Lyhyys, miten hieno sana. Vertikaalisesti rajoitteinen. Lyhyyteen liittyy paljon erilaisia asioita, jotka vaikuttavat käytökseen. Varmasti pitkien elämässä on samantyyppisiä ongelmia, joita keskivertopituiset, kaikkialle mahtuvat ihmiset eivät vain voi ymmärtää.
Ensinnäkin on vaatteet, joita ei koskaan tehdä lyhyille ihmisille. Kaikkea pitää aina lyhentää, varsinkin housuja. Toisinaan shortseista saa ihan kivat pitkät housut, ne vain tuppaavat olemaan hirveän leveitä malleja. Jotkut kapeat, lantiottomat ja rinnattomat lyhyet ihmiset varmasti löytävät lastenvaateosastolta sopivia vaatteita itselleen. Minä en edes laihana ollessani.
Sitten on muut tavarat. Koska olen lyhyt, muutkin ruumiinosani on suunniteltu pituuden mukaan. En edes viitsi aloittaa kenkien löytämisen vaikeudesta, tai sopivien nahkahansikkaiden metsästyksestä. Mutta nuo tuskalliset dvd-kotelot! Luulin pitkään, että en vain osaa käyttää erilaisia dvd:n kiinnitystapoja, kun usein joudun taistelemaan koteloiden kanssa saadakseni levyn irti. Kunnes eräänä surkeana päivänä hajotin ystäväni dvd-kotelon levynpidikkeen hänen silmiensä edessä. Haukkujen jälkeen aloin seurata miten hän irrotti levyt erilaisista koteloista. Ja tajusin ongelmani. Käteni ei riitä levyn molemmille reunoille ja yhtä aikaa painamaan keskeltä oikeassa kulmassa, jotta levy irtoaisi. Nykyisin opettelen kahden käden metodia ja olen jo selättänyt monta erilaista kotelomallia.
Lyhyyden ilmiselvä haitta näkyy kaupoissa, kun ei yletä. Pidän kaupassakäynnistä mieheni kanssa, koska olen kyllästynyt taistelemaan painaviakin tuotteita ylähyllyiltä tai jäädyttämään käteni pakastinkaapissa kehitellessäni keinoja saada haluamani tuote hyllyn takareunalta. Koska äitini ei ole minua juuri pidempi, olen oppinut häneltä erilaisia niksejä saadakseni haluamani tuotteet ilman liiallista vaivaa. Niiden toteuttamisessa vain menee toisinaan aikaa. Vain pari kertaa olen päätynyt kiipeämään hyllyä pitkin ylettääkseni ylimmälle hyllylle. Yleensä riittää, kun koukkii muilla tavaroilla ylähyllyä ja onnistuu osumaan oikeaan tuotteeseen oikeassa kulmassa niin, että se kaatuu eteen päin. Toisinaan voi kyllä käydä huono tuuri ja se viimeinen kaurapuurolaatikko kaatuukin taaksepäin. Silloin on luovutettava ja ostettava jotain muuta.
Lyhyyden ehdoton hyöty on mahtuminen pieniin tiloihin. Päätä tulee harvoin lyötyä kattoon tai ovenkarmiin. Jalat voi nostaa helposti ylös lentokoneissakin, ja pidemmätkin matkat menevät sen suhteen mukavasti. Kunhan lentoemännät eivät tule valittamaan jaloista pöydällä tai edessäistuvan pään yläpuolella.
Haittaa lyhyistä jaloista on istuessa. Lähes kaikki tuolit on liian korkeita. Jalkoja joutuu pahimmillaan roikottamaan eikä maahan yletä edes hipaisemaan. Varsinkin yliopistolla istuinosat on sen verran pieniä, ettei ole mielekästä nostaa jalkoja ristiin syliin, vaan joutuu istumaan kahden tunnin luennon jalkoja heilutellen. Tämän koettelemuksen jälkeen on useimmiten tunto mennyt vähintään toisesta jalasta ja selkää särkee kammottavasti.
Baarien korkeilla jakkaroilla tunnen itseni pikkulapseksi, kun joudun kapuamaan jakkaralle kaikkea muuta kuin seksikkään tyylikkäästi ja istuessani jalat roikkuvat tai heiluvat sinne tänne. Siitä näystä on kaukana elokuvien kaunottaret, jotka pystyvät istumaan jakkaroilla jalat ristissä selkä suorana säärtä vilautellen.
Erityisesti inhoan suomalaisia junia tässä suhteessa. Vanhojen pikajunien penkit olivat mukavat, mutta niitä ei näe juuri missään liikenteessä enää. Nykyisten kaukojunien penkit on liian pieniä istua mukavasti jalat ristissä häiritsemättä vieressä istuvaa, mutta niistä ei myöskään yllä lattialle asti. Junien jalkatuet edessä olevan penkin takana lienevät pelkkiä koristeita, en ole ainakaan yhtäkään ylhäällä pysyvää tukea löytänyt. Alhaalla olevaan tukeen en yletä. Siispä junassa matkustaessani joko käytän kahta vierekkäistä penkkiä ja nojaan ikkunaan, tai matkustan ravintolavaunussa. Ikkuna on kova ja talvisin jäätävän kylmä noja ja matkustaminen on epämukavaa. Ravintolavaunusta en osta mitään, koska koen olevani pakotettu istumaan matkani siellä oman istuimen sijaan enkä halua tukea VR:ää pakotetusti. Ja sitä paitsi siellä on hirvittävän kallista.
Mieheni mielestä lyhyillä on ihan oma maailmansa. Olen hänen kauttaan huomannut miten paljon enemmän näen asioita kuin hän. Näen sopivalla tasolla olevien hyllyjen takareunaan saakka ja esimerkiksi keittiön alakaapeista löydän etsimäni huomattavasti nopeammin. Hänen kun pitää aina kumarrella ja tuskailla nähdäkseen alas. Mysteerinen alamaailma ei aukene liian pitkille ihmisille. Ei ole sama asia istua tai kumarrella ja yrittää nähdä asiat samalla tavalla kuin ihminen, joka elää tällä korkeudella päivästä toiseen. Niinhän se on. Kun makaa lattialla, hahmottaa maailman aivan eri tavalla kuin rapputuolin päällä seisoessaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti