lauantai 31. toukokuuta 2014

Loputonta pohdintaa iästä ja palveluntarjoajista

Olen pitänyt tarkoituksellista lomaa adoptioajatuksien kehästä samalla kun viimeiset työkiireet painoivat päälle. Sosiaalityöntekijästä ei ole kuulunut mitään enkä usko kuulevani hänestä ennen elokuuta. Mieheni iän vuoksi tällainen puolen vuoden-vuoden viivästyminen adoptioneuvonnassa voi olla kohtalokasta; naurettava Suomen laki on määrää lapsen ja vanhemman väliseksi ikäeroksi enintään 45 vuotta. Monet maat hyväksyisivät vanhempiakin hakijoita, mutta täysin tarpeettomasti Suomi haluaa määräillä.

Ikäero tarkoittaa käytännössä sitä, että esim. Etelä-Afrikasta ei voida edes toivoa lasta. Sieltä kun tulee vain alle 3-vuotiaita. Yli 45-vuotiaat (luovutushetkellä!) saavat toivoa vain yli 4-vuotiaita. Todellisuudessa siis vanhemman ja lapsen ikäeroksi ei lasketa 45 vuotta vaan 42 vuotta, koska kaikki palveluntarjoajat sanovat, että toivotaan joko alle 3-vuotiasta tai alle 5-vuotiasta, millä tarkoitetaan 1-3-vuotiaita sekä 4-5-vuotiaita lapsia. Kun jonot ovat melkein maassa kuin maassa minimissään sen kolme vuotta meille todellakin tulee kiire, mikäli haluamme alle 3-vuotiaan lapsen.

Kävimme Pelan Filippiini-infossa tällä viikolla. Sieltä saa taas lapsia. Mieheni on kovasti innoissaan tästä vaihtoehdosta. Minä olen edelleen pohtimassa Etelä-Afrikan mahdollisuutta, siinä olisi paljon hyvää. Mutta yllämainitusta ikäsyystä joutunen luopumaan tästä haaveesta, kuten myös haaveesta pienestä lapsesta. Filippiineille pitää todistaa oma uskonnollisuutensa, mikä tuntuu hankalalta, mutta ei ylitsepääsemättömältä. Olen tainnut täällä joskus jo kirjoittaakin, että on hitusen vaikeaa löytää joku todistamaan viimeisen viiden vuoden säännöllisestä uskonnollisesta elämästä, kun on vaihtanut seurakuntaa ja kaupunkia lukuisia kertoja eikä kuulu mihinkään seurakunnan järjestöön.

Pela kontaktina ei kyllä tuntunut erityisen positiiviselta. Yhteyshenkilön vakiovastaus kysymyksiin oli "en tiedä". Olisi edes ollut "en tiedä, mutta otan selvää". Palveluntarjoajan näkökulmasta Helsingin kaupunki tuntuu ainoalta, joka osaa hoitaa hommansa hyvin. Jolla ei ole "en tiedä"-vastauksia tai joka ei katoa kiiredeinsä taakse ylityöllistettynä. Hänelle saa kuulemma varata oikein yksityistapaamisia, jos on jotain kysyttävää. Kysymys kuuluukin mikä painoarvo palveluntarjoajan toiminnalla on maapäätöstä tehdessä. Sitä on hirveän vaikea tietää etukäteen.