Tapasin viimein raskaana olevan ystäväni. Emme puhuneet vauvoista yhtään niin paljoa kuin pelkäsin hänen facebook-statustensa takia. Juttelimme ”kuten ennenkin”, teimme suunnitelmia tulevista tapahtumista ja puhuimme niitä näitä kaikesta mahdollisesta.
Tapaamisen jälkeen olen nyt pohtinut niitä henkisiä lukkoja, joita olen itselleni hankkinut. Lapsen saamisesta on tullut niin iso juttu, etten ole hetkeen muuta pystynyt ajattelemaan. Kaikki siihen viittaava on kirpaissut syvältä. Tajusin ahdistukseni suuruuden näiden blogikirjoitusten kautta. Tajusin myös, kuinka hölmöä ahdistuksen määrä oli.
Ihminen on melkoisen typerä olento hankkiessaan henkisiä lukkoja ehdoin tahdoin. Niitä syntyy omista omituisista pakkomielteistä, jos ei ajoissa estä. Ja aina ei jaksa tai tajua estellä ennen kuin on liian myöhäistä. Sitähän monet fobiat ovat; henkisiä lukkoja, jotka on päästetty kehittymään liian pitkälle. Itselleni tuttu vieras on muun muassa torikammo, jossa pelottaa mennä ihmisten ilmoille ja pahimmillaan ei uskalla astua omasta asunnosta ulos lainkaan. Minulla se tuntuu aaltoilevan. Toisinaan pidän liikkumisesta ihmismassojen keskellä, toisinaan ilman selkeää syytä se ahdistaa hirveästi enkä tunnu saavan henkeä. Silloin juoksen pakoon. Toisinaan en pääse edes omalle pihalle, koska pelkään tapaavani siellä muita ihmisiä (joita siellä ei ole koskaan). Tätä järjetöntä pelkoa ei auta selittää ja järkeillä pois. Se tulee ja menee miten tahtoo. En vain anna sille valtaa kokonaan sitoa minua neljän seinän sisään vaan pakotan itseni ulos säännöllisin väliajoin.
Samalla tavalla sain aikaiseksi itselleni pelkotilan raskauksia kohtaan. Sen syntyminen johtui suurelta osin kateudesta. Halusin niin kovasti lasta, jota en saanut, että tuntui, että kaikki näkemäni raskaana olevat sekä lasten kanssa liikkuvat ilkkuivat juuri minulle olevansa parempia ihmisiä kuin minä pystyessään hankkimaan lapsia. Tiedän, täysin typerää. Silti se esti minua tapaamasta raskaana olevia ystäviäni ja aiheutti halun käpertyä yksin kotiin itkemään huonouttani.
Jossain vaiheessa tajusin, kuinka pitkälle olinkaan vajonnut tähän itseluomaani suohon. Tajusin, että vaihtoehtoni on antaa periksi ja inhota koko maailmaa kunnes saisin oman lapsen, tai taistella vastaan. Tämän heräämisen jälkeen en kyennyt heti toimimaan vaan tuntui, kuin sumu olisi hälvennyt päästä hyvin hitaasti. Raskaana olevan ystäväni tapaaminen oli osa tätä heräämisprosessiani. Siitä oli suuri apu. Juuri nyt tuntuu, että maailma on taas ihan siedettävä paikka eikä raskaana olevien näkeminen enää aiheuta niin suurta tuskaa. Olen uskaltanut myös puhua lapsettomuudesta ääneen parille läheiselle serkulleni ja nyt tälle raskaana olevalle ystävälleni. Aihe ei ole enää tabu, mikä tuntuu todella hyvältä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti