tiistai 30. maaliskuuta 2010

Pikkuhuomioita IV

Ajoin tänään Helsingistä Espooseen Kehä I:stä noin 30 kilometriä ja siinä matkalla vastaan tuli 11 poliisiautoa yksi-kaksi autoa kerrallaan. Mietin milloin viimeksi olen nähnyt enemmän kuin yhden poliisiauton päivän aikana – saati puolen tunnin sisään – enkä muistanut. Tulin siihen tulokseen, että poliisitkin nukkuvat talviunta ja ovat näin kauniina kevätpäivänä heräilleet ja lähteneet liikkeelle sankoin joukoin.

Rypyt

Huomasin kasvojani katsellessa, että jälleen uusi ryppy on ilmestynyt silmän alle ja juonteet suupielissä syventyneet. Ihan tosissaan tässä alkaa näyttää vanhalta! Tästä mieleeni muistui mahtava komediasarja Paritellen (Coupling), jossa Sally (muistaakseni) ei voinut koskaan hymyillä, ettei tulisi ryppyjä. Ehkäpä minunkin olisi syytä kantaa mukana pientä peiliä, josta voisin tarkistaa ihon kunnon aina kun vahingossa hymyilen.

Ihostani huomaa, että 10 vuotta sitten olisi pitänyt ottaa varoitukset onkeensa ja kohdella ihoa paremmin. Ensimmäiset rypyt alkoivat ilmestyä viisi vuotta sitten ja vasta ne havahduttivat ajattelemaan syömisiä ja ihon rasvausta. Alkuvuodesta ostin jo ensimmäisen ryppyvoiteenikin! Tunnen itseni todella vanhaksi tällä hetkellä.. Asiaa ei auta, että ympärilläni on enimmäkseen 5-10 vuotta nuorempia siloposkia ilman huolen häivää ikääntymisestä. Rypyt ovat salakavalia huijareita, ilmestyvät juuri kun niitä ei kaipaa. Tosin, kaipaako niitä milloinkaan?

tiistai 23. maaliskuuta 2010

Pikkuhuomioita III

Ovella kävi Jehovan todistajia. Tiedän, että moni inhoaa heitä mutta minusta on silloin tällöin ihan mukavaa jutella uskon asioita eri ihmisten kanssa. Jehovan todistajien maailma poikkeaa melko paljon omastani, joten hyvin perustellut ajatukset erilaisesta maailmasta kuin omani piristävät kummasti omaa ajatusmaailmaa. Valitettavasti kaikki ovellakäyvät todistajat eivät ole kovin hyviä puhujia vaan enemmän saarnaajatyyppiä, joiden keskustelutaidot on heikkoja.

Tänään jostain oudosta syystä väitin olevani katolilainen ja syvästi uskova. En tiedä mikä sai minut keksimään sellaisen valheen. Toisaalta se muutti keskustelun sävyn totutusta uskon vakuuttelusta uskontojen vertailuun eli sinänsä lopputuloksena oli ihan mielenkiintoinen keskustelu. Vielä kun omatuntoni pääsisi yli siitä seikasta, että olen valehdellut tuntemattomalle ihmiselle.

maanantai 22. maaliskuuta 2010

Laihdutus, osa 2

Päätin jättää Allin käytettyäni sitä vähän yli kaksi viikkoa. Vähän sen jälkeen kun olin kirjoittanut Allin käytöstä tänne vatsani meni aivan sekaisin enkä pystynyt pariin päivään liikkumaan julkisilla paikoilla. Se saattoi olla myös vatsatautia, jota kuulemma on liikkeellä mutta en uskalla ottaa riskiä ja aloittaa Allia uudelleen.

Painoni on laskenut yhden kilon, eli ei hurraamista mutta saavutus sekin. Aloinkin jo kyllästyä samaan lukuun vaa’assa. Vatsan sekoilu vain jätti hirvittävän turvotuksen, jota on vaikea piilottaa vaatteilla. Näinä päivinä päälläni on ollut varsin paljon mustia vaatteita. Osa housuista ei mene kiinni vyötäröltä, jotkut paidat ovat niin tiukkoja, että pelkästään istuminen saa ne nousemaan rintojen päälle jättäen navan paljaaksi. Ei todellakaan tunnu, että olen laihtunut kilon vaan että olen lihonut viisi. Vyötärö oli ainoa kapea paikka minussa ja nyt sekin on mennyttä. Laitan tänne ennen ja jälkeen - kuvia ensi viikolla.

Koska en viime viikolla juurikaan saanut pidettyä ruokaa sisälläni, ”korvaukseksi” ahmin viikonloppuna sipsejä ja suklaata. Sillä saattoi olla merkitystä turvotuksen pahentumiseen tai ainakin pidentymiseen. Puhumattakaan henkisestä krapulasta, joka vain pahenee aina kun satun vilkaisemaan mahani suuntaan. Maha on pahimmillaan jo pidemmällä kuin rinnat! Olen niin kateellinen ihmisille, joiden mahaturvotus on luokkaa ”avaanpa tämän tiukkojen farkkujeni napin”, kun omani on luokkaa ”vaihdanpa nämä normaalisti löysät verkkarini kahta kokoa isompiin”.

endometrioosista

Silmäilin hakusanalla lapsettomuus muita blogeja ja silmään pisti yksi yhtäläisyys, endometrioositarinat. Miksipä en liittyisi joukkoon ja kertoisi omaa tarinaani.
Minuakin peloteltiin lapsettomuudella aikoinaan mutta sen jälkeen kaksi hyvää gynekologia on kumonnut pelottelut vakuuttavilla tilastoilla kuinka harvoin endometrioosi tekee korjaamatonta tuhoa. Ja kuten kirjoitin ensimmäisessä Lapsenteko -tekstissäni, minulta on jo tarkistettu, että putket on kunnossa. Sen lisäksi tiedän lukuisia (enimmäkseen sukulaisia), joilla on ollut endo ja kovatkin kivut mutta ensimmäisen raskauden myötä se on kadonnut. Toisilla vain raskauksien ja imetyksen ajaksi, toisilla kokonaan. Olen siis luottavainen.

Minulla on ollut aina jonkin verran vatsakipuja, milloin mistäkin johtuen. Pidän pientä kiputilaa normaalina olotilana, joka kyllä estää joidenkin asioiden tekemisen, mutta siihen tottuu. 21–vuotiaana kesken koulupäivän minuun iski kova vatsakipu. Menin kaupungin terveyskeskukseen hakemaan apua, mutta sain vain soittoajan yli viikon päähän. Äitini huolestui ja varasi minulle ajan yksityiselle lääkärille samalle päivälle. Tämä löysi ultraäänellä pienen kystan ja järjesti ajan keskussairaalaan, jossa sovittiin leikkausaika parin kuukauden päähän ja annettiin kipulääkettä. Samana iltana kipu oli niin sietämätön, että palasin sairaalaan päivystykseen. Oksensin koko yön. Aamulla minut vietiin leikkaukseen. Lääkärin mukaan endometrioosin kasvu oli ollut nopeampaa kuin hän oli koskaan nähnyt ja se oli aamuun mennessä levinnyt koko alavatsaan. Pääsin sairaalasta viiden päivän päästä. Tämän kauhukokemuksen jälkeen sain e-pillerit ja ne auttoivatkin hallitsemaan kipua.
23-vuotiaana jouduin lopettamaan pillereiden käytön, samalla kaikkien hormonipohjaisten ehkäisyvälineiden, koska ne nostivat verenpaineeni liian korkealle. Hyvin nopeasti kovat vatsakivut palasivat ja olinkin uudestaan leikkauksessa 24-vuotiaana. Tällä kertaa leikkaus toteutettiin suunnitellusti eikä kasvustoa ollut erityisen paljon. Olo helpotti leikkauskivun loputtua ja pahimmat, leikkausta vaativat kivut ovat pysyneet poissa siitä lähtien.

Se ei tietenkään tarkoita, että vatsa olisi kunnossa. Nykyisin kuukautiskivut ovat jotain täysin kammottavaa ja vaativat vähintään yhden vapaapäivän kipulääkkeiden kanssakin. Ainoa toivoni kipujen vähentämiseen on raskaus. Olen tiennyt sen ensimmäisestä leikkauksesta lähtien ja kuunnellut lääkärien ja sairaanhoitajien toistuvaa huomauttelua kuinka ”kyllä nyt kannattaisi hankkiutua raskaaksi ennen kuin on liian myöhäistä”. En silti lähtenyt saippusarjatyyliin salaa mieheltäni hakeutumaan raskaaksi vaan odotin, että hänkin olisi valmis lapsen tuloon. Ja ehkä itsekin tarvitsin aikaa todella valmistautua ajatukseen äitiydestä.

torstai 18. maaliskuuta 2010

Lapsettomuus

Kuukautiseni alkoivat tänä aamuna. Heräsin puolitoista tuntia ennen kellonsoittoa alle kuuden tunnin yöunilta hirvittävään vatsakipuun ja tiesin kuukautisten alkaneen. Normaali melko tasainen 28 päivän kiertoni venyi tällä kertaa 31 päivään ja aloin jo elätellä toivetta raskaudesta. En ehtinyt tehdä testiä – säästin viisi euroa tältä kuukaudelta. Ihan kuin kuukautiskiertokin pitäisi minua pilkkanaan ja tahallaan nostaisi toiveeni kahdeksi päiväksi vain romahduttaakseen ne kipeästi alas.
Olen aina vähän nyrpistellyt nenääni ovulaatiotesteille, niitä myydään hirvittävään hintaan ja ne tuntuvat todella epätoivoiselta ratkaisulta – ensinnäkin kyllähän seksiä harrastetaan milloin vain eikä pelkästään ovulaation aikaan, toiseksi tottahan säännöllisestä kierrosta pystyy itsekin laskemaan ovulaatioajan, jos sitä kaipaa. Ehkä olen tullut pisteeseen, jossa epätoivoisia ratkaisuja kaivataan. Harkitsen testin hankkimista, ainakin kokeilla kerran.

Ovulaatioaika on ollut minulle jonkunlainen mysteeri, en ole ollut ihan varma kuinka pitkään siittiöt säilyvät ja miten usein pitäisi harrastaa seksiä hedelmöittymisen mahdollisuuden maksimoimiseksi (hieno lause). Gynekologi selvitti tämän minulle ja nyt olen osannut laskea ovulaatioaikani melko tarkkaan ja laskuni on todistettu ultraäänellä. Tämän myötä olen tehnyt epämiellyttävän havainnon. Kuukauden aikana seksihalut heittelevät melkoisesti. Johonkin aikaan ei tee yhtään mieli, joskus ei muuta haluaisikaan. Olen ajatellut tämän johtuvan hormoneista. Olen huomannut, että pari päivää ennen ovulaatiota minun ei tee mieli seksiä. Juuri silloin, kun olisi kriittiset hetket saada siittiöitä, joutuu tekemään paljon enemmän töitä jaksaakseen keskittyä seksiin. Ihan kuin en alitajuisesti haluaisi tulla raskaaksi. Eikä kyse ole siitä, että en haluaisi miestäni ja tarvitsisin jonkun ”rentun”, kuten eräs tutkimus väittää vaan en todella pysty ajattelemaan seksiä – kenenkään kanssa. Tämä ei toki ole estänyt meitä mutta havaintona se on tärkeä. En keksi sille mitään järkevää syytä. Tietenkin lapsen saaminen on jännittävää ja elämäämullistavaa mutta ei sentään niin pelottavaa, etten haluaisi sitä jollain tasolla. Vaikka kuinka pohdin ja pyörittelen erilaisia lapseen ja äitiyteen liittyviä asioita päässäni, en löydä sieltä haluttomuutta. Minä haluan lapsen. Miksi sitten on niin vaikeaa keskittyä sen hankkimiseen kriittisellä hetkellä?

Pikkuhuomioita II

Jokaisella on varmasti erityyppisiä ystäviä ja kavereita. Toisilta voi pyytää apua mihin vuorokauden aikaan hyvänsä, toiset taas ovat tuttuja työn tai opiskelun kautta mutta jos he vaihtavat työpaikkaa heistä ei kuule enää, koska ei oikeastaan ollutkaan mitään yhteistä sen ihmisen kanssa. Ja kaikkea siltä väliltä.

Aloin miettiä eilen ystävyyksiä ja huomasin, että minulla on yksi Facebook-ystävä. Facebookissa kavereissani on vain ihmisiä, jotka oikeasti tunnen, ei kavereiden kavereita eikä varsinkaan tuntemattomia. Kaikkia en vain tunne kovin hyvin, mukana on vanhoja luokkakavereita ala-asteelta sekä joitakin yhden illan tuttuja. Tämä yksi fb-ystäväni on "yhden illan juttu". Tapasimme juhlissa, joissa olin kahden ystäväni kanssa ja hän ystävänsä kanssa. Vietimme oikein mukavan illan viidestään ja vaihdoimme sähköpostiosoitteita (kuulostaapa viralliselta). Seuraavana päivänä meistä tuli fb-kavereita molempien tyttöjen kanssa. Kumpaakaan en ole varsinaisesti nähnyt sen illan jälkeen, pari kertaa vain törmännyt ohimennen ravintolassa. Mutta Facebookissa ystävyytemme kukoistaa. Kommentoimme toistemme statuksia ja saatamme lähettää viestejä - chattailua emme sentään ole alkaneet harrastaa. Emme oikeastaan tunne toisiamme ja tietomme saamme Facebookin muistiinpanoista. Mutta merkkailemme toisiamme satunnaisiin muistiinpanoihin ja höpötämme sekavia toistemme statuksiin ja seinälle.
En ole tiennyt tällaisen ystävyyden olevan mahdollista, mutta myönnän, että se on aika hauskaa. Siinä on tiettyä syvyyttä olematta liian tungetteleva.

keskiviikko 17. maaliskuuta 2010

tiistai 16. maaliskuuta 2010

Välikommentti

Jollei kuukautiseni ala tänään tai huomenna, on aika suosikkitestini. Voisiko odotus vihdoin olla ohi?

Pikkuhuomioita I

Jokin aika sitten harkitsin kampaajalla käymistä pitkästä aikaa. Kyselin ystäviltäni suosituksia hyvistä kampaamoista, jotka sopisivat opiskelijan kukkarolle. Eräs ystäväni kertoi tietävänsä kampaamon, jossa käytetään ”jotain luomua” eli sellaista, josta minä voisin pitää. Koska suosin luomutuotteita kaikessa, kiinnostuin heti paikasta ja tutkin heidän nettisivunsa. Paikka osoittautui hajusteettomaksi ”hyvän ilman kampaamoksi”, joka sopii siis myös astmaatikoille ja allergisille. Aineiden alkuperästä ei ollut tietoja.

Mielenkiintoista, miten ihmisten mielessä asiat sekottuu aina toisinaan. Ystäväni muisti kampaamon olevan jollain tavalla erilainen kuin tavallinen kampaaja ja ehkä ajatteli terveellisyyttä ja yhdisti hajuttomuuden luomuun.

perjantai 12. maaliskuuta 2010

Laihdutus, osa 1

Ikuisuusprojektini laihdutus on taas edennyt. Sain aikaiseksi lähteä mukaan Läskillä lukutaitoa-kampanjaan (http://www.ktl.fi/portal/suomi/yhteistyoprojektit/laskilla_lukutaitoa), jossa laihduttamani kilot antavat 15e/kg Nepalin opettajankoulutukseen. Kun muutenkin lahjoitan 10 euroa kuussa tyttöjen koulutukseen, tuo kampanja sopii loistavasti innostamaan laihdutustani. Pitäisi jaksaa käydä punnituksissa pitkin kevättä katsomassa olenko edistynyt. Minusta on erityisen hienoa, että vaikka kampanjassa ei vaadita kuin alku- ja loppupunnituksen järjestäminen, täällä seurakunta ja yritykset ovat halunneet todella auttaa laihduttajia ja järjestävät välipunnituksiakin.

Edistykseni tukemiseksi ostin Alli-laihdutuslääkettä. Apteekissa eivät halunneet ensin myydä lääkettä, koska olen kuulemma liian laiha sen käyttöön. Mikäpä sen piristävämpää kuin tulla sanotuksi liian laihaksi. Ikävä todellisuus vain on, että en ole liian laiha Allin käyttöön vaan ylitän painoindeksin alarajan (28) melko reilusti.
Olen käyttänyt Allia nyt kaksi viikkoa joka päivä vähintään yhden tabletin. En vain ole huomannut siitä suurta hyötyä. Allivihkossa määritellyt kalori- ja rasvarajat eivät täyty koskaan, vaikka olen syönyt joinakin päivinä suklaatakin. Vihkosen mukaan saisin syödä päivässä 1600 kilokaloria ja kolmella aterialla jokaisella 17g rasvaa. Käytännössä en hirveästi muuttanut syömätapojani, aloin vain kirjata ylös syömisiäni ja jätin suklaanapostelun pois. Olen tasan kerran päässyt yli 10g rasva-annokseen aterialla, kun tein kalapuikkoja ja ranskalaisia uunissa. Kaloreissa olen joka päivä ollut 1000-1200 kilokalorin tasolla. Mitään erityisiä oireita Allin syönnistä ei ole tullut enkä ole huomannut, että se olisi lisännyt laihtumistani. Ehkä on liian aikaista huomatakaan sitä? Pitäisikö ostaa vielä toinen purkki kohta loppuvan jälkeen? En tiedä onko hyötyä maksaa uutta 35 euroa purkista, jos se ei auta laihtumaan.
Olen ollut todella väsynyt pitkään ja mietin, voisiko olla niin, että tarvitsen enemmän kaloreita ollakseni pirteämpi? En vain viitsisi tarkoituksella alkaa syödä enemmän kuin olen tottunut tai rasvaisempaa ruokaa saadakseni Allista enemmän irti. Sellainen ei tunnu oikealta laihdutustavalta.

Liikunnassa minulla on huimasti kirittävää; kylmät ilmat ja liukkaat tiet eivät ole saaneet minua ulkoilemaan. Salikorttikin tuli käytettyä jo joulun alla enkä ole uutta jaksanut hankkia, kun se on niin kallis. Käytännössä urheiluni on siis typistynyt bussipysäkille kävelyyn ja portaisiin yliopistolla sekä kerran viikossa puolesta tunnista tuntiin nyrkkeilemiseen ja tasapainoharjoituksiin. Liian vähän? Mistä saisi inspiraatiota ja voimia liikkua enemmän?

Rintaliivit

Jälleen yhdet rintsikat hajosi. Olen alkanut pohtia mahtaako mun rinnat olla lihoneet, kun rintaliivit ei enää kestä. Kokonsa puolesta ne kyllä mahtuu samoihin kuin ennenkin mutta ehkä niiihin on tullut painoa, niin että kaarituet napsahtelee poikki ja kangaskin vaan venyy eikä tue.

Roikkuvat rinnat on mielestäni rumannäköiset. Mutta kun ainoa, millä saa tuen on urheiluliivit eikä niitä voi käyttää kokonaista päivää, puristaa liikaa. Eli joka päivä pitäisi vaihtaa rintaliivejä muutaman tunnin välein, niin saisi pidettyä rinnat siististi ylhäällä.
Tunnen itseni lisäksi vain yhden ihmisen, jolla on yli C-kupin rinnat ja hänen mielestään on hienoa olla ilman liivejä. Itse en voi kuvitellakaan liikkuvani missään ilman liivejä, oi sitä selkäsärkyä sellaisen jälkeen!

En ole koskaan ymmärtänyt mitä hienoa on isoissa rinnoissa. Ne on koko ajan tiellä, painaa ihan helvetisti ja rintaliivejä on ostettava tiuhaan tahtiin. Ja rintaliivivalikoima on melko pieni. Aikoinaan kauppoihin tuli söpöjä Ressu-rintaliivejä joita himoitsin, mutta vain pikkukokoihin. Nykyään on paljon erilaisia suloisia painatuksia, mutta ei koskaan yli C-koon. Haluaisin joskus kauniit puuvillaiset liivit, joissa olisi joku kiva painatus mutta sen sijaan joudun ostamaan pitsisiä viritelmiä. Värivaihtoehdot on sentään lisääntyneet vuosien kuluessa vaikka malli on lähes aina hyvin samannäköinen. Saan myös valita haluanko mummomaiset jättiliivit tukevilla olkaimilla vai pikkuviritykset ohuilla, olkapäihin porautuvilla olkaimilla. Luonnollisesti todellinen valinta on siis, käytänkö liivejä arkisin ja julkisesti - eli ne mummomallit - vai kotona miehenviettelyyn (jolloin pikkuliivit on päällä niin lyhyen aikaa, ettei särky ehdi tulla).

Ihmiset, jotka ihannoivat isoja rintoja eivät selvästikään itse elä sellaisten kanssa. Urheilemaan lähtiessä on ehdottomasti muistettava oikeat rintsikat mukaan, muuten on ihan turha yrittääkään liikkua. Pienikin juoksu vaikka bussipysäkille voi olla kohtalokas, jos on vääränmalliset liivit päällä. Juostessa rinnat pomppii - eikös joku tehnyt tutkimuksenkin siitä, kuinka paljon rinnat pomppii juostessa - ja se on pahimmillaan jo parissa juoksuaskeleessa hirvittävän kivuliasta, riippuen rintaliivien mallista. Siksi jos joudun juoksemaan lyhyen matkan ilman urheiluliivejä, pidän rinnoista kiinni juostessa. Olen todennäköisesti melkoinen näky, mutta mieluummin ruma näky kuin tuskallinen kipu.

Rinnat on myös tiellä, kun jotain yrittää tehdä. Kainaloon ei näe ilman, että siirtää rinnan pois tieltä kädellä, varpaankynsiä on turha haaveilla leikkaavansa rintaliivien kanssa; rinta täytyy saada siirrettyä polven tieltä yltääkseen varpaisiin. Toisaalta on rinnoista hyötyäkin välillä, esimerkiksi syöminen sohvalla ilman pöytää on helpompaa, kun rintoja voi käyttää pöytänä lautaselle ja kädet vapautuu veitsen ja haarukan käyttöön. Toimii vain rintsikoiden kanssa.

Paitojen ostaminen on aina haaste. Kaikki löysät paidat on unohdettava, jollei halua näyttää säkiltä. Pidän paljon villatakkeja talvella, koska villapaidat tai muut lämpimät paidat, joiden alle pitäisi laittaa aluspaita, ovat niin väljiä, että näyttävät enimmäkseen hirveältä päälläni. Ja kaksi tiukkaa paitaa päällekkäin lisää todennäköisyyttä, että paita hilautuu vyötäröltä rintoihin takin alla ja lopulta kuljen napa paljaana. Vaateostosten ongelmista lisää myöhemmin.

tiistai 9. maaliskuuta 2010

Työhaastattelu

Sitä on nyt koko viikonloppu pyöritelty mielessä ja nähty painajaisia. Työhaastattelu, pitkästä aikaa. Tosin vain kesätyöhön tällä kertaa. En ole sitten vuoden 2004 käynyt työhaastattelussa – mitä siellä pitää muistaa sanoa ja mitä ei saa möläyttää? Näin unta, että kesken työhaastattelun alkoi soida musiikki ja minä aloin tanssia ja riisuutua huomaamatta kolmen haastattelijan ilmeitä. Minua haastatteli kaksi naista ja yksi mies ja koko haastattelu käytiin saksaksi. Jostain syystä osasin unessa saksaa juuri tarpeeksi välttävästi keskusteluun, mutta riisumiskohtausta en ymmärrä. Onneksi heräsin siihen kohtaan.

Jo päiviä aiemmin valitsin vaatteita haastattelua varten. Tänä aamuna huolellavalitusta neuletakistani putosi nappi! Ja koska takkia kuuluu pitää kiinni niillä napeilla, etsin tuskaisesti nappia sängystä ja lattioilta; heittelin matot sivuun ja mylläsin peitot ja tyynyt. Ei löytynyt. Onneksi varanappi oli kiinni pesulapussa ja muistin sen juostuani asuntoa läpi vain kolmeen kertaan.
Luonnollisesti hiuslakka loppui kesken juuri tänään enkä viimeksi kaupassa muistanut ostaa uutta. Ja koska haastattelun aika läheni kovaa vauhtia, en ehtinyt kauppaan ja takaisin hiuksia laittamaan. Ei auttanut kuin soveltaa jotakin epämääräistä. Koska kävin viime viikolla kampaajalla ja sain uuden hiustyylin huonot soveltajanlahjani joutuivat todella koetukselle – ei mitään ennakkokäsitystä miten tätä uutta tyyliä voi soveltaa ilman hiuslakkaa näyttämättä variksenpelätiltä. Olipahan käsillä tekemistä haastattelutilanteessa kun sai koko ajan töniä hiuksia pois silmiltä.
Matkalla haastatteluun pureskelin huuleni rikki ja verta valui rintakehällekin. Yritin jynssätä sitä liikennevaloissa pois mutta iholle taisi silti jäädä omituinen punainen läntti. Onni onnettomuudessa, ettei tahra tullut paitaan. Ehkä haastattelija ei huomannut myöskään hyytynyttä, punaista kasaa huulessani? Miksi en voisi purkaa hermostumistani kynsien jyrsimiseen huulen sijaan, kädet kun ei ole koko ajan esillä?

Itse haastattelu ei mennyt yhtään sen paremmin. Normaalisti olen hyvin hiljainen ja rauhallinen ihminen mutta hermostuksissani lörpöttelin kaikki maailman asiat ja puhuin haastattelijan päällekin! Kuka idiootti puhuu haastattelijan päälle jostain kumminkaiman ongelmista kesken työhaastattelun?! Vielä niin unelmatyö... Taitaa tulla hiljainen kesä, pelkkää kymmenien opintopisteiden suoritusta kesätenteissä, jotta saisi kesäopintotuet.

Niin se positiivinen puoli? No, oli kaunis kevätpäivä ajella työhaastatteluun, aurinko lämmittää oikein mukavasti...

perjantai 5. maaliskuuta 2010

Lapsenteko

Olen ajatellut lapsen saamista jo noin 20 vuotta. Kuulostaapa hurjalta. Joskus suunnilleen 8–vuotiaana luin lehdestä maailman nuorimmasta äidistä, joska oli minua vuoden-pari vanhempi. En tiennyt miten lapsia tehdään mutta tiesin, että ne kasvavat äidin mahassa. Suihkussa tuijottelin mahaani ja mietin miltä tuntuisi, jos siellä olisi elävä olento sisällä. Mietin sitä edelleen tänä päivänä.
Mieheni kypsyi ajatukselle isyydestä reilu vuosi sitten. Mitä sitten vaikka opinnot on kesken ja tulevaisuus epävarma? On sitä huonompiinkin oloihin terveitä lapsia saatu. Itsestä tuntuu, että alan olla jo vanha ensisynnyttäjä ja kolmenkympin lähestyessä sitä väkisin miettii, mitä on ehtinyt saavuttaa ja mitä ei. Mutta ei se lapsen saaminen ole yhtään lähempänä tänään kuin se oli vuosi sitten.

Aloin pitää lapsentekopäiväkirjaa jokin aika sitten helpottaakseni sisäistä kuohuntaa. Tässä ajatuksiani viime kuukautisten aikaan:
"Kuukautisten viimeinen mahdollinen alkamispäivä eikä mitään esioireita. Siispä raskaustesti aamulla. Negatiivinen jälleen. Vuoto ja vuosisadan kivut alkoi iltapäivällä. Kun ne lisää tuskallisen kivuliaaseen flunssaan, olin varma, että kuolen vessaan.
Jokainen negatiivinen raskaustesti vie palan sietokykyä mukanaan. Miksi kaikki muut maailmassa vaan keksii, että hei hankitaan lapsi ja tadaa se on siinä paitsi me?! Ja miksi sitä pitää hehkuttaa toisten naamalle jatkuvasti, joka puolelta ja ilman taukoa?"
Facebookissa Minna pohti statuksessaan mahassaan kasvavan vauvansa ajatuksia, Heli kertoi miten hienosti sujui vauvan ensimmäinen bussimatka. Kirjakaupan mainosta selatessa ensimmäisenä aukeaa aukeama odotukseen ja vauvan ensimmäiseen vuoteen liittyviä kirjoja, toisessa kirjakaupassa taas kassan takana koko seinämä julistaa synnytyksen iloisista hetkistä. Telkkarin uutisten meteorologikin on raskaana.

Gynekologi selvitti, ettei minussa ole vikaa. Voisin tulla raskaaksi. Se piristi. Toisaalta gynekologi kertoi myös, että noin 85% raskautta yrittävistä tulee raskaaksi ensimmäisen vuoden aikana. Me olemme yrittäneet nyt vähän reilun vuoden eikä mitään tapahdu. Miksi emme voi kuulua niihin 85% pariskunnista?
Seuraavaksi vuorossa on spermantutkinta.
Tiedättekö sen jatkuvan riittämättömyyden tunteen? Sitä kuvittelee tekevänsä kaikkensa mutta aika loppuu aina kesken eikä mikään valmistu. Ja se riemuntunne, kun vihdoin joku pitkään roikkunut projekti onkin oikeasti valmis. Tai se ahdistus, kun tietää ettei työ tule valmiiksi ja lopettaa yrittämisen.

En usko olevani yksin miettiessäni lapsentekoa, opiskelua ja omituisia pikkuasioita, joihin elämässä törmää. Kun yhtäkkiä sukkahousut ei mahdukaan päälle, onko ne kutistuneet pesussa vai onko tämä merkki parista lisäkilosta? Onko vaaka varmasti ehjä, kun se näyttää joka viikko samaa lukua?
Olen 29-vuotias. En tiedä mikä minusta tulee isona mutta äiti haluaisin olla. Ja kun vihdoin olen löytänyt miehen, joka on jaksanut rinnallani jo seitsemän vuotta ja haluaa lapsia kanssani, kaikkihan on täydellistä, eikö?