Kuukautiset oli taas etuajassa, joten ovulaatio ehtii tulla mahdollisesti ennen kuun vaihdetta. Se tarkoittaa, että joudun uudestaan järjestämään vapaata töistä eikä se ole helppoa tässä vaiheessa kesää. Osa työkavereista kun oli lukiolaisia, jotka lähtivät jo kouluun eli tuuraajat on vähissä. Viimeksikin vapaapäivän järjestäminen vaati kaikenlaista säätöä ja hankaluuksia - mikä osoittautui sitten olevan täysin turhaa.
14. kierron päivä on perjantai 31.8. ja työpäivä. Torstai olisi vapaa, joten toivoa on vielä. On vaikeaa odottaa mitään, kun kierto ei enää noudata omaa kaavaansa. Ovulaation pitäisi tulla 14.-16. pv, mutta voi yhtä hyvin tulla jo 11.-13. pv. Inhoan inhoan inhoan tätä sekoilevaa kiertoa, josta syytän täysin näitä hoitoja!
Olemme miettineet myös hoitojen lopettamista näihin PASeihin. Hormonit ovat sotkeneet kerta kerralta pahemmin päätäni ja vaikutukset tuntuvat olevan jossain määrin pysyviä. Polilla meitä vain pompotellaan ja ilman selityksiä venytetään hoitoja kohta jo kaksi vuotta. Mitä järkeä tällaisessa viivyttelyssä on? Kun ongelmana tuntuu joka tapauksessa olevan se kiinnittyminen, jolle polikaan ei mitään mahda. Minusta on tuntunut, että endoleikkauksen jälkeen munasolu on liikkunut ovulaatiossakin, eli että sillä olisi taas tilaa tulla hedelmöitettäväksi itsestäänkin.
Adoptio on meillä vielä päättämättä. Tai siis minä haluan adoptoida, mieheni ei ole ihan varma. Joka tapauksessa prosessiin lähtemistä joutuu miettimään tarkasti. Itseni kannalta pahinta siinä on se, että adoptoimalla kuuluttaa maailmalle, että minä olen viallinen, en saa omia lapsia. Nyt vielä ihmiset voivat olettaa, että en halua lapsia, mutta hankkimalla lapsia toisella tavalla myönnän ongelmani ääneen. Näen jo mielessäni ne säälin katseet inhoamiltani sukulaisilta. Enemmän pelkään säälin katseita sukulaisilta ja tuttavilta joista pidän ja joiden mielipiteistä välitän.
En ala nyt sen enempää erittelemään tätä keskeneräistä asiaa, mutta tällaisia ajatuksia täällä tällä viikolla. Katsotaan mihin lopulta päädytään, kun nämä PASit on saatu alta pois. Kuten huomaatte, toivoni PASien onnistumiseen on aika heikko. Neljästä oletan jälleen yhden selviävän sulatuksesta.
Suurien asioiden edessä olette. Voisko ajatella, että olisitte myös suurenmoisia ihmisiä jos lähdette adoptioon rankkaan matkaan ja sen kautta auttamaan yhtä tarvitsevaa lasta maailmassa? Minä ainakin ajattelisin <3
VastaaPoistaAdoptiosta ja sen kuuluttamisesta että meissä on vikaa- mä toivon että jossain kohti sen ahdistuksen tilalle tulee riemu (jos adoptioon lopulta päädytte) siitä että te saatte lapsen. Koska kyllä se tulee sitten kun mieli on valmis ja biologisen lapsettomuuden suru käsitelty. vapauttava tunne..
VastaaPoistabonuksena saa adoptiokavereita ja yllätyksenä huomaa ettei se päällimäinen tunne todellakaan ole, että adoptiolapsi olisi jotekin 2-vaihtoehto lapsi. jonkinlainen lohdutuspalkinto, kun biologista ei tullut. Jos biologista lasta ei tule niin se suru pitää vaan käydä läpi.
Tunkeilevia kysymyksiä saattaa tulla mutta myös läheisten aitoa iloa adoption myötä- lapsesta tulee suvulle ilonaihe ja osa normaalia arkea eikä kukaan kelaile teidän biolapsettomuutta.
onnea hoitoihin jokatapauksessa!
Kiitos tuestanne!
VastaaPoistaEn ole koskaan ajatellut, että adoptiolapsi olisi kakkosvaihtoehto biologisen sijaan, vaan olen kuvitellut adoptoivani joka tapauksessa tuli biologisia tai ei. Oma ajatustyöni koskee nimenomaan sitä miten selviän/reagoin/osaan ottaa vastaan muiden reaktiot ja kommentit jos meille adoptiolapsi tulisi. Luopuminen raskauden kokemisesta on raskasta, ei geenien siirtäminen sinänsä lapselle. Ja päätös hoitojen lopettamisesta pitää tehdä ennen kuin voi olla varma onko kelvollinen adoptoimaan eli tavallaan pitää tehdä surutyötä myös ylipäänsä lapsesta luopumisesta.