Lapsuuden naapurinmummo on kuollut.
En ole nähnyt häntä useampaan vuoteen muutettuani useamman tunnin ajomatkan päähän lapsuuden paikkakunnalta. Olen kylläkin ajanut hänen asuntonsa ohi joitakin kertoja, mutten ole pysähtynyt käymään kysymässä kuulumisia. Miksi en?
Kyseinen mummo on tänä kesänä pyörinyt mielessäni useampaankin kertaan jostain syystä. Olen miettinyt kehtaisiko mennä käymään näin pitkän ajan kuluttua, tunnistaisiko mummo minut vielä ja haluaisiko nähdä ylipäänsä. Suurin syyni vitkasteluun menemisessä oli se, että en ollut ihan varma asuuko mummo vielä samassa asunnossa, vai onko kenties siirtynyt vanhainkotiin. Jotenkin sen selvittäminen oli liian hankalaa. Emmekä ole olleet tänä kesänä siellä päin Suomea muutenkaan.
Nyt se on myöhäistä. Nyt on edessä enää hautajaiset myöhemmin tällä viikolla. Kaduttaa, ärsyttää ja turhauttaa. En saa mitään aikaiseksi, en edes useammassa vuodessa pääse katsomaan vanhaa ihmistä ja ehdi ”kiireisestä aikataulustani” järjestää paria tuntia toisen hyvälle.
Vanhat ihmiset ovat jotenkin pelottavia ja hankalia (ilman omaa syytään). Haluaisin tavata kaikkia ympärilläni olevia vanhoja ihmisiä useammin, mutta ensinnäkin kaikki heistä asuvat kaukana minusta ja vielä eri suunnilla keskenään, toiseksi en ikinä osaa jutella heidän kanssaan, kolmanneksi olen aina pelännyt vanhoja ihmisiä, joten en osaa olla luonteva heidän seurassaan. Minusta on mukavaa jutella vanhoista ajoista ja kuunnella muistelmia, mutta se muu jutustelu tämän päivän kolotuksista ja omista kuulumisistani on hankalaa. Puhumattakaan siitä, missä kaikessa vanhusta pitäisi auttaa kun kahvipöytää laitetaan. En ikinä tiedä mikä on oikea määrä apua ja mikä ärsyttää vanhusta. Vanhuksilla kun usein tuntuu olevan tarve selvitä asioista itse, näyttää meille nuoremmille etteivät ole vielä liian vanhoja elämään itsenäisesti, mutta toisaalta he todella tuntuvat tarvitsevan apuakin väsyessään nopeasti. Joko olen siis liian laiska kun en auta tarpeeksi tai liian tunkeileva kun autan liikaa.
Näistä täysin typeristä syistä jätän käymättä vanhusten luona, vaikka minulla olisi aikaakin ja ajaisin heidän asuntonsa ohi. Sukulaisvanhusten luona käyn ne ”viralliset visiitit” eli muutaman kerran vuodessa, mutta nuo naapurinmummot tahtovat jäädä unohduksiin, koska siellä ei ole pakko käydä. Tämäkin mummo oli minulle 15 vuotta läheisempi kuin oma mummoni ja silti jätin käymättä hänen luonaan yli viisi vuotta. Olen huono ihminen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti