toisen. Myyjä katsoi minua ihmetellen, mutta alkoi etsiä toista vaihtoehtoa.

Jostain syystä melkein hätäännyin, kun myyjäneiti ei meinannut ensin edes etsiä muuta purkkia. Omituinen tunne, se tuli ihan tyhjästä. Ja katosikin nopeasti. Jos raskautta ei tulisi ja hoidotkaan ei enää jatku pitäisi siitä huolimatta seuraavat 200 päivää ottaa vitamiinia "raskauden aikana". Kyllähän se olisi vähän kohtalon uhmaamista ostaa purkki raskauden varalle juuri ennen viimeistä PASia. Siitä huolimatta, että sisältö on käytännössä sama kuin ostamassani "neutraalissa" purkissa.


torstai 22. elokuuta 2013

Ilmoitusasia

Menkat alkoi eilen ja pääsin soittamaan polille. Tehdään PAS omaan kiertoon. Ovulaatiotestaaminen pitää aloittaa 31.8. lauantaina ja kontrolliultra on maanantaina 2.9.

Täydellinen ajoitus, kun syyskuussa kesätyöt on loppu ja opiskelu alkaa varsinaisesti vasta seuraavalla viikolla. Toivottavasti keho on myös ajoituksen kannalla eikä sekoile tässä kierrossa.

maanantai 19. elokuuta 2013

Tapahtumien viikko

Tällä viikolla ratkeaa monta asiaa. Tai no tarkemmin sanottuna ei ratkea mitään, mutta edistyy. Pitkän hiljaisen tauon jälkeen tapahtuu asioita yhtä aikaa.

Nimittäin menkat pitäisi alkaa ihan näinä päivinä.  Vatsa on nipistellyt jo päiväkausia, mikä on omituista ilman vuodon alkua. Heti kun vuoto alkaa soitan polille ja varaan ajan PASiin. Jos vaan on tilaa vielä. Joka kerta pelotellaan sillä, että vain tietty määrä PASeja pystytään tekemään kerralla. Vielä en ole jäänyt ulos, joten loogisesti tällä kerralla niin pitäisi käydä. Kun nyt se hiton vuoto tulisi eikä vain nipistelisi.

Perjantaina on vuorossa se Pelan adoptioaika. Ehkä siellä sanotaan suoraan etten kelpaa adoptioäidiksi ja sitten mieheni päättää etsiä itselleen hedelmällisemmän naisen. Mistäs sitä koskaan tietää. Tai sitten löpistään ympäripyöreitä emmekä tule hullua hurskaammiksi eikä epävarmuus prosessin jatkumisesta helpota. Kolmas teoriani on se ainoa positiivinen: meitä rohkaistaan lähtemään adoptiovanhemmiksi ja prosessi lähtee käyntiin vauhdikkaasti. Aamullisen käynnin jälkeen on sitten joko tuskaa tai mukavaa ottaa vastaan kaveri perheineen, jotka tulevat kyläilemään pitkästä aikaa. Leikkiä lapsen kanssa ja jutella vanhempien kanssa mitä todennäköisemmin enimmäkseen lapsen kehityksestä sitten viime näkemän.

Vieraiden tulosta johtuen saattaa adoptiokäynnin raportointi tänne viivästyä seuraavaan päivään ja jopa pidempään, mutta ihan varmasti kerron teille miten kävi heti kun on tilaisuus kirjoittaa. PAS nyt ei olekaan kuin aikaisintaan kahden viikon päästä, tai ehkä kuukauden ja kahden viikon. Pessimisti nostaa taas päätään. Ei, realisti. Oloon ei liity nyt ikäviä tunteita, ainoastaan neutraalin toteavia ajatuksia.

tiistai 6. elokuuta 2013

Aika lopettaa lomailu

Lomailulla tarkoitan tässä tapauksessa lapsettomuusasioita. Alkaa olla aika suunnata ajatukset tulevaisuuteen pitkästä aikaa. Aivot ja kroppa ovat saaneet levätä kuukausia ja se on tehnyt todella hyvää. Tunnen olevani taas valmis taisteluun.

Tällä hetkellä eletään kierrossa ovulaation aikaa. En ole testannut, mutta tämä ovulaatio aiotaan hyödyntää. Viime kuukaudet olen vältellyt seksiä ovulaatioaikaan, jotta ei vahingossakaan voi jännittää menkkojen tuloa. Löysin laatikosta vanhentuneita ovulaatiotestejä, mikä on ärsyttävää rahanhukkaa. Voisikohan niitä vielä käyttää?

Seuraavien kuukautisten alkaessa soitan klinikalle ja varaan ajan PASiin. Toisin sanoen en pistä hirveästi toivoa ovulaatiolle ja spontaanille raskaudelle, mutta ei sen hyödyntämisessä mitään menetäkään. Harkitsin soittaa klinikalle jo edellisten kuukautisten aikaan, mutta en ollut kotona niiden alkaessa ja tuntui hankalalta alkaa järjestää aikaa kesken kesätyön. PAS kun pitää tehdä keskellä päivää eli se vaatii kokonaisen vapaapäivän.

PASin lisäksi ensimmäinen adoptiotapaaminen lähenee kovaa vauhtia. Se ehtii olla ennen kuukautisten alkua. Sekin painoi mielessä, kun mietin soitanko jo tässä kuussa klinikalle. Olisi ollut epämiellyttävää olla adoptiotapaamisessa tietämättömänä mitä omassa mahassa tapahtuu juuri sillä hetkellä. On mukavampi mennä sinne selkein ajatuksin tulevasta viimeisestä PASista. Okei, tuossa ajatusketjussa ei ole mitään järkeä nyt kun kirjoitin sen tähän ylös, mutta omassa päässä se tuntuu oikealta järjestykseltä.

Olin eilen ahkera ja laitoin professorille sähköpostia viimeisistä opinnoistani. Olen myös selvittänyt muita puuttuvia kurssejani, yhtä sivuainetta lukuunottamatta. Tunnen, että nyt minulla on voimia selvitä opinnoista loppuun. Olen myös kehitellyt yritysideaa jonkin aikaa. Aion työllistää itse itseni kunhan valmistun. En pysty sanoin kuvailemaan miten ihanalta tuntuu, kun aivot toimivat taas kuten pitääkin. Niin monta kuukautta, lähes kaksi vuotta, minulla oli muistamisvaikeuksia, hankaluuksia pärjätä arjessa, ahdistusta siitä etten kykene samaan kuin ennen.

Aloitan nyt elokuussa käymään terapiassa kahdesti viikossa, siitä tulee kallista mutta joskus pitää tuhlata rahaa voidakseen hyvin. Aion päästä eroon tästä masennuksesta niin lopullisesti kuin mahdollista. Sehän se on masennuksessa petollista - olo on hyvä nyt, mutta mikäli pohjalla olevia asioita ei selvitä kunnolla paha olo palaa yllättäen ja ehkä jopa pahempana. Minulla on nyt taistelutahtoa sekä -kykyä, joten on hyvä hetki käydä sotaan. Rankkoja termejä, mutta niin minä asian näen. Masennus saattaa palata joskus, mutta ei samoista aiheista eikä samalla voimakkuudella, siitä pidän huolen.

perjantai 19. heinäkuuta 2013

Jäinen herkku

Kesä innostaa minua herkuttelemaan joka vuosi. Nykyään useimmiten innostun uudelleen jostakin klassikosta - viime vuonna se oli mehujäät, toissa vuonna itse tehty jäätee. Tänä kesänä intoilen elävän ravinnon jäätelöstä.  Ei ihan yhtä kaloritonta kuin jäätee, mutta oikein maustettuna kevyttä.

Olen ollut vuosien varrella kasvissyöjä monella eri tavalla ja yksi niistä oli raakaruokavaihe. Silloin löysin muun muassa banaanijäätelön ruokalistalleni, mutta kuten usein käy resepti unohtui vuosien aikana. Tänä kesänä olen löytänyt vanhan suosikkini uudelleen vegaaniblogeista - näyttää olevan tämän vuoden juttu muillekin kuin minulle. Ja kun nyt olen täällä jakanut innostuksenkohteitani niin jaetaan nyt tämäkin.

Monissa resepteissä banaaniin lisätään kermaa (kookos- tai mantelikerma näyttävät olevan suosituimmat) sekä makeutusainetta (palmusokeri ja stevia suosituimpina) mutta minusta banaanin oma kuohkeus ja makeus riittävät. Ohjeita kermaisiin versioihin esimerkiksi täällä.

Minun versioni on yksinkertaisempi:
1 banaani/syöjä, pilkotaan palasiksi tai puoliksi ja laitetaan pakkaseen noin kahdeksi tunniksi. Mikäli banaani on pidempään pakastimessa pitää odottaa, että se sulaa hiukan umpijäästä ennen soseuttamista. Makuun ei pakastamisajalla ole merkitystä kun banaanin pakastaa suljetussa rasiassa.

Otetaan pakastimesta, soseutetaan (tehosekoittimella saa kuohkeutta, käsinkin saa hyvän mössön), maustetaan.
Kevyet mausteet on tietysti marjoja (tehosekoittimeen banaanin kanssa) tai esimerkiksi kanelia, vaniljauutetta tms. Myös maustamaton banaanijäätelö on hyvää.
Suurin herkkuni on appelsiinisuklaalevite sotkettuna jäiseen banaaniin. Taivaallista!

Levitettä löytyy myös ilman appelsiinia ja se on täysin pähkinätön, maidoton, luomua - ainoa miinus tulee sen sisältämistä kaloreista. Kokeilkaapa Digestive-keksien päällä... Vegetukku toimittaa kaikkialle Suomeen, sieltä tulee tilattua tavaraa säännöllisesti. Suosittelen kokeilemaan sekä banaanijäätelöä että levitettä yhdessä ja erikseen.

torstai 18. heinäkuuta 2013

Matkailu avartaa monella tavalla

Kävimme lyhyellä reissulla ulkomailla 13-vuotiaan kummipojan kanssa kolmestaan. Laivalla minulta kysyttiin ketä odotan odottaessani miestä ja poikaa kahvilassa. Kysymys häkellytti minut hetkeksi – alanko kertoa tuntemattomalle kahvilatyöntekijälle asioita tarkemmin vai miten saisin kuvattua ketä odotan. Sanoin sitten, että odotan miestä ja poikaa. Kysyjä luonnollisesti tulkitsi tämän aviomieheksi ja omaksi lapseksi ja kohtelu muuttui heti. Silmänräpäys, ja sain kahvilassa aivan eri palvelua kuin olen koskaan ennen saanut. Olin muuttunut keski-ikäiseksi, todennäköisesti hitusen varakkaammaksi asiakkaaksi. Jäin miettimään muuttiko kohtelun se, että olin ”äiti” vai se, että hän arvioi ikäni ylemmäs teini-ikäisen pojan takia.

Sama tapahtui kulkiessamme turistikohteissa, meitä pidettiin perheenä. En korjannut erhettä, mikä saattoi olla virhe, koska aloin itsekin loppua kohden käyttäytyä ”perhemäisemmin”. Oma käytökseni alkoi ärsyttää itseäni enkä tiedä mitä kummipoika mahtoi ajatella. Uskaltaakohan enää lähteä meidän matkaan tämän jälkeen...

Jollakin tavalla laivalla olleet ylettömät lapsimäärät (olen aikaisemmin varmaan kulkenut eri laivoilla koska en muista ikinä nähneeni laivalla niin suurta määrää lapsiperheitä!) eivät häirinneet niin paljon kun itselläkin oli mukana lapsi, vaikkakin jo vanhempi. Kummipoika toimi hyvänä puskurina monessa lapsettomalle tiukassa paikassa. Löysin laivalta myös uusia paikkoja, joissa en ole koskaan käynyt, kuten pelihuoneen ja pallomeren. Minulle laivamatkustaminen on tähän asti ollut pubeja, yökerho, alkoholi ja hyttibileet. Tämä oli täysin uusi kokemus. Oikeastaan oli ihan mukavaa päästä edes pienesti kiinni tähän uuteen maailmaan, toisaalta se oli hirveän haikeaa nähdä vilahdus jostain, jota ei ehkä koskaan tule kokemaan kokonaisuudessaan.

tiistai 16. heinäkuuta 2013

Kesäinen lapseton

Kesätyö on vienyt mennessään eikä ajatuksia lasten tekoon ole tullut juurikaan uhrattua. Omituinen tiputteluvuoto on jatkunut useamman kuukauden, se toimii tarkasti kuin kalenteri. Verinen tiputtelu alkaa ovulaation aikaan ja jatkuu kuukautisiin saakka mutta itse vuoto on normaalia ja loppuu normaalin ajan kuluessa. Kuukautisista ovulaatioon eletään siis vuodotonta aikaa. Lääkäri ei osannut ehdottaa mitään syytä yllättäen alkaneelle, toistuvalle tiputtelulle. Raskaudenkin testasin ihan varmuuden vuoksi.

Tilasin silloin kesäkuun alussa lääkäriltä uudestaan todistuksen adoptiota varten kun ensimmäistä ei kuulunut. Se olikin kirjoitettu jo heti asiasta lääkärin kanssa puhuttuani. Sovimme lääkärin kanssa, että paperi lähetetään suoraan Pelaan, joten en kaivannut sitä itselleni. Se kuitenkin saapui postissa juhannuksen jälkeen – melkein kuukautta sen jälkeen kun paperi oli päivätty. Postileimasta päätellen kirje oli viettänyt postissakin viikon  verran, vaikka osoite oli siinä oikein. Tiedä sitten mitä siinä oli sählätty sekä sairaalassa että postissa, mutta joka tapauksessa todistus myöhästyi Pelasta – heidän lääkärinsä oli jo lähtenyt kesälomalle –  joten emme ehdi saada hänen lausuntoaan ennen ensimmäistä käyntiämme elokuussa.

Olen edelleen kauhuissani, että minun lääkärintodistukseni tulee kaatamaan koko adoptioprosessin – miehen päinvastaisesta vakuuttelusta huolimatta. Ja nyt sen tylyn totuuden kuuleminen tulee viivästymään todistussählinkien takia. Kiukuttaa, ahdistaa mutta toisaalta taas ei. Voin ainakin ensi tapaamisella kuvitella asioiden johtavan johonkin ja haaveilla hetken salaisia haaveita äitiydestä.

Viime päivinä olen kuullut monta keskustelua, joissa keski-iän ylittäneet keskustelevat keskenään lapsistaan. Toisille kerrotaan montako lastenlasta on, milloin lapset menivät naimisiin ja mihin he rakentavat taloa mutta ei ammatteja, opiskeluita tai harrastuksia. Kun toisensa vuosikymmenten jälkeen tapaavat ihmiset kertovat omasta elämästään, tärkeintä on kertoa miten lasten häät sujuivat 10 vuotta sitten ja minä vuosina lapsenlapset ovat syntyneet. Toisin sanoen itse ei ole tehty mitään ”merkittävää” sitten lasten syntymisen eikä ne lapsetkaan ole mitään jolleivät ole naimisissa ja saaneet itse lapsia. Minun ei varmaan tarvitse kertoa teille mitä mieltä itse olen näistä keskusteluista.

keskiviikko 5. kesäkuuta 2013

Se päivä tulee vielä

Jonakin päivänä onnistun. Kun tarpeeksi yritän saan illan jatkumaan pidemmälle eikä huominen tule liian pian. Hauska ilta ei lopu kesken. Pelottava, tylsä, hahmoton huominen siirtyy kauemmas kunhan jaksan valvoa pitkälle yöhön. Vasta nukahtaminen siirtää huomisen lähemmäs.

Vielä joskus onnistun. Ehkä se päivä on tänään.

torstai 30. toukokuuta 2013

Adoptio alussa

Tällä viikolla meillä oli lupa soittaa sosiaalityöntekijälle ja sopia ensimmäisestä tapaamisesta. Ei ollut ihan helppo tavoittaa häntä kesken työpäivän niin, että oli tilaisuus puhua rauhassa. Yhteydenottoon menikin kaksi päivää ja neljä puhelua.

Meidän pitää toimittaa lääkärintodistukset molemmista nopeasti Pelaan. En ollutkaan ymmärtänyt, että myös miehestäni pitää olla oma terveystarkastus, vaikka hänellä ei ole mitään sairauksia eikä edes aistivikoja (joskus kyllä epäilen, että kuulossa on vikaa kun ei kuule mitä yritän puhua, mutta se vika voi olla myös aivoissa..). Soitin heti puhelun jälkeen IVF-hoitajalle ja pyysin nyt jo kolmannen kerran josko sieltä saisi paperit adoptiohakemusta varten. Lupasi toimittaa. Sosiaalityöntekijä sanoi, että heidän lääkäriään kiinnostaa eniten eliniänodote, ei sairaudet muuten.

Puhelu ei tippaakaan helpottanut pelkoani siitä, että meidät hylätään sairauksieni takia. Omasta mielestäni olen ihan hyvässä kunnossa; sydän pysyy kunnossa lääkkeillä, paino ei ole pysyvä olotila (tulee ja menee vuorotellen), endoleikkaukset todennäköisesti harvenevat ja teoriassa jopa loppuvat jossain elämäni vaiheessa eivätkä ne vie toimintakykyä moneksikaan päiväksi. Mutta paperilla kaikki näyttää ikävän pahalta eikä se Pelan lääkäri näe kuin paperit laskiessaan elänkö hänen mielestään tarpeeksi vanhaksi ollakseni äiti. Liian raakaa ja kylmää toimintaa!

Yritän sopeutua ajatukseen, että minusta ei ehkä koskaan tule äitiä. Olen jo elänyt adoptiolasteni kanssa monia hetkiä mielessäni, niistä luopuminen on vaikeaa. Onnistuin luopumaan jo lapsuudesta saakka haaveilemastani näystä minusta perheeni kanssa itse suunnittelemassani talossa. Tuskin tulee taloa (vaikka sen piirustukset onkin seisseet laatikossani yli 20 vuotta) eikä ainakaan niitä neljää lasta ja au pairia. Näky toistui usein, se toi lohtua suruihin, auttoi nukahtamaan, helpotti stressiä. Siitä luopuminen oli pitkä ja raskas prosessi. Luopumisessa auttoi uudet mielikuvat adoptiolasten kanssa elämisestä tässä juuri ostamassamme kodissa. Jos niistäkin pitää luopua mitä siihen voisi saada tilalle? Tyhjyys pelottaa. Jollakin se pitää saada täytettyä.

Tällä hetkellä aivoni kieltäytyvät yhteistyöstä kun yritän ajatella elämää kokonaan ilman lapsia. Jostakin pilkistävä suru on niin massiivista, etten halua edes yrittää kurkata voisiko seasta löytyä ratkaisevaa leivänmuruvanaa läpi surun. Uskoin typerästi olevani turvassa kun sain käsiteltyä pienen palan surua suhteessa menetettyyn raskauden mahdollisuuteen. Silloin se tuntui suurelta asialta ja vaikealta päästä yli. Kunnes pääsin ja näin etten ollut vielä edennyt kokonaisuuden käsittelyssä kuin mitättömän hiirenhypyn verran.

Yritän ajatella positiivisesti, että nyt sentään näen kokonaisuuden selkeämmin kuin aiemmin. Ainakin luulen ja haluan uskoa näkeväni. Minun on helpompaa luoda selviytymisstrategia, jos tiedän mitä vastaan taistelen. Tällä kertaa toivottavasti osaan tunnistaa omat reaktioni ja toimintatapani - ainakin olen analysoinut niitä loputtomasti oppiakseni ne - jotta voin muuttaa haitalliset ja väärään johtavat tavat tietoisesti ajoissa. Nyt saan myös apua ajoissa, kunhan pääsen aloittamaan viikottaisen terapian.

Saan mahdollisesti kuulla toteutuuko pelkoni jo elokuussa. Meillä on 23.8. ensimmäinen tapaaminen sosiaalityöntekijän kanssa. Mikäli ehdimme toimittaa lääkärien lausunnot ajoissa ja ne ovat riittävät Pelan lääkärille on hänen lausuntonsa ehtinyt valmiiksi tuohon päivään. Mikäli ei ole jännitys pitkittyy, mutta olemme kuitenkin viisastuneet adoptioprosessin etenemisestä yhden tapaamisen verran.

perjantai 24. toukokuuta 2013

Plah näitä ongelmia

Olen nyt tehnyt ahkerasti töitä, jotta yksi projekti valmistuisi aikataulussaan ensi viikolla. Hyppäsin mukaan toisten jo vuoden ajan tekemään projektiin viimeisille viikoille ja tahti on ollut kiivas. Ensi viikolla pitäisi helpottaa kunhan kuukausi vaihtuu.

(Seuraavaksi ällöasioita) Minulla olisi kuulunut olla ovulaatio näillä main, ehkä sunnuntaina tai sen jälkeen. En testannut, mutta normaalin ovuloinnin sijaan olen vuotanut verta. Sellaista pikkutihnua, ruskeaa mönjää enimmäkseen. Normaalisti siis ovulaation aikaan valkovuoto kyllä kiihtyy, mutta se ei tuota näin paljon mössöä eikä tippaakaan ruskeaa saati punaista. En oikein tiedä mitä tästä pitäisi päätellä. Minulla ei ole muistini mukaan koskaan ollut tällaista välivuotoa. Eikä vatsa ole krampannut ovulaation merkiksi kuin kerran monta päivää sitten.

sunnuntai 19. toukokuuta 2013

Kohta meillä ei

En tajua. Vaikka kuinka yritän, en tajua. Luen blogista toisensa perään kuinka pitäisi "nauttia kahdestaan olosta" koska kuulemma kohta meillä ei tehdä asioita hetken mielijohteesta, kuten lähdetä toiseen kaupunkiin, katsota elokuvia keskellä päivää, syödä aamiaista sängyssä ja jäädä lojumaan jne. Sitten kun se lapsi tulee, hoidoilla tai adoptiolla. Miksi lapsi estäisi nopeat liikkeet? Vaatiiko lapsi kuukausien aikataulutuksen ja siitä tiukasti kiinni pitämisen?

Ymmärryksen puutteeni taustalla on oma lapsuuteni. Niin kauan kuin muistan - muistikuvani ovat melko selkeitä ja runsaita elämästäni noin 2-vuotiaasta saakka - meidän perhe on tehnyt asioita hetken mielijohteesta. Lähdimme kylään noin sadan kilometrin säteellä sukulaisille ja tuttaville viiden minuutin varoitusajalla, jos sattui olemaan vapaata. Samaten meille saattoi soittaa ja ilmoittaa olevansa tulossa kylään. Kävimme äidin kanssa lähikaupungissa torilla tai vain ikkunaostoksilla ilman ennakkosuunnittelua. Hyppäsimme vain bussiin ja 45 minuutin päästä olimme kaupungilla.

Kouluikäisenä saatoin ystävän kanssa kesälomalla ehdottaa, että lähdetäänkö Lintsille, Särkänniemeen, läheiseen kotieläinpuistoon, käymään ajelulla Päijänteen ympäri, katsomassa entistä kotipaikkaa ja se saattoi hyvinkin toteutua. Suurin estävä tekijä hetken mielijohteille on aikuisen työn vaatima aika. Työtähän on tehtävä oli lapsia tai ei. Lapsen "vapaa-aikaa" rajoittaa mahdolliset päiväkerhot ja sitten joskus koulu, mutta vasta lukioiässä sitä voi verrata aikuisen työnteon viemään aikaan. Lapsi tarvitsee tarkat ruoka-ajat, mutta en ymmärrä miksi ne pitäisi toteuttaa kotona eikä matkan päällä. Mikään ei ole hauskempaa kuin pysähtyä tien varteen lämmittämään valmiiksi pakattu/kaupasta matkalla napattu ruoka kun nälkä iskee, paitsi ehkä ravintolassa käynti.

Hetken mielijohteet harvoin vaativat yöpymistä muualla kuin kotona. Teltassa viihtyy myös lapsi. Suomessa ei ole mikään ongelma löytää telttailupaikkaa veden ääreltä niin pesutkin hoituu. Hostelli/hotelli/leirintäalueen mökki voi edellyttää pientä joustoa kotioloihin verrattuna, mutta miksi se olisi yhtään sen hankalampaa lapsen kanssa kuin ilmankaan. Pidemmät matkat tehdään joka tapauksessa suunnitellusti. Matkaaminen lentokoneella on toki kalliimpaa kun lippuja pitää ostaa kolmelle-neljälle kahden sijaan, mutta autolla tai junalla liikkuminen sen sijaan ei juuri hintaa nosta. Minulle matkailu on elintärkeä henkireikä eikä päähäni mitenkään mahdu miksi siitä pitäisi luopua lapsen tultua. Matkojen rytmi ja tapa muuttuu sen mukaan mitä mukana olevat ihmiset haluavat kokea ja nähdä - olivat nämä ihmiset aikuisia tai lapsia. Mikäpä sen tylsempää kuin matkustaa aina samassa seurassa ja kangistua kaavoihinsa miten matkan toteuttaa.

Jos te lukijat olette sitä mieltä, että on asioita, joita ei enää voi tehdä lapsen saavuttua taloon kävisin mielelläni kommenteissa keskustelua asiasta. Sen myönnän, että rakastelu ympäri taloa hetken mielijohteesta vaikeutuu, mutta sehän ei tarkoita koko seksielämän loppumista, vain yhden toteutustavan. Haluaisin kuulla mitä "kohta meillä ei"-aiheita teillä on mielessänne pääasiassa siksi, että voisin keksiä hyvät perustelut miksi olette väärässä tai miten asian voisi muokata lapsiperheelle sopivaksi. Ajatusleikkiä ja tulevaisuuteen valmistautumista, ei millään pahalla tai henkilökohtaista.

torstai 16. toukokuuta 2013

Kaikkea sitä...

Aloitin kesätyöt ja aloin heti olla kiireinen. Aivan normaalit 8 tunnin työpäivät tuntuvat loputtomilta. Tekeminen on hauskaa ja pidän työstä kovasti, mutta seitsemän kuukauden sairasloma on jättänyt jälkensä kestävyyteen. Ensimmäiset lämpimät päivät menevät hukkaan minussa, kun istun työpäivät sisällä, ajan autolla kotiin ja uuvahdan sohvalle tai sänkyyn.

Tänään kotiin saapuessani hain postin ja siellä odotti yllätyskirje. Näin jälkikäteen ajatellen olisi kai pitänyt odottaa, että mieskin ehtisi kotiin töistään ennen kirjeen avaamista. En odottannut, koska en odottanut kirjeen sisältöä vaan ihan muuta.

"Kiitos palauttamastanne perhelomakkeesta. 
Voitte ottaa yhteyttä 27.5.2013 alkaen
sosiaalityöntekijään ajan varaamiseksi
ensimmäiseen henkilökohtaiseen
tapaamiseen." 

Kun näin kirjekuoren kulmassa Pelastakaa Lapset-tekstin ja kuori oli niin ohut, että siellä on vain pyyntö toimittaa lääkärintodistukset ennen kuin hakemustamme käsitellään. Dam dam trallallaa... Adoptioprosessi on alkanut! 

Tanssahtelin pihalla muutaman askeleen luettuani kirjeen. Sehän siis luonnollisesti piti avata heti postilaatikolla. Nyt vaan jäitä hattuun. Vielä on todennäköistä, että ensimmäiset tapaamisajat annetaan elo-syyskuulle eikä touko-kesäkuulle. 
 

perjantai 3. toukokuuta 2013

Uusimmat kuulumiset

Saatiin netti toimimaan uudessa talossamme vihdoin, oli outoa olla monta päivää pelkän puhelimen netin varassa. Minulla ei ole mitään ongelmaa olla esim. mökillä monta viikkoa ilman nettiä, mutta arkena kotona ei mitään asioita pääse hoitamaan ilman nettiä. Ja muutossa hoidettavia asioita on paljon. Vielä kun saadaan pankkiasiat loppuun asti hoidettua, vakuutukset kilpailutettua, tavarat paikoilleen ja uudet kirjahyllyt hankittua on koti valmis adoptiotarkastukseen ja erityisesti adoptiolapsille. Hakemustamme ei ole vielä otettu käsittelyyn, joten aikaa järjestelyyn on vaikka kuinka.

Adoption etenemistä odotellessa kävin eilen lapsettomuuspolilla keskustelemassa viimeisestä PASista. Kerroin ällöveririekaleistani ja muista vatsaongelmistani lääkärille, katsottiin ultra – ei mitään erikoista – ja puhuttiin PASista. Pyysin PASin siirtoa syksyyn, mikä sopi lääkärille hyvin. Koska PAS tehdään luonnolliseen kiertoon voin soittaa IVF-hoitajalle kuukautisten alkamispäivänä itse valitsemanani kuukautena ja sovitaan follikkeliultrat sun muut tarpeelliset. Esitin pyynnön, että mikäli kävisi ihme ja molemmat munasolumme selviytyisivät sulatuksesta sekä olisivat hyvälaatuisia ne siirrettäisiin molemmat kohtuuni. Lääkäri oli epäileväinen tällaisen ihmeen toteutumisesta, mutta kirjasi toiveeni ylös.

Unohdin pyytää lääkäriltä paperit adoptiohakemuksen liitteeksi, vaikka suunnittelin etukäteen ne pyytäväni. Unohdin myös päivittää uuden osoitteen polille, nyt lasku lähtee vanhaan osoitteeseen. Voisikohan polille lähettää osoitteenmuutoskortin pelkällä nimellä ilman henkilötunnusta?

Odotan osittain innolla osittain kauhulla tulevaa kesää. Pitkä sairasloma teki hyvää, mutta työhönpaluu hirvittää monella tavalla. Jaksanko fyysisesti tehdä tarpeeksi, kestääkö hauraalta tuntuva mieleni esimerkiksi negatiivista palautetta asiakkailta mikäli koen palautteen epäreiluksi haukkumiseksi rakentavuuden sijaan? Mitä jos ei, joudunko jättämään työt kesken vai pystynkö palautumaan takaiskusta? Mitä voin pukea päälle töihin, kun olen viimeisen vuoden aikana lihonut niin paljon ettei mikään vaate näytä sopivalta saati tunnu mukavalta? Toisaalta olen innoissani siitä, että monen vuoden kahdessa kaupungissa asumisen jälkeen olen vihdoin miehen kanssa omassa kodissamme kahdestaan ja saan työpäivän jälkeen nähdä hänet ja purkaa pahan olon kainalossa tarpeen vaatiessa. Saan myös pianon luokseni, olen kipeästi kaivannut soittamista stressinhoitona.

Tällä hetkellä ruumiini sekä mieleni käy ylikierroksilla muuttotohinan vuoksi. En ole saanut tehtyä rentoutusharjoituksia kun keskittymiskyky on nolla. Minulla on ollut kuumetta viikonlopusta saakka ja se imee vähätkin voimani pois. Jokaista lihasta särkee. Taisin reväyttää lihaksen jossain vaiheessa kun erityisesti iltaisin jalkaa särkee niin etten pystynyt viime yönä edes nukkumaan ilman kunnon lääkearsenalia. Onneksi saan nyt viikonlopun levätä, fyysisesti. Opiskelu ei odota, joten joudun yhden työn palauttamaan sunnuntaina enkä ole vielä edes aloittanut sitä, mutta se on pientä kun vain yksi kurssi on menossa tällä hetkellä ja tuo tuleva viimeinen palautus.

Jotenkin tuntuu, että kyllä tästä selvitään. En pysty olemaan hymyilemättä ja tuntematta hyvää oloa siitä, että huomaan ajattelevani tulevaisuutta positiivisesti. Edellisestä kerrasta olikin jo liian kauan.

tiistai 23. huhtikuuta 2013

Mukavuuksia ja ällötyksiä

Pitkä aika on kulunut edellisestä päivityksestä. Paljon on ehtinyt tapahtua. Ostimme talon, sain kesätöitä, sairasloma loppuu huhtikuun loppuun, uudet kuukautiset alkoivat, teimme päätöksiä lastenhankinnan suhteen.

Elämä on ollut viime viikkoina pitkästä aikaa positiivista. Lopetin masennuslääkkeen kokonaan sydämen häiriöiden takia samaan aikaan kun arvottiin olenko raskaana vai en edellisestä hoidosta. Samalla kun hormonimäärä kehossa laski putosi myös mieliala hetkeksi. Yritin kaikkeni ylläpitää positiivisuutta mutta turhaan. Onneksi se oli vain muutaman päivän pituinen pätkä ja elämä alkoi tuntua paremmalta ihan itsestään. En kyllä luota vielä, että selviän seuraavista isoista ikävistä uutisista, mutta pienistä ikävyyksistä uskon jo pääseväni helpommin yli. Toistaiseksi ei ole tarvinnut koettaa asioiden sujuessa mallikkaasti. Käyn edelleen psykologilla ja psykiatrilla sekä Mindfulness-kurssilla. Tarkoitus olisi aloittaa psykoterapia jossain vaiheessa ja jättää nämä muut pois kuviosta.

Seuraavat kuukautiset alkoivat ajallaan kuten odotettua (ällötysosio tekstistä). Valitettavasti vuoto ei ole vielä normaalia, vaan yli viikon vuodin ällöriekaleita ja kuivunutta verta ulos. Vieläkin saattaa satunnaisesti tulla jotakin outoa vessassa käydessä. En oikein ymmärrä mistä tätä riittää? Enää ei pitäisi olla myöskään kipua, mutta silti kerran-pari päivässä tulee voimakkaita, mutta lyhyitä kramppeja, jotka saavat haukkomaan happea. Alkaa jo kyllästyttää kun vatsa ei ole ollenkaan mukana uudessa positiivisessa elämänvaiheessani. Se on myös valtava pallo nykyään, silloin tällöin harvoin herään vatsa entisenkokoisena, joten tiedän etten ole yhtäkkiä vain lihonut vatsasta vaan siinä on jotain muuta vialla. Vyötärönympärys on kasvanut pari senttiä, mutta ei sentään kahtakymmentä kuten pahimman turvotuksen aikana.

Kuten olen täällä useaan kertaan maininnut tämä IVF oli meidän viimeinen. Meillä on vielä kaksi munasolua yhdessä oljessa pakkasessa eli yksi yrityskerta. Menen 2.5. lääkäriin keskustelemaan siitä. Olemme päättäneet pitää kesätauon. Olen nauttinut saadessani juoda vapaasti alkoholia (vaikken sitä olekaan erityisesti juonut, mutta pidän siitä ettei joku muu päätä puolestani vaan saan kieltäytyä koska ei tee mieli eikä koska on pakko) ja olen jopa mikrottanut muoviastioita sun muuta "kiellettyä". Minun vartaloni! Toivottavasti polilla ei ole mitään sitä vastaan, että PAS olisi syksyn alussa.

Minulla ei ole mitään odotuksia PASin suhteen. Olisihan se hienoa, jos siitä tulisi jotain, mutta ei mitenkään pakollista. En koe enää surua asiasta. Minulle ei ole koskaan ollut erityisen tärkeää siirtää geenejäni, joskin raskaus olisi ollut mahtavaa kokea. Sen sijaan äitiydestä en ole luopunut. Adoptio on minulle aina ollut tärkeä vaihtoehto biologisten lasten rinnalla, ei niiden jälkeen. Adoptioinfossahan kävimme jo helmikuussa. Maaliskuussa pyysin polilta hakemuksen liitteeksi tarvittavia lääkärintodistuksia, mutta koska niitä ei vieläkään ole meille lähetetty päätimme laittaa hakemuksen menemään ilman niitä. Saatiinpa asia etenemään. Muut liitteet hakemuksessa on. Nyt vain odotellaan milloin sieltä päin otetaan yhteyttä. Sitten on kotikin valmiina lapsosille. Aika jännittävää.

keskiviikko 20. maaliskuuta 2013

Olotilajuttuja

Maanantaina kävin kolmannen kerran raskaustestissä labrassa. Hoitaja ihmetteli tilattua testiä ja kysyi onko tarkoitus selvittää olenko raskaana vai kuinka pitkään olen ollut raskaana. Sain tästä ilmeisen viattomasta kysymyksestä kimmokkeen pälpättää kaikki asiaan liittyvä hoitajalle. Eikä kyyneleet kohonneet silmiini kertaakaan! Ensimmäistä kertaa ikinä sain puhuttua lapsettomuudesta laajasti ja totuudenmukaisesti itkemättä.

Hoitaja kertoi, että hänen hyvä ystäväpariskuntansa oli juuri saanut suomalaisen adoptiovauvan - muutaman viikon ikäisen - viiden vuoden odotuksen jälkeen. Juttelimme siitä mikä mahdollisuus adoptoidessa olisi saada pieni vauva. En ole ihan varma haluanko adoptoida ihan pikkuista vauvaa, mutta se ei ollut kovin olennaista tuossa keskustelussa. Hoitaja myös heitti, että voihan käydä niin, että adoptiojonossa huomaakin olevansa raskaana. En voinut pidättää itseäni ja nauroin päin naamaa. Hoitaja hämmentyi, joten jouduin selittämään lisää.

Kohta viiden vuoden yrittämisen ja hoitojen jälkeen tämä epäonnistunut raskauteni on ainoa edes sinne päin ollut yritys. En pidä millään tavalla todennäköisenä, että tulisin luomusti raskaaksi. Jostain syystä hoitajan kertomus ystäväpariskunnastaan tuntui oudon lohduttavalta eikä ollenkaan ärsyttävältä kuten aina ennen. Tunnun vihdoin todella hyväksyneeni tämän elämänkohtalon. Välillä käy edelleen mielessä, että olisi mukavaa tuntea millaista on olla raskaana, mutta ne hetket ovat koko ajan harventuneet ja lyhentyneet. Sen sijaan äidiksi tulosta en ole luopunut. Haluan adoptoida liudan lapsia.

Lapsena kun maailma oli avoinna täynnä vaihtoehtoja kuvittelin, että synnyttäisin kaksoset ja adoptoisin kaksi lasta lisää perheeseeni. Neljä lasta olisi täydellinen luku. Jossain vaiheessa toive muuttui niin, että synnyttäisin yhden lapsen (tai edelleen ne kaksoset) ja adoptoisin yhden. Lopulta tämän vuoden helmikuussa adoptioinfossa suunnittelin adoptoivani sisarukset (yhden alle 2-vuotiaan ja tämän isosiskon iältään lähellä kouluikää). Nyt olen taas vaihtanut mieltä.

Ei ole kovin todennäköistä, että tämä haaveeni toteutuisi koskaan, mutta ainakin uskallan taas haaveilla lapsiin liittyen. Nyt olen taas päätynyt siihen neljään lapseen - kaksi tyttöä ja kaksi poikaa - kaikki adoptoituja. Etsimme edelleen sitä unelmiemme asuntoa ja asumme ahtaasti vuokralla. Viime viikonloppuna kävimme katsomassa yhtä asuntoa, jossa tämä neljän lapsen unelmani syttyi tosissaan eloon. Olen jo remontoimassa ullakkoa teini-ikäisille lapsillemme pienempien jakaessa huoneen meidän vanhempien huoneen vieressä. Tämä toki tekisi kyseisestä asunnosta nelikerroksisen ja vintille ei mene kunnollisia portaita (eikä sellaisten laittamiseen taida olla tilaa ylimmässä kerroksessa) mutta ei nyt anneta todellisuuden häiritä haaveitani.

Todellisuudesta puheen ollen käytännössä usean lapsen adoptoiminen on tehty hirveän hankalaksi. Kerralla voi adoptoida sisaruksia, mutta miten selviäisimme kolmen-neljän lapsen tulosta elämäämme kertarysäyksellä? Lapsista kaksi-kolme olisi kouluikäisiä tai lähellä sitä ja heidät olisi pakko laittaa kouluun olivat he valmiita sinne tai eivät. Miten pystyisimme tukemaan kaikkia heitä tasapuolisesti uudessa ympäristössä, uudella kielellä, kaikki vanhat haavat auki ammottaen? Samalla pitäisi huolehtia siitä pienimmästä sisaruksesta ja osata hoitaa monilapsisen perheen kotia (ja ilman vanhempainlomaakin vieläpä, kuulemma vanhemman lapsen adoptoivat eivät tarvitse vanhempainvapaata vaan lapsi pitää kotiuttaa palkattomalla vapaalla tai töistä käsin). Ihan ilman harjoittelua. Puhumattakaan siitä, että nämä vanhemmat lapset puhuisivat keskenään kieltä jota me emme osaa ja saisivat joukkovoimalla ties mitä asioita läpi ennen kuin me vanhemmat tajuaisimme edes silmää räpäyttää.

Aina on tietenkin vaihtoehto adoptoida ensin kaksi ja mennä uudestaan jonoon, mutta siinä ajassa ensimmäiset kaksi ehtivät tulla täysi-ikäisiksi ja me muuttaa vanhainkotiin ennen kuin toinen adoptio olisi saatu käsiteltyä.

Tällaisia ajatuksia kuitenkin pyörittelen päässäni tätänykyä. Maanantain testin tulos oli raskaushormoni 1 eli oikeaan suuntaan ollaan menossa. Tiputteluvuoto ei ole vielä tauonnut hetkeksikään, ilmeisesti mahaani mahtuu paljon verta. Mieliala on laskenut samaa tahtia kuin raskaushormoni, vaikka kuinka yritän pitää positiivisia ajatuksia mielessä. Kotoa poistuminen on muuttunut taas tuskalliseksi. Ensi viikolla käyn psykiatrin luona juttelemassa uuden lääkkeen mahdollisuudesta - edellinen on nyt lopetettu kokonaan kun sydän ei kestänyt mielialalle sopivaa annostusta. Epäilen etten saa lääkitystä kun mikään ei sovi yhteen nykyisten lääkkeiden sekä raskausmahdollisuuden kanssa. Raskaus pitää ottaa huomioon aina viimeiseen PASiin saakka. Tiedä sitten miten tämä olotila pitää hoitaa kuntoon, väitän yhä edelleen suuren osan tästä pahasta olosta johtuvan kemiallisesta epätasapainosta eikä se korjaannu juttelemalla psykologin kanssa. No, se on ensi viikon asia.



keskiviikko 13. maaliskuuta 2013

Labrakäynti

Kävin tänä aamuna labrassa kontrollissa raskaushormonista. Ei kiinnostanut tippaakaan ja jätin käynnin ihan viimeiseen hetkeen ennen kuin labra oli menossa kiinni – ehkä vähän toivoin etten ehtisi koko testiin tänään. Vituttaa.

Hoitaja soitti äsken. Arvo on noussut 40:neen. Jei, olen raskaana. (hän sanoi lakoniseen sävyyn mulkoillen maailmaa kiukkuisesti)
Kohdun limakalvo on tullut ulos voimalla perjantaista aina eiliseen saakka. Vasta tänään vuoto on tyyntynyt tiputteluksi. Vatsa pallottaa kuin pitäisi kaksi jumppapalloa sisällään. Myös jaloissa on nähtävissä nesteturvotusta lantiosta nilkkoihin. Olen tosi hehkeä näky hautajaiskuvissa viikonlopulta.

Vielä ei ole muuta tehtävissä kuin kontrolloida arvoa. Maanantaina uudestaan labraan. Mikäli arvo jatkaa nousuaan asiaan pitää puuttua, mutta hoitaja piti vuodon vähenemistä hyvänä merkkinä. Olin jo niin ehtinyt tyytyä siihen etten koskaan kanna lasta. Olin sinut oman ruumiini kanssa ja luulin tietäväni missä ongelma on. Kuvittelin, että ongelmaan ei ole ratkaisua ja sillä hyvä. Miksen saanut olla omassa tyytyväisyydessäni edes tätä pientä hetkeä?

Nyt joudun taas kyseenalaistamaan kaiken alusta lähtien. Voisinko sittenkin saada lapsen kohtuuni, jos yritän vielä? Mitä tämä uusi toivo tarkoittaa, sitäkö että meidän pitäisi yrittää vielä yksityisellä vai kenties sitä, että minä sekä mieheni tulemme syyttämään minua luovuttamisesta liian aikaisin mikäli nyt luovutetaan? Siirtyykö adoptio, jos mieheni haluaakin vielä yrittää biologista lasta, joka on hänelle niin tärkeä ajatus?

Kannanko tällä hetkellä elävää vai kuollutta lasta sisälläni? Voinko sittenkään juoda sitä saunaolutta? Kasvaako ensimmäinen raskauteni jossain niin hankalassa paikassa, että se aiheuttaa lopulta pysyvää vahinkoa johonkin sisäelimeen? Joudunko kokemaan kaavinnan? Joudunko antamaan luvan sikiöni tappamiseen?
Ihminen ei ole kärsinyt tarpeeksi kun päästyään jalkeille vuoden pahasta unesta heti lykätään toinen alkamaan. No, oli kivat muutamat viikot leikkiä normaalia elämää.

perjantai 8. maaliskuuta 2013

Kaikessa on hyvät ja huonot puolensa

Vuoto alkoi viime yönä. En siis ole raskaana ainakaan oikeasta paikasta.

Hyviä puolia tässä tilanteessa on ainakin nämä:
  • Nyt tiedän, että alkio voi kiinnittyä kohtuun enkä ole siltä osin totaalisen viallinen.
  • Sain uuden kokemuksen; miltä tuntuu saada positiivinen tulos, joka ei olekaan lopulta positiivinen vaan keskenmeno.
  • Voin mennä hautajaisiin tietoisena tilanteesta, se helpottaa sukulaisten kohtaamista.
  • Enää ei tarvitse kytätä jokaista tekemistä ja erityisesti juomista alkiolle vaarallisten aineiden varalta. Lähes kaikki yrtit näyttävät olevan käyttökiellossa raskauden aikana ja minä olen suuri yrttiteen kuluttaja ja käytämme yrttejä paljon ruuan maustamiseen.
  • Saan taas hetkeksi kehoni itselleni muutenkin, ei tarvitse koko ajan miettiä mitä voisin tehdä oikein tai väärin tulevan raskauden kannalta. Näin kolmen vuoden hoitorupeaman jälkeen on vapauttavaa ainakin hetki tehdä ihan mitä huvittaa.
  • Minuun pumpatut hormonit ja päälle raskaushormoni nostivat mielialani korkeuksiin. Tuntuu kuin leijailisin iloisessa pilvessä eikä mikään suru voi koskettaa. Käsittelen ensimmäisenä listaamaani huonoa puoltakin jotenkin ulkopuolisena omasta kehostani. (Yritän avata näitä tuntemuksia tänne blogiin paremmalla ajalla ensi viikolla.)

Huonoja puolia:
  • Hetken ehdin jo sulatella ajatusta, että sisälläni todella on alkio, elävä olento. Se oli paljon todellisempaa kuin pelkkä alkionsiirto ja sitä seurannut negatiivinen raskaustesti. Eli myös raskaampaa kun vuoto alkoi.
  • Pitää käydä uudestaan labrassa ensi viikolla ja nyt saa jännittää onko raskaus sittenkin esim. munatorvessa. (tiedän, tämä nollaa ensimmäisen positiivisen puolen listaltani)Tästä voi koitua paljonkin ongelmia huonolla tuurilla. Ja minullahan todistetusti on ollut näissä asioissa niin valtavasti hyvää tuuria että!
  • Nyt kun tiedän, että osa hyvästä olostani johtui kohonneesta raskaushormonista, pelottaa mitä tapahtuu sen laskiessa. Laskeeko mieliala mukana?  - Ja jos mieliala ei laske, tarkoittaako se, että horrmonia on edelleen kehossa ja raskaus siis väärässä paikassa?
  • Enää yksi yritys jäljellä saada raskaus alkuun. Sen jälkeen menetän mahdollisuuteni koskaan kokea mitä on kantaa lasta sisällään, synnyttää ja imettää. Katsella lasta ja nähdä siinä omia piirteitään.
  • Joudun menemään hautajaisiin maha kipeänä ja turvoksissa. Minulla tuppaa vielä olemaan helposti pahoinvointia vuotopäivinä varsinkin jos joutuu seisomaan pitkiä aikoja maha suorassa asennossa, kuten haudalla on tapana kaikkien jättäessä kukkalaitteensa. 

keskiviikko 6. maaliskuuta 2013

Raskaustestin tulos

Ensinnä pitää korjata virhe edellisestä tekstistä. Olin ymmärtänyt väärin: meillä on pakkasessa kaksi alkiota yhdessä oljessa, ei vain yhtä. En tiedä miten onnistuin ymmärtämään asian noin pahasti väärin, mutta ei sen niin väliä. Joka tapauksessa yksi yrityskerta pakkasessa.

Raskaustestin tulos on positiivinen. Elämäni ensimmäinen positiivinen raskaustesti.

Älkää silti vielä pomppiko riemusta vuoksemme. Asiat eivät ole noin yksinkertaisia. Tulos on ainoastaan 19. Kunnon raskaudessa luku on yli sadan. Hoitaja sanoi, että on todennäköisintä, että alkio on lähtenyt kasvamaan mutta nyt jo kuollut. Odottelen vuotoa viikon ajan ja soitan polille heti sen alettua tai viimeistään ensi keskiviikkona. Mikäli vuotoa ei tule minulle on varattu tarkastuskäynti keskiviikoksi. Jos alkio onkin pienestä takapakista huolimatta jatkanut kasvuaan tai elelee kohdun ulkopuolella.

Minä olin ihan varma, että negatiivinen sieltä tulee kuten aina ennenkin. En ole tuntenut mitään oireita, joita en olisi jokaisella yrityskerralla huomannut itsestäni. Enkä ollut negatiivisesta huolissani, ajatukseni pyörivät adoptiossa. Olin luokitellut itseni epäkelvoksi kantamaan lasta kohdussani ja tehnyt surutyön asiasta. Mutta nyt olen kauhuissani. Mitä tein väärin, mitä voisin tehdä oikein tämän viikon aikana saadakseni pikkuisen elämään? Entä jos se kuoli ruuan puutteeseen kun parina päivänä korvasin lounaan porkkanakakulla ja sipseillä (kyllä, hirveä hiilihydraattihimo ja puhtaan suolan himo vaivaa)?

Tämä on kamalinta toistaiseksi. Tiedän kohdussani olevan kiinnittyneen alkion, mutta en tiedä onko se enää elossa. Tulossa on hyvin tunnepitoinen viikko, kun viikonloppuna menemme rakkaan ihmisen hautajaisiin ja samalla näemme perheellisiä (ja tunteettomia) sukulaisia, joita normaalisti välttelemme. Joudun menemään juhliin epävarmana omasta tilanteestani. Jotenkin se pahentaa asiaa huomattavasti.

torstai 28. helmikuuta 2013

Kasviksia välillä

Blogijumitukseni syy on selkeä. Tämä on ollut paikka työstää ajatuksiani, saada vertaistukea, purkautua turvallisesti. Viimeisten kuukausien aikana minulla on ollut kaikilla elämänalueilla suuri tarve kääntyä sisään päin, pohtia asioita ihan vain yksin. Arvioida koko elämäni uudelleen. Siksi olen vetäytynyt kaikesta sosiaalisesta, mukaan lukien tämä blogi. Nyt minusta tuntuu, että olen pääsemässä jonkinlaiseen yhteisymmärrykseen itseni kanssa. Siitä lisää myöhemmin kun ajatukset ovat selkeytyneet vähän paremmin.

Viime aikoina olen pyrkinyt lisäämään kasvisten syöntiä reilusti. Tätä ennen olen syönyt ruuan sisältämän kasviksen lisäksi aina noin puoli kiloa päivässä vihanneksia, hedelmiä ja marjoja. Nyt yritän syödä ainakin kilon päivässä ja erityisesti marjoja. Kuulemma sen pitäisi auttaa alkion kiinnittymiseen. Myös proteiinia pitää saada enemmän. Yrittänyttä ei laiteta.

Otin vanhat niksit käyttöön kasvisten lisäämisessä. Joskus vuosia sitten laiskotti enkä jaksanut lähteä kauppaan, mutta kaapissa ei ollut leivänpäällisiä. Sain silloiselta kämppikseltäni rasvaa (jota en siis itse normaalisti koskaan käytä) paahdetulle ruisleivälleni ja hän ehdotti kokeilemaan porkkanaraastetta, jota oli juuri tekemässä ruokaansa. Itselläni kaapissa oli raejuustoa, joten lisäsin sitäkin leivälle. Siitä tuli mielettömän hyvää. Nyt otin reseptin käyttöön vuosien unohduksen jälkeen. Monta kärpästä yhdellä iskulla: täysjyväkuitua, proteiinia, kasvista. Paksu kerros porkkanaraastetta lisää kasvisten käyttöä huomaamatta verrattuna kevyisiin kurkkuun ja salaatin lehtiin leivällä.

Toinen vanha niksi on kotoa opittu mutta sittemmin laiminlyöty. Isälläni on tapana syödä puolukkasosetta lähes kaikkien ruokien kanssa. Itse olen käyttänyt sitä lähinnä pinaatti- ja kaaliruokien yhteydessä. Nyt olen kokeillut lisätä sosetta kaikkeen syömiseen nuudelikeitosta munakkaaseen. Taas ihan huomaamatta kasvaa päivän kasvisannokseni. Mielestäni parasta puolukkasosetta syntyy, kun lisää soseutettuihin puolukoihin ihan hivenen sokeria. Puolukka on kirpeää, mutta vain kokonaisena. Mitä paremmin sen soseuttaa sitä makeampaa siitä tulee ilman makeutusaineitakin.

Olen alkanut laiskistua smoothien tekemisessä. Proteiinien kannalta olisi hyvä syödä paljon rahka-raejuusto-marjasekoitusta, mutta maidolle herkkä vatsani on viime aikoina vastustanut ajatusta. Smoothiet olen tehnyt itse tehosekoittimella mehuun, mutta laiskuus vaivaa. Laitetta on rasittavaa pestä koko ajan ja se pitää hirveää meteliä käytettäessä. Hankin sen kymmenisen vuotta sitten jäämurskauskyvyn takia – silloin tärkeintä oli tehdä alkoholijuomia murskatuilla jäillä. Eikä ehjää laitetta viitsi heittää pois vain siksi, että nykylaitteet on helpompia pitää puhtaana ja pitävät vähemmän meteliä. Onnekseni löysin kiertotien. Valmissmoothiet kaupan hyllyltä.

En yleisesti ostele hirveästi valmiita smoothieita, koska pidän niitä pääasiassa rahantuhlauksena. Mutta kun löysin kaupasta isompia pakkauskokoja en voinut olla innostumatta. Ihastuin kovasti Innocentin mango-passionhedelmäsmoothieen (750ml). Sen rakenne ja maku on juuri kohdillaan, hinta aika suuri mutta menköön silloin tällöin. Laitoin suoraan pakkasesta kulhoon mustikoita, lakkoja, karpaloita, ahomansikoita, vadelmia ja punaherukoita ja päälle smoothieta. Ei voi helpommaksi mennä. Tällä viikolla yritin Prismasta löytää samaa tuotetta, mutta ei kuulunut valikoimiin. Sen sijaan otin Ekströms Delin appelsiini-mango smoothien (1l). Hirveä pettymys. Kuin banaanilla makeutettua appelsiinimehua joisi. Pelkkää vetistä litkua. En voi suositella. Mehuksi ihan ok-makuista mikäli makeasta pitää, mutta mehua saa halvemmallakin litrahinnalla.

Nyt pitäisi jaksaa pilkkoa kasviksia salaattiin. Ajattelin laittaa raejuuston lisäksi siihen ainakin jääsalaattia, tomaattia (olivat edullisia torilla), greippiä ja paprikaa, ehkä kurkkua ja jotain muuta mikäli siltä näyttää. Kevyttä perussalaattia ilman erikoisuuksia. Sen kanssa on hyvä syödä miehen eilen kokkaamaa munakokkelia kidneypavuilla.
Jos teillä on muuten hyviä ideoita guacamolen jatkokäytölle, otetaan vastaan. Siihen laitettiin avokadon lisäksi tietääkseni vain sitruunaa, valkosipulia ja suolaa. Meillä jäi juhlista aika määrä sitä enkä itse pidä sen mausta raakana. Siispä mietin jos sen saisi piilotettua ruokaan jotenkin.

tiistai 26. helmikuuta 2013

Tulevaisuus mielessä

En uskaltanut kirjoittaa vielä viime viikolla asioista kun kaikki oli epävarmaa, mutta tämän päivän posti toi uutisia. Keskiviikkona kohtuuni siirrettiin oikein hyvälaatuinen alkio, mutta kolmesta muusta alkiosta yksi oli lakannut kasvamasta ja toinen olikin monitumainen. Kolmas oli vasta kaksisoluinen eli sen piti vielä kasvaa ennen pakastamista.

Elin viime viikon lopun siinä ajatuksessa, että hoidot loppuvat tähän kohdussani nyt olevaan yksilöön. Tänään posti toi kuitenkin pakastussopimukset eli pieni alkiomme taisteli ja pysyi elossa. Meillä on sittenkin vielä yksi mahdollisuus tulevaisuudessa raskauteen.

Adoptioinfossa saimme perustietoa adoptoinnista ja hakukaavakkeet. Mies ei ole vieläkään täysin vakuuttunut adoptoinnista, elän toivossa sen suhteen. Pitkä matka ollaan tultu, asiasta on puhuttu vuosia ja mies on tehnyt paljon töitä selvittääkseen miksi adoptio on ollut niin vastenmielinen ajatus alkujaan. Kaiken takanahan on aina se oma lapsuus...

Joka tapauksessa tarkoituksemme on laittaa hakemus eteen päin. Käsittelyssä kuluu muutama kuukausi ja se aika miehellä on perumiseen, mikäli hänestä siltä tuntuu. Emme toki pistä hakemusta vireille ennen kuin olen tehnyt raskaustestin. Emmekä voisikaan, sillä menee aikaa hankkia lääkärintodistuksia. Hakemus on naurettavan vanhanaikainen monessa mielessä ja mieleni tekisi kommentoida moniakin kohtia. Kaikkein typerintä on lukuisien lääkärintodistusten pakkohankinta. Rahaa pitää pistää satoja euroja lääkäreissäkäynteihin vain saadakseen nimiä papereihin. Hällä väliä etteivät lääkärit ole ennen nähneet minua eivätkä tiedä minusta mitään. Kunhan saadaan virallinen titteli nimen perään.

Tietenkin vanhemmaksi aikovan pitää olla tarpeeksi terve pysyäkseen elossa lapsen kasvuiän, mutta minusta olisi paljon mielekkäämpää näyttää hoitavan lääkärin edelliskäyntien selostukset tai viime vuosina tehdyt hoitotoimenpiteet kuin hakea jonkin erikoislääkärin mitäänsanomaton lausunto. Hoitava lääkäri kun kunnallisessa systeemissä on aina yleislääkäri eikä erikoislääkäri. Ei lääkkeillä hallinnassa olevien sydänasioiden takia tarvitse tuhlata erikoislääkärin aikaa joka kolmas kuukausi reseptin uusinnan aikaan.

Kiukuttaa erityisesti siitä syystä, että vuosikausia täysin oireettoman reumani takia pitää käydä erikseen reumalääkärin lausunto hakemassa (jollaista minulla ei tällä paikkakunnalla ole koskaan edes ollut), kokonaan hallinnassa ja hyvässä hoidossa olevien sydänongelmien takia minun pitää etsiä sisätautilääkäri jostakin ja endometrioosin takia tarvitsen lausunnon gynekologilta. Mikään näistä ei häiritse normaalia elämääni lääkkeiden syöntiä ja reseptinhankintaa (pelkästään siis sydänasioihin) enempää. Kaikki nämä voisi nähdä lukemalla vaikkapa lapsettomuustutkimuksiin liittyvät paperit, koska niiden takia asiat jo selvitettiin järkevällä ja kustannustehokkaalla tavalla. Mutta ei vahingossakaan voi päästä niin helpolla.

Infossa tuli myös väkisin mieleeni, että vaikka koko ajan puhutaan lapsen edusta ja oikeudesta hyvään lapsuuteen, jotkut käytännöt tuntuvat olevan olemassa vain tavan vuoksi tai jotain byrokraattia miellyttämässä. Niissä ei löydy mitään lapsen etuun viittavaa, joissain tapauksissa jopa päin vastoin. Aivoni askartelivat tahtomattani byrokratiaviidakon selventämiseksi ja prosessin nopeuttamiseksi - mikä on lapsen etu myös! - ja mielestäni keksin siinä tunnin luennon aikana parikin hyvää ajatusta millä toimintaa voisi tehostaa tinkimättä tiukasta vanhempien seulonnasta.


Katsotaan mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Tuli tästä alkiosta nyt lasta tai ei, minä olen valmis jatkamaan adoption tiellä. En halua tuomita lastamme olemaan ainoa lapsi ilman sisaruksia. Mieheni iän vuoksi meidän täytyy lähteä adoptioprosessiin nyt, mikäli haluamme pienen lapsen. Pakastettu alkio saa odottaa pakkasessa adoptioasian etenemistä hetken aikaa.

tiistai 19. helmikuuta 2013

Tulokset

Eilen saatiin punktiossa 12 munasolua, joista käyttökelpoisia oli 8. Näistä taas 7 hedelmöittyi mutta vain 4 kelpaa jatkoon. Huomenna yksi niistä kohtuun. Munasoluja otettiin ainoastaan oikealta. Vasemmalla oli se yksi, mutta sen saaminen olisi vaatinut endon sörkkimistä, joten ei maksanut vaivaa.

Pyysin punktiota ilman rauhoittavaa lääkettä. Suoneen tökättävä kipulääke vähän sumensi olotilaa, mutta pysyin kohtuullisen tolkuissani. Kivuliasta oli kuten aina, mutta mieli selkeämpänä ensimmäistä kertaa tajusin koko toimeenpiteen ajan mitä oikein tapahtui. Jälkikäteen sain pelkästään parasetamolia suoneen. Nukuttuani noin tunnin heräämössä olo oli jo paljon parempi.

Kipu oli kova koko eilisen, kuten on vielä tänäänkin, mutta mieluummin kova kipu kuin se hirvittävä pahoinvointi. Halusin kotiin eikä hoitaja tällä kertaa pakottanut syömään kipulääkkeitä ennen lähtöä. En myöskään tarvinnut antibioottia suoneen, koska endoon ei osuttu ollenkaan. Ensimmäinen kerta tässäkin. En toistaiseksi pysty kävelemään täysin suorassa enkä seisomaan paikoillaan, mutta makaaminen ja istuminen sujuvat kelvollisesti. 1g parasetamolia neljästi vuorokaudessa auttaa vähän. Vielä kun saisi juotua sen 3-4 litraa päivässä, jostain syystä ei maita mikään neste vaikka kuinka yritän.

lauantai 16. helmikuuta 2013

Hitonmoista hommaa tämä lapsenhankinta

Puregon 900 IU maksoi uudella Kelakorvauksella noin 240 euroa. Eikä sekään olisi riittänyt näihin piikityksiin mikäli en olisi kikkaillut edellisillä putkiloilla. Turhauttavaa. Tänään ei onneksi enää tarvinnut sitä piikittää, pelkästään Orgalutran ja illalla Pregnyl.

Sähläsin taas Orgalutranin kanssa. Olen viidestä piikityksestä yhden onnistunut tekemään siististi. Sentään enempää ei tarvitse sitäkään laittaa. Tänään tökkäsin piikin verisuoneen, veri täytti ruiskun ja vedin sen kiireellä ulos. Mieheni otti piikistä ilmat ulos (ruiskuttelematta lääkettä ulos tällä kertaa) ja piikitin sen uudelleen eri kohtaan verineen kaikkineen. Ohjeen mukaan veristä lääkettä ei olisi saanut laittaa uudestaan vaan olisi pitänyt ottaa uusi piikki, mutta tämä oli viimeinen ruisku paketissa enkä todellakaan innostunut soittorumbasta lääkäriin näin lauantaina ja uudesta apteekkikäynnistä.

Punktio on maanantaina. Eilen ultrassa näkyi vasemmalla puolella vain yksi munasolu – mikä ei ollut yllätys. Oikealla on yhteensä toistakymmentä munasolua, saa nähdä moniko niistä tulee ulos ehjänä. Meillä on tänään juhlat, muutamia kavereita tulossa. Vähän jännittää miten saan Pregnylin piikitettyä illalla klo 23.00, jos meillä on vielä siihen aikaan paljon vieraita. Onneksi tänään on myös yhden kiinnostavan bändin keikka, jolle olemme menossa – ehkä vieraat lähtevät sinne jo ajoissa niin saan piikittää rauhassa. Olisi pitänyt muistaa tämä piikitysasia ennen kuin sopi juhlista, mutta eipä tullut taas mieleen. Vasta eilen muistin kun hoitaja antoi piikitysaikataulun.

Mikäli selviän punktiosta ilman pään sekoittavia myrkkylääkkeitä kirjoitan tuloksesta heti keskiviikkona kun tiedän moniko hedelmöittynyt solu saadaan pakkaseen. Edellisten kokemusten perusteella sanoisin, että myrkky sekoittaa pään ja vatsan niin etten kykene tietokoneelle päiväkausiin. Keskiviikkona suoraan polilta mennäänkin miehen kanssa adoptioinfoon, joten mies on ottanut päivän vapaaksi töistä. Ihan kiva saada seuraa polillekin.

keskiviikko 13. helmikuuta 2013

Onko tässä mitään järkeä?

Muistin taas, että inhoan piikittelyä. Ennen niin neutraali ja tunteita herättämätön asia on jokaisen pistoksen myötä yhä vastenmielisempää. Aamulla piikittäminen on vielä inhottavampaa kuin iltapiikittely, koska useimmiten olen vasta päässyt sängystä ylös eikä aivot vielä toimi täydellä teholla. Jostain syystä aamuista on tullut hirveän vaikeita viimeisen vuoden aikana muutenkin, olen kiukkuinen enkä siedä kosketusta ennen kuin keho on herännyt uuteen päivään. Tai no, rehellisyyden nimissä olen kyllä aina tuntenut noin, mutta aiemmin heräämiseen meni muutama minuutti makuulla venytellessä, nykyään venytykset kestävät paljon pidempään ennen kuin pääsen istumaan ja siinäkin pitää vielä möllöttää useampi minuutti ennen kuin pääsen ylös. Ei kai vanhuus voi näin yhtäkkiä iskeä?

Viikonloppuna oli mukavaa kun mies oli auttamassa piikittelyissä. Meillä ei ole kissatonta paikkaa talossa, mikäli sulkeutuu johonkin huoneeseen menee alta minuutti kun toinen kissoista avaa oven. Pitäisi kai joskus ilmoittaa vuokraisännälle, että vessan oven lukko ei toimi kun kissa saa oven lukosta huolimatta auki. Piikittelyssä tärkein apu olikin pitää kissat kauempana ettei satu vahinkoja. Opin myös, että kun piikityksen tekee samaan aikaan kun kissat syövät aamupalaa saa olla rauhassa. Eivät nuo tahallaan häiriköi, mutta juoksennellessa sattuu vahinkoja tassujen luistaessa jarrutuksessa.

Kävin maanantaina ultrassa ja siellä näkyi ihan kiitettävä määrä mustia länttejä. Eilisestä lähtien olen piikittänyt Orgalutran-jarrua hormonin ohella, joten hormoniannos nostettiin 300 IU entisen 225 IU tilalle. Tämä aiheutti ongelman, koska olin ostanut lääkkeet viime vuoden puolella – reseptit tyhjiksi tietenkin jotta saan kunnon korvaukset. Kaksi ampullia 9000 Puregonia ei riitä isompaan annokseen, vaan jouduin pyytämään uuden reseptin. Mies oli hirveän kiukkuinen, olisihan lääkärin pitänyt ennakoida ettei lyhyeen kaavaan riitä kaksi ampullia ja kirjoittaa suoraan kolmas. Nyt vielä Kelan peruskorvaus on pienentynyt, joten lääke maksaa aikas paljon. Meillä tuskin tulee sen kummempia ostoja tänä vuonna, joten katto ei tule täyteen. Puregoniin kuluvat sataset on siis ”menetettyä rahaa”. Totta kai voi ajatella, että lapsensaannin takia on valmis käyttämään rahaa, mutta kun tämän olisi voinut hoitaa vähemmällä rahantuhlauksella lääkärin niin halutessa.

Eilinen piikitys ei mennyt ollenkaan tyylillä. Minulla siis oli jäljellä virallisesti 450 IU Puregonia. Jokaisessa ampullissa on se noin 100 IU ylimääräistä, joten päätin kikkailla. Otin edellisen säästämäni ampullin ja piikitin siitä sen 100 IU ja toisesta ampullista 200 IU. Näin minulle jäi 250 IU plus se vara 100 IU yhteen ampulliin tätä aamua varten. Lisäksi piti piikittää Orgalutran. Se oli minulle täysin uusi tuote ja luin käyttöohjeita moneen kertaan silmät sirrillään. Alkoi hirvittää kun ohjeissa ei käsketty muodostaa tippaa neulan kärkeen tai naputella ilmoja pois, vaan piikitys piti tehdä ehdottomasti 45 asteen kulmassa. En innostunut ohjeiden kohdasta ”vedä mäntää hiukan taakse päin, mikäli neulaan tulee verta, ota neula pois ja vaihda uuteen”. Mieleen tuli dekkarit, joissa ihmisiä tapetaan ruiskuttamalla ilmakupla verisuoneen.

Olen jotenkin jo tottunut alavatsan piikittämiseen, mutta Orgalutran pitää piikittää yläreiteen. Ongelma numero yksi: mikä lasketaan yläreideksi? Taisin piikittää sekä eilen että tänään teknisesti ottaen keskelle reiteä ennemmin kuin ylös. Onkohan sillä väliä? Alempaa löytyi helpommin sormien väliin saatavaa ihoa eli läskiä ilman verisuonia. Ongelma numero kaksi: miten piikin tupen saa irti, se kun oli muodostanut tyhjiön. Kiskaisin voimalla mikä johti siihen, että piikitin itseäni sormeen. Desinfioin neulan ennen kuin tökkäsin sen reiteen, toivottavasti tästä ei ollut haittaa... Tänään osasin olla varovaisempi tupen kanssa ja sain sen auki siistimmin. Sen sijaan tänään ongelmana oli, että ruiskussa oli paljon ilmakuplia. Koska olen epävarma sählä enkä saanut kuplia pois kevyellä naputtelulla, joten päätin ohjeista poiketen yrittää muodostaa tipan neulan kärkeen. En suosittele! Painoin mäntää niin varovasti kuin pystyin, mutta silti kärjestä ruiskahti lyhyt suihku lääkettä ulos. Toivottavasti ei mennyt liikaa hukkaan, olisi ikävää huomata pilanneensa koko hoidot yhdellä mokalla.

Huomenna on vuorossa taas ultra. Saan vasta siellä ohjeet jatkosta. En siis ole vielä ostanut uutta Puregonia, vaan aion mennä ultran jälkeen apteekkiin mikäli Puregonia vielä pitää piikittää tässä vaiheessa. En tiedä mikä suunnitelma tulee olemaan kun tämä on ensimmäinen lyhyen kaavan hoitoni. Tarkoitukseni on kuitenkin jatkaa polilta kaupungille apteekkiin ja hierontaan. Tulin vasta nyt ajatelleeksi, että ehkä minun pitää huomenna piikittää jotain uutta lääkettä mikä onkin kotona jääkaapissa... En ehdi käydä kotona lääkärin ja hieronnan välissä. En myöskään muistanut ajatella missä piikitän, pitänee ehtiä käväistä jossain kahvilassa vessassa tökkimässä itseään. Piikitys on pitänyt tehdä aamuisin, mutta huomenna ultra on vasta kymmeneltä ja sen jälkeen saan jotain ohjeistusta, joten mikäli tarkoitus olisi mennä kotiin piikittämään ei se ainakaan aamua tule enää olemaan. Epätietoisuudessa on inhottavaa elää.

keskiviikko 6. helmikuuta 2013

Tänään se alkoi!

Piikitin tänään ensimmäistä kertaa Puregonia. Uusi hoito on todellakin alkanut. Uskoin sen todeksi vasta kun aamulla kaivelin piikitysvälineitä esiin.

Tarkoitus oli laittaa piikitysjutut valmiiksi illalla, mutta unohdin väsyksissäni koko asian. Nukuin yön huonosti kissojen ollessa erityisen aktiivisia päälläloikkijoita pitkin yötä. Aamulla mieli teki jäädä sänkyyn kunnes muistin piikitysasian ja nousin kiireellä ylös. Puregonia pitää piikittää maanantaihin asti aamuisin 225 IU. Vaikka tämä on kolmas hoitokierros ei asiat olleet mitenkään kirkkaassa muistissa aamusta suoraan sängystä noustessa. Päin vastoin.

Kun pienen etsimisen jälkeen löysin piikitysvälinekassin suoraan nenäni edestä – josta olin sitä etsinyt jo pariin kertaan ennen suurta ”löytöäni” – huomasin sterilointilappusten olevan lopussa. Toivottavasti ei nyt tule mitään pöpöjä kun en saanut pyyhittyä kumipäätä puhtaaksi. Pohdiskellessani tätä kuviteltua likaisuutta kissa päätti loikata pöydälle suoraan piikitysvälineiden päälle ja toinen vauhdilla perässä – niillä oli menossa aamupalan jälkeinen asunnon ympärijuoksu. Mielessä kävi muutama kaunis sana ja jokunen niistä tuli ääneenkin sanottua kissoille. Jännitti miten piikityksen käy; työntääkö jompi kumpi naamansa juuri väärällä hetkellä neulan eteen. Ei tänään, mutta mitenhän seuraavina päivinä... Olisipa mies kotona auttamassa!

Piikitys itsessään meni omituisen mallikkaasti vanhalla rutiinilla, mutta seuraava ongelma odotti vuoroaan. En saanut millään neulaa irti kynästä. En tiedä miksi se ei suostunut lähtemään korkin mukana irti vaan korkki pyöri tyhjää. Joku taito minulta näyttää puuttuvan. Pelkällä tuurilla se sitten lopulta lähti, varmaan huomenna taas sama taistelu edessä.

Maanantaina on vuorossa ensimmäinen ultra, jossa päätetään jatkosta. Jos kaikki menee hyvin punktio on 18.2. alkavalla viikolla. Varasin jo kaverin hakemaan minut sairaalasta ja henkisesti valmentaudun vastustamaan hoitajia, jotka tyrkyttävät lääkemyrkkyjään. Tällä kerralla en aio voida pahoin särkylääkkeen takia!

maanantai 4. helmikuuta 2013

Totuuden hetki

Kuukautiset alkoivat tänään. Iltapäivällä pääsen soittamaan IVF-hoitajalle. Viimeinen hoitokierros. Nyt nähdään onko minusta äidiksi. Saanko koskaan kantaa lasta sisälläni. Pelottaa. En saanut unta viime yönä jännitykseltäni. Tiputteluvuoto alkoi jo eilen, mutta en laske sitä ensimmäiseksi vuotopäiväksi - toivottavasti olen oikeassa enkä pilannut tällä päätöksellä koko hoitokiertoa.

Viimeinen mahdollisuus.

Paitsi jos hoitaja ilmoittaa etten mahdukaan tämän kuukauden hoitoporukkaan.

maanantai 21. tammikuuta 2013

Elämässä sattuu eikä tapahdu

Olen päässäni kirjoittanut lukemattomia blogitekstejä päivittäin. Olen käynyt täällä lukemassa rohkaisevia kommenttejanne kuin en kykenisi normaaliin elämään ilman tukeanne. Silti en ole saanut yhtäkään uutta tekstiä julkaistua. En kykene kertomaan itsestäni kenellekään tällä hetkellä. En halua, että ihmiset tietävät mitä päässäni liikkuu. Järjellistä syytä pelolleni en ole löytänyt.

Välttelen ihmiskontaktia, jotta minun ei tarvitsisi esittää pirteää ja "tavallista". Esittäminen on juuri nyt liian raskasta mutta en myöskään halua muiden näkevän todellista olotilaani. En ole enää niin ahdistunut kuin vielä viime vuoden puolella ja aivot kaipaavat älyllisiä tehtäviä eli ovat heränneet horroksestaan. Vielä kun saisi muun kropan toimimaan ja ihmisten kohtaamispelon pois, olisin taas yhteiskuntakelpoinen.

Kaikesta huolimatta lapsenhankintahoidot jatkuvat. Viimeinen hoitokerta alkanee helmikuussa lyhyellä kaavalla. Lääkkeet on hankittu ja nyt vain odotellaan osuuko kuukautiset sopivaan päivään, jotta pääsemme aloittamaan. Punktioita tehdään vain kolmena päivänä viikossa, joten kuukautisten täytyy alkaa niihin päiviin sopivasti. Lisäksi silloin pitää olla aikaa tehdä punktio. Polilla jaetaan potilaat johonkin ryhmiin, joille varataan tietty määrä punktioaikoja ja mikäli muut ryhmäläiset ehtivät varata ajat ensin meidän hoitomme siirtyy. Ilmeisesti on lääkärien ajan maksimointia, että varataan ryhmälle potilaita hiukan liian vähän aikoja, kun kaikilla ei kuitenkaan tule kuukautiset tasan samaan aikaan. Tai jos tulee niin voi voi.

Silti olen ihan tyytyväinen, että lähdettiin lyhyeen hoitokaavaan tällä kertaa. En olisi kestänyt pitkän hoidon sivuvaikutuksia tässä mielentilassa. Mieluummin jännitän saadaanko hoitoa ensi kuussa vai ei kuin kestän ne mielialavaihtelut.
Lisäksi olemme menossa adoptioinfoon helmikuussa. Vielä ei ole täysin varmaa lähteekö mieheni adoptioprosessiin mukaan, mutta suostui lähtemään infoon kuulemaan lisää mitä prosessi pitää sisällään. Jännittävä helmikuu siis tiedossa. Mikäli tänne alkaa ilmestyä tekstiä useammin tiedätte oloni kohentuneen nykyisestä, mutta vähintään kerron mitä hoitosaralla tapahtuu.