perjantai 27. elokuuta 2010

Sairastaminen on tylsää, yksin sairastaminen vielä tylsempää

Keskustelimme tässä eräänä päivänä sairastamisesta ystävien kanssa. Kun on tarpeeksi kovassa kuumeessa tai muuten huonovointinen eikä pysty lähtemään kotoa, ystävieni mielestä on parasta käpertyä sohvannurkkaan hiljaisessa yksinäisyydessä. He eivät halua, että kukaan näkee heitä sairaana; nenä punaisena, niiskuttavana, heikkona. Saati, että heidän asuntonsa, joka on vuorattu nenäliinavuorella ja likaisilla astioilla olisi ystävänvastaanottokunnossa. Ja jos jääkaappi ammottaa tyhjyyttään, he mieluummin laittautuvat itse kauppaan kuin pyytävät ketään ystävistään apuun.

Ymmärrän kyllä, että aina ei sairaana jaksa seurustella muiden ihmisten kanssa. Mutta jos ystävä tulee sairaalle seuraksi, ei kai siinä oletetakaan sairastuneelta suurta seurustelua? Ystävähän tulee vain piristämään ja auttamaan sairasta - tiskaamaan ne astiat jota sairas ei jaksa tehdä. Nämä kyseiset ystäväni ovat molemmat sinkkuja, joten ehkä he eivät ole saaneet kokea kuinka ihanaa on, kun on olemassa joku, joka hoivaa ja auttaa sairasta. Sen verran monta vuotta olen ehtinyt mieheni kanssa asua, etten enää osaa häpeillä mitään sairauksiani saati niistämisestä punaista nenää. Eikä minusta kenenkään pitäisikään hävetä itseään ystävien seurassa.

Sairaana kaupassakäyntiä vertaan pajon käyttämääni lampunvaihtoesimerkkiin. Kun mieheni vaihtaa makuuhuoneen lampun, hän nousee seisomaan sängylle ja vaihtaa lampun. Kun minä vaihdan saman lampun, minun pitää siirtää sänky pois tieltä, hakea ulkovarastosta tikkaat (koska en yletä rapputuolilta lamppuun asti, saati sängyltä), kiivetä ylös vaikka huimaa ja vaihtaa lamppu. Ja siirtää kaikki tavarat takaisin paikoilleen. Minulle tuo toimitus tuo paljon vaivaa ja se vie valtavasti aikaa verrattuna mieheeni, joka pitkänä ihmisenä selviää hommasta kevyesti alle minuutissa. Sama juttu kun sairas lähtee kauppaan. Pitää pukeutua, piilottaa se ruma punainen nenä, pakata mukaan tarpeeksi nenäliinoja, kävellä kauppaan vaikka kuinka väsyttäisi lyhytkin fyysinen rasitus, päättää kaupassa mitä ostaa ja osata löytää oikeat hyllyt vaikka silmissä sumentaisi ja tekisi mieli ottaa välillä torkut ja vielä raahautua takaisin kotiin kauppakassin kanssa. Tämä verrattuna siihen, että terve ystävä käväisee hakemassa sairaan ostokset samalla kun on muutenkin käymässä itselleen kaupassa.
Minun mielestäni jos toisesta ihmisestä
välittää, on valmis jättämään puolitärkeät menot väliin auttaakseen sairasta ystäväänsä käymällä kaupassa, tuomalla tekemistä kuten uuden elokuvan, tekemällä ruokaa tai tiskaamalla ystävälle, tai ihan vain piristämällä juttuseuralla toisen tylsää päivää - sairaan tarpeiden mukaan.

Jotenkin tuntuu, että varsinkin yliopistomaailmasta saamani kaverit ja ystävät ajattelevat vain hyötysuhdetta. Ei voi tehdä toiselle palvelusta, jollei saa vastapalvelusta. Tietenkin yksipuolinen antaja-ottajasuhde on huono kaveruussuhteen perusta, mutta ei nyt jokaisesta pikku palveluksesta voi pitää kirjaa. Ystävyys kehittyy vuosien mittaan ja aina välillä toinen antaa enemmän kuin toinen vuorotellen. Miksi kaikista ihmisistä pitäisi hyötyä? Eikö voi vain tykätä ihmisistä ja haluta auttaa heitä ilman odotusta vastapalveluksesta?

torstai 26. elokuuta 2010

Hammaslääkärissä

Kävin eilen hammaslääkärissä. En ole erityisemmin hammaslääkärien ystävä, kukapa olisikaan. Luottamusta lääkäriä kohtaan ei nostanut se, että kun poski puudutusaineesta turvoksissa yritin pitää suuta auki lääkärin poratessa hammasta hän totesi: ”hups, no nyt se osui huuleen”. Ja vielä samalla äänensävyllä kuin hän olisi keskustellut säästä!

Tämän pikkuisen poran lipsahduksen jälkeen sain pitää suuta auki puoli tuntia ennen kuin päästiin edes paikkaamaan: huulen reunasta vuoti niin paljon verta, ettei hammasta saatu kuivaksi millään. Suu täynnä tuppoja ja minä tukehtumassa omaan vereeni, kun hoitaja vieressä ei millään tajunnut käyttää imuriaan muuhun kuin paikattavan hampaan kuivatukseen.

Noustessani tuolista kasvoni olivat kuivahtaneen veren ja syljen peitossa. Hoitaja ei ollut katsonut tarpeelliseksi pyyhkiä niitä puhtaaksi vaan sain itse pyytää paperia pyyhkiäkseni kasvoni.

Koittakaapa arvata kuinka innolla menen seuraavan kerran hammaslääkäriin tämän kokemuksen jälkeen.. Tuskinpa minua siellä näkyy jollei jokin todella kivulias onnettomuus kohtaa suutani ja pakota ensiapuun.

tiistai 24. elokuuta 2010

Odotuslistalla

Nyt olemme virallisesti lapsettomia. Lähete lapsettomuushoitoihin on mennyt ja 4-5 kuukauden odotus alkaa.

Koen edistyneeni taas askeleen sisäisessä kasvussani kun kerroin serkulleni tuntemuksistani lapsettomuutta ja lapsen hankintaa kohtaan. Hän on käynyt läpi samoja ajatuksia jo aiemmin ja osasi kertoa (vähän liikaakin) lapsettomuushoidoista ja vaihtoehdoista. Liikaa siksi, että en ole varsinaisesti halunnut ottaa tarkemmin selville asioita vielä. Jokin minussa pakottaa välttelemään inseminaation, koeputkien ja hormonihoitojen ajattelua. Onhan tässä vielä monta kuukautta aikaa..

Vaikka sanonkin noin en silti haluaisi tässä olevan vielä niin monta kuukautta ennen hoitojen alkua. Olen halunnut saada lapsen kymmeniä vuosia, en jaksa enää odottaa! Kärsimättömyys on suurimmillaan näin kuukautisten juuri alettua ja kuukauden odotuksen purkautuessa jälleen uutena turhautumisena kyvyttömyyteeni tulla raskaaksi.

sunnuntai 22. elokuuta 2010

Lisää ryppyjä

Aamulla jalkoja rasvatessani aloin miettiä nilkkaryppyjä. Rypistyykö kaikilla vanhetessa jalatkin? Minulle on parin viime vuoden aikana kertynyt nilkkaan ryppyjä. Aivan kuin iho olisi venynyt tai veltostunut ja valahtanut nilkkaan kuin liian isot sukkahousut. Ehkä iho on väsynyt jalkojen jatkuvaan turpoamiseen helteellä.

Luonnollisesti kiinnitettyäni huomiota asiaan en voi olla huomaamatta sitä koko ajan ja olen alkanut häpeillä jalkojani. Onneksi töissä on asiallista käyttää sukkahousuja. Koska minulla ei selvästikään ollut vielä tarpeeksi komplekseja vartaloni kanssa tarvitsin vielä yhden.

Mitä nilkkojen rypyille voi tehdä muuta kuin piilottaa? Onko rasvaaminen hyväksi vai huonoksi? Jos se veltostuttaa ihoa entisestään kiinteyttämisen sijaan? Miksei aiheesta löydy lisätietoa netistä? Eikö kenenkään muun nilkat rypisty, olenko ongelmani kanssa yksin?

lauantai 21. elokuuta 2010

Kampaajan etsintää

Kävin kampaajalla pari päivää sitten. Lyhyt hiusmalli pakottaa juoksemaan kampaajalla kerran kuussa, oli siihen varaa tai ei. Nyt kesän kunniaksi jätin kuukauden väliin ja hiuspehkoni kasvoi muodottomaksi möykyksi, jota ei saanut enää mitenkään kuriin. Rahanmeno harmittaa niin paljon, että harkitsen pitkien hiusten kasvattamista takaisin.

Kävin aiemmin silloisen työkaverin suosituksesta kampaajalla, joka oli kyllä hyvä ja ymmärsi mitä halusin, mutta hirvittävän kallis. Jäätyäni pois töistä ja alettuani elää pelkällä opintotuella olin pakotettu etsimään uutta, edullisempaa kampaajaa. Sen löytäminen ei vain ole erityisen helppoa.

Ensinnäkin edullisia on hyvin vähän. Toiseksi näistä vähistä sopivan matkan päässä kodista tai yliopistosta on vielä vähemmän. Kolmanneksi niistä, jotka täyttävät kaksi ensimmäistä kriteeriä hyviä kampaajia on vielä vähemmän. Toistaiseksi ei ole osunut ”Sitä Oikeaa” vastaan.
Olen käynyt nyt kolmella eri kampaajalla, yhdellä kaksi kertaa. Välissä luovutin ja kävin muutaman kerran kalliilla vakiokampaajallani. Ensimmäinen yritykseni leikkasi pitkät hiukseni pois ja teki lyhyiden hiusten ”perusmuodon”, jota yritin alkaa noudattaa (25€). Olisin tarvinnut paljon neuvoja, miten lyhyitä hiuksia laitetaan, mikä on minulle sopiva malli ja mitä sen ylläpitoon vaaditaan. Sain vain ylimalkaisia selityksiä ”tätähän voi pitää näin tai näin” ja hiusten heittelyä puolelta toiselle ilman selkeää logiikkaa. Yritin kuukauden ja marssin vakiokampaajalleni ja käskin hänen tehdä minulle sopivan kampauksen, joka olisi helppo laittaa aamuisin (85€, sis. värjäyksen).

Tästä rohkaistuneena menin seuraavaksi taas uudelle kampaajalle, jota oli netin keskustelupalstoilla kehuttu. Tämän kampaamon piti olla hyvän ilman kampaamo ilman tuoksuja, joista en erityisesti pidä. Se ei pitänyt paikkaansa ikkunan isoista teksteistä huolimatta – jo astuminen sisään kampaamoon toi tutun pöllähdyksen maikeita tuoksuja. Kampaajani oli juuri sen näköinen, että vain sätkä huulesta puuttui. Hän värjäsi hiukseni ja ainoastaan kevensi päältä ja jätti leikkaamatta liian pitkät takahiukset (52€). Sinne olisin työn tuloksen perusteella voinut ehkä mennä kokeilemaan uudestaan, mutta paikan valehtelu hyvän ilman kampaamona ja kampaajan nyrpeys estivät. Tuloksettomasta keskustelupalstojen selaamisesta, kavereiden tenttaamisesta ja epäonnistuneista kampaajakäynneistä turhautuneena päädyin jälleen vakiokampaajalleni useammaksi kuukaudeksi. Kavereilta sain kyllä paljon vinkkejä mihin ei kannata mennä; kanssani samassa jamassa on yksi ystävä, joka juoksee kaupungin edullisia kampaajia läpi ja poistuu niistä joka kerta tyytymättömänä. Pahimmillaan eräässä kampaamossa hän pyysi blondia ja sai brunetin. Kuka voi oikeasti niin vähän kuunnella asiakasta?!

Kesän alussa lompakko alkoi taas valittaa tyhjyyttään ja rohkaistuin yhdelle netissä kehutulle edulliselle kampaajalle. Siellä sain kohtuullisen leikkauksen mutta väriin en ollut täysin tyytyväinen (48€). Menin kuitenkin tälle samalle uudestaan pari päivää sitten hakemaan pelkän leikkauksen (20€). Nyt olen järkyttynyt ja kauhuissani. Pelkäämäni pottakampaus töröttää nyt päässäni enkä tiedä mitä tehdä sille! Pyysin viistoon leikatun etutukan, sain suoran. Pyysin jättämään vähän korvien päälle, nyt korvat ovat kokonaan paljaana oikein korostetun höröttävästi. Eikä leikattuja hiuksia saa enää takaisin, joten valittaminen lienee turhaa.

Onko olemassa hyvää ja kohtuuhintaista kampaajaa? Missä? Yli 50 euroa kuussa kampaajaan on ehdottomasti liikaa. Pelkästä leikkauksesta tuo 20 euroa on mielestäni oikein kohtuullinen hinta, kun vaan saisi haluamansa leikkauksen eikä tarvitsisi pelätä mitä näkee joka kerta kun laittaa silmälasit takaisin päähän.

maanantai 16. elokuuta 2010

Pikkuhuomioita XII

Kävin muutama päivä sitten ostoksilla Itäkeskuksessa ennen töihin lähtöä. Törmäsin siellä entiseen asiakkaaseen siltä ajalta, kun olin lähiökioskissa töissä joitakin vuosia sitten.

Oli kiinnostavaa päivittää kuulumiset mitä hänelle kuului, mitä entiselle työpaikalleni kuului ja mitä minä olin puuhaillut viime vuodet. Mieleeni muistui kioskityön positiiviset puolet: nämä ihanat vakioasiakkaat, jotka muistavat minut vielä vuosien päästä ja jäävät juttelemaan tavatessa. Tämä kyseinen ihminen oli sellainen, jonka käyntiä odotin töissäollessakin.

Tapaamisesta jäi mieltäni askarruttamaan yksi lause. Hän sanoi minun laihtuneen. Oliko se vain peruskohteliaisuutta ilman sen kummempaa todellisuuspohjaa, vai hänen tekemänsä huomio minusta? Joka tapauksessa se tuntui hyvältä, kun itse tuntee lihoneensa aina vain enemmän (vaikka onkin todellisuudessa hieman laihtunut) eikä mikään vaate tunnu hyvältä päällä. Erityisesti tuona aamuna olin kiireessäni tuskaillut vaatteiden kanssa, vaihtanut asua kymmeniä kertoja ja silti oli epämukava olo kulkea ihmisten ilmoilla.

Niin vähän sitä toisinaan tarvitsee hyvään oloon. Pari kaunista sanaa puolituntemattomalta ihmiseltä.

lauantai 14. elokuuta 2010

Mitä sokeritoukat tekevät?

Olen pohdiskellut jo jonkun aikaa yhtä elämän suurista kysymyksistä – sokeritoukan syvintä olemusta. Tai jotain sinne päin. Mitä hyötyä ja kenelle on sokeritoukista, kärpäsistä ynnä muista harmittomista ötököistä? Ne eivät ole kenenkään pääruokaa, eivätkä ne syö mitään tai ketään erityistä lajia. Miksi ne ovat syntyneet ja kehittyneet lajina?
Saako niitä tappaa?


Minusta on tullut pehmo. En halua tappaa ötököitä(kään). Aiemmin lopetin jo hyttysten tappamisen, nyt olen luopunut sokeritoukkien liiskaamisesta. Aamuisin vessassa henkensä edestä vilistävät sokeritoukat ovat muuttuneet jollain tapaa sympaattisiksi. Täten en tapa enää lainkaan eläimiä (paitsi välillisesti ne kalat, joita syön).

Onko tällä merkitystä luonnon tasapainolle, ötökkäpopulaatioille, ötökälle itselleen vai pelkästään minulle?

perjantai 13. elokuuta 2010

Punainen ilmapallo

Tavoistani poiketen haluan tällä kertaa mainostaa erästä tapahtumaa. Kävin eilen Turun Taiteiden yössä katsomassa elokuvan Punainen ilmapallo (linkki sisältää juonipaljastuksia, kuten lopputekstinikin). Pelkkä tunnelma vanhojen rakennusten keskellä sisäpihalla yli sadan ihmisen katsoessa ylös heijastettua kaitafilmiä vanhasta Pariisista oli huikea. Filmi itsessään esitettiin mykkänä aidolla säestyksellä. Rakastan elävää musiikkia ja se yhdistettynä elokuvan tarinaan oli mahtava kokemus. En voi kuin olla iloinen, että jaksoin odottaa keskiyöhön ja elokuvan alkuun.
Mieleni eksyi elokuvan aikana luomaan analyysia ja syvällisempiä merkityksiä pojan ja punaisen ilmapallon ystävyydelle. Kirjoitin mielikuvani ylös paperilappuselle pian elokuvan jälkeen, jotta osaisin muotoilla niistä tänne järkeviä lauseita. Nyt lappusta katseltuani päätinkin kopioida sen sellaisenaan tähän:

Haave lentää,
kaikki haluavat sen tavoittaa.
Vain yhtä seuraa

Poljetaan maahan
ja surraan

mutta unohdetaan, kun tilalle tulee uusia,
jotka lennättää kauas pois

Tuo ei siis ole kirjotettu runoksi, vaikka se on noin jaettu. Kunhan laitoin nopeasti ylös irtonaisia mielikuviani. Kertoo sen olennaisen, mitä koin ja tunsin elokuvaa katsellessani ja musiikkia kuunnellen.

Löysin elokuvan toisesta tapahtumasta, joka järjestetään syyskuussa ja on avoin kaikille. Tapahtumassa elokuvan alustaa sama mies, jonka blogiin vie ensimmäinen linkki. Suosittelen, jos vain pääsette Turkuun tuona viikonloppuna. (Tästähän tuli melkeinpä Turku-mainos samalla. Se johtuu vain siitä, että elokuva on näköjään esityskierroksella siellä.)

tiistai 10. elokuuta 2010

Lässynaisia ja Machomiehiä

Luin äskettäin Nora Robertsin kirjan Kohtalo kuljettaa. Aina silloin tällöin tulee halu lukea kevyitä rakkausromaaneja ja usein valitsen Nora Robertsin kirjan tyydyttämään tämän halun. Tällä kertaa täytyy sanoa, että edellä mainittu kirja oli ehdottomasti huonoimmasta päästä. Tietenkin näissä romaaneissa aina poika saa tytön ja elämä onnellinen, mutta tässä romaanissa oli kolme pariskuntaa, jotka kaikki saivat toisensa ja kaikki miehet olivat ylimachoja ”suojelen-naistani-vaikka-väkisin”-tyyppiä. Liikaa. Ihan liikaa.

Haluaako joku nainen oikeasti miehen, joka ei kysy vaan olettaa tietävänsä kaiken mitä nainen haluaa? Ja sitten hehkuu ah-niin-onnellisena kun mies tekee jotain, ihan mitä vain pientä naisen hyväksi? Tässäkin romaanissa naiset muka ovat oman alansa osaajia ja vahvoja naisia, mutta niin vain kaikki kolme ovat heikkoja miehen edessä. Tulee hiukan mieleen vuosia sitten lukemani tutkimus Agatha Christien dekkareista, jossa todettiin, että vaikka Christie kirjoittaa vahvoja naisrooleja, kaikki naiset kirjoissa lopulta haluavat naimisiin ja miehen vaikutusvallan alle. Eipä näytä mitään muuttuneen lähes 90 vuodessa sillä saralla. Joskaan avioliitto ei nykyisin tarkoita automaattisesti miehen vallan alle alistumista, näissä romaaneissa se tunnutaan kuvaavan edelleen sillä tavalla.
Ainoa oikeasti vahva ja vaikutusvaltainen nainen romaanissa oli mielipuoli ja tunteisiin kykenemätön pahis, joka tietysti saa lopussa palkkansa eli joutuu vankilaan murhasta.

Nora Roberts osaa kirjoittaa jännäreitä, joissa on sivujuonena rakkaustarina, kuten hänen ”salanimellä” J.D. Robb kirjoittamansa tulevaisuuteen sijoittuva kirjasarja. Robertsin romaaneista filmattuja elokuvia on nyt kesän mittaan esitetty Ylellä ja niistä Carolina Moon erityisesti oli vaikuttavan pelottava. Olen lukenut elokuvien tarinat kirjana, mutta jotenkin elokuvina ne onnistuvat silti hätkäyttämään. Harmi, että Roberts kirjoittaa enemmän näitä lässy-macho-rakkausromaaneja kuin jännäreitä.

sunnuntai 8. elokuuta 2010

Pikkuhuomioita XI

Tiedättekö sen hetken, kun on työpäivän aikana käyttänyt lukuisia tunteja sen miettimiseen, mitä pukisi illan juhliin päälle ja saanut viimein päätettyä asusta kotimatkalla. Kun kotona kiireessä sitten pukeutuu huomaa ainoiden mustien rintaliivien kaarituen katkenneen ja koko asuste menee uusiksi – eihän mustan narutopin kanssa voi laittaa valkoisia rintaliivejä. Mikä turhautumisen tunne!