Kirjastossa

Olen tänään lukenut kymmeniä sivuja adoptiokirjallisuutta ja pääni on täynnä tulevaisuuden ajattelua. Käväisin kirjastossa palauttamassa osan kirjoista. Kuljin kadulla nenä kirjassa enkä koko reissuni aikana ajatellut muuta kuin adoption eri osa-alueita - odotusta, tulevaa lapsiperhe-elämää, hakumatkaa....

Olin niin uppoutunut pohdintoihini, että todellisuus pääsi hitusen hämärtymään. Kävelin kirjastossa lehtiosaston ohi. Pöytien äärellä istui useita ihmisiä lukemassa lehtiä. Yhdessä pöydässä istui kaksi tummaihoista nuorta, ehkä noin 18-vuotiaita. Tulin ajatelleeksi, että minun lapsellani voisi olla samanlainen lyhyt, kähärälle kääntynyt tukka kuin lehteä lukevalla pojalla. Ja samanlaiset mantelisilmät. Mietin, miltä tuntuisi pörröttää sellaisia hiuksia. Mietin, mitä poika ajattelisi, jos hänen äitinsä tulisi ja pörröttäisi hänen päätään täällä julkisessa tilassa.

Koska aivoni olivat niin omassa maailmassaan todellisuus häipyi ja kuvitelma astui sen tilalle. Ehkä nukahdin hetkeksi kesken kävelyn. Kuvittelin itseni viisikymppiseksi, vähän harmaantuneeksi naiseksi, joka lähestyy omaa poikaansa ja pörröttää hiuksia. Konkreettisesti näin itseni pörröttämässä pojan hiuksia siinä kirjaston pöydän ääressä ja pojan kääntyvän hymyilemään minulle. Havahduin kesken askelteni; olin leveällä käytävällä siirtynyt pari astetta lähemmäs pöytiä, tuijotin poikaa ja hymyilin leveästi. Aivan kuin olisin menossa kohti. En tietenkään mennyt. Poika ei katsonut minuun, tuskin edes huomasi, mutta hänen vieressään istunut tyttö tuijotti minua  hämmentyneen näköisenä. Olin varmasti melko typerän näköinen. Ohitin pöydän vilkaisematta sinne päin ja yritin pyyhkiä virnistystä naamaltani siinä kovin hyvin onnistumatta.