torstai 29. joulukuuta 2011

Oireita vaikka muille jakaa

Eli valitusta. Ja uutta tietoa.

Tämän kerran oireeni ovat hiukan erilaiset kuin ensimmäisellä kerralla. En koe olevani ihan niin surullinen eikä ”kohtauksia” tule niin usein. Niitä kyllä tulee, mutta ne eivät vie minua ihan niin syvälliseen synkkyyteen kuin viime kerralla. Ehkä se johtuu siitä, että olen joululomalla; minun ei tarvitse suorittaa ja erityisesti en tee nyt projektia parin muun opiskelijan kanssa, kuten viime keväänä. Eli kukaan ulkopuolinen ei ahdistele suorittamaan ja toimimaan lisäten pahaa oloani.

Silti tekee mieli suorittaa. Joululahjat ja –kortit on tältä vuodelta tehty, opiskelut alkavat vasta parin viikon päästä. Toki voisin tehdä esimerkiksi gradua, ensi vuoden joululahjoja, synttärilahjoja jne. mutta ne eivät täytä suorittamisen tarvetta, koska niillä ei ole valmistumisrajaa lähiaikoina. Siispä suorittamiseni suuntautuu kirjojen lukemiseen (tämä pitää saada luettua tietyssä ajassa) ja pelaamiseen (hahmoni pitää nousta sille ja sille tasolle tietyssä ajassa) ja muun tekeminen tai hidas suorittaminen on merkki huonoudestani ihmisenä.

Muita, suorittamista häiritseviä oireita on jatkuva päänsärky, finnit, yhä tihenevään tahtiin tulevat kuumat aallot ja pitkällinen väsymys voimattomuuden seurana. On vähän flunssainen olo; samanlainen voimattomuus ja jäytäminen nivelissä ja lihaksissa, mutta ei kurkkukipua eikä nuhaa tai yskää. Nukkuminen ei auta väsymykseen, eikä kofeiinin juominen.

Jouluaaton iltana vatsa kramppasi pahasti. Onneksi seuranamme ollut lapsiperhe teki jo lähtöä ja pääsin sänkyyn makaamaan. Joulupäivänä alkoi kova verenvuoto, jota säikähdin. En muistanut, että vuoto tulee. Siitä lähtien olen vuotanut taukoamatta ja runsaasti. Vain öisin on vähemmän vuotoa. Vatsakipu on vähentynyt satunnaisia kramppeja lukuunottamatta tasaisesti sitä mukaa, kun vatsasta tyhjentyy omituisia klimppejä.

Olen mietiskellyt miltä endometrioosi näyttää. Siis ihan konkreettisesti, mitä se on? Minulla on hämärä muistikuva vuosien takaa kuinka joku lääkäri selitti mitä se on, mutta en millään saa kiinni ajatuksesta. Voisiko limaiset ja veriset klimppini olla endon palasia? Ne muistuttavat vähän Luge-kuurin jälkeen tulevia ilmeisesti kohdun limakalvon palasia, mutta ovat paljon suurempia ja niitä tulee enemmän.

Ällöstä mielikuvasta tulevaisuuden uutisiin. Minulle soitettiin klinikalta aatonaattona. En ole ehtinyt päivittää tänne uutta tietoa: 0-ultran aikaa siirrettiin. Se oli varattu maanantaille 16.1., mutta hoitaja oli tarkastanut laskut enkä ehdi piikittää uutta Procrenia, jos ultra on noin aikaisin. Olin tajunnut sen itsekin, mutta en miettinyt sen pidemmälle, ajattelin lääkärillä olevan jonkun syyn määrätä ultra tuohon päivään. Nyt se on kuitenkin siirretty maanantaihin 30.1. Harmittaa tuo parin viikon siirtyminen, mutta se itse asiassa sopii paremmin tuleviin aikatauluihini.

Ehdinkin mukavammin aloittaa Kevyt-projektin yhdessä muiden bloggaajien kanssa tammikuussa. Näissä suklaissa ja perunalaatikoissa onkin sulateltavaa.

perjantai 23. joulukuuta 2011

Sekoileva pää

Tämä menee jo niin hulluksi, etten voi kuin nauraa itselleni. Tänä aamuna itkin katsoessani Ylen Elävästä arkistosta talviautoilun niksejä 1960-luvulta. Oikeasti, lyhyt opetusvideomainen pätkä oli minusta äärettömän surullinen kun se muistutteli talvikelin vaaroista ja ohitustilanteissa ajettiin ihan liian lähellä edessä ajavia, jotta se olisi turvallista. Odotin koko ajan milloin joku kuolee tai vammautuu videossa.

Haloo pää, täällä järki huutelee. Huomenna pitää skarpata etten pillitä lasten nähden ettei tarvitsisi keksiä mitään selityksiä. Varsinkin kun valehtelu ei ole vaihtoehto, vaan pitää joko kertoa totuus niin, että lapsikin ymmärtää mistä on kyse, tai vältellä ja väistellä.

Näen mielessäni vähän liiankin elävästi vaihtoehtoiset lasten reagoinnit, jos yritän selittää heille hoidoista. Tuskin lapsista kukaan vielä edes tietää miten vauvoja tehdään, saati että koeputkivauvoja on olemassa. Toisaalta näillä kuvitelmilla kertomisesta saa hupia tähän päivään, kun hekottelen yksikseni aina vaan kahjommiksi käyville mielikuvilleni. Mielikuvitus ei tänään tunne rajoja.

Viime yönä näin unta, että söin piparitaikinaa. Se ei maistunut miltään ja söin lisää ja lisää löytääkseni edes hippusen makua siitä. Olin hirveän pettynyt ja surullinen, kun vaivalla tekemäni taikina ei maistunutkaan mausteiselta. Joten lisäsin unessa taikinaan pippuria, jotta se maistuisi oikealta. Sen jälkeen se poltteli suuta ja maistui pohjaanpalaneelta maidolta. Outo mielikuva.

Heräsin aamuyöllä valtavaan ylävatsakipuun. Aivan kuin olisin oikeasti ahminut sen suuren määrän piparitaikinaa eikä maha kestänyt sitä. Jonkin aikaa mietin oliko se syöminen unta vai ei. En ole koskaan kärsinyt sellaisesta vatsakivusta kuin viime yönä. Paljon erilaisia kipuja on ollut, muttei sellaista poltetta koskaan. Yritin käydä vessassa, kävellä ja hieroa mahaa muttei mikään auttanut. Olin hirvittävän väsynyt, joten nukahdin istualleni, kun siinä vatsan asento oli helpoin.

Aamulla mietin oireitani, pelkäsin onko tulossa vatsatauti kun niin oksetti. Pään selvittyä unisuudesta tajusin käyttäväni oireistani tasan sellaisia sanoja kuin olen kuullut Samarin- ja Rennie-mainoksista. Minulla oli elämäni ensimmäinen kunnollinen närästys viime yönä. Jännittävä uusi kokemus. Toivottavasti ei toistu enää koskaan.

Vaaraton diagnoosini vatsakivulle helpotti pelkoani, että emme voisikaan mennä sukulaisten keskelle joulua juhlimaan. Närästys ei tartu. En voi lakata hymyilemästä. Nyt vain se äidin joululahja valmiiksi ja pakettiin. Eikä muuta kuin odottelemaan huomista aamua ja matkaa vanhempieni luokse.

RAUHALLISTA JOULUNAIKAA KAIKILLE!

torstai 22. joulukuuta 2011

Joulu tulla jolkottaa, kuten sanonta kuuluu

Opiskelut on tehty, seuraavan kerran niistä pitää huolehtia loppiaisen jälkeen. Olin saanut arvosanan yhdestä ärsyttävästä esseestä, jota en millään uskonut saavani valmiiksi: 4! Eli toiseksi korkein. Itse arvioin tekstin yhdeksi surkeimpia räpellyksiäni ja pelkäsin etten pääse edes läpi. Ihan mukava joululahja.

En millään voi uskoa, että joulu on noin lähellä. Mihin tämä viikko oikein on kadonnut? Yksi joululahja on vielä viimeistelyä vailla valmis, tänä jouluna on tullut käsitöitä tehtyä runsaasti. Äidin joululahja on kesken, koska menin hukkaamaan langat. Jotain taas niin epätodellista alkaa kirjoa kokonaista ison pöydän pöytäliinaa lahjaksi ja sitten paria päivää ennen joulua hukata langat. Väriä ei oikein ole järkevää vaihtaa kesken kuvion, joten pitää käyttää loppupäivä pienenpienen lankakerän etsintään.

Pienestä takaiskusta huolimatta on kivaa kun joulu tulee. Aatto vietetään serkkujen parissa vanhempieni luona – lapsikaaosta kylläkin, mutta odotan silti innolla. Ollaan niin monet vuodet vietetty joulua vain neljästään: minä, mieheni ja minun vanhempani. Vaihtelu tekee erittäin hyvää mukavien ihmisten seurassa. Tapaninpäivänä nähdään sitten lisää serkkuja, tätejä ja setiä, mutta toiselta puolelta sukua. Joista kenelläkään ei ole pieniä lapsia.

Eli rauhalliset pyhät tulossa ja sitä kaivataankin. Miehelläni on ollut rankka syksy töissä (mistä johtuen se tupakkaepisodi) eikä hänellä ole ylimääräisiä vapaita käytettäväksi jouluna. Hoitojen järjestäminen eri paikkakunnalla kuin työpaikka on tarkoittanut miehelleni useita yksittäisiä vapaapäiviä vuoden mittaan ja se kostautuu nyt vapaapäivien vähyydessä. Viimeiset vapaat pitää säästää alkuvuoden hoitoihin.

Postiluukusta on tipahdellut päivittäin joulukortteja. Tykkään lähettää ja saada kortteja. Tänä vuonna on toistaiseksi tullut kaksi valokuvaa, jotka olisi voinut olla tulemattakin. Toinen nyt vielä menettelee, olemme kyseisen kaveripariskunnan kanssa melko paljon tekemisissä ja heidän lapsensa on meille tuttu. Mutta se toinen on samalta iänikuiselta serkulta, en ole pysynyt laskuissa kuinka mones joulu peräkkäin sama naama nauraa kortissa. He ovat varmaan tehneet joskus kolme-neljä vuotta sitten valmiiksi kasan kortteja ja nyt lähettelevät niitä joka joulu. Ainakaan minusta kuvissa ei ole ollut mitään eroa.

Kyseinen pariskunta on yksi elämämme rasittavimmista ja järjestämme menomme mummolaan aina kun pystymme niin, etteivät he ole paikalla. Itseään suojellakseen on viisainta poistaa elämästä ahdistusta aiheuttavat ihmiset, joskin sukuaan ei kokonaan pääse pakoon. Tässä pariskunnassa ei ole kyse pelkästään lapsista ja niiden ylenpalttisesta kehumisesta, en ole koskaan tullut toimeen serkun vaimon kanssa. Niskakarvat nousee pystyyn aina kun joudun kuuntelemaan kovaäänisiä, itseään tyrkyttäviä ja –kehuvia ihmisiä. Joten mitä muuta voi kortista päätellä, kuin samaa itsensä tyrkyttämistä ja ”erinomaisuuden” osoittamista: me olemme onnistuneet siinä missä te olette epäonnistuneet ja tässä todiste.

Niin niitä jouluisia aatoksia. Taidanpa keitellä pienen määrän piparitaikinaa niin saa asuntoon tuoksua ja itselle herkkua. Pipareiksi asti en sitä paista, taikina on parempaa. Jospa laittaisi vähän joululauluja soimaan taustalle..

tiistai 20. joulukuuta 2011

Korjaus edelliseen tekstiin

Hätäilin vähän tänään kirjoittaessani edellistä tekstiä. Asia ahdisti niin paljon, että rikoin sääntöäni olla kirjoittamatta tänne parisuhteen asioista. Mieheni tultua töistä saimme puhuttua asiat kuntoon eikä hän aio enää polttaa tupakkaa, ainakaan ennen kuin hoidot on saatu lopullisesti pois elämästämme.

Huomasin tässä illan mittaan myös, että ne hiton itkut on alkaneet. Ihan liian pian piikityksen jälkeen! Koska reagoin koko illan melkoisen tunteellisesti tv-ohjelmille, oletan päiväisen kirjoituksenikin olleen ylireagointia - asia oli oikea, reaktio liian voimakas.
Tulossa on melkoisen pelottava sukujoulu. Osaankohan olla itkemättä kaikelle mahdolliselle joulun pyhät vai joutuuko sitä selittämään kahdelle suvulle mikä on vialla..? Juuri kun iloitsin kunnon sukujoulusta pitkästä aikaa. Ajoituksen mestari taas.

Viimeinen pinnistys ennen joululomaa

Väännän tässä parhaillaan viimeistä esseetä tältä vuodelta. Sen palautus on tänään ja mietin kovasti onko minulla varaa ottaa arvosanan alennus ja palauttaa essee päivän myöhässä huomenna vai pinnistelenkö vielä tänään 14 000 merkkiä kasaan. Kirjoittaminen ei ole ongelma, väsymystä aiheuttaa pakollisten lähteiden lukeminen tarpeeksi tarkkaan jotta niitä saisi tehokkaasti lainattua esseessä. Olisin niin parempi kirjoittaja kun saisin vain vetäistä otsikon mukaista soopaa ilman liian runsasta lähdepohjaa. On meinaan jäänyt muutama artikkeli lukematta.

Procren-piikkikin alkaa pikkuhiljaa vaikuttaa. Vatsakipuja ei ole enää taukoamatta, mutta edelleen päivittäin. Kivut ovat myös koventuneet ja pahimmillaan ne jumittavat selän eikä vasen jalka tahdo pysyä alla kovan kivun aikaan. Vain makuuasento auttaa silloin, jos sekään. Huomaan ottavani huonot asiat rankemmin kuin normaalisti tekisin, mutta vielä en ole tyhjänpäiväisten itkunpurskahtelujen vaiheessa. Ehkä vaikutukset ei tällä kertaa olekaan niin vahvoja kuin viime kerralla? Vielä on toki aikaista sanoa, mutta aina voi toivoa.

Minua vaivaa valtavasti yksi pikku asia. Ehkä se ei ole pikku asia, ehkä se on jättikokoinen, kaiken ratkaiseva asia. Mieheni on alkanut polttaa tupakkaa. Hän tupakoi säännöllisesti tavatessamme, mutta jätti tupakan seurustelun alettua ja nikotiinipurkkakin jäi käytöstä jokunen vuosi sitten. Huomasin purkan käytön loputtua satunnaisesti mieheni haisevan tupakalta, mutta se oli niin harvinaista etten välittänyt. Nyttemmin hajua on ollut yhä useammin ja kyselin siitä mieheltäni mutta aina oli joku epäuskottava selitys. Lopulta otin asian puheeksi ihan kunnolla. Mieheni ei tietääkseni ole koskaan ennen valehdellut minulle, joten suhteelle tämä on iso juttu. En kirjoittanut siitä sen kummempia tänne, koska ajattelin sen olevan vain suhteen sisäinen juttu eikä muuta.

Mutta. Liian myöhään tajusin, että tupakanpoltto vaikuttaa lastenhankintaan. Se tuli mieleeni vasta, kun jostakin blogista viikkoja sitten luin tupakanpolton lopettamisesta. Periaatteessa mieheni sperma todettiin hyväksi testeissä ennen vakituisen tupakanpolton uudelleenaloittamista. Spermassa kuitenkin oli suuri määrä huonosti liikkuvia ja epämuodostuneita siittiöitä, sen vain korvasi 12-kertainen määrä spermaa keskivertoon verrattuna. Luin erilaisista tutkimuksista, että tupakointi nimenomaan lisää siittiöiden epämuodostumia, joskin osa vaikutuksesta voi korjaantua 2-3 kuukaudessa tupakoinnin lopettamisesta.

Viime IVF:ssä minulta saatiin yli 20 munasolua, joista 13 oli hedelmöityskuntoisia. Näistä viisi hedelmöittyi ja lopulta vain kaksi oli siirtokuntoisia. Mielestäni aika pieni prosenttiluku ollakseen periaatteessa hyväkuntoisella spermalla ja munasoluilla tehtyä. Mitä jos luku pienenee, kun spermassa onkin enemmän epämuodostuneita siittiöitä tupakoinnin takia? Onko rahojen tuhlaaminen vähiin hoitomahdollisuuksiin typerää kun itse pilaa omia mahdollisuuksiaan omalla toiminnallaan? Olen hirveän vihainen miehelleni enkä tiedä miten pääsisin tästä vihasta yli. Hän ei halua lopettaa tupakointiaan. Ei vaikka järkeilen, esitän faktoja, anon, pyydän ja vetoan. Onko tupakointi siis tärkeämpää kuin minä, parisuhteemme ja mahdollinen lapsensaanti? Haluaisin ymmärtää, mutta mieheni ei osaa perustella toimintaansa.

Onko liikaa vaadittu selkeät perustelut miksi hän haluaa sabotoida vähiä mahdollisuuksiamme saada lasta? Ylireagoinko asiaan hormonittomassa olotilassani, ehkä en näe asioita tarpeeksi selkeästi juuri nyt? En pysty itse tietämään mikä on ylireagointia ja mikä asiallista huolestumista tässä aiheessa. Pyydän, kertokaa mielipiteenne. (Mieheni, jos kommentoit laita nimesi perään eikä anonyymina please.)

perjantai 16. joulukuuta 2011

Tulossa uusi vuosi, uudet suunnitelmat

Muistatteko kun kirjoitin miten toivoisin eilisen lääkärikäynnin menevän? No se meni niin! Mieheni otti suuremman roolin asioista puhuttaessa, lääkäri selitti tarkemmin vaihtoehtojamme ja saimme kertoa mikä edellisissä hoidoissa oli ollut hyvää ja huonoa lääkärin loukkaantumatta. Hän jopa pyysi anteeksi, mikä oli täysin odottamatonta, mutta teki olon hyväksi.

Keskustelimme lääkärin kanssa endometrioosin kehittymisestä. Syksyn PASin aikaan oli kirjattu papereihin, että tulisin ultraan, mikäli hedelmöitys ei onnistu. He vain unohtivat kertoa minulle asiasta, joten en mennyt ultraan. Nyt lääkäri ultrasi ja mittaili endon kokoa eikä se näyttänyt kovin lupaavalta. En ole sen tarkemmin perehtynyt ultran ruudun näkymän todelliseen kokoluokkaan, mutta jos endometrioosikasvusto peittää koko ruudun se ei voi olla hyvä asia.

Lääkäri pelotteli meitä mitä voi tapahtua, jos endo leikataan kolmannen kerran tässä vaiheessa. Näin itsekin ultrassa, kuinka kasvusto on ympäröinyt vasemman munasarjani lähes kokonaan. Ei ole takeita, että endo voitaisiin poistaa poistamatta munasarjaa myös. Tunnen myös ongelmat virtsarakossani ja lääkäri meinasi, että kasvusto olisi laajentunut sinnekin. Mahdollinen suolenpätkän poistaminenkaan ei houkuttele. Varsinkin kun leikkaus ei tässä vaiheessa IVF:n hoitoennustetta paranna tippaakaan, jos nyt ei huononnakaan paitsi jos munasarja poistetaan.

Koska vasen munasarjani on tähän asti ollut se tuotteliaampi puoli – vaikka putki onkin katki ja estää luonnollisen hedelmöittymisen – en edes harkitse leikkausta ennen kuin on ihan pakko. Onhan näitä kipuja kestetty ennenkin, kestetään vielä vähän aikaa. Eilen sattui olemaan sopiva aika kuukaudesta, joten sain heti tökätä Procrenia massuun ja alkaa toivoa sen vaikutusta endoon. Eli endon hoitona käytetään taas kahta piikkiä Procrenia ennen hormonipistoksia joskus tammikuun puolen välin jälkeen.

Paremmin ei olisi voinut lääkärikäynti mennä. Saimme reseptit kouraan ja luvan heti piikittää. Toisin sanoen lääkkeet maksoivat meille 4,5 euroa yhteensä ja meillä on taas toivoa tulevasta. Toivoa tulevasta on myös siinä, että jos (JOS, ei kun) tämä hoito ei onnistuisi enää ei viivytellä kuten tänä vuonna vaan hoidot jatkuvat sujuvasti.

torstai 15. joulukuuta 2011

Laihdutus, osa 39

Kiirettä on pitänyt. Viime viikolla ihan kokonaan unohdin punnita itseni ja kirjoittaa siitä. Tällä viikolla olen vaihteeksi väärässä kaupungissa, joten punnitus ei onnistu tänäänkään. Ajattelin silti tehdä vähän tiliä herkutteluistani, jos se vaikka auttaisi pitämään kuria paremmin seuraavalla viikolla.

Pikkujoulukausi on päällä ja sen huomaa. Torttuja, pipareita, piparitaikinaa, joulusuklaata, glögiä, punaviiniä... Yhtenä pahimmista päivistä söin kolme joulutorttua illan aikana. Eikä liikuntaa nimeksikään, pyöräilykausi loppui jäisiin teihin ja olen nyt kävellyt lyhyet matkat tai ajanut autolla pidemmät. En tiedä uskaltaisinko edes mennä vaa’alle.

Tämän viikon alkupäivät olen juossut viimeisillä luennoilla ja kirjoittanut viimeisiä esseitä, joten olen muutaman aterian onnistunut korvaamaan ateriankorvikkeilla. Olen myös juonut paljon teetä naposteluvälipalojen syönnin sijaan. Toivon, että nämä vähän kompensoivat pikkujouluherkuttelua enkä olisi niin pelottavan paljon lihonut kun joskus ensi viikolla ennen joulua uskaltaudun punnitsemaan itseni.

Tein mellejä kavereille joululahjaksi ja tietenkin niitä tuli muutama itsekin syötyä siinä samalla ja mieli tekisi tehdä niitä lisääkin, tuli niin hyviä. Resepti on mummini reseptikirjasta, jonka sain perinnönjaossa yli kymmenen vuotta sitten. En tiedä miltä vuodelta ja mistä alkuperäinen resepti on peräisin, minulle se periytyi mummin itsensä kirjoittamana. Jos veikata pitäisi sanoisin reseptin olevan 1970-80-luvulta jostakin tomusokerimainoksesta tai keittokirjasta. Olin ihan unohtanut koko reseptin, en ole koskaan itse tehnyt noita, mutta muistan syöneeni niitä mummilla lapsena. Laitan tähän alkuperäisen reseptin ja itse tekemäni version, joka on sovellettu koska käytössä oli vain pienen lähikaupan valikoimat.

Minttumellit n.50 kpl
1pkt (225g) tomusokeria
1 valkuainen
5-6 tippaa piparminttuöljyä
75g taloussuklaata

Sekoita valkuainen tomusokerin joukkoon, mausta seos mintulla. Tiputa seoksesta lusikalla pyöryköitä öljyllä voidellulle voipaperille. Kun seos on jähmettynyt, koristele jokainen karamelli nokareella sulatettua suklaata.

Lähikaupasta ei löytynyt pipariminttuöljyä eikä taloussuklaata, joten korvasin öljyn mantelirouheella ja suklaana käytin Fazerin sinistä. Pienin paketti tomusokeria oli 500g, josta melleihin kului noin 250g eli enemmän kuin reseptissä sanotaan. Tein ensin kokeeksi muutaman löysemmän namun ennen kuin lisäsin tomusokeria ja mantelirouheen ja massasta tuli tosi tahmeaa ja kiinteää. Maun puolesta tykkäsin kyllä molemmista versioista, joskin löysempi olisi ollut parempaa sen mintun kanssa. Kaikki mellit kuivuivat tiiviiksi parissa tunnissa huoneenlämmössä ja pystyin lisäämään sulan suklaan päälle. Helppo ja edullinen karamelli, suosittelen konvehtien tilalle jouluksi.

ps. Tänään iltapäivällä vihdoin ja viimein uuteen hoidon suunnitteluun. Pitäkää peukkuja pystyssä, että kaikki menee hyvin! Kerron sitten huomenna mitä tapahtui.

lauantai 10. joulukuuta 2011

Surkeaa spermaa

Pistipä silmään uutinen sperman laadusta. Joku on tutkinut eri lajien spermoja ja löytänyt huonolaatuisimman sperman. Uutinen ei kerro tutkimuksen tieteellisistä kriteereistä sen enempää, mutta tutkimuksen luotettavuus ei ole tässä nyt olennaista.

Olennaista on, että tutkimuksen mukaan kaljurottien siittiöistä suurin osa oli epämuodostuneita. ”Siittiöiden päät saattoivat olla kutistuneita, kartiomaisia, venyneitä tai kaksipäisiä ja niissä saattoi olla outoja liuskoja. Kolmas poikkeava piirre oli siittiöiden liikkumatapa. Ainoastaan 1–15 prosenttia siittiöistä kykeni uimaan ollenkaan, ja vain yksi prosentti kykeni uimaan nopeasti.”

”Tutkimusta johtaneen Gerhard van der Horstin mukaan siittiöiden heikkous johtuu spermakilpailun puuttumisesta. Koska kuningatar valitsee parittelukumppanin itsevaltaisesti, koiraiden välillä ei vallitse mitään kilpailua, ja huonoillakin siittiöillä pärjää. Siittiöiden laadulla ei näyttänyt kuitenkaan olevan vaikutusta kaljurottien lisääntymiskykyyn. Kaikki koiraat kykenivät siittämään naaraan ja ne saivat terveitä jälkeläisiä.”

Kysymys kuuluukin: koska ihmisillä ei ole yleisesti kilpailua kenen siittiöt ehtivät hedelmöittämään ensin, eikö huonolaatuiseksi luokitellullakin spermalla pitäisi siis pärjätä ihmismaailmassakin?

torstai 8. joulukuuta 2011

Endometrioosi temppuilee taas

En osaa sanoin kuvailla miten ihanaa oli viime PASin aikaan, kun Lugeja syödessä kivut olivat poissa kokonaiset kaksi viikkoa. Eikä ne palanneet kertarysäyksellä, vaan hitaasti muistutellen itsestään silloin tällöin. Nautinto! Olisi kiinnostavaa kuulla onko kenelläkään teistä tällaisia ongelmia endon kanssa?

”Normaalin” ihmisen on vaikea kuvitella mitä on, kun joka päivä särkee eikä asialle voi itse juuri mitään. Teidän täytyy vain uskoa sanaani, kun kerron, että en tiedä mitään ihanampaa maailmassa kuin herätä kivuttomaan päivään. Sellaista ei ole sattunut elämässäni kovin montaa kertaa sitten lapsuuden ja pystyn muistamaan vuosien päähän mitä kaikkea olen saanut noina päivinä tehdyksi kun kipu ei ole rajoittanut liikkumistani.

Tuon kivuttoman kahden viikon jälkeen kivut ovat palanneet ja saavuttaneet jonkinlaisen kynnyksen eilen. Selvästi ovulaatio olisi tulossa vasemmalta, mutta endokin on vahvimmillaan siellä. Yhdistelmä ei ole mukava. Tänään olisi pikkujoulut ja huomenna koko päivän ekskursio opintoihin liittyen, mutta en tiedä pystynkö liikkumaan niin paljon. En osaa päättää duppaanko pään täyteen kipulääkettä ja lähden liikkeelle, vai jäänkö kotiin voivottelemaan. Molemmat menot olisivat varmasti hauskoja, mutta lähteminen on aina vaikeaa ja kivun kanssa on erityisen hankalaa suostutella itsensä liikkeelle. Viime yö meni unettomana tätä ongelmaa pohtiessani.

Pelkään, että koko- ja jokapäiväinen kipu on tehnyt taas paluun. Se alkoi olla jo sietämätöntä ennen PASia. Lääkärit ovat nähneet endon kehityksen, mutta yksikään heistä ei ole ehdottanut leikkausta. En tiedä miksi, vaikka olen yrittänyt kysyä. Siinä jälleen yksi epäselvä asia hoidoissamme. Voin tietysti heitellä arvauksia, kuten että leikkaus siirtää hoitoja, mutta sehän ei ole ollut lääkäreille ongelma aiemminkaan, päin vastoin. Heidän ehdottamansa hoito eli alkuvuodesta toteutettu kahden kuukauden hormoniestopiikitys korkeintaan vähän pienensi endoa hetkeksi, ei estänyt sen kasvua heti hormonilääkityksen alettua eikä vähentänyt kipuja merkittävästi.

Ensi viikolla pitää muistaa kysyä tuostakin asiasta ja kieltäytyä lähtemästä ennen kuin on vastaus kaikkiin kysymyksiin.

keskiviikko 7. joulukuuta 2011

Ovulaatiota pukkaa

Mieheni on saanut minut taas uskomaan, että ovulaatiolla on jotain väliä. Muutenkin mieliala on kohonnut näin joulun lähestyessä ja synkimmän syksyn väistyessä jouluvalojen tieltä. Siispä yritämme taas.

Juuri nyt vatsaa nipistelee ihan ovulaatiomaisesti. Laskin, että osuu tarkalleen oikeaan kierron aikaan (totta kai, kun ei ole PASia tai muutakaan hoitoa tässä kierrossa). En ole tehnyt ovulaatiotestiä, niitä olisi vielä laatikossa, jos tänään iskee kiinnostus. En kyllä keksi mitä hyötyä siitä olisi: yritämme joka tapauksessa tänään kunhan mies tulee töistä kotiin ja huomenna olemme taas eri paikkakunnilla, joten yritykset jäävät siihen tältä viikolta sanoi testi mitä tahansa.

Tässä yrittämisessä on jotain hauskaakin. Enkä nyt tarkoita seksin hauskuutta, vaan yrittämisen hauskuutta. Teemme jotain jälleen yhdessä lapsen saamiseksi. Ehkä se yhdessä tekeminen on vähän unohtunut minun juostessani lääkäreissä yksikseni. Miestähän ”tarvittiin” viimeksi maaliskuussa, jonka jälkeen myös lopetimme luomulapsen yrittämisen ja ovulaatiokyttäämisen. Tai minä lopetin ja kävin läpi suruni.

Ainakin minusta tuntuu, että olemme tässä kierrossa taas parantaneet parisuhdettamme ottamalla vauvan saannin yhteiseksi projektiksi uudestaan. En ole tätä oivallusta vielä jakanut mieheni kanssa enkä tiedä hänen tunteitaan, vasta tänä aamuna aloin miettiä asiaa. Onhan se koko ajan ollut yhteinen projekti, mutta käytännössä kaikki työ on ollut vain minun harteillani ja miehen rooli on olla pelkästään taustatukena. Luomulapsessa miehelläkin on aktiivinen rooli, varsinkin kun hän tietää ovulaatioajat ja noudattaa niitä.


Miehen mieleen tunkeutumista

Alan ymmärtää logiikkaa hoitojen vastustuksessa. En nyt puhu kenestäkään henkilöstä, vaan yleisesti naisten ja miesten eroista. Oma mieheni ei hoitoja vastusta sinänsä, mutta hänkään ei osaa oikein toimia hoitojen aikana. Miehet ovat yleisesti se aktiivinen osapuoli monessa mielessä. He toimivat ja osoittavat sen kautta tunteensa, tarpeensa ja tietonsa. Vastapainona naisten tapana on puhua ja osoittaa sitä kautta samat asiat. Lapsettomuushoitojen aikana miehille annetaan kovin pieni rooli siementen jakajana; johon moni ei edes koe pystyvänsä ilman naisen apua kotioloissa – onhan se koppi sairaalassa aika ankea.

Toisin sanoen miehellä on hoidoissa yksi käytännön tehtävä ja sitäkään hän ei välttämättä pysty suorittamaan ilman naista. Vähemmästäkin turhautuu! Toinen miehen tehtävä on olla naisen tukena, mutta siinä ei varsinaisesti ole mitään käytännön tekemistä. Ei ole selkeitä ohjeita, että kun nainen kärsii, hakkaa viisimiljoonaa halkoa niin kaikki on paremmin, tai pidä varastossa suklaalevyjä ja anna yksi naisen käteen niin itku loppuu. Varsinkin ensimmäisellä hoitokerralla mies lienee neuvoton, kun nainenkaan ei osaa varautua siihen mitä tuleman pitää.

Erityisesti langat käsissään pitävät miestyypit ovat varmasti kauhuissaan jo ennen hoitoja. Kontrollin menettäminen toisille on raskasta. Hoitohenkilökunta ottaa vastuun ja oikeuden päättää tapahtumien kulusta (mikä on ollut itselleni todella tiukka paikka) ja nainen hoitaa suurimman osan työstä. Mies ei välttämättä edes tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu. Joten miksi hän olisi kiinnostunut ja kiinni hoidoissa kuten nainen on?

Ja koska mies ei kanna lasta yhdeksää kuukautta, saattaa mies pelätä ettei kiinny lapseen ollenkaan, kun ei ole sitä ollut oikeastaan tekemässä eikä saamassa. Kaikki on tapahtunut ilman häntä. Aivan kuin lapsi olisi jonkun toisen. Voin vain kuvitella miten nuo tunteet korostuu, jos käytetään luovuttajan siementä.

Itse koen, että tärkeintä on olla läsnä sekä hoidoissa että raskauden aikana. Ja tietysti syntymässä ja lapsen varhaisissa elinkuukausissa. Siitä se side syntyy, ei hedelmöityksestä. Kun on jakanut nämä kokemukset partnerinsa kanssa. Eihän kukaan isistä voi muuta raskauden aikana huolimatta siitä miten lapsi on saanut alkunsa. Päinvastoin, hoitojen läpikäyminen yhdessä voi olla yhdistävämpi ja mielekkäämpi kokemus kuin pelkkä satunnainen luomuhedelmöitys, jos ne niin haluaa ottaa vastaan.

Toimettomuuteen hoitojen aikana tarjoan ratkaisuksi itsetuntemuksen ja partnerin tuntemuksen kehittämistä molemmin puolin. Kun nainen osaa kertoa, mitä hän haluaa ja tarvitsee tarpeeksi konkreettisesti, mies osaa toimia. Mutta miehen on osattava kuunnella. Miehen on myös osattava tunnistaa omat tunteensa ja mahdollisen pahoinvointinsa syyt, jotta ne voi korjata. Nainen ei voi auttaa, jos mies ei itse tiedä miksi hän vastustaa hoitoja tai tuntee vastenmielisyyttä niitä kohtaan.

Nainen, auta miestäsi ja anna konkreettisia ohjeita eri tilanteisiin, miten miehen tulisi toimia. Älä hätistä häntä pois, vaan pyydä halia, läheisyyttä, kun siltä tuntuu. Pyydä sanallisesti, jotta miehesi ymmärtää mistä on kyse. Monet miehet arvostavat toimintaa, koita siis keksiä käytännön tekemistäkin. Itsetuntemus on tehokas työkalu parisuhteessa. Kun tiedät mitä haluat, osaat pyytää sitä niin konkreettisesti, että toinenkin osapuoli ymmärtää. Unohda vihjailut ja vinkit, ne voidaan tulkita väärin, josta nainen loukkaantuu ja mies ei ymmärrä miksi ja soppa on valmis.

Nyt pitäisi vielä itse osata noudattaa näitä oivalluksia jokaisessa tilanteessa oli oma olotila kuinka huono tahansa.

(tämä teksti perustuu yleisen kokemukseni lisäksi runsaaseen tutkimusmateriaaliin miehistä ja naisista antiikin Kreikasta tähän päivään, joita luen graduuni liittyen.)

perjantai 2. joulukuuta 2011

Laihdutus, osa 38

Unohdinpa sitten käydä punnitsemassa itseni kun vielä olin vaakani kanssa samassa kaupungissa. Muutenkin viime aikoina stressattu pääni on unen puutteesta johtuen lakannut toimimasta sitäkään vähää mitä se vielä viikko sitten toimi. En kestä näitä tuulisia ja sateisia säitä, nukkuminen on ihan mahdotonta!

Viikonloppuna tuli ostettua toffeeta Lidlistä, niitä olen sitten pitkin viikkoa ahminut. Lisäksi olen korvannut muutaman aterian viikon aikana sipseillä. En ole ostanut sipsejä, niitä jäi yli yksistä juhlista ja jotenkin ne päätyivät minulle.. Toisaalta olen vastapainoksi korvannut jokusen aterian ateriapatukoilla ja niiden avulla välttänyt suklaan ostamisen kaupasta. Syy näihin korvaaviin aterioihin on ollut kiire ja väsymys. En ole jaksanut lähteä keittiöön asti tekemään ruokaa tai olen ollut niin pitkiä päiviä menossa, etten ole ehtinyt syömään kunnolla. Ateriapatukan olen syönyt kun on ollut ruoka-aikaan makeanhimo, sipsiä kun olen kaivannut suolaista.

Ylimääräisiä välipaloja en ole syönyt toffeiden lisäksi. Paitsi eilen, kun mieheni himoitsi joulutorttuja ja joulukuun alun kunniaksi niitä tekikin – kolme per naama! Mitäpä minä siinä voin muuta kuin syödä kolme joulutorttua; tortuthan on parhaimmillaan vähän lämpiminä, ne menettävät makuaan seistessään yönkin yli. Kyllä nyt kaduttaa.

Urheilu on ollut vähissä tällä viikolla. Liikuin autolla ne pari päivää, jotka kävin opiskelemassa, koska pyöräni oli jäänyt kaverin pihaan edellisellä viikolla enkä ehtinyt sitä hakemaan. Sen jälkeen olen istunut kirjoittamassa esseitä. Miten tämä syksy onkin näin täynnä esseitä, joiden kirjoittamista syvästi inhoan.

Katsoin eilen dokumenttia Teemalta, jossa oli mielenkiintoinen ajatus kuntoilusta. Pelkästään arkiliikunnalla voisi laihtua eikä ole pakko mennä kuntosaleille rehkimään. Tietysti sitä voi tehdä molempiakin ja laihtua enemmän. Kyseinen jakso löytyy Yle areenalta vielä muutaman päivän, taidanpa käydä katsomassa koko ohjelman myöhemmin tänään. Näin siitä vain lyhyen pätkän eilen sattumalta. (Huom! Linkki dokumenttiin toimii vain itsenäisyyspäivään saakka.)


Joka tapauksessa se kiinnostava tutkimus koski siis arkiliikuntaa. Koehenkilö tiskasi astiat käsin pesukoneen käytön sijaan, kokkasi ruokaa joka päivä (sen sijaan, että vaimo olisi tehnyt sen), kulki bussilla töihin oman auton sijaan, seisoi bussissa istumisen sijaan, kulki portaita aina kun se oli vaihtoehtona ja niin edelleen. Tällä tavalla hän kulutti noin 300 kilokaloria päivässä enemmän kuin aiemmassa elämäntyylissään, ihan ilman varsinaista aktiiviurheilua.

Tuotahan voisi kokeilla, joskaan en usko, että jaksan joka päivä osallistua kokkaamiseen, kun mieheni tekee sen niin paljon paremmin ja tehokkaammin kuin minä. Sen ainakin aion muistaa, että puhelimeen puhuessani en istu vaan liikun koko puhelun ajan. Se on oma keksintöni; olen huomannut, että laihimmat ihmiset lähipiirissäni liikkuvat tuollaista turhaa ympäriinsäkävelyä kotona joka päivä. Itselleni se on vieras ajatus, kun olen tottunut optimoimaan liikkumiseni ja toimittamaan samalla kertaa useita asioita, jottei tule turhaa pyörimistä ja rasitusta. Siksi kai olenkin niin lihava.