torstai 30. joulukuuta 2010

Synttärisuunnitelmia

Katsoin tänään vaihteeksi Frendien uusintoja telkkarista. Tämänpäiväisessä jaksossa käytiin läpi hahmojen 30-vuotissynttäreitä. Olen nähnyt jakson ennenkin, mutta nyt se kosketti ensimmäistä kertaa hyvin henkilökohtaisella tasolla.

Olen alkanut jo suunnitella omia juhliani maaliskuulle. Yleensäkin heti joulun jälkeen on aika alkaa miettiä synttärijuhlien järjestämistä talven piristyksesi. Juhlien suunnittelu on hauskaa puuhaa. Paitsi näiden nyt edessä olevien juhlien.

En osaa vieläkään päättää pitäisinkö 30-vuotissynttärijuhlat vai juhlat jollain muulla nimellä. Juhlat nyt joka tapauksessa. Aika moni (opiskelu)kavereistani ei tiedä tai muista ikääni, koska se ei ole koskaan erityisemmin esillä. Kerroin ennen joulua 25-vuotiaalle opiskelukaverilleni synttäreistä, ja hän oli hyvin järkyttyneen näköinen. Hänen reaktionsa sai epäröimään jo tekemääni melkein-päätöstä kertoa ikäni avoimesti kaikille kysyjille. Miten voikin olla niin vaikeaa myöntää ääneen olevansa vanha. Olen harjoitellut koko syksyn iästä puhumista ja puhunutkin melko avoimesti tietyssä seurassa, mutta täysi avoimuus saati luonnollisuus on liian vaikeaa.

Frendien jaksossa lohdutti Rachelin elämäntilanne suhteessa omaani. Hän seurusteli 24-vuotiaan kanssa syntymäpäivänsä aikaan ja jätti tämän, koska mies oli liian nuori Rachelin tulevaisuudensuunnitelmia ajatellen. Hänen tavoitteensa oli saada lapsi ennen kuin täyttää 35 vuotta. Ehkä minäkin voisin ottaa saman tavoitteen. Kuulostaa melko realistiselta ja nostaa pienen taakan lähitulevaisuuden ajattelusta. Mutta pitäisiköhän ehtiä suorittamaan jotakin erityistä ennen 30-vuotispäivää, kuten Phoeben maili kengurupallolla pomppien?

tiistai 28. joulukuuta 2010

Unettomuus ei laihduta

Unettomuuden yksi pahimmista haittapuolista on, että valvoessa pitkään ehtii syödä monesti vuorokauden aikana. Ja kuulemma vääränlaista ruokaakin vielä. Lyhyiden yöunien jälkeen myös ruokahalua stimuloiva hormoni on tutkimusten mukaan runsas (linkki alempana).

Unta tarvitsisi muutenkin laihduttamisen tehostamiseksi. Väittävät muun muassa eräässä tutkimuksessa, että levätessä kuluisi enemmän rasvaa. Tutkimuksessa osa tutkituista nukkui/lepäsi 5,5 tuntia, osa 8,5 tuntia vuorokaudessa. Kaikki laihtuivat, mutta enemmän levänneiltä lähti nimenomaan sitä ärsyttävää ja vaikeasti lähtevää rasvaa pois. Toisaalta, heidän ei ollut pakko nukkua koko aikaa, vaan olla tuo aika sängyssä. Eli sohvalla löhöämällä voi saada rasvaa pois?

Toisaalta nukkuneet ihmiset ovat tutkimuksen mukaan kauniimpia. "Univajeiset naamat koettiin väsyneemmiksi sekä rumemmiksi ja sairaammiksi." Jälleen syy käydä pian nukkumaan eikä istua googlettamassa näitä tutkimuksia.

Mutta sitten se toinen puoli: liika nukkuminenkin on huono asia. Tohtori.fi-sivusto, jonka asiantuntemukseen olen oppinut luottamaan jonkin verran (ansaitusti tai ei), väittää jo 9-10 tunnin yöunien altistavan ties minkälaisille kauhuille terveydessä. Myös liikalihavuudelle.

Yhteensä tästä pienestä otoksesta voi siis päätellä, että pitää nukkua noin 8,5 tuntia yössä mutta ei sekuntiakaan enempää eikä varsinkaan alle 6 tuntia välttääkseen univajeen sekä liikaunen haittavaikutukset ja laihtuakseen tehokkaasti ja pysyvästi.
Tosin, mieheni tarvitsee unta noin 9, mieluusti 10 tuntia yössä ja hän on yksi terveimmistä ihmisistä, joita tunnen. Ja laiha. Tieteellinen ihme, poikkeus joka vahvistaa säännön? Vai vain liian vähän tutkittu aihe kenties? Oli miten oli, voisin yrittää mennä nukkumaan ja nukkua tasan 6 tuntia ja 20 minuuttia, noin kokeeksi ja tarkistaa aamulla mieheltäni näytänkö vielä yhtä kauniilta kuin eilen tai viime viikolla.

sunnuntai 26. joulukuuta 2010

Että sellainen joulu

Tänä vuonna joulu on ollut todellakin erilainen. Sen lisäksi, että tein viimeiset ostokset historiallisen myöhään – aatonaattona – myöskään joulun pyhät eivät ole menneet suunnitelmien mukaan.

Aattona tunsin jo suurta väsymystä ja päätä särki. Pystyin kuitenkin nauttimaan ruuasta ja lautapeleistä lääkkeen voimalla. Joulupäivänä lähinnä makasin sohvalla kykenemättä mihinkään aktiiviseen tekemiseen. Pelkkä neulominen tuntui raskaalta työltä. Joulupäivän illan ja yön sitten käytinkin oksentamiseen ja liikkumattomuusharjoitteluun, koska pienikin liike aiheutti oksetusreaktion. Ainakaan ei palellut, kerrankin.

Tapanina oli tarkoitus nähdä sukulaisia kahvin ja pelailun merkeissä sekä viedä kummipojalle lahja. Oikeasti päivä on kulunut jälleen sohvalla maatessa; kun oksentaa koko yön ei olotila ole mikään herkullinen seuraavana päivänä.

Samaan syssyyn iski joulupäivänä myös ovulaatiokivut. Tiedä sitten johtuuko huono oloni ovulaatiosta vai oliko se vain bonusta muuhun pahaan oloon, mutta yhteensä nämä tekivät olosta sietämättömän. Käväisi kyllä mielessä, että mitä jos paha olo tulee taistelusta, jota vatsassani käydään. Jospa siittiöt taistelevat pääsystä munasoluun ja minun kehoni haluaa jostain syystä vastustaa niitä ja se aiheuttaa tämän valtavan vatsakivun sekä sen sivutuotteena oksettavan olon ja kuumeen? Nyt ajatellen ehkä silloin olo ei kestäisi näin pitkään näin pahana. Tai mistä sitä tietää.

Positiivisena puolena tässä kaikessa on tietysti se, että ei ainakaan ole tullut mässäiltyä liikaa herkkuja. Päinvastoin, sekään mitä on tullut syötyä ei pysy sisällä. Kaipa näinkin voi laihduttaa jouluna.

torstai 23. joulukuuta 2010

Pikkuhuomioita XXII

Istuskelin jouluruuhkassa metrossa ja mietin miehiä. Tai sillä hetkellä vastapäätä istuvaa nuorta miestä. Miksi miehillä on niin kova tarve kosketella penistään julkisilla paikoilla?

Kuulostipa se provosoivalta. Tarkoitan tuolla kuitenkin ihan luonnollisia asioita; miehellä on liian kireät housut, hän istuu hankalasti niin, että munat jää puristuksiin ja niiden asentoa pitää korjata... Tai sieltä kutittaa ikävästi ja raapia pitää heti. Mutta silti. Kuinka usein olenkaan nimenomaan julkisissa liikennevälineissä nähnyt erityisesti nuorten miesten rapsuttelevan ja kourivan itseään. Ja kun se ei riitä, että asentoa korjaa kerran, vaan se pitää tehdä useasti matkan aikana. Samalla mies usein katselee yhteen pisteeseen. Ahdistavinta se on, jos se piste sattuu olemaan minun kasvoissani. Vasta kun penis on saatu oikealle paikalle miehen katse lähtee vaeltelemaan.

Toisinaan miehet, jotka istuvat jalat levällään, myös naputtelevat tuolinsa reunaa jalkovälissään. Sitä harrastavat erityisesti hoppari-tyylisesti pukeutuvat ja musiikkia kovaa kuuntelevat nuoret miehet. Varmaankin se yrittää esittää, että on rytmi sormissa ja samalla saa tekemistä käsille. Vierestä katsoessa se kuitenkin näyttää siltä, että tyyppi aikoo masturboida housujensa läpi.

Kirjoittaessani tätä tunnen itseni rouva siveyden sipuliksi. Onhan miehillä oikeus helpottaa ikävää asentoaan. Mutta en minäkään ala julkisesti kaivella rintojani, vaikka ne usein valuvat varsinkin juostessa ja mieli tekisi korjata niiden asentoa rintsikoissa. Teen sen vessassa tai kotona. Pienen korjauksen ymmärtää, mutta se jatkuva kaivelu, jopa koko 20 minuutin metromatkan ajan. Siinä tuppaa tulemaan kovin objektiolo, kun mies tuijottaa kasvoihin tai rintoihin ja kaivelee muniaan suoraan silmien edessä.

tiistai 21. joulukuuta 2010

Tuomaan päivä

Joulu alkaa tänään. Tämä on ehkä ainoa nimipäivä vuodessa, jolloin muistan onnitella kavereita. Jostain syystä tunnenkin lukuisia Tuomaksia (Tuomaita?), Tomeja ja Tommeja. Huomenna on talvipäivänseisaus ja päivä alkaa pidentyä sen jälkeen. Tähän loppuu masentava pimeyden lisääntyminen. Tervetuloa kevät ja valo!

"Hyvä Tuomas joulun tuopi"

Laihdutus, osa 9

Siitä on nyt kulunut melkein kuukausi, kun haastoin itseni sentinmittausprojektiin. Tänä aamuna otin uudet mitat ja lopetan laihduttamisen seuraavan viikon ajaksi. Tai en ainakaan aio tuntea huonoa omaatuntoa joka suupalasta, jonka syön jouluna. Rakastan jouluruokia.

Olen tässä joulukuun mittaan kironnut itseäni ja typerää ideaani alkaa vahtia syömisiäni tarkemmin juuri pikkujoulukaudella. Joka puolelta eteeni työnnetään glögiä, joulutorttuja ja pipareita. Juhlia pitäisi joka viikko vähintään kerran, parhaimmillaan kolmena iltana ja jokaisissa juhlissa joku sanoo ”juhlitaan vain tämän kerran, ota lisää herkkuja”.

Muun ajan joulukuusta olen stressannut viimeisiä tenttejä ja yrittänyt opiskella. Tuntuu, ettei varsinaiselle laihdutukselle ole ollut aikaa, mutta toisaalta ei ole ollut syömisellekään. Ehkä stressi kuluttaa kaloreita? Urheillut olen kerran viikossa. Keskityin urheilussani reisiä ja käsivarsia vahvistaviin liikkeisiin. Olen pyrkinyt jättämään auton kotiin joka päivä ja kävelemään paikkoihin. Kohtuullisesti olen onnistunutkin, tosin tavaroiden kanssa en edelleenkään ole viitsinyt portaita kävellä kun hissi kerran on olemassa.

Tunnustan syöneeni useamman joulutortun, juoneeni glögiä ja herkutelleeni pipareilla. Olen kuitenkin yrittänyt malttaa mieleni ja valita notkuvista herkkupöydistä sen kevyimmän vaihtoehdon ja jättänyt santsikupin ottamatta. Ruuan suhteen olen ollut valikoiva ja syönyt paljon kasviskeittoja ynnä muuta kevyttä. Silti tältä pohjalta lähtiessäni mittaamaan saavutuksiani jännitti aika paljon olenko laihtunut yhtään.

Tässä uudet mitat ja erotus edellisiin:

Käsivarsi (vasen hauis) 32 cm, -2 cm
Rinnanympärys 98 cm, -2 cm (en jaksa uskoa, että rinnat oikeasti pienenisivät, kun ovat olleet laihana suunnilleen saman kokoiset – samat rintsikat käy nyt kuin laihanakin)

Vyötärö 76 cm, -5 cm (pakko oli olla turvoksissa edellisen mittauksen aikana. Epätodellinen luku)

Lantio 105 cm, -8 cm
Reisi (vasen) 71 cm, -10 cm

Luvut olivat niin epäuskottavia, että mittasin ne moneen kertaan ja kokeilin eri kohdistakin, jos olisinkin vahingossa mitannut väärästä kohtaa. Mutta uskottava se on. Varsinkin lantiosta ja reisistä nyt onkin varaa lähteä, mutta että noin lyhyessä ajassa noin paljon? Voisiko kuukautiskierron ajankohta vaikuttaa nesteturvotuksen muodossa mittauksiini?

Haluaisin olla iloinen näin hyvästä saavutuksesta, mutta tunnen saaneeni sen ilman kunnon työtä ja palkkio työstä on kivempaa kuin ”ilmaiseksi” saaminen. Jo tuon kirjoittaminen kuulostaa hullulta. Hyväksytään, laihtuminen voi olla myös helppoa ainakin tässä vaiheessa urakkaa. Viimeiset kilot ne hankalin on karistaa. Katsotaan tilannetta taas uudestaan joulun mässäilyjen ja liikkumattomuuden jälkeen.

perjantai 17. joulukuuta 2010

Rintojen paino

Aamulla suihkun jälkeen tapani mukaan tuskailin rintojeni painon kanssa. Tällä kertaa keksin kokeilla niiden painoa ja sen muuttumista eri asennoissa. Tässähän on eletty noiden möykkyjen kanssa vasta kohta 20 vuotta, oli jo aikakin tajuta mitä ne tekevät ryhdilleni.

Kannattelin rintoja käsilläni samalla kun siirtelin painoa päkiöiltä kantapäille ja vaihtelin selän asentoa. Olen tiennyt jo vuosia, että ryhtini on huono. Seison normaalisti lantio liian takana, mikä saa takapuolen pistämään esiin. Ja koska se on isoin osa minussa, sen korostaminen huonolla ryhdillä onkin ehdottomasti paras idea..

Osaan korjata ryhdin oikeaksi, mutta ”oikea ryhti” alkaa nopeasti sattua alaselkään varsinkin, jos yläselkä on jumissa. Nyt vasta todella ymmärsin miksi näin on. Rintojen takia.


Huomasin käsissäni rintojen painon olevan pienimmillään siinä asennossa, missä normaalisti seison. Seisoessani oikeanlaisessa ryhdissä rinnat painavat huomattavasti enemmän. Pienikin ylävartalon kallistus eteen päin helpottaa painoa – ja se automaattisesti siirtää lantiota taakse päin väärään asentoon. Jotta lantio pysyisi paikallaan ja saisin helpotuksen rintojen painoon, minun pitäisi köyristää selkää kuin Notredamen kellonsoittaja. Ei sekään mikään kaunis näky ole ja vaikeuttaa hengittämistä, puhumattakaan niskan omituisesta asennosta.

Päästään jälleen siihen asiaan, jota olen miettinyt vuosikausia. Rintojen pienennysleikkaus tekisi hyvää ryhdillekin. Jossakin lehdessä oli artikkeli rintansa pienennyttäneestä naisesta ja syyt mitä hän kertoi olivat kuin omasta suustani. Harmi vain, että artikkelin mukaan pienennysleikkauksen jälkeen ei pysty enää imettämään. Eli jos joskus minulla on sellaiseen leikkaukseen varaa, se pitää tehdä lasten saannin jälkeen. Tai sitten kun voi olla varma, ettei lapsia enää voi ilmestyä.

EDIT: Linkki rintojen punnitus-tekstiini.

torstai 16. joulukuuta 2010

Askel eteenpäin

Nyt on uudet testit otettu kuukautiskierron alkuvaiheessa ja samalla tarkistettu sairaalabakteeri. Tulokset kuulen sitten tammikuussa lääkärin vastaanotolla. Väliin mahtuu joulu, uusi vuosi ja ovulaatio. Jännittää.

Sairaalabakteeritestit olivat ehkä vastenmielisimmät testit mitä minulle on tehty. Ensimmäisen kerran ne vielä menivät, kun hoitajana oli vanhempi, äidillinen nainen. Testit pitää ottaa kahtena peräkkäisenä päivänä, joten kävin labrassa kahdesti.


Toisella kerralla hoitajana oli minua nuorempi nainen, joka sisään astuessani katsoi päästä varpaisiin arvioiden vaatteitani ja olemustani. Olen huomannut hoitajiksi hakeutuvan tuontyyppisiä(kin) ihmisiä melko runsaasti. Yhdellä sanalla kuvattuna heitä voisi kutsua luonteeltaan hienohelmoiksi. Joka tapauksessa hän sai oloni tuntumaan epämukavalta ennen kuin sanaakaan oli sanottu. Eikä olotila helpottunut, kun hän ei kyennyt sanomaan sanaa ”takapuoli” irvistämättä. Siinäpä sitten riisuuduin hänen edessään, jotta hän pääsi ottamaan testit.


Kun omakuvani alastomasta vartalostani on melko heikko ja olin saanut jo tuomitsevan ilmeen vaatetuksestani, voitte kuvitella miltä tuntui seistä puolialasti tuon naisen edessä. Ei enää ikinä uudestaan. Seuraavan kerran otan uuden jonotusnumeron, jos kohdalleni osuu hienohelmahoitaja.

maanantai 13. joulukuuta 2010

40v lähestyy?

Sain kutsun 40-vuotissynttäreille äskettäin. Kyseessä on kyllä sukulaisen synttärit, eikä hän ole ensimmäinen 40 täyttänyt sukulainen, mutta sukulaiset voi jakaa karkeasti kolmeen kategoriaan. Niihin, joiden kanssa ollaan tekemisissä, kuten käydään kylässä, nähdään sukujuhlissa ja joiden lasten kummeja ollaan. Sitten on niitä, joita ei halutakaan nähdä ja jaksetaan isommissa juhlissa, koska on pakko sekä viimeiseksi on niitä, joita kutsutaan samoihin juhliin joihin kaverit kutsutaan ja joita pidetään ensisijaisesti ystävinä eikä pelkästään sukulaisina. Viimeksi mainituista sukulaisista ensimmäinen täyttää nyt 40 vuotta.

Aloin laskeskella kutsun saatuani. Seuraavina vuosina meillä tulee olemaan lähes vuosittain jonkun kaverin tai edellä mainitun sukulaistyypin 40-vuotissyntymäpäiviä. Vietettyäni arkea nyt muutaman vuoden yliopistopiireissä parikymppisten seurassa on melkoisen tuskallista tajuta, että sillä välin muut ystäväni ovat yltämässä 40 vuoden ikään ihan huomaamattani.

Yliopistokavereille ja –tuttaville pelkkä 30 vuoden mainitseminen näyttää olevan ikälopun merkki, 40 on jossain mystisen kaukana heidän ajatusmaailmastaan. Minulle se alkaa olla jo lähitulevaisuutta. Vaikka itselläni siihen on vielä 10 vuotta ja muutama kuukausi, monet kaverini ovat yltämässä siihen ikään, joten siitä tulee osa minunkin maailmaani. Melkoisen pelottava ajatus.


Juuri kun olen yrittänyt totutella uuden vuosikymmenen sanomiseen ja käsittelyyn, joudunkin samalla suuntaamaan ajatukset myös sitä seuraavaan vuosikymmeneen. Sekavaa ja hämmentävää, kuten tämän tekstin etenemisestäkin voi päätellä. Minkä ikäinen minä oikein olen henkisesti – viihdynkö paremmin nelikymppisten (tai tulevien sellaisten) kavereiden vai parikymppisten seurassa? Missä ovat kaikki oman ikäiset kaverini?

sunnuntai 12. joulukuuta 2010

Lisää lapsia muille

Kuulin tänään jälleen ”sen suuren uutisen”. Ystäväni tyttöystävä on raskaana.

Tämä ystävä kuuluu niihin harvoihin, joille olen kokenut voivani puhua jo yli vuoden ajan lapsenhankintahaaveistani ja sen ongelmista. Ystäväni itse on vain sanonut, että jonain päivänä lapsi olisi mukava, siinä se. Nyt istuttuamme puolisen tuntia puhumassa niitä näitä hän yhtäkkiä kertoo asian. Ilman mitään ennakkovaroitusta, täysin tyhjästä.

Tunnen itseni loukatuksi. Totta kai olen iloinen heidän puolestaan, lapsi on aina iloinen asia kun sitä on toivottu perheeseen. Mutta juuri nyt en voi tuntea kuin surua. Sitä ei vain hyvästä tarkoituksestaan huolimatta pysty aina myötäelämään toisten elämässä kuten he haluaisivat. Ei varsinkaan juuri tänään, kun omat lapsihaaveeni taas valuvat viemäristä alas. Tiedän ettei hän sitä tiennyt, mutta pahalta se silti tuntuu. Sydämeni tuntuu murtuvan tämän painon alla.

perjantai 3. joulukuuta 2010

Kuoleman katkeruutta

Olen mietiskellyt kuolemaa viime aikoina. En omaani, vaan kuoleman tapahtumista lähipiirissä; miltä se tuntuu elämään jäävistä.

TV-sarjoissa on usein kuolemaa. Niissä kuolevat sivuhahmot, joihin katsoja ei ole ehtinyt synnyttää tunnesidettä. Tai päähahmot, joiden näyttelijät syystä tai toisesta kirjoitetaan ulos sarjasta. Silloin kuolema koskettaa myös katsojaa. Katsoja voi lempihahmonsa kuollessa tuntea menetyksen, nähdä sen muiden näyttelijöiden kasvoilla ja itkeä heidän kanssaan. Kunnes sammuttaa tv:n ja unohtaa asian.
Päähahmon kuoleman unohtaminen tehdään mahdollisimman helpoksi: sitä ei näytetä, tai hahmo tulee takaisin seuraavissa jaksoissa. Se ei kosketa ihmisen todellista elämää, ei voi eikä yritäkään päästä todellisiin tunteisiin kiinni. TV:n kuolemien tarkoitus on näyttää miten käsitellä kuolemaa ja selvitä elämästä eteen päin ilman kuollutta.

Oikeassa elämässä kuolema ei unohdu. Läheisen menettämisen tuska helpottaa ajan myötä ja asiaa pystyy muistelemaan. Pystyy muistamaan niin hyvät kuin huonotkin vietetyt hetket menetetyn kanssa. Pelkkä kuolleen muistaminen ei enää tuota valtavaa tuskaa ajan kuluessa. Mutta kuollut ja kuolema ei unohdu. Tuskin unohtuu koskaan.

Olen nähnyt tuhoutuneita avioliittoja lapsen kuoltua, raskasta surua äkillisesti menehtyneen vanhemman vuoksi. Loppumatonta ikävää kuollutta sisarusta kohtaan. Kuoleman aiheuttamaa katkeruutta miksi itse tai joku muu elää vaikka tärkeä olento on kuollut.
Miten kuolemasta voi jatkaa eteen päin? Elämästä puuttuu jotakin. Toisaalta, miten ei voisi jatkaa eteen päin? Miten voisi edes yrittää pysähtyä paikalleen, kun elämä kuitenkin jatkuu halusi tai ei?

Ainahan on ratkaisuna lopettaa oma elämänsä. Itsemurha on itsekeskeisyyden ja itsekkyyden huippu, varsinkin tällaisissa tilanteissa. Koska menetin läheisen, en kestä tätä tuskaa, ratkaisuksi aiheutan muille läheisilleni tuplasti tuskaa viemällä itseni pois heidän luotaan jo menetetyn lisäksi. On pelkkää soopaa, että surunsa keskellä ei ajattele selkeästi. Jos niin olisi, kaikki tappaisivat itsensä eivätkä huolehtisi toisistaan, kun itseen sattuu. Ehkäpä he, jotka jäävät elämään ovat hitusen verran parempia ihmisiä kuin ne heikot toiset, jotka eivät saa päähänsä mahtumaan tippaakaan empatiaa.

keskiviikko 1. joulukuuta 2010

Laihdutus, osa 8

Joulukuun laihdutusprojektini ensimmäinen este ylitetty. Minut kutsuttiin kylään syömään juustokakkua ja katsomaan elokuvaa. Sen enempiä asiaa ajattelematta vesi nousi kielelle ja olin lähdössä viettämään herkutteluiltaa. Hyvin pieni ääni takaraivossa huomautti, että juustokakku voisi olla hankala urheilla pois seuraavana päivänä, mutta kuka nyt pieniä ääniä jaksaa kuunnella.

Onneksi tai valitettavasti, en ole varma kumpaa, paikalle saapui ystäväni ”valkea ritari ratsullaan”, toiselta nimeltään ”Herra huonon omantunnon ylläpitäjä” ja muistutti laihdutusprojektistani. Jouduin siis kieltäytymään kakusta ja varmuuden vuoksi lähdin kotiin, kauas rasvaisista kakuista ja muista herkuista. Kotona vielä rankaisin itseäni moisista ajatuksista kesken laihdutuskuurin urheilemalla tunnin Wii Fitillä kunnon hikeen asti. Ruuaksi tein kevyttä kasviskeittoa, mutta palkitsin itseni jälkiruuaksi pienellä tölkillä olutta. Tunsin, että olen sen ansainnut.

Täytyy myöntää, että nyt on hyvä olo. Mieltä ei paina liika herkuttelu ja sain urheiltuakin pitkästä aikaa. Melkein tekisi mieli jättää tenttiinlukukin tältä päivältä, kun olen jo niin kovin ahkera ollut tänään, mutta ehkä ei pidä liioitella itsensä palkitsemistakaan.