perjantai 28. syyskuuta 2012

Raskauden pelot

Lupailin jo aikaa sitten kirjoittaa aiheesta, mutta en ole saanut aikaiseksi miettiä asiaa. Vime PASissa juttelin lääkärin kanssa peloistani ja oletuksistani siitä miksi alkio ei kiinnity ja kasva kohdussani.

Olen jo pidempään ajatellut, että ehkä olen viallinen kun en saa pidettyä alkiota sisälläni. Ettei se kiinnity kohtuun koska kohdussa on jotain vikaa. Helsingin Sanomien kuukausiliitteessä oli juttu pariskunnasta, joka haki Venäjältä sijaissynnyttäjän, koska se on Suomessa kiellettyä toimintaa. Sain jutusta aiheen pohtia sijaissynnyttäjän tarvetta meidänkin kohdalla. Tässä vaiheessa hoitoja on selvää, että mikäli aikoisimme käyttää sijaissynnyttäjää olisi hänen etsintänsä aloitettava pian. Lakia ollaan mahdollisesti muuttamassa takaisin sijaissynnytykset sallivaksi, mutta aikataulu edes keskustelun aloittamiselle on vielä auki.

Aikaisemmin laki sanoi, että sijaissynnyttäjän tulee olla joku lähipiiristä. Meillä ei ole ketään läheistä, joka sopisi kriteereihin. Minulla ei ole sisaruksia ja mieheni sisko ei ole saanut lapsia. Kummankaan meistä äidillä ei ole kohtua enää. Paras ystäväni ja läheisimmät serkkuni ovat lapsettomia tai miespuolisia. Olen viime vuosina erkaantunut lapsia saaneista kavereistani niin hyvin etten voisi mennä heiltä yhtäkkiä kysymään näin isoa asiaa. Muutenkin ajatus siitä, että lapsi kasvaa jonkun tutun mahassa tuntuu aika epämiellyttävältä. Joku tuntematon olisi mukavampi – vaikka näen kyllä omat ongelmansa siinäkin vaihtoehdossa.

Koko pohdinta sijaissynnyttäjästä on hyvin hypoteettista ja ennenaikaista. Mikäli päädymme sijaissynnyttäjään hänet pitää löytää ulkomailta ennen kuin laki muuta sallii. Keskustelin tästä lääkärin kanssa. Olin jo alkanut pitää sijaista varteenotettavana vaihtoehtona, mutta lääkäri murskasi toiveeni. Lääkärin mukaan todennäköisempi vaihtoehto meidän epäonnistumisellemme tilastojen valossa on alkion kromosomihäiriöt. Kuulemma alkio saattaa kiinnittyä ja kehittyä ihan hyvin muutaman päivän kohdussa, mutta kehittää sitten jotain viallisia kromosomeja ja lakata sen myötä kehittymästä. Tälle ei voida mitään.

Toisin sanoen en voi tehdä yhtään mitään. En hankkia toista kohtua, joka olisi vastaanottavaisempi kuin omani, en syödä aineita mitkä edistäisivät kiinnittymistä tai alkion kehitystä. Joudun vain passiivisesti odottamaan mitä alkio päättää tehdä. Tämä saa minut tuntemaan itseni hirveän mitättömäksi ja merkityksettömäksi. En voi vaikuttaa mitenkään siihen saanko lapsia vai en.

torstai 27. syyskuuta 2012

Rauhaton mieli

En osaa nyt yhtäkkiä rentoutua saati nukkua. Olen käynyt läpi kaikki normaalisti minulla toimivat konstit unettomuuteen. Olen mielikuvitellut (välihuomautus: mielikuvitellut on paljon hauskempi sana kuin visualisoinut) jokaisen ruumiinosan rennoksi, ajatuksissani hyppinyt kukkaniityllä paljain jaloin, kuunnellut erilaisia rauhoittavia kappaleita, haistellut rauhoittavia tuoksuja, joogannut, meditoinut, hengittänyt syvään, käynyt aamuyön kävelylenkillä lämpimässä säässä (silloin kun ei sada ja tuule ulkona on todella kesäinen sää), juonut rauhoittavista yrteistä valmistettua teetä...

Ei tule uni eikä meteli pään sisällä lopu. En saa ajatuksia vaikenemaan edes meditoidessa kuin pieneksi hetkeksi kunnes ne palaavat entistä vaativampina. Eikä ne edes ole sellaisia ajatuksia joista pääsisi eroon tekemällä jotain. En siis ajattele, että ”pitää muistaa tehdä” vaan kaikenlaista sekalaista typerää. Kuten ”miksiköhän tuo varjo on tuon muotoinen” tai ”montakohan ötökkää näen jos nostan tuota kiveä”. Ja sitten veikkaan luvun, nostan kiveä ja lasken ne hiton ötökät. Eikä näistä ajatuksista ole koskaan mitään käytännön hyötyä, en saa uusia oivalluksia tai edistä järkeviä asioita.

Alkaa jo pää hajota siitä määrästä ristikoita, joita olen viime aikoina tehnyt. Mutta kun en osaa olla tekemättäkään. Ja tämä tilastoinnin määrä. Olen aina ollut mieleltäni melko järjestelmällinen ja lasken nopeasti taulukoita ja todennäköisyyksiä päässäni ihan huomaamattani. Esimerkiksi moottoritietä ajaessa teen automaattisesti tilastoja autojen merkeistä, kuskeista, aidan pylväiden väristä, kolarien todennäköisyyksistä eri tilanteissa... Tämä ei siis kuluta tietoista ajattelua juuri lainkaan vaan tapahtuu siinä sivussa huomaamatta. Mutta nyt tilastointi on mennyt pidemmälle. Se valtaa ison osan tietoisesta ajattelusta ja jostain syystä tunnen tarvetta tilastoida kaikenlaista turhaa. En pysty pysäyttämään itseäni kun keksin jonkun aiheen, kuten vaikkapa pölyhiukkasten erojen selvittely ollessani matkalla vessaan. Turhauttavaa!

tiistai 25. syyskuuta 2012

Simpukka

Olen ottanut yhteyttä Simpukkaan nyt kolmesti eikä minua näköjään huolita yhdistyksen jäseneksi. Ensimmäisen kerran yritin jo pari vuotta sitten, laitoin pitkän tarinan Simpukan nettisivujen kautta. Mitään ei kuulunut, joten palasin asiaan muutaman kuukauden jälkeen ja kyselin missä vaiheessa mennään. Hiljaisuutta.

Jätin koko asian hetkeksi kunnes taas tämän vuoden alussa koin tarvetta liittyä yhdistykseen. Jälleen viestini jäi huomiotta. Ilmeisesti me emme kelpaa Simpukalle. Eihän kolme kyselyä eri aikoina voi kadota heiltä teknisistä syistä vaan syyn on oltava ihmisten välinpitämättömyys seurata omien nettisivujen jäsenhankintalomaketta sekä vastata sähköposteihin. Toinen vaihtoehto on, että vain meidän pyyntömme tuli hylätyksi jossain jäsenten valinta-operaatiossa. Olkoon koko yhdistys. Ajattelinpa vain jakaa tämän tiedon teidän lukijoiden kanssa, jos vaikka muilla on ollut samoja ongelmia.

maanantai 24. syyskuuta 2012

Vauvajuhlat!

Viimeinen lapsuusajan ystävä - uraohjus, joka vielä puoli vuotta sitten hoki kuinka ei halua lapsia ja miten ärsyttää kun ystävät muuttuvat lapsensaannin jälkeen - on saamassa lapsen. Siinäpä katkeaa viimeinenkin yhteys vanhoihin kavereihin.

Asumme melko kaukana lapsuuden kotipaikastani, joten en ole ollut aktiivisesti tekemisissä sinne jääneiden kavereiden kanssa. Tiedän mitä heille kuuluu ja näemme satunnaisesti. Tai oikeastaan näimme ennen vauvabuumia. Osa vanhoista kavereista asuu nykyään pääkaupunkiseudulla ja heitä näin useammin siellä asuessani, mutta nyt välimatka on liian pitkä satunnaisille lounaille tai baari-illoille. Näistä kavereista viimeinen saa siis nyt lapsen, joten kaipa ne istumiset olisivat joka tapauksessa loppuneet tähän mikäli voidaan mitään päätellä muun kaveriporukan käytöksestä vauvan tulon jälkeen.

Tunnen menettäneeni jotain suurta. Vaikka emme viime vuosina olleet mitenkään tiiviisti yhteydessä minulla oli optio "palata kotiin" ja nähdä kavereita. Nyt näkeminen tarkoittaa iltapäiväkahvia heidän kotonaan lasten kanssa ja kotiinlähtöä parin tunnin istumisen jälkeen. Maksaa vaivan ajaa kolme tuntia sitä varten. Viimeinen linkkini näihin kavereihin on nyt katkennut, en tule enää kuulemaan uutisia ja juoruja keneltäkään. Olen ainoa lapseton. En osaa pukea sanoiksi miten paljon se sattuu, kun en itsekään ymmärrä miksi se sattuu näin paljon.

Minut kutsuttiin vauvajuhliin. Kieltäydyin enkä aio osallistua lahjakoriin. En keksi mitään typerämpää juhlaa, anteeksi nyt vain kaikki juhlan kannattajat. Juhlan ainoa tarkoitus tuntuu olevan tuhlata rahaa lahjoihin ja tarjottaviin. Facebook-kutsussa luvattiin vauvaleikkejä. Alkoi ihan oksettaa ajatus. Onneksi ei ole pakko mennä. Teennäistä yhdessäoloa surkean tekosyyn varjolla, leikkejä joista kukaan ei ymmärrä miksi aikuisten pitää niitä leikkiä, mahdollisesti pakotettuja stereotypioita syntymättömälle lapselle sukupuolen "paljastamisen" muodossa, raskaana oleva saa kestää jatkuvaa mahanhiplausta ja seurata sivusta kun kaverit humaltuvat. Jos ikinä tulen raskaaksi kerron asiasta kavereille vasta kun vauva on syntynyt etten vaan joudu kauhujuhliin leikkimään "tökkää vauvalle häntä"-leikkiä.

tiistai 18. syyskuuta 2012

Eteen päin

Raskaustesti oli tietenkin negatiivinen. Mikäpä muukaan.

Meidän klinikkamme tuntuu toimivan tehokkaasti ainoastaan noin syyskuusta marraskuuhun joka vuosi. Kaikkina muina aikoina saa kuulla tekosyitä ja viivästyksiä, mutta tähän aikaan syksystä asiat yhtäkkiä toimivat nopeasti. Sovimme jo hoitajan kanssa jatkosta: ei mitään turhia tarkastus- tai suunnittelukäyntejä, vaan suoraan uuteen PASiin heti tässä kierrossa.

Olemme edelleen kahden vaiheilla toteutetaanko kolmas hoitomme julkisella. Mikäli tietenkin tämä viimeinen PAS on negatiivinen (tai kuten itse oletan munasoluja ei saada edes sulatettua). Jos hommat sujuvat näin jouhevasti eli voimme päästä uuden hoidon alkuun jo tämän vuoden puolella ehdottomasti otamme hyödyn irti, mutta uudet tekosyyt vievät meidät kyllä nopeasti yksityiselle.

maanantai 17. syyskuuta 2012

Uusi hankaluus

Eilen iltapäivällä iski hirvittävä vatsakipu. En pystynyt liikkumaan pariin tuntiin, otin gramman verran Panadolia ja toivoin olon helpottavan. Hoitojen myötä alavatsakivut on alkaneet yhä kipeämmin levitä jalkakivuiksi ja viedä lihaksista voimat pois. Tällä kertaa kipu oli jalkojen lisäksi myös ylempänä vatsassa, mikä on poikkeuksellista. Olimme kaveriporukalla mökillä ja teimme juuri lähtöä kivun iskiessä. Mahtava ajoitus... Onneksi paikalla oli muitakin ajokortin omaavia, joten minun ei ollut pakko ajaa kotiin.

Olen eilisestä asti tihkunut kuivunutta verta. Sitä suuremmalla syyllä oli tärkeää päästä tänään verikokeeseen ja saada tietää mitä vuoto tarkoittaa. Olimme sopineet klinikalla, että käyn lähiterveyskeskuksessa tänään.

Kun vuoroni labrassa tuli ei koneella ollutkaan mitään pyyntöä verikokeesta. Olin lähtenyt matkaan suoraan sängystä ilman mitään tavaroita. Labran täti sanoi, ettei voi tehdä asialle mitään, vaan minun itseni pitää soittaa klinikalle. Olin saada paniikkikohtauksen. Ei minulla ollut puhelinta mukana, minun pitäisi pyöräillä kotiin, jättää soittopyyntö IVF-hoitajalle ja odottaa vastausta. Joten en saisi tänään tietää testin tulosta.

Vetosin tädin sydämeen parhaani mukaan ja hän suostuikin lopulta soittamaan klinikalle ja selvittämään asian. 10 minuutin kuluttua hän tuli takaisin huoneeseen ja otti verikokeen. Hän oli saanut kiinni ihmisen, joka tiesi asiasta ja laittoi koepyynnön koneelle. Ilmeisesti pyyntö oli unohtunut laittaa silloin hoitojen aikaan. Miten luottamusta herättävää toimintaa taas klinikaltamme. Unohdetaan tilata tällainen pieni asia kuin raskaustesti PASin jälkeen.

Nyt kun pyöräilin kotiin vuotomäärä kasvoi. Toivoa sopii, että jokin ei kohtuun liittyvä osa vain ärtyi pyörän satulasta tai jotain ja vuotaa nyt tuoretta verta jostain ihan muualta hetken aikaa. Tuloksen verikokeesta pitäisi olla valmiina IVF-hoitajan soittoaikaan iltapäivällä.

keskiviikko 12. syyskuuta 2012

Pakopaikka

Voimat on nyt aivan loppu. Psykologin mielestä voisi olla hyvä, jos aloittaisin jonkun mielialalääkityksen. Ehkä hän on oikeassa. Ehkä en jaksa nostaa itseäni tästä. Mutta kun inhoan lääkkeitä. Syön niitä jo nyt niin paljon päivittäin, ties mitä mömmöjä kehooni jää häiriköimään mikäli vielä kasvatan päivittäistä lääkemäärääni. Pitää kohta hankkia sellainen vanhojen ihmisten viikkodosetti, jonka jokaisen luukun täytän jännän värisillä pillereillä.

Huomaan noudattavani tänään vanhaa, jo lapsuudesta tuttua kaavaa paetakseni kaikkea tätä tuskaa ja väsymystä. Katson Agatha Christien elokuvia dvd:ltä. Lapsena uppouduin kirjaan, nykyasunnon metelöivien naapurien takia katson samat Hercule Poirotin vaiheet elokuvana. Ne ovat pakopaikkani. Turvalliset, tutut harmaat aivosolut eivät koskaan tuota pettymystä, vaan tuottavat aina onnellisen lopputuloksen. Maailma on mukavan mustavalkoinen ja kaikilla on oma, siveellinen roolinsa maailmassa. Pakopaikka. Rauha.

Pitäisi saada hankittua loputkin Hercule Poirot-elokuvat kokoelmiini.

Minulla ei ole sanoja purkaa tätä pahaa oloa. Haluaisin niin kovasti soittaa pianoa. Sekin lapsuudesta tuttu tapa - soittamalla olen aina saanut ilmaistua tunteita, joille en löydä sanoja. Saanut ikävyydet ulos itsestäni. Inhoan tätä pikkuruista, vitivalkoisen persoonatonta asuntoa, johon ei edes piano mahdu sisään!

lauantai 8. syyskuuta 2012

Kauhujen aika

Piinapäivät on jotenkin liian kaunis sana kuvaamaan tämän hetkistä tilannettani. Kauhu kuvastaa sitä paremmin. Pakokauhu jopa. Ihan kuin tämä olisi jotenkin lopullista tässä ja nyt. Omituista.

Sama suomeksi: hyvin kehittynyt alkio siirrettiin kohtuuni torstaina. Voin mennä verikokeeseen maanantaina 17.9., koska se on sulatuspäivästä kaksi viikkoa eteen päin. Nämä kaksi päivää olen viettänyt vuorotellen tuntien kauhua tulevaa elämänmuutosta (vauvaa) kohtaan ja uutta negaa kohtaan. Juuri nyt tuntuu, ettei siellä taida enää olla mitään. Kyttään jokaista erittämääni mönjää (mikä on lähinnä lugea), vessassakäyntitahtiani, asentojani (kaikki vatsalihasliikkeet ja hyppimiset on ehdottomasti kielletty muutaman päivän), syömisiäni, kaikkea mahdollista. Tiedän, ettei kyttäämisestä ole mitään hyötyä, mutta kun muutakaan en voi tehdä odottaessa.

Juttelin siirrossa lääkärin kanssa peloistani ja oletuksistani, siitä pidempi postaus myöhemmin. Nyt kärsimään taas yhden päivän tuskallista nälkää Lugesteronin sivuvaikutuksena. Asiaan suoraan liittymättömänä sivuhuomautuksena; jossain vanhassa Hyvä Terveys-lehdessä kysymyspalstalla joku kysyi keltarauhashormonipilleireistä voiko ne aiheuttaa lihomista. Lääkäri vastauksessaan tyrmäsi ajatuksen täysin ja syyllisti kysyjän laiskaksi sohvaperunaksi kun on mennyt lyhyessä ajassa lihomaan niin paljon. Raivostutti niin paljon etten enää lue kyseistä lehteä – syyllistää toista kun itsellä ei ole asiallista tietoa omasta alastaan. Epäammattimaista.

tiistai 4. syyskuuta 2012

Viivästys

Olin päättänyt, että kyselen munasolujen sulatuksesta vähän yhdeksän jälkeen, jotta en osu aamuruhkaan sairaanhoitajalle. Juuri kun olin aikeissa soittaa puhelin soi. Tunnistin numeron klinikan numeroksi. Hetkisen tuijotin puhelinta ja ajattelin, että tässä se nyt oli, yksikään neljästä munasolusta ei ole selvinnyt sulatuksesta.

Oloni oli omituisen rauhallinen. Alistunut. Ehkä lievän pahoinvoiva, mutta sydän ei jättänyt lyöntiä väliin, en ahdistunut eikä itku tehnyt tuloaan. Olenko jo liiaksi hyväksynyt lapsettomuuden vai olenko pessimisti vain näiden PASien kanssa ja uusi toivo nousee uuden hoidon myötä?

Oli miten oli, hoitaja soitti ihan muuta asiaa. Kaksi munasolua olivat molemmat selvinneet sulatuksesta hyvin, mutta ne ovat alikehittyneitä. Niitä pitää jatkoviljellä, joten tänään ei ole siirtoa. Mahdollinen siirto tapahtuu torstaina, mikäli solut kehittyvät hyvin. Minun pitää olla torstaina aamusta asti puhelimen ääressä valmiina ryntäämään klinikalle kun soitto tulee. Onneksi asumme melko lähellä klinikkaa. Vähän ihmetyttää tämä aikataulu, kuinka kauas ovulaatiosta voidaankaan mennä tällaisessa tapauksessa, kun viime vuonna ajankohta oli niin kovin millintarkka luonnolliseen kiertoon PASia tehdessä.

Toivoa siis vielä on aina torstaihin asti. Mikäli solut eivät kehity odotetussa vauhdissa, siirtoa ei tehdä lainkaan. Viimeiset kaksi munasolua jätetään pakkaseen odottamaan toista yrityskertaa. Hoitaja lohdutteli, että mikäli solut eivät kasva viljelyssä eivät ne olisi kasvaneet kohdussakaan, joten tässä ei nyt menetetä yhtään mitään.

maanantai 3. syyskuuta 2012

Huomenna

Huomenna PAS!

Olen ensimmäistä kertaa innostunut PASista enkä suunnittele pelkästään elämää epäonnistuneen PASin jälkeen. Ehkä tässä olisi sittenkin mahdollisuus raskautua?
Pessimisti sisimmässäni sanoo, että tämä innostuminen kostautuu huomenna jollakin tavalla, todennäköisesti sulatuksessa tapahtuu taas jotain sählää ja neljästä korkeintaan se yksi selviää.. Mutta tänään ei kuunnella pessimistiä. Huomenna PAS! Vihdoinkin!

sunnuntai 2. syyskuuta 2012

Ovuloiva sekopää

Ovulaation odottelu on saanut ihan liian suuret mittasuhteet päässäni. Aloin tekemään testejä keskiviikkona, mutta kuten kirjoitin jo aiemmin, unohdin katsoa ensimmäisen testin tuloksen oikeaan aikaan. Torstaina tein toisen testin, joka olikin huomattavasti haaleampi kuin keskiviikon testi. Tästä sain aikaan itselleni lähes paniikkikohtauksen, kun hätäilin oliko ovulaatio ollut sittenkin edellisenä päivänä ja nyt jo ohi.

Soitin klinikalle heti sen auettua ja jätin soittopyynnön IVF-hoitajalle. Ilmeisesti kuulostin tarpeeksi kärsivältä, koska hoitaja soitti minulle jo 10 minuutin päästä. Kerroin tilanteen ja hän varasi minulle ultra-ajan parin tunnin päähän. Se rauhoitti vähän hermojani; ehkä kaikki ei olisikaan hukassa. Onneksi torstai oli vapaapäivä töistä.

Ultraa tekemässä oli ilokseni se yksi ainoa järkevä lääkäri klinikaltamme. Minua on hoitanut neljä lääkäriä, joista kaksi tuntee tapaukseni tuijottelematta koko ajan tietokoneen ruutua ja vain tämä yksi tuntuu ottavan hoitamisen vakavasti. Ultrassa sain sekä hyviä että huonoja uutisia. Hyvä uutinen oli se, että ovulaatio ei ollut vielä tapahtunut, vaan isohko munasolu oli edelleen kypsymässä eikä kohdun limakalvokaan ollut vielä erityisen paksu. Olin hätäillyt ihan turhaan. Huono uutinen oli se, että endometrioosi oli taas lähtenyt kasvuun. Wuhuu. Johan tässä saikin viettää monta kuukautta ilman endometrioosia ja samalla ilman hoitoja – eli hukkaan meni nekin kuukaudet.

Toukokuussa ultrassa oli mitattu vasemmalla endometriooma 1 cm, nyt se oli jo 3 cm kokoinen ja oikealle oli ilmestynyt myös pari pientä endometrioomaa. Tämän mahdollisen PASin jälkeen mahdollinen seuraava tehdään hormoniavusteisesti tuon kasvun takia. Jos nyt munasolut selviävät sulatuksesta tällä kertaa. Miten saatoinkin unohtaa, että tietenkin sulattamiseen menee aikaa eikä PASia voida tehdä ihan siltä istumalta.. Raivostuttava hermoilu hukkaa järkiajatukset päästä.

Joka tapauksessa ovulaatio oli nyt sitten eilen, selkeän kirkas punainen viiva testissä. Lääkäri rauhoitteli hermostumistani: riittää että soitan maanantaiaamuna klinikalle niin katsotaan miten PASiin voitaisiin päästä, vaikka ovulaatio on viikonloppuna. Joten sitten vain odottelemaan maanantaiaamua ja lääkärin tuomiota asiasta. Onneksi työt on jo loppu ja luennot alkaa vasta viikon päästä.