tiistai 27. heinäkuuta 2010

Maailma on kaunis paikka

Tapasin viimein raskaana olevan ystäväni. Emme puhuneet vauvoista yhtään niin paljoa kuin pelkäsin hänen facebook-statustensa takia. Juttelimme ”kuten ennenkin”, teimme suunnitelmia tulevista tapahtumista ja puhuimme niitä näitä kaikesta mahdollisesta.

Tapaamisen jälkeen olen nyt pohtinut niitä henkisiä lukkoja, joita olen itselleni hankkinut. Lapsen saamisesta on tullut niin iso juttu, etten ole hetkeen muuta pystynyt ajattelemaan. Kaikki siihen viittaava on kirpaissut syvältä. Tajusin ahdistukseni suuruuden näiden blogikirjoitusten kautta. Tajusin myös, kuinka hölmöä ahdistuksen määrä oli.

Ihminen on melkoisen typerä olento hankkiessaan henkisiä lukkoja ehdoin tahdoin. Niitä syntyy omista omituisista pakkomielteistä, jos ei ajoissa estä. Ja aina ei jaksa tai tajua estellä ennen kuin on liian myöhäistä. Sitähän monet fobiat ovat; henkisiä lukkoja, jotka on päästetty kehittymään liian pitkälle. Itselleni tuttu vieras on muun muassa torikammo, jossa pelottaa mennä ihmisten ilmoille ja pahimmillaan ei uskalla astua omasta asunnosta ulos lainkaan. Minulla se tuntuu aaltoilevan. Toisinaan pidän liikkumisesta ihmismassojen keskellä, toisinaan ilman selkeää syytä se ahdistaa hirveästi enkä tunnu saavan henkeä. Silloin juoksen pakoon. Toisinaan en pääse edes omalle pihalle, koska pelkään tapaavani siellä muita ihmisiä (joita siellä ei ole koskaan). Tätä järjetöntä pelkoa ei auta selittää ja järkeillä pois. Se tulee ja menee miten tahtoo. En vain anna sille valtaa kokonaan sitoa minua neljän seinän sisään vaan pakotan itseni ulos säännöllisin väliajoin.

Samalla tavalla sain aikaiseksi itselleni pelkotilan raskauksia kohtaan. Sen syntyminen johtui suurelta osin kateudesta. Halusin niin kovasti lasta, jota en saanut, että tuntui, että kaikki näkemäni raskaana olevat sekä lasten kanssa liikkuvat ilkkuivat juuri minulle olevansa parempia ihmisiä kuin minä pystyessään hankkimaan lapsia. Tiedän, täysin typerää. Silti se esti minua tapaamasta raskaana olevia ystäviäni ja aiheutti halun käpertyä yksin kotiin itkemään huonouttani.

Jossain vaiheessa tajusin, kuinka pitkälle olinkaan vajonnut tähän itseluomaani suohon. Tajusin, että vaihtoehtoni on antaa periksi ja inhota koko maailmaa kunnes saisin oman lapsen, tai taistella vastaan. Tämän heräämisen jälkeen en kyennyt heti toimimaan vaan tuntui, kuin sumu olisi hälvennyt päästä hyvin hitaasti. Raskaana olevan ystäväni tapaaminen oli osa tätä heräämisprosessiani. Siitä oli suuri apu. Juuri nyt tuntuu, että maailma on taas ihan siedettävä paikka eikä raskaana olevien näkeminen enää aiheuta niin suurta tuskaa. Olen uskaltanut myös puhua lapsettomuudesta ääneen parille läheiselle serkulleni ja nyt tälle raskaana olevalle ystävälleni. Aihe ei ole enää tabu, mikä tuntuu todella hyvältä.

lauantai 24. heinäkuuta 2010

Pikkuhuomioita X

Lomakuume jo polttelee, kun olen päässyt käymään mökillä tällä viikolla parin vapaapäivän ratoksi. Miten ihana Suomen kesä voikaan olla. Ja miten ihanaa on, kun sen pääsee kokemaan eri puolilla Suomea; lomailu saaristomerellä Turun lähistöllä on aivan erilaista kuin lomailu Saimaan rannalla. Ensi viikolla onkin virallinen lomani, joka kestää peräti viikon. Vielä neljä päivää töitä sitä ennen.

Tässä pari arjen piristäjää; ehkä parhaimpia blogeja mitä minä olen löytänyt.
Musta Heppa
Mummo

Mustaa Heppaa seuraan aktiivisesti, joidenkin sarjojen kohdalla ei vain voi olla nauramatta ääneen. Usein myös jaan ystävälleni parhaita paloja ja juttelemme niistä. Harva sarjakuva pystyy samaan.

Mummossa on melko harvoin uusia kuvia mutta silloin tällöin sekin osuu naulan kantaan. Ainoa mikä Mummossa vähän ihmetyttää on lukijoiden kommentoinnit. Miksi niin monella on tarve kertoa omasta mummostaan kaikille? Jotain pikkumuistoja, joilla ei ole muille mitään merkitystä tai surua siitä, ettei koskaan tullut jutelleeksi ”tärkeistä asioista” (mitä ne ikinä ovatkaan) mummonsa kanssa ennen tämän kuolemaa. Miksi mummo nyt yhtäkkiä on niin kovin tärkeä ja muistettava ihminen? Miksei hän ollut sitä eläessään?

maanantai 19. heinäkuuta 2010

Testit testattu

Nyt on ovulaatiotestit testattu. Liuskojen käyttö mökillä puuceessä vähän jännitti, mutta kaikki meni hyvin. Piti vain keittää vettä astian pesemiseksi joka päivä.

Ongelmaksi käytössä ilmeni viivojen paksuuden arviointi. Testin ohjeiden mukaan tulos on negatiivinen, kun testiviiva on vaaleampi kuin kontrolliviiva. Ensimmäisenä päivänä viiva oli selkeästi vaaleampi, mutta jo toisena päivänä kiistelimme viivan väristä. Kolmantena päivänä viiva oli todennäköisesti vahvempi kuin kontrolliviiva, joten lopetin testaamisen.

Tällä hetkellä tuntuu, että ovulaatio on tapahtumassa; ainakin kuvittelen tämän alavatsan nipistelyn johtuvan irtoavasta munasolusta. Eli testit olisivat olleet oikeassa ja ovulaatio tapahtuu 24-48 tunnin kuluttua kohtuullisen paksusta viivasta. Toivon kovasti, että näistä testeistä on hyötyä ja ongelmamme korjaantuu tällä tarkemmalla hedelmöityksen ajoittamisella. Yritän olla positiivinen, vaikka koko testaaminen tuntuu edelleen vähän hullun hommalta.

perjantai 16. heinäkuuta 2010

Ovulaatiotestijännitystä

Nyt olisi aika testailla ovulaatiotestejä. En tiennytkään, että niiden käyttöön tarvitaan sivun pituiset ohjeet. En tajua miksen ole osannut jo aiemmin tutustua ovulaatiotestien ihmeelliseen maailmaan. Olisin säästynyt monelta yllätykseltä, jos olisin ollut viisaampi ja perehtynyt ohjeisiin etukäteen.

Ensimmäiseksi yllätti, että testaaminen pitää aloittaa todella aikaisin. Ohjeissa suositellaan, että testaaminen pitää aloittaa jo 6-21 päivää kuukautisista kierron pituudesta riippuen. Minulla ei ole tarkkaa kiertoa, vaan se vaihtelee 24-30 päivän välillä. Joten päätin, että alan testata noin 28 päivän mukaisesti. Se tarkoittaa 11 päivän kuluttua kuukautisten alkamisesta.
Koska luin ohjeet vasta tänään, en ihan ehtinyt testirumbaan 11. päivän kohdalla. Ovulaation pitäisi tulla noin 18. päivän kohdalla, joten uskoisin ehtiväni vielä näkemään ovulaation.

Toinen yllätys oli, ettei testiä kannata tehdä aamulla. Olisi paljon helpompi muistaa tehdä testi päivittäin sovittamalla se aamurutiineihin, mutta nyt täytyy sitten vain jättää muistilappuja joka puolelle. Tosin muistilappujen täytyy olla sopivan huomaamattomia, ettei kylässä käyvät ystävät ja sukulaiset huomaa, mutta tarpeeksi silmiinpistäviä itselle, jotta muistaa tehdä testin. Haastetta. Eikä joka päivä ole päivällä välttämättä tarkalleen samaan aikaan mahdollista tehdä testiä. Toisina päivinä kun on töissä ja saattaa juuri olla asiakkaita, jolloin testin ottaminen voi viivästyä tunteja.

Kolmanneksi joudun kärsimään. Testiä ennen ei saisi juoda minimissään kahteen tuntiin, jottei virtsa laimene. Näillä helteillä kaksi kokonaista tuntia juomatta yhtään mitään! Ja se on toistettava useana päivänä peräkkäin. En myöskään uskalla käydä vessassa, jotta testiin riittäisi virtsaa. Joten istun tässä kärvistelemässä ja hikoamassa pystymättä keskittymään muuhun kuin kellon minuuttiviisarin siirtymiseen. Hieno idea tämä ovulaatiotesti. Niin helppo ja mukava käyttää.

keskiviikko 14. heinäkuuta 2010

Kauhutarina

Ihan ensimmäiset Teho-osaston jaksot vuodelta 1994 tulevat uusintana kolmoselta. Nostalgiamielessä olen katsonut muutaman osan aina kun olen sattunut olemaan sopivasti kotona.

Tämän illan jaksossa oli hankala synnytys, jossa ensin tuntikausia odotettiin vapaata tilaa synnytysosastolta ja lopulta synnytys alkoi. Mutta vauva jumittui olkapäästään kiinni eikä tullut ulos edes pihdeillä. Joten se työnnettiin takaisin ja mentiin leikkaussaliin tekemään keisarinleikkaus. Leikkauksessa naisen vatsaa venytettiin, venytettiin, venytettiin... Oi voi miten sen katsominen sattui! Mieleen tuli leikkauskivut endometrioosileikkausten jäljiltä ja ne tehtiin laparoskopialla. Tuollaisen täytyy sattua aivan mielettömästi puudutusaineen vaikutuksen lakattua.
Kun vauva lopulta tuntikausien synnytyksen jälkeen saatiin ulos, se ei hengittänyt. Sitä elvytettiin samalla kun äitiä yritettiin pitää hengissä suuresta verenhukasta huolimatta. Lopulta vauva selvisi, mutta äiti kuoli.

Tulin siihen tulokseen etten haluakaan synnyttää. Tähän kun lisää kavereiden kertomat kauhutarinat omista ensisynnytyksistään, en yhtään epäile etteikö tuo jakson kuvaama tilanne voisi olla totta. Osaan lukemattomia tosikertomuksia synnytyksistä – kaikki eivät ole kauhua mutta yksikin pelottava tarina riittää.. Pelkään kipua, valtavasti. Ehkä on sittenkin turvallisempaa ja terveellisempää elellä kaikessa rauhassa ilman lapsia.. Vai mitä?

tiistai 13. heinäkuuta 2010

Huomioita helteestä

Kirjoitanpa kerrankin ajankohtaisesta aiheesta. Helle vaivannee meitä kaikkia Etelä-Suomessa oleskelevia jollain tavalla.

Kuten jo pari päivää sitten kirjoitin, en ole mikään erityinen kesän ystävä, vaan pidän enemmän kevään raikkaista säistä. Toisaalta en ole hellevastainenkaan. Tämä sää on vain jotain mitä pitää jaksaa ilman sen asettamista hyvä-paha-asteikolle. En aina jaksa ymmärtää miksi säätilatkin pitää jakaa hyviin ja huonoihin ja sitten kiistellä mikä on paras kenenkin mielestä. Kaikissa säissä on hyvät ja huonot puolensa ja kaikkia niitä pitää kestää.

Helteen hyviin puoliin kuuluu sen oikeuttama laiskuus. Vaikka olisi tuhottomasti tehtävää, helteellä on yleisesti hyväksyttyä joustaa tekemisistään ja vain olla. Myös työpaikoilla on oikeus pitää pidempiä taukoja joka tunti helteen vuoksi. Voi siis kipaista kerran tunnissa kauppaan hakemaan lisää jääkylmää juomaa tai jäätelöä. Ei yhtään huono diili.

Helteellä ei myöskään katsota outona, jos haluaa istua varjossa. Minä kun en ole suuri auringonoton ystävä, istun lähes aina varjossa. Alle hellelukemissa minua katsotaan puistossa tai rannalla usein vähän oudosti, mutta varsinkin näin kuumalla varjopaikat alkaa olla varattuja.

Helteen huonoihin puoliin voi laskea hikoilun. En ole erityisen kova hikoamaan (mikä on harmillista aineenvaihduntani ja laihduttamisen kannalta), mutta kuumassa asunnossa ilman tuulenvirettä minäkin hikoilen. Vaatteita saa pestä kiihtyvää tahtia kun ne haisevat hieltä jo yhden päivän käytön jälkeen ja lakanoita pitää vaihtaa ahkeraan. Helteellä pahinta on rinnat ja jalat. Rinnat hikoavat alapuolelta järjettömän paljon, turvottavat ja rintaliivit puristavat nihkeää ihoa. Niitä tekisi mieli tuulettaa tiheää tahtia, mutta eihän se julkisilla paikoilla ole erityisen sopivaa. Toisaalta hetkikin ilman rintaliivejä tuntuu kuin vatsa uisi hikimäärässä rintojen alla.
Jalat taas turpoavat ja pysyvät kestoturvotuksessa kaikki helteiset päivät. Nykyisin minulla on alkanut turvota jalkapöytäkin, joten kaikki kengät ei mahdu jalkaan. Nilkat ovat aivan muodottomat, reidet liimaantuvat toisiinsa. Käveleminen on melkoisen haasteellista, jos ei ole sukkahousuja (jotka on hirvittävän kuumat näillä keleillä) tai housuja jalassa. Iho ihoa vasten hameen alla iho hiertyy rikki ja reisien sisäpinnat on lyhyenkin kävelyn jälkeen verillä. Tätä ongelmaa en ole saanut ratkaistua muulla kuin yrittämällä laihduttaa vielä vähän lisää. Valitettavasti minulta reisistä lähtee rasva viimeisenä..

Helteellä ei myöskään voi käyttää pitkähihaisia paitoja. Käytän mielelläni pitkiä takkeja tai muita paidan päällä, jotta ne peittävät rumat käsivarteni ja ison perseeni. Helteellä on mahdotonta pitää päällä mitään hihallista, joten joudun esittelemään kammotuksiani julkisesti. Ja koska olen punatukkainen, pisamanaamainen punastelija, palan äärettömän helposti. Kun en saa pitää vaatteita ihoni suojana, joudun käyttämään korkeakertoimisia aurinkorasvoja tiheästi. Niihin kuluu paljon rahaa eikä niiden antama suoja ole yhtään niin hyvä kuin vaatteen. Siksipä palan joka kerta hellesäillä. Erityisesti vaaravyöhykkeessä ovat olkapäät ja sääret.

Kaikesta tästä huolimatta aion nauttia näistä helteisistä säistä ahkeralla mehujäiden, jäätelön ja jäisen herne-maissi-paprikan syönnillä. Niin kauan kuin helle ei ala tehdä tuhojaan luontoon, vaan välillä tulee kunnon vesisateita, helle saa jatkua minun puolestani vaikka jouluun asti. Sitten voikin jo sataa lunta.

sunnuntai 11. heinäkuuta 2010

Ulos kaapista!

Yksi etappi tällä epämääräisellä matkalla itsensä hyväksymiseen saavutettu. Kerroin äidille lapsettomuuspeloistani. En ollut aikonut, se vain lipsahti.

Äidilläni on tapana puhua tyyliin ”kun teillä on lapsia niin teemme sitä sun tätä”. Se on täysin selvää, että meillä tulee joskus olemaan lapsia. Koskaan äiti ei ole kysellyt milloin niitä tulisi, mutta totta kai jossain vaiheessa. Hieman herkistyneessä tilassani tulin huutaneeksi äidille kaikki vaikeutemme ja odotuksen tuskan.
Siinä oli jotain vapauttavaa. Nyt olen kertonut asiasta jollekin ”ulkopuoliselle”, joka ymmärsi. Joka lohdutti. Ehkä voisin harkita pitää äitiä enemmänkin ajan tasalla, kunhan joskus tulevaisuudessa pääsemme lääkärin valvovan silmän alle hankkimaan lasta.

Nyt kun kuukautiset on menneet eikä ovulaatioaika ole vielä käsillä tunnen oloni melkeinpä normaaliksi ihmiseksi. Tämä on se viikko kuukaudesta, kun ei tarvitse laskea päiviä. Voin nähdä ympärilläni muutakin elämää. Tänään soitin jopa raskaana olevalle ystävälleni pyytääkseni kahville, mutta hän oli toisessa kaupungissa tämän viikonlopun. Tunnen olevani kauhea ystävä ja liian itsekeskeinen, kun en ole nähnyt ystävääni hänen lähes 8 kuukauden raskauden aikana, vaikka asumme samassa kaupungissa ja hän on useampaan kertaan pyytänyt tapaamaan. Kaikkeen ei vain pysty.

Uskoisin pääseväni tästä olotilasta irti vielä jonain päivänä. Ainakin nyt tuntuu, että vatvominen saa riittää hetkeksi; on muiden asioiden aika elämässäni. Teen työni hyvin ja ahkeroin opiskeluiden parissa. Ja erityisesti alan tavata ystäviäni enemmän; myös niitä raskaana olevia. Lupaan sen. Aloitan heti ensi viikolla.

lauantai 10. heinäkuuta 2010

Valoa

Minulle valo on Se Suuri Juttu. Ilman sitä ei jaksa. Normaalisti olenkin parhaimmillani keväisin ja erityisesti alkukesästä, kun päivät on pitkiä eikä yölläkään tule kovin pimeää.

Kesäpäivän seisaus oli ja meni. Nyt ei ole odotettavissa muuta kuin pimeyttä, pikku hiljaa päivät lyhenevät ja pian öisin on pilkkopimeää. Kesän paras aika on ohi minun kannaltani katsottuna. Tämän vuoksi usein lähdemme ulkomaanreissuille elokuussa ja myös häämme pidettiin elokuussa. Onpahan jotain mitä odottaa.

Elokuun jälkeen aletaan sitten odottaa joulua. Joka vuosi tunnun aloittavan yhä aiemmin joululaulujen kuuntelun ja koristeiden ja korttien askartelun. Ei synkästä syksystä selviä ilman valtavaa kynttilämerta ja joulun odotusta. Joululahjoja ostelen tietysti pitkin vuotta, eihän sitä koskaan tiedä milloin törmää täydelliseen lahjaan jollekin kummipojista. Syksyn iloihin kuuluu myös värikkäiden lehtien keräily maasta - katsoivat ohikulkijat miten hassusti tahansa.

Juuri joulua ennen tulee talvipäivän seisaus, yksi lempipäivistäni vuodessa. Siitä lähtien päivät alkavat pidentyä ja voin taas ilolla odottaa ihanaa toukokuuta ja pitkiä kesäöitä.

lauantai 3. heinäkuuta 2010

Juhannusmuistoja

Juhannus oli ja meni. Palasin eilen töihin ja seuraavaa lomaa saakin odotella elokuulle. Toisaalta töihin oli ihan mukava palata, toisaalta olisin mielelläni vielä jäänyt mökille tuijottelemaan Saimaalle kauas netistä ja tietokoneesta. Kotona tunnen koko ajan epämääräistä huolestumista opintojeni etenemisestä ja tekemättömistä töistä.

Juhannukseeni kuului muutaman päivän mökkeilyn lisäksi kolme yötä mieheni vanhempien luona, ovulaatioaika samaan aikaan, kissan sairastuminen ja edellisistä syistä pieni riitely.

Tämä ovulaatioaika oli viimeinen, jonka aikana raskaaksitulo tarkottaisi, että synnytän ennen kuin täytän 30 vuotta. Se aiheutti minulle enemmän paineita kuin olin valmis myöntämäänkään. Olin melkoisen kireä ja itkuherkkä parin päivän ajan. Se yhdistettynä appivanhemmilla oloon ei ollut paras yhdistelmä, joten käytin parhaani mukaan aikani muiden ihmisten välttelyyn.

Nyt kun tuo aika on mennyt ohi ja kuukautisia odotellaan, on oloni melkoisen helpottunut. Tuntuu kuin painolasti olisi pudonnut hartioilta. Enää en voi tehdä mitään asian eteen. Joko tulen raskaaksi tai en. Jos en, ehdin kyllä synnyttää yli 30-vuotiaanakin. Lapsuuden aikataulut ja haaveet joutavat romukoppaan. Olen vapaa! Saan tehdä uusia aikatauluja, joihin voin sitten pettyä muutaman vuoden päästä uudestaan tai olla tekemättä, ihan miten haluan! Onneksi lapsena ei osannut suunnitella elämää juuri 30-vuotispäivästä eteen päin, niin ei tavoitteet paina päällä. Tai no, onhan se, että aion kiertää maailman kaikki kolkat elämäni aikana..

perjantai 2. heinäkuuta 2010

Pikkuhuomioita IX

Hämähäkkien verkon kudontaa on mukava katsella, ne kun on niin taitavia ja nopeita. Luonnossa. Oman suihkun katossa saman seuraaminen ei ole erityisen miellyttävää, kun itse seisoo alasti alapuolella ja yrittää peseytyä.

Palasin eilen tähän asuntoon huomatakseni tämän muuttuneen eläintarhaksi. Sokeritoukat ovat vallanneet pikkuvessan, hämähäkit suihkun ja olohuoneen. Sokeritoukista en jaksa välittää, enkä pikkuhämähäkeistä. Mutta nuo isommat hämähäkit väärässä paikassa väärään aikaan, yök.

Suihkussa verkkoaan punonut hämähäkki oli noin 5 senttiä pitkä jalkoineen - en edes tiennyt senkokoisia löytyvän Suomen luonnosta. Niska jumittui kun koko suihkun ajan tuijottelin kattoon. Hengittäminenkin alkoi olla haastavaa kuumassa suihkussa kun en uskaltanut avata suuta ettei juuri silloin hämähäkki keksi valahtaa vauhdillla alas katosta.

Isot hämähäkit ymmärrän, ne on "käsiteltävän kokoisia". Pienistä ei ole harmia. Mutta nuo keskikokoiset! Sellaista ei saisi hiuksista irti, jos se keksisi pudottautua alas kesken suihkun. Olisin ottanut sen purkkiin ja kuljettanut ulos, jos ylettäisin kattoon edes tuolin päältä. Valitettavasti olen pituussuunnassa rajoitettu.
Täytyy toivoa, että saalistaja huomaa ettei meidän suihkussa juuri liiku muita ötököitä ja suuntaa paremmille metsästysmaille, vaikka naapurin parvekkeelle.