keskiviikko 20. maaliskuuta 2013

Olotilajuttuja

Maanantaina kävin kolmannen kerran raskaustestissä labrassa. Hoitaja ihmetteli tilattua testiä ja kysyi onko tarkoitus selvittää olenko raskaana vai kuinka pitkään olen ollut raskaana. Sain tästä ilmeisen viattomasta kysymyksestä kimmokkeen pälpättää kaikki asiaan liittyvä hoitajalle. Eikä kyyneleet kohonneet silmiini kertaakaan! Ensimmäistä kertaa ikinä sain puhuttua lapsettomuudesta laajasti ja totuudenmukaisesti itkemättä.

Hoitaja kertoi, että hänen hyvä ystäväpariskuntansa oli juuri saanut suomalaisen adoptiovauvan - muutaman viikon ikäisen - viiden vuoden odotuksen jälkeen. Juttelimme siitä mikä mahdollisuus adoptoidessa olisi saada pieni vauva. En ole ihan varma haluanko adoptoida ihan pikkuista vauvaa, mutta se ei ollut kovin olennaista tuossa keskustelussa. Hoitaja myös heitti, että voihan käydä niin, että adoptiojonossa huomaakin olevansa raskaana. En voinut pidättää itseäni ja nauroin päin naamaa. Hoitaja hämmentyi, joten jouduin selittämään lisää.

Kohta viiden vuoden yrittämisen ja hoitojen jälkeen tämä epäonnistunut raskauteni on ainoa edes sinne päin ollut yritys. En pidä millään tavalla todennäköisenä, että tulisin luomusti raskaaksi. Jostain syystä hoitajan kertomus ystäväpariskunnastaan tuntui oudon lohduttavalta eikä ollenkaan ärsyttävältä kuten aina ennen. Tunnun vihdoin todella hyväksyneeni tämän elämänkohtalon. Välillä käy edelleen mielessä, että olisi mukavaa tuntea millaista on olla raskaana, mutta ne hetket ovat koko ajan harventuneet ja lyhentyneet. Sen sijaan äidiksi tulosta en ole luopunut. Haluan adoptoida liudan lapsia.

Lapsena kun maailma oli avoinna täynnä vaihtoehtoja kuvittelin, että synnyttäisin kaksoset ja adoptoisin kaksi lasta lisää perheeseeni. Neljä lasta olisi täydellinen luku. Jossain vaiheessa toive muuttui niin, että synnyttäisin yhden lapsen (tai edelleen ne kaksoset) ja adoptoisin yhden. Lopulta tämän vuoden helmikuussa adoptioinfossa suunnittelin adoptoivani sisarukset (yhden alle 2-vuotiaan ja tämän isosiskon iältään lähellä kouluikää). Nyt olen taas vaihtanut mieltä.

Ei ole kovin todennäköistä, että tämä haaveeni toteutuisi koskaan, mutta ainakin uskallan taas haaveilla lapsiin liittyen. Nyt olen taas päätynyt siihen neljään lapseen - kaksi tyttöä ja kaksi poikaa - kaikki adoptoituja. Etsimme edelleen sitä unelmiemme asuntoa ja asumme ahtaasti vuokralla. Viime viikonloppuna kävimme katsomassa yhtä asuntoa, jossa tämä neljän lapsen unelmani syttyi tosissaan eloon. Olen jo remontoimassa ullakkoa teini-ikäisille lapsillemme pienempien jakaessa huoneen meidän vanhempien huoneen vieressä. Tämä toki tekisi kyseisestä asunnosta nelikerroksisen ja vintille ei mene kunnollisia portaita (eikä sellaisten laittamiseen taida olla tilaa ylimmässä kerroksessa) mutta ei nyt anneta todellisuuden häiritä haaveitani.

Todellisuudesta puheen ollen käytännössä usean lapsen adoptoiminen on tehty hirveän hankalaksi. Kerralla voi adoptoida sisaruksia, mutta miten selviäisimme kolmen-neljän lapsen tulosta elämäämme kertarysäyksellä? Lapsista kaksi-kolme olisi kouluikäisiä tai lähellä sitä ja heidät olisi pakko laittaa kouluun olivat he valmiita sinne tai eivät. Miten pystyisimme tukemaan kaikkia heitä tasapuolisesti uudessa ympäristössä, uudella kielellä, kaikki vanhat haavat auki ammottaen? Samalla pitäisi huolehtia siitä pienimmästä sisaruksesta ja osata hoitaa monilapsisen perheen kotia (ja ilman vanhempainlomaakin vieläpä, kuulemma vanhemman lapsen adoptoivat eivät tarvitse vanhempainvapaata vaan lapsi pitää kotiuttaa palkattomalla vapaalla tai töistä käsin). Ihan ilman harjoittelua. Puhumattakaan siitä, että nämä vanhemmat lapset puhuisivat keskenään kieltä jota me emme osaa ja saisivat joukkovoimalla ties mitä asioita läpi ennen kuin me vanhemmat tajuaisimme edes silmää räpäyttää.

Aina on tietenkin vaihtoehto adoptoida ensin kaksi ja mennä uudestaan jonoon, mutta siinä ajassa ensimmäiset kaksi ehtivät tulla täysi-ikäisiksi ja me muuttaa vanhainkotiin ennen kuin toinen adoptio olisi saatu käsiteltyä.

Tällaisia ajatuksia kuitenkin pyörittelen päässäni tätänykyä. Maanantain testin tulos oli raskaushormoni 1 eli oikeaan suuntaan ollaan menossa. Tiputteluvuoto ei ole vielä tauonnut hetkeksikään, ilmeisesti mahaani mahtuu paljon verta. Mieliala on laskenut samaa tahtia kuin raskaushormoni, vaikka kuinka yritän pitää positiivisia ajatuksia mielessä. Kotoa poistuminen on muuttunut taas tuskalliseksi. Ensi viikolla käyn psykiatrin luona juttelemassa uuden lääkkeen mahdollisuudesta - edellinen on nyt lopetettu kokonaan kun sydän ei kestänyt mielialalle sopivaa annostusta. Epäilen etten saa lääkitystä kun mikään ei sovi yhteen nykyisten lääkkeiden sekä raskausmahdollisuuden kanssa. Raskaus pitää ottaa huomioon aina viimeiseen PASiin saakka. Tiedä sitten miten tämä olotila pitää hoitaa kuntoon, väitän yhä edelleen suuren osan tästä pahasta olosta johtuvan kemiallisesta epätasapainosta eikä se korjaannu juttelemalla psykologin kanssa. No, se on ensi viikon asia.



keskiviikko 13. maaliskuuta 2013

Labrakäynti

Kävin tänä aamuna labrassa kontrollissa raskaushormonista. Ei kiinnostanut tippaakaan ja jätin käynnin ihan viimeiseen hetkeen ennen kuin labra oli menossa kiinni – ehkä vähän toivoin etten ehtisi koko testiin tänään. Vituttaa.

Hoitaja soitti äsken. Arvo on noussut 40:neen. Jei, olen raskaana. (hän sanoi lakoniseen sävyyn mulkoillen maailmaa kiukkuisesti)
Kohdun limakalvo on tullut ulos voimalla perjantaista aina eiliseen saakka. Vasta tänään vuoto on tyyntynyt tiputteluksi. Vatsa pallottaa kuin pitäisi kaksi jumppapalloa sisällään. Myös jaloissa on nähtävissä nesteturvotusta lantiosta nilkkoihin. Olen tosi hehkeä näky hautajaiskuvissa viikonlopulta.

Vielä ei ole muuta tehtävissä kuin kontrolloida arvoa. Maanantaina uudestaan labraan. Mikäli arvo jatkaa nousuaan asiaan pitää puuttua, mutta hoitaja piti vuodon vähenemistä hyvänä merkkinä. Olin jo niin ehtinyt tyytyä siihen etten koskaan kanna lasta. Olin sinut oman ruumiini kanssa ja luulin tietäväni missä ongelma on. Kuvittelin, että ongelmaan ei ole ratkaisua ja sillä hyvä. Miksen saanut olla omassa tyytyväisyydessäni edes tätä pientä hetkeä?

Nyt joudun taas kyseenalaistamaan kaiken alusta lähtien. Voisinko sittenkin saada lapsen kohtuuni, jos yritän vielä? Mitä tämä uusi toivo tarkoittaa, sitäkö että meidän pitäisi yrittää vielä yksityisellä vai kenties sitä, että minä sekä mieheni tulemme syyttämään minua luovuttamisesta liian aikaisin mikäli nyt luovutetaan? Siirtyykö adoptio, jos mieheni haluaakin vielä yrittää biologista lasta, joka on hänelle niin tärkeä ajatus?

Kannanko tällä hetkellä elävää vai kuollutta lasta sisälläni? Voinko sittenkään juoda sitä saunaolutta? Kasvaako ensimmäinen raskauteni jossain niin hankalassa paikassa, että se aiheuttaa lopulta pysyvää vahinkoa johonkin sisäelimeen? Joudunko kokemaan kaavinnan? Joudunko antamaan luvan sikiöni tappamiseen?
Ihminen ei ole kärsinyt tarpeeksi kun päästyään jalkeille vuoden pahasta unesta heti lykätään toinen alkamaan. No, oli kivat muutamat viikot leikkiä normaalia elämää.

perjantai 8. maaliskuuta 2013

Kaikessa on hyvät ja huonot puolensa

Vuoto alkoi viime yönä. En siis ole raskaana ainakaan oikeasta paikasta.

Hyviä puolia tässä tilanteessa on ainakin nämä:
  • Nyt tiedän, että alkio voi kiinnittyä kohtuun enkä ole siltä osin totaalisen viallinen.
  • Sain uuden kokemuksen; miltä tuntuu saada positiivinen tulos, joka ei olekaan lopulta positiivinen vaan keskenmeno.
  • Voin mennä hautajaisiin tietoisena tilanteesta, se helpottaa sukulaisten kohtaamista.
  • Enää ei tarvitse kytätä jokaista tekemistä ja erityisesti juomista alkiolle vaarallisten aineiden varalta. Lähes kaikki yrtit näyttävät olevan käyttökiellossa raskauden aikana ja minä olen suuri yrttiteen kuluttaja ja käytämme yrttejä paljon ruuan maustamiseen.
  • Saan taas hetkeksi kehoni itselleni muutenkin, ei tarvitse koko ajan miettiä mitä voisin tehdä oikein tai väärin tulevan raskauden kannalta. Näin kolmen vuoden hoitorupeaman jälkeen on vapauttavaa ainakin hetki tehdä ihan mitä huvittaa.
  • Minuun pumpatut hormonit ja päälle raskaushormoni nostivat mielialani korkeuksiin. Tuntuu kuin leijailisin iloisessa pilvessä eikä mikään suru voi koskettaa. Käsittelen ensimmäisenä listaamaani huonoa puoltakin jotenkin ulkopuolisena omasta kehostani. (Yritän avata näitä tuntemuksia tänne blogiin paremmalla ajalla ensi viikolla.)

Huonoja puolia:
  • Hetken ehdin jo sulatella ajatusta, että sisälläni todella on alkio, elävä olento. Se oli paljon todellisempaa kuin pelkkä alkionsiirto ja sitä seurannut negatiivinen raskaustesti. Eli myös raskaampaa kun vuoto alkoi.
  • Pitää käydä uudestaan labrassa ensi viikolla ja nyt saa jännittää onko raskaus sittenkin esim. munatorvessa. (tiedän, tämä nollaa ensimmäisen positiivisen puolen listaltani)Tästä voi koitua paljonkin ongelmia huonolla tuurilla. Ja minullahan todistetusti on ollut näissä asioissa niin valtavasti hyvää tuuria että!
  • Nyt kun tiedän, että osa hyvästä olostani johtui kohonneesta raskaushormonista, pelottaa mitä tapahtuu sen laskiessa. Laskeeko mieliala mukana?  - Ja jos mieliala ei laske, tarkoittaako se, että horrmonia on edelleen kehossa ja raskaus siis väärässä paikassa?
  • Enää yksi yritys jäljellä saada raskaus alkuun. Sen jälkeen menetän mahdollisuuteni koskaan kokea mitä on kantaa lasta sisällään, synnyttää ja imettää. Katsella lasta ja nähdä siinä omia piirteitään.
  • Joudun menemään hautajaisiin maha kipeänä ja turvoksissa. Minulla tuppaa vielä olemaan helposti pahoinvointia vuotopäivinä varsinkin jos joutuu seisomaan pitkiä aikoja maha suorassa asennossa, kuten haudalla on tapana kaikkien jättäessä kukkalaitteensa. 

keskiviikko 6. maaliskuuta 2013

Raskaustestin tulos

Ensinnä pitää korjata virhe edellisestä tekstistä. Olin ymmärtänyt väärin: meillä on pakkasessa kaksi alkiota yhdessä oljessa, ei vain yhtä. En tiedä miten onnistuin ymmärtämään asian noin pahasti väärin, mutta ei sen niin väliä. Joka tapauksessa yksi yrityskerta pakkasessa.

Raskaustestin tulos on positiivinen. Elämäni ensimmäinen positiivinen raskaustesti.

Älkää silti vielä pomppiko riemusta vuoksemme. Asiat eivät ole noin yksinkertaisia. Tulos on ainoastaan 19. Kunnon raskaudessa luku on yli sadan. Hoitaja sanoi, että on todennäköisintä, että alkio on lähtenyt kasvamaan mutta nyt jo kuollut. Odottelen vuotoa viikon ajan ja soitan polille heti sen alettua tai viimeistään ensi keskiviikkona. Mikäli vuotoa ei tule minulle on varattu tarkastuskäynti keskiviikoksi. Jos alkio onkin pienestä takapakista huolimatta jatkanut kasvuaan tai elelee kohdun ulkopuolella.

Minä olin ihan varma, että negatiivinen sieltä tulee kuten aina ennenkin. En ole tuntenut mitään oireita, joita en olisi jokaisella yrityskerralla huomannut itsestäni. Enkä ollut negatiivisesta huolissani, ajatukseni pyörivät adoptiossa. Olin luokitellut itseni epäkelvoksi kantamaan lasta kohdussani ja tehnyt surutyön asiasta. Mutta nyt olen kauhuissani. Mitä tein väärin, mitä voisin tehdä oikein tämän viikon aikana saadakseni pikkuisen elämään? Entä jos se kuoli ruuan puutteeseen kun parina päivänä korvasin lounaan porkkanakakulla ja sipseillä (kyllä, hirveä hiilihydraattihimo ja puhtaan suolan himo vaivaa)?

Tämä on kamalinta toistaiseksi. Tiedän kohdussani olevan kiinnittyneen alkion, mutta en tiedä onko se enää elossa. Tulossa on hyvin tunnepitoinen viikko, kun viikonloppuna menemme rakkaan ihmisen hautajaisiin ja samalla näemme perheellisiä (ja tunteettomia) sukulaisia, joita normaalisti välttelemme. Joudun menemään juhliin epävarmana omasta tilanteestani. Jotenkin se pahentaa asiaa huomattavasti.