Identiteetti

Olen lähikuukausina pohtinut paljon identiteettiä – omaani sekä tulevan lapsen. Huomatkaa termi ”tuleva” ”mahdollisen” sijaan. Nämä kaikki ajat löytyvät tästä blogista, mutta tiivistän nyt kuitenkin tähän vuosien pohdinnat. Vähän kuin välitilinpäätös.

Ehkä on ihan hyvä, etten koskaan sitten liittynyt Simpukkaan. Lapsettomuusidentiteetti, jota oli tärkeä vaalia hoitojen aikana, koska siitä sai lohtua ja vertaistukiryhmän täällä blogeissa, on lähes kadonnut. Toki pystyn ymmärtämään hoidoissa käyviä hyvin ja näen muiden lapsettomien ihmisten mahdollisen surun vaikkei asiasta olisi edes puhuttu. Esimerkiksi lähipiirissäni on yksi jo eläkeikää lähestyvä lapseton pariskunta, jota olen alkanut ymmärtää viime aikoina ihan eri tavalla kuin aikaisemmin. Enkä pysty enää kevyesti hymähtelemään ystävien tulevaisuudenkuvitelmille, kuinka ”lapsia hankitaan silloin ja silloin kun on ensin tehty sitä ja tätä” ja maailma on suunnittelua vaille valmiina kaikkien edessä. Mutta kaikki tuo ei enää satuta.

Käväisin tyhjässä välitilassa ja olin epävarma identiteetistäni. Millainen nainen voisin olla ilman kykyä synnyttää lapsia? Kuinka suuri asia on menettää raskauden kokemus? Pohdin elämää ilman lapsia ja kävin taistelua päässäni omasta tahdosta luopumisesta. Kun pystyin hyväksymään ettei lapsensaanti ole oma valinta, vaan toiset saavat määrätä, moni asia alkoi tuntua helpommalta. Jo hoitojen alussa oli vaikeaa antaa kontrolli lääkäreille. He saivat määrätä milloin sain yrittää lasta eikä minulla ollut pienintäkään sananvaltaa. En voinut sietää sitä. Adoptioon lähdettyämme pelkäsin pitkään, että lääkärit eivät hyväksy meitä (minua) adoptiovanhemmiksi. Olin menettänyt kykyni toivoa ja haaveilla, kun en itse voinut vaikuttaa asioihin mitenkään. Olin kuin sivustaseuraaja omassa elämässäni, tunsin huutavani äänieristetyn laatikon sisällä eikä kukaan kuullut tai välittänyt neuvotellessaan muiden kanssa minun elämäni päätöksistä.

Kunnes tuli ihan tavallinen arkiaamu. Yhtäkkiä päähäni pälkähti ajatus, että minusta tulee äiti. Prosessissa kestänee vuosia enkä voi itse vaikuttaa nopeuteen, mutta ainakaan kukaan ei voi viedä minulta pois sitä tosiasiaa, että olen matkalla äidiksi. Saman tien tuli tarve liittyä Adoptioperheet ry:een. Sitä ennen yhdistys ei ollut tuntunut oikealta paikalta minulle. Olisin myös lähtenyt paikkakunnan adoptioperheiden kerhoihin tai muihin tapaamisiin, mutta en löytänyt sellaisia. Aloin ahmia adoptiokirjallisuutta. Tämä hetki odotuksesta on kiihkeää toimintaa. Minä olen adoptioprosessissa, minusta on tulossa osa adoptioperhettä. Minulla on uusi identiteetti ja pidän siitä.