keskiviikko 12. syyskuuta 2012

Pakopaikka

Voimat on nyt aivan loppu. Psykologin mielestä voisi olla hyvä, jos aloittaisin jonkun mielialalääkityksen. Ehkä hän on oikeassa. Ehkä en jaksa nostaa itseäni tästä. Mutta kun inhoan lääkkeitä. Syön niitä jo nyt niin paljon päivittäin, ties mitä mömmöjä kehooni jää häiriköimään mikäli vielä kasvatan päivittäistä lääkemäärääni. Pitää kohta hankkia sellainen vanhojen ihmisten viikkodosetti, jonka jokaisen luukun täytän jännän värisillä pillereillä.

Huomaan noudattavani tänään vanhaa, jo lapsuudesta tuttua kaavaa paetakseni kaikkea tätä tuskaa ja väsymystä. Katson Agatha Christien elokuvia dvd:ltä. Lapsena uppouduin kirjaan, nykyasunnon metelöivien naapurien takia katson samat Hercule Poirotin vaiheet elokuvana. Ne ovat pakopaikkani. Turvalliset, tutut harmaat aivosolut eivät koskaan tuota pettymystä, vaan tuottavat aina onnellisen lopputuloksen. Maailma on mukavan mustavalkoinen ja kaikilla on oma, siveellinen roolinsa maailmassa. Pakopaikka. Rauha.

Pitäisi saada hankittua loputkin Hercule Poirot-elokuvat kokoelmiini.

Minulla ei ole sanoja purkaa tätä pahaa oloa. Haluaisin niin kovasti soittaa pianoa. Sekin lapsuudesta tuttu tapa - soittamalla olen aina saanut ilmaistua tunteita, joille en löydä sanoja. Saanut ikävyydet ulos itsestäni. Inhoan tätä pikkuruista, vitivalkoisen persoonatonta asuntoa, johon ei edes piano mahdu sisään!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti