Arrggh, ovulaatio!

Kuukautiskivut alkavat tuntua piknikiltä leppoisana kesäpäivänä verrattuna ovulaatiokipuun nykyisin. Munasolun tullessa vasemmalta puolelta viiltävä kipu saa hetkessä kaksin kerroin ja erityisesti vessakäyminen on suurta tuskaa. Toisin sanoen siellä jo pitkään olleet ongelmat munanjohtimissa lienevät pahentuneet viime aikoina.

Jos vertailua jatkaa, niin onhan ovulaatiokipu toki siinä mielessä helpompaa, että se ei ole kokoaikaista. Parina-kolmena päivänä vihloo satunnaisesti ja ainoastaan joka toinen kuukausi. Kun taas kuukautiskipu on kolme päivää lamaannuttavaa tuskaa ilman taukoja. Tuntuu jotenkin tyhmältä ajatus naukkailla särkylääkkeitä sekä kuukautisiin että ovulaatioon. Ensimmäisenä ei kyllä tule mieleen, että jee ovulaatio, seksiä. Ei tässä kivussa. Onpa hyvä, että minut on jo todettu kyvyttömäksi biologisen lapsen saamiseen niin ei tule stressiä yrittämisestä.

Kolmas adoptiotapaaminen

Aiheena oli menetykset. Katsoimme puolen tunnin videon lapsenhakumatkasta Thaimaassa 1990-luvulla. Mielenkiintoista nähdä millaista hakumatkalla saattaa olla. Häiritsi vain hirveästi adoptioäidin yksi lause: ”on käyty jo kaksi vuotta tätä prosessia ja odotettu lasta”. Kaksi vuotta! Pariskunnalla oli jo yksi biologinen lapsi ja he saivat toisen biologisen lapsen adoptiolapsen jälkeen. En tuntenut mitään erityistä sympatiaa pariskuntaa kohtaan heidän ah-niin-pitkästä-odotusajasta-voi-voi.

Sosiaalityöntekijän kanssa keskusteleminen menetyksistä sen sijaan oli todellakin hyödyllistä. Ensimmäistä kertaa käynti ei tuntunut pintaraapaisulta, vaan todella päästiin johonkin. Keskustelimme menetyksistä ylipäänsä ihmisen elämässä, kotitehtävistä, adoptiolapsen menetyksistä ja niiden käsittelystä adoptioperheessä, luetuista artikkeleista, aiheeseen liittyvästä kirjallisuudesta ja suruprosessin etenemisestä. Keskustelimme siitä, onko lapsettomuus käsitettävä menetyksenä vai ei. Sosiaalityöntekijä vaikuttaa mukavan fiksulta tyypiltä.

Kuvailin omaa tilaani parhaani mukaan käyttäen suruprosessin kaaviota apuna. Olin taas yltiörehellinen, vaikka olin sopinut itseni kanssa ennen tapaamista, että yritän kaunistella totuutta edes hiukan. En näköjään osaa. Kuinka en ole menettänyt äitiyttä, vaan osan naiseutta. Totta kai alkoi itkettääkin kesken puhumisen. Eihän se enää tunnu niin pahalta ja siedän raskaana olevia naisia ihan hyvin nykyään, mutta tahattomat tai tahalliset provokaatiot saavat edelleen suuttumaan. Netti tuntuu olevan niitä täynnä ja jostain syystä fb-seinälleni ilmestyy säännöllisen epäsäännöllisesti linkkauksia provokatiivisiin blogikirjoituksiin. Yritin myös parhaani mukaan selittää masennusdiagnoosiani oikein. Etten ole koskaan varsinaisesti inhonnut itseäni vajavaisena naisena, vaan enemmänkin ollut hukassa ja ylikuormitettu tietämättä tulevaa suuntaa. Samaan kasaan kertyi niin paljon asioita – monet hautajaiset lyhyen ajan sisällä, raskas ylipitkä hormoniton kausi ja epäonnistuneet hoidot, väliaikaisasuminen ja epätietoisuus ammatillisesta tulevaisuudesta ja niin edelleen. Kaikki se aika löytyy täältä blogista.

Sosiaalityöntekijä oli saanut lääkärinlausunnon vihdoin. Selvitykset somaattisesta terveydestä hyväksytty (JES!), vielä tarvitaan psykiatrinen lausunto mielenterveydestä. Laitoin lapsettomuuspsykologille viestiä asiasta, koska hän on ainoana seurannut koko hoitoprosessin ajan mielenterveyttäni. Sosiaalityöntekijä sanoi tapaamisemme lopuksi, että hän aikoo heidän neuvottelussaan suosittaa adoptiota meille. Hän ei näe mielenterveydessäni esteitä adoptiolle tapaamistemme perusteella. Se oli todella rohkaisevaa. Hänen mielestään ei tarvitse odottaa psykiatrin selvitystä jatkaaksemme prosessissa, vaan seuraava tapaamisaika sovittiin jo.

Seuraavaksi on vuorossa kotikäynti maaliskuussa. Silloin tarkastetaan kotiolot läpikotaisin ja keskustellaan parisuhteesta. En ole vielä aloittanut lukemaan uusia artikkeleja, selailin vain otsikot läpi. Vaikuttavat jälleen mielenkiintoisilta. Kysymykset parisuhteesta tuntuvat näin ensisilmäyksellä aika hankalilta vastata – ei siksi etteikö vastauksia sinänsä olisi helppo keksiä, mutta mitä kaikkea haluaa sosiaalityöntekijälle paljastaa. Parisuhde tuntuu niin intiimiltä, kahden väliseltä asialta, ettei siitä tekisi mieli kertoa varsinkaan meitä arvioivalle taholle.

Kolmas adoptiotapaaminen tulossa

Kolmas adoptiotapaaminen häämöttää lähitulevaisuudessa. Pitää tiistaina laittaa taas vastaukset uudesta aiheesta sosiaalityöntekijälle. Vähän jännittää, nyt pitäisi olla Pelan lääkäriltä tullut lausunto terveydentilastani – tarvitaanko lisää papereita erikoislääkäreiltä, jotka eivät ole koskaan minua tavanneet tai evätäänkö oikeuteni äitiyteen saman tien. Jos kaikki on hyvin lääkärinlausunnossa, seuraavaksi jännitän miten sosiaalityöntekijä tulkitsee vastauksiani tapaamisen aiheesta, menetyksistä. Minä kun aion vastustaa kysymyksenasetteluja enkä niinkään vastata kaikkiin kysymyksiin.

Tästä lisää sitten ensi viikonloppuna, tapaaminen on perjantaina mutten todennäköisesti ehdi silloin kirjoittamaan blogiin vielä.

Pärjääminen ja heikkous

 http://vaestoliitonblogi.com/2014/01/01/lakkaa-parjaamasta-ja-ala-elaa/

Hieno teksti pärjäämisestä. Ikävä vain, että kommentteja kirjoittaneet olivat ymmärtäneet asian aivan väärin. Eihän ei-pärjääminen (kuten kommenteissa oli kirjoitettu) eli pärjäämättömyys tarkoita passivoitumista. Se tarkoittaa aktivoitumista avun hakuun, tarpeen huomaamista ja toimimista sen täyttämiseksi. Jotta saisi itselleen ja perheelleen paremman elämän. Kaikesta luovuttaminen ja passivoituminen on aivan eri asia. Luovuttamalla naamiosta saa itselleen uutta voimaa hakea apua ja ehkä aktivoituu toimintaan ”unettomasta unestaan” eli pärjäämiselämästä ja alkaa taas haaveilla paremmasta. Elämä saa lisää sisältöä jo naamion riisuessa ja antaessa itselleen oikeuden olla väsynyt ja heikko.

Pohdin samaa kuin Mirkku kirjoituksen kommenteissa:
Mirkku on 02/01/2014 10:22 am said:
Entä kun itse tajuaa tuon, mutta saa vastaukseksi “kyllä sinä pärjäät”, “aina on pärjätty”, “yritä nyt vain pärjätä” jne. Miten toimia silloin, jos avunpyytäjä jätetään yksin ja saatetaan jopa kehottaa pärjäämään yksin ja sinut määritellään heikoksi, koska pyydät apua? Miten voi näitä ymmärtämättömiä valistaa siinä tilanteessa? Onko ainoa auttaja jokin instituutio, jonne muutama muukin jonottaa?

Siinä saattaa menettää joitakin ihmisiä ympäriltään, jos uskaltautuu pyytämään apua. Kaikki kun eivät itsekään jaksa ja pärjäävät juuri ja juuri eikä heistä ole avuksi. Itsekin vetäydyin pahimman masennuksen aikana joistakin kavereista, koska en yksinkertaisesti voinut antaa heille mitään. Toisaalta on taas eri asia ne ihmiset, jotka koko ajan ottavat eivätkä koskaan anna takaisin – heitä jaksaa kun on itse kunnossa muttei silloin kun oma pärjääminen on heikoilla.

Minulla olisi niin paljon sanottavaa tästä aiheesta, mutta ajatus menee sekaisin yrittäessäni keskittyä täällä hälyn keskellä. Tunnen, että aihe on hyvin terapeuttinen minulle ja varmaan palaan siihen ainakin terapeuttini kanssa, ehkä tähän blogitekstiinkin kommentoiden.