torstai 27. helmikuuta 2014

Kirjastossa

Olen tänään lukenut kymmeniä sivuja adoptiokirjallisuutta ja pääni on täynnä tulevaisuuden ajattelua. Käväisin kirjastossa palauttamassa osan kirjoista. Kuljin kadulla nenä kirjassa enkä koko reissuni aikana ajatellut muuta kuin adoption eri osa-alueita - odotusta, tulevaa lapsiperhe-elämää, hakumatkaa....

Olin niin uppoutunut pohdintoihini, että todellisuus pääsi hitusen hämärtymään. Kävelin kirjastossa lehtiosaston ohi. Pöytien äärellä istui useita ihmisiä lukemassa lehtiä. Yhdessä pöydässä istui kaksi tummaihoista nuorta, ehkä noin 18-vuotiaita. Tulin ajatelleeksi, että minun lapsellani voisi olla samanlainen lyhyt, kähärälle kääntynyt tukka kuin lehteä lukevalla pojalla. Ja samanlaiset mantelisilmät. Mietin, miltä tuntuisi pörröttää sellaisia hiuksia. Mietin, mitä poika ajattelisi, jos hänen äitinsä tulisi ja pörröttäisi hänen päätään täällä julkisessa tilassa.

Koska aivoni olivat niin omassa maailmassaan todellisuus häipyi ja kuvitelma astui sen tilalle. Ehkä nukahdin hetkeksi kesken kävelyn. Kuvittelin itseni viisikymppiseksi, vähän harmaantuneeksi naiseksi, joka lähestyy omaa poikaansa ja pörröttää hiuksia. Konkreettisesti näin itseni pörröttämässä pojan hiuksia siinä kirjaston pöydän ääressä ja pojan kääntyvän hymyilemään minulle. Havahduin kesken askelteni; olin leveällä käytävällä siirtynyt pari astetta lähemmäs pöytiä, tuijotin poikaa ja hymyilin leveästi. Aivan kuin olisin menossa kohti. En tietenkään mennyt. Poika ei katsonut minuun, tuskin edes huomasi, mutta hänen vieressään istunut tyttö tuijotti minua  hämmentyneen näköisenä. Olin varmasti melko typerän näköinen. Ohitin pöydän vilkaisematta sinne päin ja yritin pyyhkiä virnistystä naamaltani siinä kovin hyvin onnistumatta. 

keskiviikko 26. helmikuuta 2014

Identiteetti



Olen lähikuukausina pohtinut paljon identiteettiä – omaani sekä tulevan lapsen. Huomatkaa termi ”tuleva” ”mahdollisen” sijaan. Nämä kaikki ajat löytyvät tästä blogista, mutta tiivistän nyt kuitenkin tähän vuosien pohdinnat. Vähän kuin välitilinpäätös.
Ehkä on ihan hyvä, etten koskaan sitten liittynyt Simpukkaan. Lapsettomuusidentiteetti, jota oli tärkeä vaalia hoitojen aikana, koska siitä sai lohtua ja vertaistukiryhmän täällä blogeissa, on lähes kadonnut. Toki pystyn ymmärtämään hoidoissa käyviä hyvin ja näen muiden lapsettomien ihmisten mahdollisen surun vaikkei asiasta olisi edes puhuttu. Esimerkiksi lähipiirissäni on yksi jo eläkeikää lähestyvä lapseton pariskunta, jota olen alkanut ymmärtää viime aikoina ihan eri tavalla kuin aikaisemmin. Enkä pysty enää kevyesti hymähtelemään ystävien tulevaisuudenkuvitelmille, kuinka ”lapsia hankitaan silloin ja silloin kun on ensin tehty sitä ja tätä” ja maailma on suunnittelua vaille valmiina kaikkien edessä. Mutta kaikki tuo ei enää satuta.

Käväisin tyhjässä välitilassa ja olin epävarma identiteetistäni. Millainen nainen voisin olla ilman kykyä synnyttää lapsia? Kuinka suuri asia on menettää raskauden kokemus? Pohdin elämää ilman lapsia ja kävin taistelua päässäni omasta tahdosta luopumisesta. Kun pystyin hyväksymään ettei lapsensaanti ole oma valinta, vaan toiset saavat määrätä, moni asia alkoi tuntua helpommalta. Jo hoitojen alussa oli vaikeaa antaa kontrolli lääkäreille. He saivat määrätä milloin sain yrittää lasta eikä minulla ollut pienintäkään sananvaltaa. En voinut sietää sitä. Adoptioon lähdettyämme pelkäsin pitkään, että lääkärit eivät hyväksy meitä (minua) adoptiovanhemmiksi. Olin menettänyt kykyni toivoa ja haaveilla, kun en itse voinut vaikuttaa asioihin mitenkään. Olin kuin sivustaseuraaja omassa elämässäni, tunsin huutavani äänieristetyn laatikon sisällä eikä kukaan kuullut tai välittänyt neuvotellessaan muiden kanssa minun elämäni päätöksistä.

Kunnes tuli ihan tavallinen arkiaamu. Yhtäkkiä päähäni pälkähti ajatus, että minusta tulee äiti. Prosessissa kestänee vuosia enkä voi itse vaikuttaa nopeuteen, mutta ainakaan kukaan ei voi viedä minulta pois sitä tosiasiaa, että olen matkalla äidiksi. Saman tien tuli tarve liittyä Adoptioperheet ry:een. Sitä ennen yhdistys ei ollut tuntunut oikealta paikalta minulle. Olisin myös lähtenyt paikkakunnan adoptioperheiden kerhoihin tai muihin tapaamisiin, mutta en löytänyt sellaisia. Aloin ahmia adoptiokirjallisuutta. Tämä hetki odotuksesta on kiihkeää toimintaa. Minä olen adoptioprosessissa, minusta on tulossa osa adoptioperhettä. Minulla on uusi identiteetti ja pidän siitä.

tiistai 25. helmikuuta 2014

Mikä maa, mikä lapsi

Maavalinta tuottaa kummallisia ajatuksia. Unetkin täyttyvät eri maiden vertailusta tai kuvitteellisista hakumatkoista – joissa aina menee jokin pieleen ja päädytään juoksemaan hengästyneenä joko kohti tai karkuun.

Henkilökohtainen suosikkini olisi Filippiinit. Mutta kun se ei ota vastaan hakemuksia. Mies on tykästynyt Kiinaan. Mutta kun sieltä tulee nykyään niin vähän lapsia ja nekin vähät vakavasti sairaita. Tilanne tullee lisäksi vielä huonontumaan yhden perheen politiikan lopettamisen myötä. Huonontumaan adoptoivien kannalta, mahdollisesti paranemaan lasten kannalta. Eikä Kiinasta saa sisaruksia. Thaimaatakin mietimme, mutta se tuntuu olevan ihan jumissa.

Kenia houkuttelisi suuresti. En vain keksi miten voisimme järjestää toimeentulomme pitkällä hakumatkalla, kun kuitenkin taloa on maksettava Suomessa samaan aikaan. En ole vielä luovuttanut Kenian suhteen, onneksi tässä on aikaa suunnitella. Eikä Etiopiakaan ihan mahdoton ajatus ole. Etelä-Afrikassa on positiivisia puolia paljon. En oikein tiedä, miten pitäisi suhtautua edellisessä postissa käytyyn keskusteluun Etelä-Afrikan FAS-lapsista. Luulisi, että tuollainen asia on helppo tilastoida ja ojentaa faktaa käteen, mutta sen sijaan löydän itseni päinvastaisten mielipiteiden viidakosta. Kommenteissa saamani linkit tutkin huolella, mutta ne eivät valitettavasti kerro tarkemmin tämän päivän tilannetta. Tutkimus, jossa on tutkittu vuonna 1993 syntyneitä lapsia ei ole oikein ajankohtainen, mutta tukee toki ARA:n pari vuotta sitten kirjoittamaa tekstiä alkoholiongelmista Etelä-Afrikassa. ARA itse kertoo kuinka monta prosenttia heidän työnsä on vähentänyt alkoholinkäyttöä, mutta koska he eivät kerro mistä luvuista lähdettiin liikkeelle on ongelman kokonaiskuva hankala hahmottaa. Voidaan kuitenkin olettaa, että ei olla enää vuoden 1993 luvuissa 20 vuotta myöhemmin.

Olennainen kysymys lieneekin tarkkojen tilastojen sijaan se, että onko valmis FAS-lapseen. Jos rastii ei, saattaa jonotus Etelä-Afrikasta pidentyä. Tästäkin meillä on keskustelut kesken miehen kanssa.

Kävimme Interpedian tiedotustilaisuudessa eilen (neljä tuntia junassa tunnin ja 20 minuutin luennon vuoksi, voi mitä onnea). Sen jälkeen alkoi Intiakin tuntua vaihtoehdolta. En suhtaudu Interpediaan palveluntarjoajana kovin positiivisesti, kuten tiedätte. Opin eilen, että heillä on selkeä resurssien väärinjako, kun työntekijöitä on liian vähän suhteessa työmäärään ja hallintoa lukuisine pomoineen liikaa. Laitan erillisen postauksen myöhemmin palveluhintavertailusta. Tämä epätasapaino on varmasti yhtenä syynä Interpedian huonoon asiakaspalveluun – ylistressatut työntekijät eivät tee työtään täydellä teholla eikä se ole työntekijöiden vika, vaan pomojen. Pysyttelisin mieluusti kaukana heistä ihan varmuuden vuoksi, mutta palveluntarjoajan valinnan ratkaisee lukuisien kysymysten vastaukset eikä pelkkä työntekijäluku. Ylimielinen asenne heidän puoleltaan olisi karkottanut minut saman tien, mutta sellaista ei näkynyt eilisessä tilaisuudessa.

tiistai 18. helmikuuta 2014

Palveluntarjoajan ja maan valinta

Niin paljon valintoja tehtävänä! Mistä maasta, mitä sairauksia, montako lasta, minkä ikäisiä, kenen kautta, mitä maksaa...

Sairauksista on kohtuullisen helppo löytää lisätietoa, tunnen olevani kohtuullisen varmalla pohjalla täyttäessäni rasti ruutuun-lomaketta. Mutta siihen se helppous sitten jääkin. Eri maiden adoptioita on hankala vertailla, infotilaisuuksia ei järjestetä - tai jos järjestetään niin vasta kun on valinnut jonkun maan ja ainoastaan keskellä päivää Helsingissä. Tarvitaanko tähän kalliiseen projektiin vielä ylimääräisiä kuluja loputtomasta matkustamisesta ja palkattomien vapaapäivien ottamisesta, jotta pääsee kuuntelemaan kahdeksi tunniksi jotain ehkä sopivaa-ehkä ei - luentoa! Kirjallisuus on tässä asiassa yhtä tyhjän kanssa, tieteelliset tutkimukset eivät puhu maavaihtoehdoista, romaanit on pääasiassa julkaistu 10-20 vuotta sitten. Onhan niitä kiva lukea, mutta ei se tämän päivän tilanteeseen hirveästi auta. Otan vastaan kirjavinkkejä uudemmasta (kauno)adoptiokirjallisuudesta! Erityisen kiinnostunut olisin muiden adoptoivien maavaihtoehtopohdinnasta. Miten se tuntuukin olevan monille niin helppoa ja minusta se kaikkein vaikein valinta.

Laitoin viestiä Interpedialle yli kaksi viikkoa sitten eikä siihen ole vieläkään vastattu. Laitoin uutta viestiä perään jo lähes viikko sitten, ei mitään hyötyä. Puhelimessa eivät osanneet vastata kysymyksiin, henkilö toisessa päässä kuulosti hyvin epävarmalta ja lupasi vastaukset viestin sekä puhelun kysymyksiin sähköpostiini. Ei ole tullut. Vaikea kuvitella meidän valitsevan heitä palveluntarjoajaksi kun kohtelu on tällaista. Minä ainakin oletan saavani tuhansille euroilleni edes peruspalvelua, mikä tarkoittaa osaavaa henkilökuntaa ja alle viikon vastausaikaa kysymyksiini. Kuulen jo jonkun lukijan ajatuksen: tässä käytetään pyöreästi se 12 000 euroa (plus matkat) lapseen eikä palveluun ja lapsen saatuaan kaikki ikävä unohtuu plaa plaa plaa. Ei pidä paikkaansa. Tässä maksetaan pääasiassa palvelusta. Ihmisten työstä. Mikäli palveluntarjoajalla on huono asiakaspalvelu odotusajasta tulee tuskaa. Mitään ei voi kysyä vaan pitää elää epätietoisuudessa ja kaiken pienenkin asian takia on juostava Helsinkiin keskellä arkipäivää. 

Toisaalta tuntuisi tyhmältä valita Helsingin kaupunki palveluntarjoajaksi, heillä nyt ei ainakaan ole toimintaa oman kaupunkinsa ulkopuolella. En ole vielä selvittänyt miten hyvin heillä toimii sähköposteihin vastaaminen, puheluiden yhtäkkiset kysymykset tai etäyhteys. Nettisivujen päivitys on heillä hidasta - osa tiedoista on vuodelta 2012 - enkä löydä sieltä tietoja järjestävätkö he tapahtumia vuonna 2014 vai eivät. Kaikkein paras olisi Pela, heidän adoptiovastaavansa tuntuvat olevan hyvin tavoitettavissa kysymyksiä varten. Mutta se taas rajaa maavaihtoehdot vähiin.

Liian vaikeaa!