perjantai 30. huhtikuuta 2010

Citymaasturi vs. Urheiluauto

Citymaasturi:
+ tarpeeksi iso, jotta voi ajaa hitaampien autojen yli huomaamattaankin

+ vakuuttava (?) peniksenjatke isonkin kaljamahan omaavalle; sisään mahtuu istumaan helposti
+ käy myös perheautoksi tilansa puolesta
- parkkeeraus hankalaa pikkuruutuihin
- korkealta haasteellista nähdä pienempiä esteitä kaahatessaan, kuten lapsia liikenteessä (toisaalta tosimaasturikuski ei edes huomaa ajaessaan 40-alueella aina vähintään 60 km/h, jos pari muksua jää renkaan alle)
- yleistynyt paljon ja halppismallit sopii kaikkien kukkarolle; menettänyt huomattavan osan uutuudenviehätystään eikä enää oikein palvele peniksenjatketarkoituksessa (puhumattakaan uusista/suunnitelluista laeista, joissa on tarkoituksena kieltää liian painavien autojen valmistaminen)


Urheiluauto:
+ imago aina plussalla, koskaan ei keskustella kuinka paljon urheiluauto kuluttaa bensaa toisin kuin citymaastureiden kohdalla.
+ omistaja liitetään usein julkkiksiin ja superrikkaisiin (vaikkei oikeasti olisi kumpaakaan)
+ parkkeeraus helppoa pienellä autolla
+ ei tarvitse ajaa kovaa näyttääkseen hyvältä, matelu missä tahansa muualla paitsi moottoritiellä on itse asiassa paljon coolimman näköistä.
+ mahtuu tarvittaessa kaahaamaan rekkojen alta
+ ei koskaan menetä statusarvoaan, klassikko ei välitä muotioikuista
- kuskin on oltava kohtuullisessa fyysisessä kunnossa ollakseen vakuuttava urheiluautonsa rinnalla ja mahtuakseen sinne sisään
- toisinaan olisi mukavampi nähdä liikennettä vähän korkeammalta
- ei kelpaa perheenkuljetukseen, tavaroista puhumattakaan

(Olisin paljon vakuuttavampi kolmekymppinen urheiluauton ratissa kuin käytännöllisen farmarin kuskina. Heti kun keksitään urheiluauto, joka sopii vihreään ideologiaani alan säästää rahaa sellaista varten.)

tiistai 27. huhtikuuta 2010

Yksityisyyttä vai yksinäisyyttä?

Istuin eilen koko päivän seminaarissa ja kuuntelin takanani istuvien kahden opiskelijan juttelua. Toinen oli raskaana, laskettu aika joskus elokuussa. Toinen kyseli: ”Tekeekö se jo sellasia juttuja ku potkii?” ”Se on niin yök, ku välil näkyy joku kantapää”. Siinä yritti tämä raskaanaoleva selittää kuinka mukavaa on kun on vauva mahassa vaikka se liikkuu ja se sattuu toisinaan. Liudan kirosanoja ja ällösanoja jälkeen toinen tuli tulokseen, että ei itse ole haluamassa raskaaksi lähitulevaisuudessa.

Ruuan jälkeen he jo keskustelivat kuinka pelottavaa on saada lapsia ja miten pienen lapsen kanssa pärjää. Raskaanaoleva tuntui olevan vähän kauhuissaan, toinen taas lohdutteli ja ylisti lapset maasta taivaaseen, kuinka hän niin kovin pitää lapsista vaikka niissä onkin työtä.

Otapa tuosta sitten tolkkua. Toinen on raskaana mutta pelkää lapsensaamista, toinen ei halua raskaaksi mutta haluaa lapsia. Ymmärsin keskustelusta, että nämä kaksi tuntevat toisensa, koska opiskelevat samaa alaa mutta eivät muuten ole erityisemmin tekemisissä toistensa kanssa. Minä en ikinä kehtaisi mennä puhumaan puolitutulle opiskelijakaverilleni samalla tavalla asioitani ja vielä julkisessa paikassa, jossa varmasti kymmenkunta ihmistä kuuli keskustelut halusivat tai eivät. Mikä saa ihmiset olemaan niin vapautuneita seurassa kuin seurassa? Missä menee yksityisyyden rajat?

Minä en pysty kertomaan lapsihaaveistani kuin parille hyvin läheiselle ystävälle – en keskustele niistä kaveripiirissä, en sukulaisten kesken enkä varsinkaan julkisella paikalla puolituttujen kanssa. Joissakin porukoissa minua pidetään vetäytyvänä, kun en halua mainostaa syvimpiä tuntojani jokaiselle vastaantulijalle. Arvostelu tuntuu useimmiten täysin epäreilulta ja kohtuuttomalta, toisaalta se saa minut vetäytymään vielä kauemmas.
Avoimet ihmiset on hirveän pelottavia. Jos pystyy kertomaan avoimesti ikävistäkin asioistaan, tulee väkisin miettineeksi kuinka pahoja asioita sieltä komerosta löytyykään, joita ei kerrota muille. Koska kyllähän kaikilla jotain salattavaa on maailmalta, toisilla pahempia asioita kuin toisilla. Ei kukaan voi haluta, että kaikki hänen tapaamansa ihmiset tietävät aivan kaiken hänestä. Eihän?

perjantai 23. huhtikuuta 2010

Miehen mielestä-palsta

Koska olen purkanut tänne yksipuolisesti tunteitani lapsensaamisesta sekä muista elämän omituisuuksista, on aika muistaa muutkin ihmiset. No, lähinnä mieheni, jonka kanssa käymme pitkiä keskusteluja vanhemmuudesta harva se päivä. Siksi hän alkaa kirjoittaa palstaa Miehen mielestä aina silloin tällöin kun siltä tuntuu. Minä en puutu palstan sisältöön. 

Miehen mielestä 1

Lapsi.

Olen valmis isäksi. Kaipaan isyyden mukanaan tuomaa vastuuta, kaipaan sen palkitsevuutta. Samaan aikaan tunnen epävarmuutta, pelkoakin isyyttä kohtaan.. Vastuu painaa hartioita ja mieltä jo ennakkoon.. Mieli kuvittelee tulevia ongelmia ja etsii jo ratkaisuja .. Huvittavaa toisaalta.. Elää etukäteen sitä mitä isyys tuo mukanaan ja muka olla sen perusteella jotain mieltä siitä.

Mitä sitten on olla isä? Stereotyyppisesti isyydellä on odotusarvonsa.. On oltava roolimalli, oltava parempi kuin oma isä isänä, oltava kaveri lapselle hänen tukensa ja turvansa myös silloin kun itse tuntisin oloni kovin heikoksi. Isyyden julkisivun täytyy olla vahva ja kestävä, oikeamielinen ja viisas.

Suuria sanoja, korkeita pyrkimyksiä. Joka tapauksessa matka perille, tavoitteisiin, isyyteen tulee olemaan pitkä ja haastava.

torstai 22. huhtikuuta 2010

Opiskelua ja ikuista pohdintaa

Juttelin eilen opiskelukaverini kanssa. Hän oli lähtenyt perjantaina kuudeksi juhliin ja päässyt kotiin lauantai-iltana kuudelta nukkumatta välissä enempää kuin puolisen tuntia aamusta kesken juhlien jatkojen jatkojen. Hän ei käytä huumeita eikä ollut juonut alkoholiakaan mainittavaa määrää. Olen kateellinen tälle kaverille suorituksesta. Tiedän, että olen pystynyt samaan hänen ikäisenään mutta nykyään se on muisto vain.. En tiedä haluaisinko oikeasti valvoa ja juhlia kuten nuorempana mutta haluaisin ainakin, että se olisi mahdollista, jos sattuisi huvittamaan. Nyt jos valvon pidempään tai juon alkoholia vähän liikaa, on krapula vähintään kahden päivän mittainen ja unentarve koko seuraavan viikon tuplasti normaalia enemmän. Ärsyttää, ettei minulla ole enää kestävyyttä pysyä opiskelijoiden tahdissa. Toisaalta myös arvostan hyviä yöunia nykyään paljon enemmän kuin ennen, olen myös oppinut arvostamaan oman sängyn rauhaa. Aiemmin oli melko sama minkä pöydän alla nukkui yönsä, kunhan ei tarvinnut yksin sitä viettää.

Tultuani yliopistoon näin vanhana en oikein tiedä mihin kuulun. En kuulu tuutor-ryhmäni ”aikuisiin”, joilla on jo perheet, vakituiset työpaikat ja selkeät kuviot elämässään. Opiskelu on heille vain ammattitaidon kehittämistä tai eläkevuosien hupia. Toisaalta en kuulu myöskään nuorten porukkaan. En jaksa eikä minua huvitakaan juosta juhlista toiseen, juhlissa joihin osallistun en välttämättä juo lainkaan alkoholia eli väsyn melko aikaisin enkä jaksa lähteä jatkoille, saati jatkojen jatkoille. Missä muualla sitä tutustuisi muihin opiskelijoihin? Ei ainakaan luennoilla. Joihinkin olen tutustunut erilaisissa pienryhmissä mutta kurssin loputtua ei ole jäänyt käteen yhtäkään pidempää tuttavuutta. Olen tullut yliopistoon aloittamaan uutta uraa; tarvitsen ihmisiä ympärilleni, uran sekä oman henkisen hyvinvointini kannalta. Yritän siis kuulua nuorten ryhmään ja jaksaa parhaani mukaan juhliakin. Vähintäänkin olen saanut uraa ajatellen hyviä tuttavuuksia, ehkä vielä joku päivä niistä löytyy hyviä ystäviäkin. Ehkä olen liian kiireinen, kun oletan saavani hyviä kavereita ja ystäviä näin nopeasti tuollaisessa ympäristössä, jossa ihmisiä ei näe välttämättä viikkoihin. Toisaalta tiedän, että nämä hyvänpäiväntuttuni pitävät juhlia, joihin minua ei kutsuta mutta muita, samana syksynä yliopistoontulleita on kutsuttu. Toisaalta taas olen saanut pari oikein hyvää ystävää, voiko sitä enempää edes toivoa?

Näitä ristiriitaisia ajatuksia pyörittelen mielessäni ja mielialani vaihtelee onnellisuudesta väsymykseen ja turhautumiseen päivittäin. Yliopisto-opiskelu ”10 vuotta liian myöhään” on haastavaa mutta hauskaa. Ehkä en olisi ollut nuorempana valmis tällaiseen yhteisöön, kun en edes tiennyt mitä elämältä halusin ja olin äärettömän ujo. Nyt pystyn hallitsemaan asiat paremmin ja olen rohkeampi tutustumaan ihmisiin. Tiedän mitä haluan ja opiskelen tavoitettani kohti. Teen parhaani saadakseni yliopistoelämästä hyviä muistoja ja kestäviä ihmissuhteita sekä laajan tuttavakunnan, joille soittaa alan asioista tulevaisuudessa – koskaan ei tiedä kenestä tulee se tärkeä ihminen kunhan tästä valmistutaan. Kirjoitettuna tämä kuulostaa hirveän raadolliselta ja suunnitelmalliselta mutta näinhän kaikki toimivat, tiedostivat asiaa itse tai eivät.

tiistai 20. huhtikuuta 2010

Laihdutus, osa 3

Olen pudottanut kaksi kiloa siitä huolimatta, että yli viikon ajan on vaivannut jäätelönhimo ja sitä on tullut ahmittua enemmän kuin koko viime vuonna. Todennäköisesti olisin laihtunut enemmän, jos olisin syönyt kiltisti rasvatonta ruokaa kohtuudella mutta ainakaan en ole lihonut lähtöpainostani. Lohtu se on sekin.

Kaikessa kiireessäni laihdutus on jäänyt taka-alalle enkä ole kirjannut syömisiäni ylös pitkään aikaan. Hetkellisesti mielessä on käynyt, että mitä jos vain hyväksyisi itsensä tällaisena kuin on yrittämättä sen enempää hankaloittaa elämää laihduttamalla. Kunnes tulee vilkaistua peiliin alastomana tai nähtyä jokin vanha vaate kaapissa, johon ei enää mahdu. Yhtäkkiä onkin taas halu päästä kiloista eroon.

En tiedä miten jaksaisin koko ajan vahtia syömisiäni ja liikkua tarpeeksi. Kaipaan vertaistukea mutta en tiedä mistä sitä saisin. Joskus vuosia sitten laihdutin muutaman kilon Painonvartijoissa, sen kokemuksen perusteella en mene sinne enää takaisin. Eikä opiskelijabudjetista riitä rahaakaan mihinkään maksullisiin ryhmiin. Suurin osa tuntemistani ihmisistä on laihoja tai sen verran puolituttuja, ettei riitä rohkeus käydä kysymässä, ovatko he ehkä harkinneet laihduttamista. Olen yrittänyt saada yhtä ylilaihaa ystävääni mukaani lenkkeilemään mutta innostus ei ole ollut suurensuurta. Mieheni lähtee kyllä lenkille aina kun olemme samassa kaupungissa ja hänellä ei ole ollut ylipitkää työpäivää tai omia harrastuksia illalla. Eli noin kerran kuussa.
Siksi olen käyttänyt Wii Fitiä. Se on ehkä paras keksintö ikinä. Sillä pelatessa ei tunne olevansa niin yksin ja tasapainolauta myös laskee ja pitää kirjaa painosta. En vain ehdi harjoitella joka päivä, joten koko ajan mielessä häilyy syyllisyys siitä, etten ole vielä tänään käynyt laudalla tekemässä päivän harjoituksia. Toisaalta sitten kun ehdin pelata, Fitin seurassa venähtää helposti puolesta tunnista tuntiin kunhan on vesipullo vieressä, niin hauskaa urheilu sillä on.

Nyt tuntuu, että laihdutus saa pysyä vielä muutaman viikon taka-alalla. Läskillä lukutaitoa-kampanja päättyy toukokuussa ja toivottavasti saan loppupunnitukseen mennessä vähän laihdutettua mutta keskitän päälaihdutukseni kesään, kun mielessä ei pyöri miljoonat opiskeluasiat ja jaloissa tenttikirjat. Kesällä teen töitä, toivoakseni mukavassa ympäristössä ja hauskassa työssä, ja ilman opiskeluahdistusta aikani riittää varmasti paremmin itseni kunnossapitämiseen. Hyvillä ilmoilla olen varmasti paljon ulkona ja siinä sitä laihtuu ihan vahingossakin. Toivottavasti. Kunhan tämä ei nyt kuulu kansioon ”sitten kun on aikaa, ehkä eläkkeellä”.

torstai 15. huhtikuuta 2010

Pikkuhuomioita V

Mitä hyötyä on osata vaihtaa autoon renkaat, jos ei ole tarpeeksi fyysistä voimaa nostaa autoa tunkilla ilmaan? Havaitsin tämän pienen puutteen yrittäessäni ensimmäistä kertaa vaihtaa renkaat nykyiseen autooni. Edellinen auto painoi 900 kiloa ja sen kanssa pärjäsin juuri ja juuri. Nykyinen perheautomme painaa 1600 kiloa. Ei pienintäkään mahdollisuutta, että voimani riittäisivät. Tarvitsisin sähkötunkin tai jonkun muun vekottimen, jossa ei vaadita liiallista voimankäyttöä.

Mitä hyötyä on huippuunsa hiotuista renkaanvaihtotaidoistani, kun en pysty tekemään noin perusasiaa? Ei yhtään mitään. Onneksi minulla on mies, joka hoitaa hommat. Sisäistä feministiäni vain ärsyttää
.

Se aika kuukaudesta

On taas se aika kuukaudesta. Tällä kertaa tiesin jo pari päivää sitten kuukautisten alkavan, koska sain kaikki tutut ennakko-oireet. Rintoja aristi, kaikki itketti ja olin hirveän kiukkuinen ihmisille ympärillä. En uskaltanut kirjoittaa tännekään, kun mieleeni tulvi vain pelkkää kiukkuista valitusta. Tänä aamuna sitten alkoi vuoto. Vielä ei kyllä vatsa ole erityisen turvoksissa ja kipeä, toivottavasti se iskee tänään eikä huomenna, kun on isot juhlat ja pitäisi mahtua juhlamekkoon.

Jälleen yksi kuukausi hukkaan. Ei lasta. Ehkä meitä ei ole tarkoitettu vanhemmiksi. Tänään en jaksa olla kiukkuinen asiasta, alan kääntyä masennuksen puoleen. En tiedä miten saisin tämän odotustilan loppumaan ja elämän ”käyntiin” taas kunnolla. Lapsen odottaminen kun siitä ei ole mitään tietoa on hirveän raskasta. Jos olisi raskaana, voisi suunnitella tulevaa syntymää, ostella tavaroita ja varautua tulevaan. Nyt vain olen ja odotan pystymättä toimimaan.

Raskaana oleva ystäväni on käynyt taas Facebookissa päivittelemässä mahaansa ja kirjoitteli jopa Mesessä onnestaan ja pyyteli tapaamaan häntä. En pysty. En vain pysty kaikkien näiden pettymysten jälkeen nähdä onnensa kukkuloilla olevaa ystävää ja ottamaan osaa hänen iloonsa. Uskon pystyväni siihen sitten, kun lapsi on syntynyt; vauvat on aina iloinen näky, pyöristyvä vatsa ei. Ravintolassa, jossa käyn lähes päivittäin syömässä on kassantäti raskaana. On tarpeeksi raskasta nähdä hänen ilohehkunsa joka päivä. Siihen ei sentään tarvitse liittyä ja esittää iloista. Olen kiinnittänyt huomiota, miten tämä tuntematon ihminen, jota näen usein, on muuttunut iloisemmaksi ja hehkuvammaksi päivä päivältä mahan kasvaessa. Ja olen hyvin kateellinen hänelle vaikka yritän etten olisi.
Maanantaina spermantestausta. Saa nähdä miten käy.

maanantai 12. huhtikuuta 2010

Asunnonmetsästystä

Haaveilemme muuttoa pienestä kaksiostamme isompaan asuntoon. Olemme käyttäneet muutaman sunnuntain asunnonnäytöissä löytämättä mitään sopivaa.

En ymmärrä miksi kaikenikäisissä asunnoissa on niin hirveän pienet keittiöt. Meidän nykyisessä kaksiossamme ei ole neliötä turhan paljoa, mutta silti tänne on mahtunut kaappitilaa parhaimmillaan tuplasti verrattuna joihinkin kolmioihin ja neliöihin, joita kävimme katsomassa. Aika monessa uudessa asunnossa tai hyvinremontoidussa vanhassa on huomioitu kaappitila vaatteille mutta ei astioille. Eikö ihmisillä ole astioita? Missä niitä ruokia pitäisi säilyttää, jos keittiöstä löytyy roskis- ja astiankuivauskaappien lisäksi pari pikkulaatikkoa haarukoille ja lusikoille? Kuitenkin asunnot, joissa on 80-140 neliötä ja useampi makuuhuone on käsittääkseni tarkoitettu useamman ihmisen asuttaviksi. Ilmeisesti nämä ihmiset kantavat ruuat keittiöön kellarista tai yläkerran komeroista ja syövät suoraan kattilasta yhdessä?
Ihan lievää liioittelua mutta ei kaukana totuudesta. Ainakaan kaappeihin ei saa mahtumaan 12 matalaa ja syvää lautasta, noin 10 mukia, 20 kahvikuppia lautasineen, 15 vesilasia, 24 shampanjalasia, konjakkilaseja, snapsilaseja, viinilaseja, kattiloita, pannuja, leivontakulhoja, pakasterasioita, uunivuokia...Niitä keittiön perusvälineitä. Ehkä meille on kertynyt hiukan liikaa joitakin näitä – kahden asunnon yhdistäminen vuosia sitten jätti meille melkoisen määrän astioita, jotka vain siirsimme kaapista toiseen – mutta suurin osa astioista on päivittäisessä tai ainakin viikottaisessa käytössä. Shampanjalaseja ja kahvikuppeja tulee hiukan harvemmin käytettyä mutta aina välillä on kiva pitää juhlat, joissa niitä tarvitaan.

Nyt kun olemme pohtineet muuttoa ja koen, että on aika ”puhdistautua” menneistä uuden vuosikymmenen kynnyksellä – vuosiluku sekä ikäni vaihtaa vuosikymmentä – on ehkä aika tyhjentää kaapitkin. Astiat, vaatteet, lakanat ja pyyhkeet, joita ei ole käytetty tähän asuntoon muuttamisen jälkeen kertaakaan saavat lähteä. Jos sellaisia on.
Ajatus tuntuu todella hyvältä ja vapauttavalta. Jättää jälleen kerran menneisyys taakse ja aloittaa alusta. Ehkä jossain vaiheessa jopa perheenä eikä vain pariskuntana.

torstai 8. huhtikuuta 2010

Uni

Näin yksi yö painajaista psykopaatista pikkutytöstä. Unessa meillä oli kolme lasta, noin 5- ja 3-vuotiaat tytöt ja vastasyntynyt poika. Vanhin tyttö oli omituinen, tappoi eläimiä ja lopulta yritti tukehduttaa pikkusiskonsa tyynyllä. Jostain syystä tiesin alakerrassa ollessani, että yläkerrassa ei ole kaikki hyvin ja ryntäsin paikalle sopivasti nähdäkseni tappoyrityksen. Unessa käskin vanhinta tyttöä hakemaan puhelimeni alakerrasta samalla kun itse tutkin vieläkö valkoisen, satutetun tytönpulssi tuntui. Uni jäi siihen, en tiedä hakiko tyttö puhelimen ja oliko hän järkyttynyt tai pahoillaan teostaan enkä tiedä selvisikö pikkuinen elossa yrityksestä.

Valveilla olen yrittänyt miettiä erilaisia loppuja unelleni mutta lähinnä olen jäänyt pohtimaan voisiko periaatteessa ”normaalista” perheestä, jossa opetetaan kaiken elävän kunnioitusta syntyä tuollaisia, mieleltään sairaita lapsia. Mieheni mielestä voi, hänestä lapsi voi olla psyykkisesti sairas ilman ulkopuolista vaikutusta. Minusta taas varhaislapsuuden kokemuksilla on suuri merkitys ja vaikka olisi jokin piilevä aivovika, joka voisi aiheuttaa jonkun psyykkisen sairauden, se ei tulisi esiin, koska sillä ei olisi syytä/tilaa puhjeta turvallisessa ympäristössä. En tiedä mikä lienee asiantuntijoiden tuorein mielipide aiheeseen. Sainpahan uuden pelon. Tähän asti olen pelännyt mahdollisia fyysisiä sairauksia tulevilla lapsillani ja pohdiskellut kehitysvammaisen lapsen hoitokuvioita. Tämä tuntuu paljon kamalammalta; psyykkisesti sairas lapsi, joka ei pysty koskaan erottamaan oikean ja väärän eroa ja nauttii tappamisesta? Onko sellainen mahdollista oikeasti? Mitä sille voi tehdä? Pakko kai lukea jotakin alan teoksia, että saan vähän mielenrauhaa.

keskiviikko 7. huhtikuuta 2010

Testeihin

Nyt on otettu askel taas eteen päin ja varattu aika spermantutkintaan. Vähän jännittää miten hommassa käy. Koko asia tuntuu jotenkin epätodelliselta, vain amerikkalaisissa tv-sarjoissa-tyyppiseltä. Olen lähinnä kauhunsekaisin tuntein lukenut muiden blogeja hedelmöityshoidoista ja erilaisista ongelmista niissä. En tiedä mistä me saisimme rahaakaan sellaisiin. Miehen palkkapussilla käy jo asunto- ja autolainojen maksut. Minä taas olen opiskelija, joka haluaa valmistuakin joskus, joten ainoa vaihtoehto taitaa olla opintolaina. Uskon ja luotan vielä opiskelijoiden terveydenhuoltoon, ettei mahdolliset hoidot olisi järjettömän kalliita. En halua ottaa vielä selville näitä mahdollisuuksia, katsotaan se sperman kunto ensin.

Kuukautisten pitäisi alkaa ennen spermantutkintaa. Ehkä käy hyvä tuuri tällä kertaa. Joka kuukausi taistelen innokkaan positiivisuuden kanssa, ”kyllä juuri tässä kuussa tärppää, varmasti tuntuu siltä mahassa”. Ja kun ne kuukautiset kipuineen sitten alkavat, olen kuin maani myynyt. Joten taistelen kovasti ollakseni vähemmän innostunut, tasaisempi ihminen. Ilman suurta innostusta ei ole suurta pettymystä ja pieni pettymys ei satu ollenkaan niin paljon.
Tuntuu siltä, että koko elämä on vähän pysähdyksissä tämän asian takia. Me vain odotamme lasta saapuvaksi. Päivät, viikot, kuukaudet kuluvat ovulaatio- ja kuukautisvuotoaikoja laskiessa ja pohdiskellessa lapselle nimeä. Suosikkipuheenaiheemme on lastenkasvatus, millaisia vanhempia me voisimme olla, jos saisimme mahdollisuuden. Kaikki muu elämässä menee siinä sivussa. Opiskelutahtini on hidastunut alkuvuonna enkä oikein jaksa käydä luennoilla, kunhan lasken milloin alkaisi äitiyslomani suhteessa opintoihin, jos tässä kuussa tulisin raskaaksi. Ja mitä kursseja voisi käydä äitiysloman aikana kuuntelemassa vauvan kanssa, ettei ihan mökkihöperöidy kotiin. Todennäköisesti suurin osa kuvittelemastani elämästä ei tule toteutumaan vaikka sen lapsen saisimmekin. Mutta on se silti mukavaa kuvitella ja pyöritellä erilaisia tulevaisuuksia mielessään. Toistaiseksi tulevaisuudenkuviini ei kuulu vanha, lapseton pariskunta vaan neljä iloista lasta.

tiistai 6. huhtikuuta 2010

Hieronnassa

Olen käynyt muutaman kerran oppilaitoksessa hieronnassa, opiskelijat hierovat asiakkaita kohtuulliseen hintaan parina päivänä viikossa. Joka käynnillä minua on hieronut eri opiskelija. Tänään kohdalleni sattui nuori poika. Poika oli vain vähän minua pidempi ja näytti teiniltä, jolla ei vielä parrankasvukaan ole päässyt vauhtiin. Kun hän vielä hetken tuijotti rintojani ja oli silmin nähden hermostunut ennen kuin kävin hierontapöydälle, alkoi hirvittää. En usko, että olen koskaan ollut niin jännittynyt hieronnassa. Mielikuva himokkaasta teinipojasta koskettelemassa minua niin etten itse näe mitä tapahtuu ei ole mikään erityisen miellyttävä.

Todellisuuden nimissä on sanottava, etten ihan niin jyrkästi ajatellut käydessäni hierontapöydälle. Sen sijaan odotin kivunhelpotusta ja ammattimaista käytöstä ja niitä sainkin. Kun sitten tunnin päästä nousin ylös, huomasin, ettei poika, korjaan mies, ollutkaan ihan niin nuoren näköinen kuin hän oli näyttänyt aluksi. Minua huimasi noustuani liian nopeasti ja mies oli itse ritarillisuus; tarjoutui hakemaan vettä ja huolehti, että voin hyvin. Lähtiessäni tunsin itseni hyvin imarrelluksi. Olin saanut hyvän hieronnan lisäksi herrasmieskohtelua sekä himokkaan katseen: kaikki omiaan parantamaan oloa ja tekemään hyvästä päivästä vielä paremman.


Siinä pöydällä maatessani mietin hierojien kenkiä. Olen käynyt hierottavana vuosikausia eri paikoissa ja aina kiinnittänyt huomiota kenkiin. Jalat on ainoa osa hierojaa, jota voi tuijotella hieronnan aikana. Ennen kaikilla hierojilla oli samantyyppiset, ergonomiset sisäsandaalit remmeineen. Niistä tursuivat milloin minkäkinlaiset sukat, joita vertailin. Vaikka hieroja oli muuten siististi pukeutunut, sukat saattoivat olla täysin eri väriä kuin sandaalit tai aivan liian paksut sandaaleihin sullottaviksi ja saivat hierojan jalat näyttämään oudoilta möykyiltä.

Nykyisin hierojien kenkätrendinä on Crocsit. Minusta ne on hyvin rumat kengät mutta näyttävät sopivan hierojan työkengiksi. Enää ei näe minkä väriset sukat kengissä on eikä haista sukkahikeä. Tosin työvaatteet pitää nyt sävyttää kenkien mukaan, kun kengissä on vahvat värit, toisaalta Crocsit ovat sen verran edullisia, että niitä voinee pitää kaapissa useammat eri vaatteita varten. Näinköhän hierojapojalla on useammat Crocsit kaapissaan..

torstai 1. huhtikuuta 2010

vanhuus iskee yllättäen

Huomasin juuri Facebookissa, että pari opiskelijakaveriani ovat kavereita vanhan ystäväni pikkusiskon kaverin kanssa. Siis minua kuusi vuotta nuoremman tytön, jonka olen viimeksi nähnyt yli 10 vuotta sitten ja muistan sellaisena pienenä tyttönä. Näyttää niin hassulta, kun Facebookissa yhteisiä ystäviä jonkun kanssa onkin kahdesta eri yhteydestä.

Hämmentävää miten vanhaksi olonsa tuntee, kun törmää tuollaiseen; se pikkutyttönen, jota piti hoitaa joskus nuoruudessa onkin jo aikuinen ja itse asiassa saman ikäinen kuin moni yliopistokavereistani. Mikä vielä kamalampaa, jopa vanhempi kuin moni muu! Ikä on vain numero silloin, kun ei ole tuntenut ihmisiä heidän lapsuudessaan. Tällaiset hetket saavat minut miettimään miksi ihmeessä lähdin yliopistoon vielä näin vanhana. Ehkä pitäisi mennä kotiin neulomaan sukkaa keinutuoliin ja jättää opiskelut nuoremmille, kun ei kuntokaan enää kestä biletystä niin paljon kuin pitäisi.

Aikatauluongelma

Laskeskelin juuri kalenterista päiviä seuraavaan ovulaatioon ja huomasin sen olevan tulossa pääsiäisenä. Tietenkin juuri silloin, kun olemme menossa appivanhemmille koko viikonlopuksi. Toisaalta ainakaan toistaiseksi ovulaation läheisyys ei ole vaikuttanut seksihaluihini, ehkä ne ”kuivat päivät” juuri ennen ovulaatiota, joista kirjoitin aiemmin, olivatkin vain satunnaisia tapahtumia. Hyvä niin.

Tulin maininneeksi tästä aikatauluongelmastani ystävälleni mesessä. Sain vastaukseksi hiljaisuuden jälkeen ”sä varmaan tiedät kuinka oleellista tietoa tämä on mulle”. Vastaus tiivistää loistavasti lähes jokaisen ystäväni elämäntilanteen suhteessa omaani. Toisilla on liuta lapsia ja lisää tulossa, osa on raskaana ja loput eivät edes harkitse lasten hankkimista. Ystäväni ehdotuksesta lyhennetty vastaus: "kjehlesvnpkeiooms" ("kaverini joka ei halua lapsia, eikä suuremmin välitä niistä puhuakaan kun ei sillä ole oikein mitään sanottavaa"). Tällaisina hetkinä sitä tuntee olevansa niin yksin ajatuksiensa kanssa.